Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

 Kuten keväällä, niin syksylläkin; sarjakuvafestivaalit siirtyvät, ja loppuvuoden sarjakuva-uutudet eivät saa aivan ansaitsemaansa sisääntuloa markkinoille. Niinpä on taas minun tehtäväni kertoa kolmesta syksyn sarjakuva-uutudesta, joita voi löytää sarjiskauppojen ja hyvin varusteltujen kirjakauppojen hyllyltä. Vuorossa tänään kaksi kotimaista ja yksi ulkomainen käänetty sarjakuva-uutus, joista kaksi jälkimmäistä on tutuilta tekijöiltä.

Naurava Enkeli ja muita kauhutarinoita 

Tarina: Rikas mies löytää muumion Egyptistä, uhraten kaiken tuodakseen kotiinsa. Eläintarhan omistaja tekee hirveän teon pitääkseen vetonaulansa tyytyväisenä. Rakastava pariskunta löytää lapsen kraaterista, mutta pienokainen ei ole ihan tältä planeetalta. Enkelin nauru kaikuu erämaassa, nauraen ihmisen ylpeydelle ja typeryydelle. 

Olen sitä ikäluokkaa, jollekka kotimaisen kauhusarjis-julkaisu Shokin lukeminen ei ollut minkäänlainen sukupolvikokemus. En itseasiassa ole lukenut tietääkseeni yhtäkään Shokki- lehteä elämäni aikana. Selkeästi se on kuitenkin ollut iso juttu, sillä tuntuu että harva se vuosi joku suomalainen sarjakuvataiteilja esittää rakkauttaan tätä sarjakuvaa kohtaan omalla kauhu/jännitys-antalogiallaan. Tällä kertaa vuorossa on Juba Tuomola,  ja tässä sentään oli jotain mielenkiintoista: Juban taidetyyli on luonnostaan hieman rumaa ja runneltua, ja tämä on teoriassa hyvä tyyli kauhun tekemiseen. Teoriassa. Naurava Enkeli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelottava tai edes vähän hyytävä. Ennen kaikkea se on tylsä, mikä on suurin rikos minkä keksin. Kaikki tarinat ovat rakenteeltaan ihan samanlaisia; joku haluaa jotain ja sitten karma iskee. Uudestaan ja uudestaan sama rakenne toistuu, ja se tekee jokaisesta tarinasta ennalta-arvattavan. Ainoa poikkeus on Timo Niemen kanssa tehty tarina Kahden Kesken joka ei mahdu näihin raameihin, mutta ei puolestaan tee yhtään mitään järkeä ja aiheutti vain hämmenystä. Kuvitus on Jubaa; siitä joko tykkää tai ei, ja vain muutamassa tapauksessa hänen tyylinsä on edukseen tarinoiden kohdalla. Kuten 2019 julkaistussa Kaamiossa, myös Nauravassa Enkelissä kolonialistiset ja rasistiset stereotypiat ovat mukana monellakin tavalla, joka tekee tarinoista tukahduttavan vanhanaikaisia. On vaikea keksiä juuri mitään hyvää sanottavaa tästä antalogiasta. Ainoa Lapsi, joka oli aiemmin julkaistu Arktinen Banaani -sarjakuvalehdessä, on sentään omalla tavallaan vinkeä kauhuversio Teräsmiehestä ja se on ainoa jossa kuvitus, tahditus ja tarina toimivat välttävästi yhdessä. Mutta se ei ole paljoa sanottu. Ehkä Shokki ja Kaamio ja muut nostalgiset kauhusarjakuvat kannattaa jättää vain muistoihin.

Kuoleman pidot

Tarina: Päihitetyn kuolleistamanaajan oppipoika Darrol on piilossa suuressa Mergalin vapaakaupungissa. Kostoa himoitseva vihollinen kintereillään, Darrol ajautuu paikallisten aatelisten syliin jossa hänen ominaisia taitojaan tarvitaan suurissa juhlissa. Minkälaiset juhlat niistä tuleekaan, kun kuolleet nousevat haudoistaan!

Kuoleman Pidot on taas yksi tarina Tuomas Myllylän fantasiamaailma Alwoerissa, jota on esitelty albumeissa Alhaiset ja Jumalsurma. Tällä kertaa Myllylä ei toimi itse kuvittajana, vaan siitä vastaa Tuuli Hypen. Olen ennenkin sanonut miten pidän siitä, kun kotimaiset sarjakuvataiteilijat antavat muiden kuvittaa tarinoita heidän teksteihinsä, ja Hypen-Myllylä -kombo on mielenkiintoinen. Visuaalisesti Hypenin tyyli on hyvin kaukana Myllylän hyperväkivaltaisesta ja karusta tyylistä, mutta Kuoleman Pidot on kuitenkin todiste siitä miten tämä voi toimia. Kuoleman Pidot on viihdyttävä veijaritarina, jossa ei juuri fyysiset mittelöt ottavat takapakkia juonittelun, selviytymisen ja osittain myös kauhun noustessa etualalle. Tarinan päähenkilöt Darrol ja hovikirjuri Ripkin, jotka ovat hauska parivaljakko; Darrol on suhteellisen voimakas nekromantikko mutta myös hermoheikko introvertti, kun taas Ripkin on salaisuuksia salaisuuksien päälle kokoava juonittelija ja hurmuri. Kampia rattaisiin heittää myös nimetön murhamies, joka jahtaa Darrolia tämän entisen mestarin rikosten vuoksi. Kuoleman Pidoissa on paljon menossa, mutta se pitää paketin hyvin kasassa ja Myllylän tarinoiden perinteiset elementit ovat yhä mukana; väkivalta, kehojen ja seksuaalisuuksien monimuotoisuus, alastomuus ja seksi, ja Hypen suorituu hyvin juurruttamaan Kuoleman Pidot osaksi aikaisempia Alwoerin tarinoita kuvituksellaan. Kuoleman Pidoille on kuulemma joskus tulossa jatkoa, ja toivon todella että Hypen ja Myllyllä jatkavat yhteistyötä, ja muita kuvittajia naarataan mukaan tähän alati kasvavaan fantasiatarinaan mukaan. 

Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Tarina: Yksinäinen ronin Usagi kiertää yhä ympäri Japanin maita ja mantuja, törmäten sekä vanhoihin ystäviin että uusiin vihollisiin. Ystävänsä Tomoen kautta Usagi ajautuu selvittämään suurta salaliittoa, joka uhkaa koko maan rauhaa, ja isännättömän samurain on valittava jälleen millä puolella hän seisoo. 

Yksi viime vuoden parhaimmista sarjakuvajulkaisuista oli komea käännös Stan Sakain kulttisarjakuva Usagi Yojimbosta. Tämä ensimmäinen kokoelma-abumi Samurai esitti Usagin hahmon, maailman ja lähipiirin hienosti, ja toinen albumi Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto jatkaa näillä urilla eteenpäin. Toisen albumin tittelitarina vie tällä kertaa leijonanosan albumista, ja tämä tarina nojaa useaan Usagin aikaisemmin tapaamaan hahmoon; ystävä/potentiaalinen romanttinen partneri Tomoe, rahanahne palkkionmetsästäjä Gen ja sokea miekkasika Ino saavat kaikki omat tilaisuutensa loistaa hahmoina, tehden Usagi Yojimbon maailmasta entistä rikkaamman. Chambara -elokuvien henki on yhä mukana näissä tarinoissa, ja Sakain taiteen kehitys näkyy heti toisessa albumissa. Varsinkin nimikkotarinassa kunnianhimo toteutuu, antaen tarinalle eeppisen tunnelman ja sopivan elokuvalliset mittasuhteet. Muut lyhyttarinat ovat vaihtelevia sisällöltään; Usagi törmää toistuvasti matkoillaan erilaisiin kyliin ja ihmisiin (eläimiin?) ja auttaa heitä ongelmissaan, mutta variaatiot näiden tarinoiden sisällä saavat ne toimimaan joka kerta omalla tavallaan. Kakkosalbumissa alkaa tulla mukaan myös intertekstuaalisia cameoita; Usagin perinteinen interdimensionaalinen kumppanuus Turtlesien kanssa saa alkusysäyksensä tässä, ja kirjan lopussa tavataan Sakain mukaelma toisesta kuuluisesta samuraista ja tämän lapsesta. Sakain fiksu ja oivaltava kirjoitus näkyy myös näissä pienemmissä tarinoissa, joista varsinkin Samurain Tie on taas maailmaan sopivalla tavalla synkkä ja mielenkiintoinen siinä miten se käyttää hahmojaan. Usagi Yojimbo on myös opettavainen teos, sillä Sakai viljelee yhä tekstissään alkuperäisiä japaninkielisiä termejä (kiitos kääntäjä Vesa Heino että on säilyttänyt ne) ja yhdessä tarinassa opetetaan juurta jaksain japanilaisen leijanteon taitoa. Usagi Yojimbon kääntäminen suomeksi on kulttuuriteko, sillä käännössarjakuva on yhä ehkä paras tapa jolla ulkomaisia sarjakuvan taideteoksia saadaan tuotua laajemmin näkyville, ja Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto on juuri sitä; taideteos. 

Aasa T