Aasa Arvostaa: No Time To Die

 Uskomatonta, että olen pyörittänyt tätä blogia kohta 10 vuotta mutta en ole arvioinut vielä yhtäkään Bond -leffaa, tai kirjoittanut niistä ylipäätänsä yhtään mitään. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi elokuvasarjan fani. Kuten monet muutkin, olen katsonut Bond- leffoja lapsesta lähtien ja minulta löytyy omat suosikit sekä elokuvien että Bondin näyttelijöiden joukosta. Mutta Bondit (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) eivät ole kutkuttaneet juuri analyysi-aivojani ja minun mielipiteeni elokuvasarjasta eivät ole kovin mielenkiintoisia tai poikkeavia laajemmista mielipiteistä. Enkä usko että tulen No Time To Dien jälkeen tällaista tekstiä tekemäänkään. Kontekstiksi; pidän Daniel Cragin Bondista, Casino Royale ja Skyfall ovat parhaimpien Bond- leffojen joukossa, Quantum of Solace ja Spectre ovat lähinnä tylsiä. Entäs No Time To Die? 

No Time To Die

Tarina: James Bond (Daniel Craig) on jättänyt agentin uran taaksensa, viettäen yhteistä elämää tohtori Madeleine Swannin (Lea Deydoux) kanssa. Mutta vaikka kuinka Bond koittaa kuvitella toisin, menneisyys ei ikinä lopeta kummitteluaan ja pian Bond on takaisin salaisten agenttien ikuisessa kissa ja hiiri -leikissä. Mutta maailma on muuttunut, metodit kehittyneet ja panokset ovat korkeammat kuin koskaan aiemmin. 

Cragin ajan Bond-leffat ovat olleet aikamoinen vuoristorata. Casino Royale oli täydellinen reboot hahmolle Pierce Brosnanin tähdittämien leffojen hypätessä hain yli niin että heilahti, tehden Bondista aidomman ja inhimillisemmän agentin. Quantum of Solace on tavanomaisempi tarina, jossa paha mies koittaa hankkia paljon rahaa ja henkilökohtaiset panokset tuntuvat vähäisiltä. Skyfall on mestariteos Bondien parissa, tutkien agenttien maailman raakuutta ja tuoden tämän raakuuden hinnan etualalle, ja Spectre on vain outo. Tässä on kiva kaava, sillä joka toinen Craigin Bondeista toimii ja joka toinen ei. Tämä pitää toden myös No Time To Dien kanssa. No Time To Die on rohkea, erilainen, epätäydellinen, pitkä, epätasainen ja erittäin viihdyttävä päätös Craigin Bondille, joka jopa tekee kaikkensa tehdäkseen Spectrestä jollain tavalla merkityksellisen elokuvan. Ohjaaja Cary Joji Fukunaga tunnetaan yhä ehkä parhaiten HBO:n hittisarja True Detectiven ensimmäisestä kaudesta, ja on ensimmäinen ei-englantilainen ohjaaja Bondin parissa (sekä ensimmäinen ei-valkoinen ohjaaja). Jotain tämä voisi varmasti pelottaa, mutta Fukunaga toi juuri oikenalaista visiota ja halua muuttaa Bond -elokuvien asetelmaa, ja tässä oli apuna myös kanssakäsikirjoittaja Phoebe Waller-Bridge (Fleabagin luoja ja tähti), jota Craig pyysi tarkistamaan käsikirjoituksen. Lopputuloksena on Bond joka tuntuu erilaiselta lähinnä hyvällä tavalla. 

Olen aina pitänyt siitä, miten Craig näyttelee Bondia. Suosikkini Craigin jälkeen kaikista Bondin näyttelijöistä on Timothy Dalton, jonka Bondissa oli samanlaista kylmyyttä ja ammattimaista asennetta. Craig ei kuitenkaan näyttele Bondia minään tunteettomana monoliittina; Casino Royalessa Bondin hahmokehitys oli sidottu vahvasti tämän tunteellisten sitoumusten ympärille, ja tästä muodostui myöhemmin teema tämän Bondin ympärille; kuinka monta ihmistä kuolee Bondin ympäriltä tämän ja muiden tekojen takia? Casino Royalen jälkeen ei Craig ole juuri päässyt ottamaan kiinni samanlaisesta tunteellisesta pathoksesta, mutta No Time To Die korjaa tämän hyvin nostamalla Bondin ihmissuhteet merkittävään asemaan. Kun Bond luulee edes pienen hetken verran että Vesper Lyndin historia on toistumassa Madeleinen kanssa, hän eristäytyy taas ihmisistä. No Time To Diessa Bond kamppailee sekä läheisten tuomien suhteiden että tarpeettomuuden kanssa, ja Craig tuo parastaan rooliin. Craig ei myöskään esitä olevansa nuorempi miltä hän näyttää, vaan ajan paino näkyy myös hänen harteillaan. Samoin (kiitos kuulemma Waller-Bridgen) Craig saa kaiken tämän raskaan tematiikan keskellä olla myös hauska, mikä sopii Craigin pirtaan oikein hyvin. No Time To Die tarjoaa sen päätähdelle paljon monipuolista tekemistä ja erilaisia tunteellisia hetkiä, ja Craig tarttuu näihin kiinni joka kerta taidolla. Lopputuloksena on ehkä Craigin paras roolisuoritus Bondina sitten Casino Royalen. 

Bond-elokuvien sivuhahmot ovat usein juuri niitä, sivussa olevia hahmoja jotka harvoin pääsevät olemaan omia hahmojaan Bondin ulkopuolella. Tämä on totta myös No Time To Dien kohdalla, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Luonnollisesti Bondin mielitetty Madeleine saa enemmän tilaa hengittää, ja Madeleinen ja Bondin suhde toimii yllättävän hyvin, ainakin huomattavasti paremmin kuin Spectressa jossa hahmo ensimmäisen kerran esiteltiin. Vesper Lyndia lukuunottamatta niin sanotut "Bond-naiset" saavat harvoin yhtä isoa roolia laajemmassa narratiivissa. Elokuva alkaa Madeleinen traumaattiselle kokemuksella, ja tämä kokemus sitoutuu myöhemmin koko tarinaan perinpohjaisesti. Toivotin myös ilolla takaisin loistavan Jeffrey Wrightin ja Felix Leiterin, joka on hahmo josta olen aina pitänyt. Leiter esiintyi kahdessa Craigin ensimmäisessä Bondissa, ja Casino Royalessa hän antoi asetelman hahmolle; avulias ja fiksu agentti joka tuntee rajansa, mutta jonka hymyn takana tuntui olevan joku joka osasi pelata agenttipeliä yhtä hyvin kuin Bond itse. No Time To Diessa Leiterin ja Bondin suhdetta kuvaillaan veljelliseksi, ja kiitos Craigin ja Wrightin tämä toimii, mutta se olisi ollut vahvempi jos Wrightin hahmo ei olisi kadonnut kahden massiivisen Bond- tarinan ajaksi narratiivista kokonaan. Elokuvan uusissa hahmoissa  Lashana Lynchin uusi 007 -agentti Nomi ottaa kaiken irti näyttelijän luontaisesta karismasta ja kemiasta Craigin kanssa, mutta hahmo ei oikein pääse omilleen elokuvassa. 

Sama ongelma koskee myös elokuvan pahista. Paperilla Rami Malek on oiva valinta tähän rooliin, ja tämä tarkoittaa paljon kun minä sanon näin sillä en juuri perusta Malekista. Malek on erittäin hyvä olemaan erittäin ärsyttävä ja hänen ulosannissaan on jotain kylmää, ja tämän hyvin ilmeikkäät kasvot sopivat erinomaisesti tuomaan erikoisia hahmoja eloon valkokankaalla. Lyutsifer Safin (get it) on kuitenkin pahiksena hieman...ontto. Hänessä ei ole Le Chiffren kylmää charmikkuutta ja epätoivoisuutta, ei Silvan elekkyyttää ja raivoa eikä edes Ernst Stavro Blofeldin (Christoph Waltz) henkilökohtaista kosketusta. Hän on, kuten Bond asian ilmaisee, "yksi lisää pienten, surullisten ja vihaisten miesten historiassa". Malek osaa olla uhkaava ja hiljaisen karmiva, mutta Bond- pahis tarvitsee hieman enemmän lihaa luidensa ympärilleen ollakseen myös viihdyttävä. Safin omaa enemmän narratiivista suhdetta Madeleinen kanssa, ja Bond nyt vain sattuu olemaan hänen kanssaan. Mietin kyllä elokuvan aikana, että kun tarina on niin keskittynyt Bondiin ja tämän kamppailuihin niin ulkoisten uhkien kuin sisäisten vaikeuksien kanssa, niin Safin on enemmän häiritsijä kuin antagonisti, jotain joka on vain osa Bondin maailmaa ja niin kauan kun hän on tässä työssä, ei maailmasta lopu pienet, suruliset ja vihaiset miehet jotka kokevat olevansa väärinymmärrettyjä visionäärejä sen sijaan että menisivät vain terapiaan. Olenko muuten ainoa, joka odotti koko ajan paljastusta että Safin olisi Craig- ajan uudelleentulkinta Tohtori No'sta? Hänessä on samaa näköä, saaritukikohta, arpeutunut ulkomuoto ja naamari jota Safin käytti on japanilainen noh- naamio. Kenties tämä oli suunnitelma jossain vaiheessa, mene ja tiedä. 

No Time To Die loistaa sen teknisessä toteutuksessa ja visuaalisuudessa. Parhaat Bond -elokuvat ovat globaaleja seikkailuja joissa maailma kierretään kahdessa tunnissa, ja No Time To Die on juuri tätä. Fukunagalla on oiva silmä toiminnalle, luoden kineettisesti eläviä toimintakohtauksia hyvin erilaisissa ympäristöissä, ottaen kaiken irti myös sijainneista joissa toiminta tapahtuu. Takaa-ajo italialaisessa kaupungissa, tulitaistelu Kuubassa (jossa mukana aina ihastuttava Ana de Armas, jonka haluan nähdä toiminnassa uudestaan) ja ahdistava metsästys norjalaisessa metsässä nousevat erityisesti mieleen. Linus Sandgrenin kuvaus on erinomaista, luoden vahvan tunnelman jokaiseen kohtaukseen valaistuksen käytön kautta. Mukana on myös erittäin vaikuttava pitkä otto, joka päinvastoin kuin Spectren vastaavassa, ei kutsu huomiota itseensä ja tuntuu näin hieman luonnollisemmalta. Elokuvassa on lukuisia lokaatioita jotka ovat omiaan luomaan uniikin Bond -henkistä tunnelmaa, mutta omalla twistillä; Spectren jäsenten juhlat jota isännöi silmä, Safinin saaritukikohta ja aiemmin mainittu norjalainen metsämaisema ovat tunnelmaltaan hyvin erilaisia mutta mielenkiintoisia lokaatioita. En muista koska viimeksi Bond oli juossut ihan tavallisessa metsässä - nämä tarinat ovat usein hyvin urbaaneja ja matkakohteet ovat lähempänä päiväntasaajaa, ja tutumman näköiset metsämaisemat olivat kivaa vaihtelua. 

Kun No Time To Die päättyi (2h ja 43 minuuttia, jotka menivät yllättävän ripeästi), niin ajatukseni oli että emme ehkä tarvitse enään yhtään lisää Bond -elokuvia. Ei siksi että No Time To Die olisi ollut huono, tai että se päättyi täydellisesti. Bond -elokuvia on tehty kohta 60 vuotta. Craigin ajan Bondit toivat elokuvasarjaa lähemmäs karua todellisuutta lennokkaampien Brosnan -elokuvien jälkeen, ja mikä suunta on nyt kun Craig löi hanskat naulaan ja hänen mukanaan melkein kaikki muutkin sarjan näyttelijöistä? Mennä takaisin campiin? Se on nähty jo, ja muut elokuvat tekevät sitä tällä hetkellä paremmin kuin Bondit. Craigin ajan Bondien viehätys ei ollut lopulta kuitenkaan niiden karuudessa, vaan Bondin inhimillisyydessä jonka Craig toi esiin jokaisessa elokuvassa jollain tavalla. No Time To Diessa tämä inhimillisyys on käsin kosketeltavaa, Bondin kutsuessa itseään "vanhaksi hylyksi" ja tehden valintoja oman tulevaisuutensa ja hänelle rakkaimpien turvallisuuden väliltä. No Time To Die on epätäydellisen täydellinen Bond -elokuva; se on viihdyttävä, toiminnan täytteinen, aika ajoin camppia kosiskeleva, tunteikas ja suuri, mutta myös tahditukseltaan epätasainen, välillä turhantärkeä ja jumissa omassa maailmanrakennuksessaan. No Time To Die on lopulta kuitenkin erinomainen, rohkea, luova ja osuva päätös Craigin uralle Bondina, ja ansaitsee paikkansa tämän nyt päättyneen ajan elokuvien paremmalla puolella.  

 Aasa T

PS. No Time To Dieta lykättiin paljon, alunperin sen piti tulla 2020 mutta globaalin pandemian takia tätä siirrettiin - ja hyvä niin, sillä nyt maaperä ei ole ihan yhtä tulenarka elokuvalle, jossa suurin uhka on ihmisten läheisyydessä leviävä tappava infektio. 

Aasa Arvostaa: The Green Knight

 Olen pienestä pitäen rakastanut Kuningas Arthur -myyttejä ja tarinoita. Ensikosketukseni oli luonnollisesti Mauri Kunnaksen faabeli-adaptaatio, ja olen siitä lähtien ollut lumoissani näistä tarinoista. Mutta surin osa adpataatioista keskittyy aina siihen yhteen ja samaan tarinaan; Arthuriin, ja miten nöyrästä pojasta tulee suuri kuningas. Arthuriaanisessa mytologiassa riittää kuitenkin hahmoja ja tarinoita joita tuoda esiin, ja yksi näistä on Sir Gawain and the Green Knight:

The Green Knight

Tarina: Gawain (Dev Patel) on kuningas Arthurin (Sean Harris) sisarenpoika, nuori tuleva ritari joka ei kuitenkaan ole vielä tarinoiden arvoinen. Yhtenä joulupäivänä, Vihreä Ritari (Ralph Ineson) marssii kuninkaan eteen, haastaen yhden hänen ritareistaan peliin; lyökää häneen haava, ja ansaitkaa Vihreä Ritarin kirves - mutta vuoden päästä hänen vastustajansa on matkustettava tämän luokse, jolloin Vihreä Ritari maksaa saman takaisin. Innokas Gawain suostuu peliin, tajuamatta panoksia millä hän pelaa.

The Green Knight on erikoinen elokuva. En tiedä onko olemassa Arthur-mytologia puristeja joita tämä elokuva voisi ärsyttää suunnattomasti, sillä se ottaa paljon vapauksia tuntemattoman kirjoittajan tarinasta. Sir Gawain and the Green Knight oli tuttu minulle ennestään tarinana, mutta tiesin myös että aika lyhyestä ja yksinkertaisesta tarinasta ei välttämättä saada kaksituntista leffaa ilman jotain lisäyksiä ja muutoksia. Elokuva jopa itse huomioi tämän metatasolla. Mutta näillä ei ole mitään väliä sillä The Green Knight on myös loistava elokuva itsessään. Outo, mystinen, seksikäs ja synkkä, The Green Knight on ehkä paras puhdas fantasiaelokuva jonka olen nähnyt sitten Shape of Waterin, yhdistäen Arthurin tarinoiden myyttiset ja satumaiset elementit karuun ja julmaan maailmaan kauniisti. David Lowery on aiemminkin käsitellyt aitoja ihmiskokemuksia yliluonnollisen linssin kautta, ja The Green Knightissa pakanatarinat, varhaiset kristilliset pyhimystarinat ja eksistentiaaliset ajatukset elämästä ja luonnosta toimivat yhdessä hienosti.

Keskiössä on Dev Patel, näyttelijä josta en voi saada tarpeekseni. Patel on yksi sukupolvensa karismaattisimmista kyvyistä, ja hänen roolituksensa Gawainiksi oli lähes läpihuutojuttu; Gawain on komea (vanhassa tarinassa kaikki haluavat pussata häntä), nuori ja innokas mutta ei ole vielä kasvanut tajuamaan ritariuden merkitystä, ja Patel hoitaa homman kotiin kunnialla. Gawain haluaa olla ritari, hän haluaa kuulla ja kertoa tarinoita omasta mahtavuudestaan ja että häntä muistellaan kunnialla tämän kuoltuakin, mutta millaista on elää kunnialla nyt - se on jotain minkä kanssa Gawain kamppailee eniten. Kamera ottaa kaiken irti Patelista ja tämän näyttelystä sekä tämän ulkonäöstä, palvoen Gawainin kehoa lukuisissa shoteissa ja tuo samalla muiden näyttelijöiden kanssa tämän luontaisen seksikkyyden esiin osana tarinaa. Psykoseksuaalinen kuvasto onkin The Green Knightissa selkeästi nähtävillä siinä miten Gawain kohtaa lihalliset himot ja muiden huomion tarinassa. Paljon on ollut puhetta siitä, miten kuumia näyttelijöitä käytetään elokuvissa (varsinkin isoissa blockbustereissa) äärettömän epäseksikkäästi, ja The Green Knight on melkein antiteesi tälle; everybody is horny for Gawain, eikä Gawain ole itsekään poikkeus siinä miten hän kamppailee halujensa kanssa.

Muut näyttelijät tuovat tarinan eri puolia esiin ja tekevät The Green Knightin maailmasta elävän ja monimuotoisen. Sean Harriksen Arthur ja Kate Dickien Quinevere eivät ole ne perinteisemmät versiot näistä hahmoista, Harriksen käyttäessä karheaa ja kuiskaavaa äntään hienosti edukseen vanhana ja raihnaana Arthurina, jonka kunnian päivät ovat jo takanapäin. Harris kantaa itseään kuitenkin kuninkaallisesti, ja hänestä paistaa menneiden päivien hiipunut loisto jota Gawain selkeästi ihailee. Sarita Choudhuryn Morgan le Fay on Gawainin huolehtiva ja juoniva äiti, ja Choudhury yhdessä Gawainin siskojen kanssa tuovat heti alussa outoa mystisyyttä tapahtumiin voimakkailla roolisuorituksilla. Barry Keoghan käyttää luontaista uhkaavuuttaan hyvin nimettömänä ruumiinryöstäjänä, ja keskustelut tämän ja Gawainin kanssa ovat täynnä hyvää jännitettä. Samaa jännitettä elokuvaan tuo myös Joel Edgerton karhumaisena lordina, joka auttaa Gawainia tämän matkan loppupuolella ja tämän lady (Alicia Vikander), jonka monologi luonnosta ja vehreydestä tuo esiin yhden elokuvan teemoista, jonka airueena Vihreä Ritari toimii. Ritarista puheen ollen, häntä näytteli loistava hahmonäyttelijä Ralph Ineson (mm. The VVitch, Game of Thrones, Chernobyl), tämän ulkonäkö toteutettiin yksinomaan maskeerauksella ja Lowery ohjeisti Inesonia näyttelemään Vihreää Ritaria kuin hän olisi joulupukki!

The Green Knight on siis joululeffa. 

Luonto voittaa aina lopulta. Kylmä ja kova betoni antaa tietä kukille, luonto valtaa takaisin hylätyt talot ja linnoitukset ja aika muuttaa kuninkaiden ja kerjäläisten ruumiit ravinnoksi vehreydelle. Luonto, kuten aika, on vääjämätön sen kulussa eteenpäin. Kalpeat ja sairaalloiset Arthur ja Guinevere ovat myös muistutus tästä; jopa mahtava Camelot on kuihtuva uni luonnon mittapuulla, joka on vallanut takaisin niin taistelukentät kuin kiviset kirkot kautta maan. Gawainin matka läpi Arthurin maiden on matka jonka loppu on yhtä vääjämätöntä kuin se, että talvi muuttuu kevääksi ja syksy talveksi. Gawain kamppailee tätä loppua kohti, mutta lopussa on kuitenkin pelokas; hän haluaa pysyä samana Gawainina minä hän lähti, saada kunnian ja legendan jonka hän mielestään ansaitsee, mutta ei ole valmis elämään sen mukaisesti että ansaitsi ne. Mutta kukaan ei kulje matkaa ilman että matka muuttaa häntä, ja Gawain on itse vastuussa siitä miten hän toimii matkan vaikutusten kanssa; hyväksyykö hän muutoksen ja siitä nousevan ahdistuksen, vai taisteleeko hän sitä vastaan ja pysyy vanhana Gawainina? Arthurilaisessa mythoksessa on termi kalastajakuningas. Kalastajakuningas oli vaurioitunut hallitsija, jonka oma vaurio vaikutti koko maahan jollain tapaa (Leijonakuninkaassa Scarin hallitsema Jylhäkallio on esimerkki kalastajakuningas-teeman käytöstä). Usein Arthurista tulee kalastajakuningas adaptaatioissa, ja tätä on nähtävissä The Green Knightin versiossa kuninkaasta, mutta myös Gawain on potentiaalinen kalastajakuningas; kasvaako hän ihmisenä ja tekee sen mihin hän lupautui, vai onko kunnian himo ja halu tulla Arthurin seuraajaksi ja suureksi ritariksi tärkeämpää, vaurioittaen niin tulevaa valtiasta ja valtakuntaa?

 

The Green Knight on kaunis myös visuaalisesti ja äänimaailmaltaan. Kuvaaja Andrew Droz Palermo käyttää värejä, kuvakulmia ja kameran liikettä lukuisilla eri tavoilla hienosti, ja vaikka The Green Knight on synkänpuoleinen elokuva ei se kuitenkaan tunnu samalta tylsältä harmaudelta mitä Game of Thrones lähinnä oli. Sumuisat metsät, lumotut lammet, jättiläismäiset laaksot ja vehreät salot ovat täynnä elämää ja värejä, joilla Gawainin matkan eri vaiheita tuodaan esiin. Loweryn hovimuusikko Daniel Hartin kaihoisan kauniiit musiikit sisältävät niin perinteistä keskiaikais-henkistä äänimaisemaa ja laulamista, että oudompaa ja kokeellisempaa musisointia joka sopii elokuvan mystiseen tunnelmaan. The Green Knight on kaunis elokuva kaikin puolin; sen maailmaan visuaaliseen kauneuteen oli helppo upota mukaan, sen tarina on kerrottu erittäin kiehtovalla tavalla ja Hartin musiikit jäivät kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Kuningas Arthur -elokuvat eivät ole juuri säväyttäneet sitten vuoden 1981 kivikovan klassikon Excaliburin (ainoa poikkeus on The Kid Who Would Be King joka oli söpö), adaptaatioiden keskittyessä liikaa Arthurin matkaan kuninkaaksi ja unohtaen kaiken mielenkiintoisen tästä värikkäästä mythoksesta. The Green Knight tuntuu arthuriaaniselta myytiltä, oikealta fantasiatarinalta täynnä jättiläisiä, puhuvia eläimiä, taikaesineitä, pyhimyksiä, verta ja seksiä. The Green Knight on hyvin lähellä vuoden suosikkielokuvani paikkaa, ja on ehdottomasti mielenkiintoisimpia ja oudoimpia elokuvia joita tällä hetkellä voi elokuvateatterissa nähdä. 

One year hence.

Aasa T