Aasa Arvostaa: The Green Knight

 Olen pienestä pitäen rakastanut Kuningas Arthur -myyttejä ja tarinoita. Ensikosketukseni oli luonnollisesti Mauri Kunnaksen faabeli-adaptaatio, ja olen siitä lähtien ollut lumoissani näistä tarinoista. Mutta surin osa adpataatioista keskittyy aina siihen yhteen ja samaan tarinaan; Arthuriin, ja miten nöyrästä pojasta tulee suuri kuningas. Arthuriaanisessa mytologiassa riittää kuitenkin hahmoja ja tarinoita joita tuoda esiin, ja yksi näistä on Sir Gawain and the Green Knight:

The Green Knight

Tarina: Gawain (Dev Patel) on kuningas Arthurin (Sean Harris) sisarenpoika, nuori tuleva ritari joka ei kuitenkaan ole vielä tarinoiden arvoinen. Yhtenä joulupäivänä, Vihreä Ritari (Ralph Ineson) marssii kuninkaan eteen, haastaen yhden hänen ritareistaan peliin; lyökää häneen haava, ja ansaitkaa Vihreä Ritarin kirves - mutta vuoden päästä hänen vastustajansa on matkustettava tämän luokse, jolloin Vihreä Ritari maksaa saman takaisin. Innokas Gawain suostuu peliin, tajuamatta panoksia millä hän pelaa.

The Green Knight on erikoinen elokuva. En tiedä onko olemassa Arthur-mytologia puristeja joita tämä elokuva voisi ärsyttää suunnattomasti, sillä se ottaa paljon vapauksia tuntemattoman kirjoittajan tarinasta. Sir Gawain and the Green Knight oli tuttu minulle ennestään tarinana, mutta tiesin myös että aika lyhyestä ja yksinkertaisesta tarinasta ei välttämättä saada kaksituntista leffaa ilman jotain lisäyksiä ja muutoksia. Elokuva jopa itse huomioi tämän metatasolla. Mutta näillä ei ole mitään väliä sillä The Green Knight on myös loistava elokuva itsessään. Outo, mystinen, seksikäs ja synkkä, The Green Knight on ehkä paras puhdas fantasiaelokuva jonka olen nähnyt sitten Shape of Waterin, yhdistäen Arthurin tarinoiden myyttiset ja satumaiset elementit karuun ja julmaan maailmaan kauniisti. David Lowery on aiemminkin käsitellyt aitoja ihmiskokemuksia yliluonnollisen linssin kautta, ja The Green Knightissa pakanatarinat, varhaiset kristilliset pyhimystarinat ja eksistentiaaliset ajatukset elämästä ja luonnosta toimivat yhdessä hienosti.

Keskiössä on Dev Patel, näyttelijä josta en voi saada tarpeekseni. Patel on yksi sukupolvensa karismaattisimmista kyvyistä, ja hänen roolituksensa Gawainiksi oli lähes läpihuutojuttu; Gawain on komea (vanhassa tarinassa kaikki haluavat pussata häntä), nuori ja innokas mutta ei ole vielä kasvanut tajuamaan ritariuden merkitystä, ja Patel hoitaa homman kotiin kunnialla. Gawain haluaa olla ritari, hän haluaa kuulla ja kertoa tarinoita omasta mahtavuudestaan ja että häntä muistellaan kunnialla tämän kuoltuakin, mutta millaista on elää kunnialla nyt - se on jotain minkä kanssa Gawain kamppailee eniten. Kamera ottaa kaiken irti Patelista ja tämän näyttelystä sekä tämän ulkonäöstä, palvoen Gawainin kehoa lukuisissa shoteissa ja tuo samalla muiden näyttelijöiden kanssa tämän luontaisen seksikkyyden esiin osana tarinaa. Psykoseksuaalinen kuvasto onkin The Green Knightissa selkeästi nähtävillä siinä miten Gawain kohtaa lihalliset himot ja muiden huomion tarinassa. Paljon on ollut puhetta siitä, miten kuumia näyttelijöitä käytetään elokuvissa (varsinkin isoissa blockbustereissa) äärettömän epäseksikkäästi, ja The Green Knight on melkein antiteesi tälle; everybody is horny for Gawain, eikä Gawain ole itsekään poikkeus siinä miten hän kamppailee halujensa kanssa.

Muut näyttelijät tuovat tarinan eri puolia esiin ja tekevät The Green Knightin maailmasta elävän ja monimuotoisen. Sean Harriksen Arthur ja Kate Dickien Quinevere eivät ole ne perinteisemmät versiot näistä hahmoista, Harriksen käyttäessä karheaa ja kuiskaavaa äntään hienosti edukseen vanhana ja raihnaana Arthurina, jonka kunnian päivät ovat jo takanapäin. Harris kantaa itseään kuitenkin kuninkaallisesti, ja hänestä paistaa menneiden päivien hiipunut loisto jota Gawain selkeästi ihailee. Sarita Choudhuryn Morgan le Fay on Gawainin huolehtiva ja juoniva äiti, ja Choudhury yhdessä Gawainin siskojen kanssa tuovat heti alussa outoa mystisyyttä tapahtumiin voimakkailla roolisuorituksilla. Barry Keoghan käyttää luontaista uhkaavuuttaan hyvin nimettömänä ruumiinryöstäjänä, ja keskustelut tämän ja Gawainin kanssa ovat täynnä hyvää jännitettä. Samaa jännitettä elokuvaan tuo myös Joel Edgerton karhumaisena lordina, joka auttaa Gawainia tämän matkan loppupuolella ja tämän lady (Alicia Vikander), jonka monologi luonnosta ja vehreydestä tuo esiin yhden elokuvan teemoista, jonka airueena Vihreä Ritari toimii. Ritarista puheen ollen, häntä näytteli loistava hahmonäyttelijä Ralph Ineson (mm. The VVitch, Game of Thrones, Chernobyl), tämän ulkonäkö toteutettiin yksinomaan maskeerauksella ja Lowery ohjeisti Inesonia näyttelemään Vihreää Ritaria kuin hän olisi joulupukki!

The Green Knight on siis joululeffa. 

Luonto voittaa aina lopulta. Kylmä ja kova betoni antaa tietä kukille, luonto valtaa takaisin hylätyt talot ja linnoitukset ja aika muuttaa kuninkaiden ja kerjäläisten ruumiit ravinnoksi vehreydelle. Luonto, kuten aika, on vääjämätön sen kulussa eteenpäin. Kalpeat ja sairaalloiset Arthur ja Guinevere ovat myös muistutus tästä; jopa mahtava Camelot on kuihtuva uni luonnon mittapuulla, joka on vallanut takaisin niin taistelukentät kuin kiviset kirkot kautta maan. Gawainin matka läpi Arthurin maiden on matka jonka loppu on yhtä vääjämätöntä kuin se, että talvi muuttuu kevääksi ja syksy talveksi. Gawain kamppailee tätä loppua kohti, mutta lopussa on kuitenkin pelokas; hän haluaa pysyä samana Gawainina minä hän lähti, saada kunnian ja legendan jonka hän mielestään ansaitsee, mutta ei ole valmis elämään sen mukaisesti että ansaitsi ne. Mutta kukaan ei kulje matkaa ilman että matka muuttaa häntä, ja Gawain on itse vastuussa siitä miten hän toimii matkan vaikutusten kanssa; hyväksyykö hän muutoksen ja siitä nousevan ahdistuksen, vai taisteleeko hän sitä vastaan ja pysyy vanhana Gawainina? Arthurilaisessa mythoksessa on termi kalastajakuningas. Kalastajakuningas oli vaurioitunut hallitsija, jonka oma vaurio vaikutti koko maahan jollain tapaa (Leijonakuninkaassa Scarin hallitsema Jylhäkallio on esimerkki kalastajakuningas-teeman käytöstä). Usein Arthurista tulee kalastajakuningas adaptaatioissa, ja tätä on nähtävissä The Green Knightin versiossa kuninkaasta, mutta myös Gawain on potentiaalinen kalastajakuningas; kasvaako hän ihmisenä ja tekee sen mihin hän lupautui, vai onko kunnian himo ja halu tulla Arthurin seuraajaksi ja suureksi ritariksi tärkeämpää, vaurioittaen niin tulevaa valtiasta ja valtakuntaa?

 

The Green Knight on kaunis myös visuaalisesti ja äänimaailmaltaan. Kuvaaja Andrew Droz Palermo käyttää värejä, kuvakulmia ja kameran liikettä lukuisilla eri tavoilla hienosti, ja vaikka The Green Knight on synkänpuoleinen elokuva ei se kuitenkaan tunnu samalta tylsältä harmaudelta mitä Game of Thrones lähinnä oli. Sumuisat metsät, lumotut lammet, jättiläismäiset laaksot ja vehreät salot ovat täynnä elämää ja värejä, joilla Gawainin matkan eri vaiheita tuodaan esiin. Loweryn hovimuusikko Daniel Hartin kaihoisan kauniiit musiikit sisältävät niin perinteistä keskiaikais-henkistä äänimaisemaa ja laulamista, että oudompaa ja kokeellisempaa musisointia joka sopii elokuvan mystiseen tunnelmaan. The Green Knight on kaunis elokuva kaikin puolin; sen maailmaan visuaaliseen kauneuteen oli helppo upota mukaan, sen tarina on kerrottu erittäin kiehtovalla tavalla ja Hartin musiikit jäivät kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Kuningas Arthur -elokuvat eivät ole juuri säväyttäneet sitten vuoden 1981 kivikovan klassikon Excaliburin (ainoa poikkeus on The Kid Who Would Be King joka oli söpö), adaptaatioiden keskittyessä liikaa Arthurin matkaan kuninkaaksi ja unohtaen kaiken mielenkiintoisen tästä värikkäästä mythoksesta. The Green Knight tuntuu arthuriaaniselta myytiltä, oikealta fantasiatarinalta täynnä jättiläisiä, puhuvia eläimiä, taikaesineitä, pyhimyksiä, verta ja seksiä. The Green Knight on hyvin lähellä vuoden suosikkielokuvani paikkaa, ja on ehdottomasti mielenkiintoisimpia ja oudoimpia elokuvia joita tällä hetkellä voi elokuvateatterissa nähdä. 

One year hence.

Aasa T