Aasa Arvostaa: Dune

 Vihdoin ja viimein, se on täällä. Denis Villeneuven ᑐᑌᑎᕮ. Tätä projektia olen odottanut jo kauan suurella innolla ja mielenkiinnolla. Asia mikä pitää mainita etukäteen; en ole lukenut Frank Herbertin alkuperäisteosta, enkä pidä sitä minään vaatimuksena Dunesta nauttimiseen; elokuvan pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan ilman alkuperäisteoksesta nousevaa kontekstia. Tarina on kuitenkin tuttu minulle kiitos David Lynchin aiemman adaptaation vuodelta 1984, ja monet elementit, nimet, ideat ja teemat ovat tulleet tietooni popkulttuuri-osmoosin ja teoksen intertekstuaalisen leviämisen kautta. Pääasialliset syyni olla innostunut tästä adaptaatiosta ovat Dyynin tarinallisessa potentiaalisessa ja Villeneuven uskomattomassa putkessa. Prisoners, Sicario, Arrival ja Blade Runner 2049 ovat kaikki elokuvia joista nautin suuresti, usean niistä ollessa kaikkien aikojen suosikkielokuvieni listalla. Villeneuve ei ole vielä pettänyt kertaakaan, ja mitä sitä suotta kiertelemäänkään: hän ei tee vieläkään niin. 

Dune

Tarina: Kaukana ihmiskunnan tulevaisuudessa, aine nimeltä Rohto on avain turvalliseen tähtienväliseen matkustamiseen. Rohtoa saa vain aavikkoplaneetta Arrakikselta, joka tunnetaan myös nimellä Dyyni. Tunnetun Maailmankaikkeuden Padishah-Keisari Shaddam IV antaa planeetan Atreidesin huoneen haltuun, uskoen Rohdon kauppaamisen heidän harteilleen. Atreidesin suvun perijä Paulia (Timothee Chalamet) vaivaavat visiot Arrakiksesta, joissa hän näkee verisen tulevaisuuden ikuisten hiekkadyynien keskellä.

Kollegani Joonatan Itkonen nosti esiin minua aiemmin ajatuksen, joka minullakin oli päällimäisenä nähtyäni Dunen; tämä on scifi -vastine Lord of the Ringsille adaptaationa. Tällä en tarkoita elokuvan tunnelmaa tai tyyliä, vaan mittakaavaa ja onnistumista adaptaationa monimutkaisesta ja raskaasta alkuperäismateriaalista, jonka seuraamisesta ei kertaakaan tullut työlästä ja ekspositiosta raskasta. Dune on esimerkillinen onnistuminen erittäin vaikeassa haasteessa. Sanat jotka tulivat mieleen elokuvan kuvailusta ovat massiivinen, eeppinen, mahtipontinen ja huolellinen. Villeneuve ja kanssa-käsikirjoittajat John Spaiths ja Eric Roth eivät hutiloi, hypi tai kiiruhda; 155 minuuttia pitkä elokuva ottaa aikansa, mutta ei tunnu hitaalta kertaakaan sillä maailma, hahmot ja avautuva tarina kiinnostivat loppuun asti. Sana "spektaakkeli" tarkoittaa monille pelkkää massiivista meininkiä ilman tarinaa, mutta vaikka tämä ei pidä paikkansa Dunen kohdalla on se silti hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. 

Kaiken keskiössä on tietysti Paul Atreides itse, ja luojan lykky että häntä näyttelee Timothee Chalamet tai muuten tämä olisi voinut kaatua jo ensimetreillä. Chalamet hallitsee tunteiden hillityn esittämisen hyvin, joka sopii valheiden ja petosten maailmassa kasvaneelle Paulille; hänessä on tunteita, ajatuksia ja omaa tahtoa, mutta Atreidesin suvun perijänä hän ei aina pääse esittämään niitä tahtomallaan tavalla. Paul on hiljainen ja epävarma, vaikka onkin taitava monessa asiassa ja loistava useassa (ah, 1960-luvun sicifiprotagonistit...). Chalametin luontainen karisma ja katse, jonka takana tuntuu aina olevan jotain käynnissä, saa Paulin toimimaan vaikka hän ei lopulta olekkaan elokuvan mielenkiintoisin hahmo. Tämä rooli kuuluu Lady Jessicalle (Rebecca Ferguson), Paulin äidille joka on Herttua Leto Atreidesin (Oscar Isaacs) jalkavaimo ja Bene-Gesserit järjestön oppilas, joka tasapainottelee kaikkia näitä kolmea elämässään. Hän rakastaa Paulia ja Letoa, mutta hänen syvin uskollisuutensa on Bene-Gesseritille ja heidän tuhatvuotisille juonilleen, joka repii häntä kappaleiksi. Ferguson esittää erinomaisesti sen miten yksin ollessaan hän on tukahtua surusta ja pelosta näiden kolmen risteymässä, kuitenkin kasaten aina itsensä ennen kuin kukaan oikeasti näkee mitä hän tuntee. Oscar Isaacs tuo myös hienoa voimaa ja karismaa Leto Atreidesiin, ollen sekä lämmin isä Paulille, kunniakas johtaja kansalleen joskin suuria riskejä ottava pelaaja galaktisessa politiikassa.

Toisella puolella pelipöytää on Harkonnenin huone (kyllä, tiedän että Harkonnen nimi tulee siitä että Herbert anglisoi suomalaisen sukunimen Härkönen, mutta oikea kysymys on että olisiko suomennettu Vladimir Harkonnen sitten Viljami Härkönen?). Paroni Vladimir Harkonnen (Stellan Skarsgård) on monellakin tapaa ongelmallinen hahmo, ikävän kliseinen "fat bastard" hahmotyyppi jossa hahmon paheellisuutta korostetaan tämän fyysisessä muodolla. Onneksi tämä ei ole lähelläkään Lynchin elokuvan versiota, ja Skarsgård oli kaikin puolin oikea valinta tähän rooliin. Paronissa ensimmäinen asia johon kiinnittää huomiota on hänen äänensä. Skarsgårdin tunnettu rouhea basso on täydessä tehossa, ja hänen jokaista sanaansa tulee kuuneltua herkeämättä. Skarsgård hallitsee jokaista tilaa jossa hän on äänellään ja rauhallisuudellaan, joka korostaa enemmän hänen älykkyyttään ja laskelmoivaa luonnettaan. Hän on juonija, joka näkee läpi Keisarin poliittisten liikkeiden ja välittää päivän lopussa vain rahasta ja vallasta. Paronin veljenpoika Glossu Rabban (Dave Bautista) on väkivaltainen siirtomaaherra kaksimetrisen lihaskimpun muodossa, ja oli ihanaa nähdä Bautista revittelemässä konnan roolissa pitkästä aikaa. The Suicide Squadissa loistanut David Dastalmachian nähdään paronin mentatina (kyborgina joka on todella hyvä matikassa) Piter De Vriesina, ja hänen kykynsä näytellä lurkkeja hännystelijöitä ei ole kadonnut mihinkään. 

"When is a gift not a gift?"

Dune on niitä elokuvia joissa hahmoja riittää; en maininnut juuri mitään Atreidesin huippusotilas Duncan Idahosta (Jason Momoa), Atreidesin asemestari Gurneysta ja mentatistaan Thufirista (Josh Brolin ja Stephen McKinley Henderson) tai Arrakiksen alkuperäiskansa fremeniin kuuluvasta Stilgarista (Javier Bardem) mutta olisimme täällä vielä huomennakin jos puhuisin heistä kaikista. Sen sijaan haluan puhua Dunen ulkonäöstä ja visuaalisuudesta. Bombastisuus ja koko on Dyynissä huomattava, laskeutumisalusten ja palatsien ollessa massiivisia koossaan ja brutalistisen minimalistisia ulkomuodossaan. Jokainen kansa ja planeetta jota ne hallitsevat ovat uniikkeja ulkoasultaan; Atreidesin kotiplaneetta Caladan muistuttaa hieman Irlantia ja Skotlantia suurine vuorineen ja rantoineen, säkkipillien ollessa samalla osa heidän musikaalista identiteettiään. Harkonnenien Giedi Prime on teollisuuden ja talouskasvun runtelema painajainen suoraan H.R. Gigerin mielikuvituksesta, ja Harkonnenin joukkojen vitivalkoinen iho juontaa juurensa Giedi Primen saasteiseen luonteeseen. Arrakis on molemmille suvuille vihamielinen auringon paahtama erämaa, jossa ulkopuoliset ovat elementtinsä ulkopuolella. Arrakiksen fremenit ovat sopeutuneet elämäntapaan joka ei perustu valtakuntien rakentamiseen vaan selviytymiseen ja resurssien varovaiseen hallintaan. Kuvaaja Greg Frasier tekee hyvää työtä näiden elementtien pallottelussa myös kuvauksessa, jossa palatsien ja avaruusalusten kylmä pimeys on kontrastissa Arrakiksen kirkkauteen ja aavikon lämpöön. Alusten koko, taistelujen raakuus ja erityisesti suurten hiekkamatojen esiintuonti saa kaiken Dunessa tuntumaan isolta ja eeppiseltä juuri oikealla tavalla, luoden kuvan maailmasta jossa massiiviset tapahtumat ovat käynnissä pienten yksilöiden kustannuksella. Samalla Villeneuven kiinnostus kieliin ja niiden monimuotoisuuteen näkyy elokuvassa; Sardukarit ja Harkonnenit eritoten erottuvat tuntematommalla puheenparrellaan, ja viittomakieli on taito josta on varmasti hyötyä poliittisen pelin ja ajatustenlukijoiden täyttämässä galaksissa. Äänimiksaus ja äänisuunnittelu on myös ensiluokkaista, tuoden sekä mammuttimaisen suuria koneita että pienempiä teknologisia vimpaimia todellisuuteen luovilla tavoilla. 

Seremoniallinen tilaisuus ja vaatimaton sukkula.

Dune on avaruusooppera, ja tämä oli mielenkiintoinen genre hard scifin ja kyberpunkin parissa aikaisemmat scifileffansa tehneelle Villeneuvelle. Avaruusoopperaan yhdistetään usein camp, ja se on jotain mikä näkyy Lynchin elokuvassa vahvasti, mutta Villeneuvea ei moinen kiinnosta. En silti kutsuisi Dunea ilottomaksi, enemmänkin mystiseksi. Ennustukset, tuhatvuotiset suunnitelmat ja historia näkyy vahvasti Dunen tarinassa, jossa jokaisella asialla on oman nimensä ja historiansa. Kaiken takana on mahdollisesti enemmän, mutta elokuva ei pysähdy selittämään jokaista asiaa ja niiden historiaa, vaan luo niiden avulla kuvan elävästä, joskin myytteihin verhotusta maailmasta. Paul on uusin pelinappula tässä galaktisessa myyttissä, vastahakoinen sellainen. Dunessa tarkastelun kohteena narratiivissa on Valittu Sankari; Paulin uskotaan olevan juuri se - kwizatz haderach, lisan al-gaib - messias joka voi johtaa ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Paul ei itse moisesta kohtalosta piittaa, ja se että hän on vain pitkän suunnittelun lopputulos Ben-Gesseretin pelissä ei auta asiaa lainkaan. Paul näkee visioita tulevaisuudesta jota hän ei halua, vallasta jota hän ei kaipaa ja sodasta jota hän ei tahdo, mutta voiko hän näille mitään? Onko ensimmäinen askel otettu siitä hetkestä lähtien kun hän astui Arrakikselle ja suuri peli siirtyi seuraavaan lukuunsa? Pallottelu ihmisyyden ja messiaanisuuden kanssa on osa Paulia hahmona. Frank Herbertin Dyyni käsittelee laajasti valtaa ja johtajuutta, Herbertin uskoessa vallan houkuttelevan aina niitä joita se voi korruptoida (Herbert oli sukua senaattori Joseph McCarthylle jonka poliittiset päätöksenteot vaikuttivat paljon Herbertin mielipiteisiin politiikasta) ja nämä teemat vallasta ja johtajuudesta ovat yhä näkyvillä Dunessa. Atreidesit ovat ehkä meidän näkökulmalle tähän tarinaan, mutta hekin ovat osa riistokapitalistista, kolonialistista monarkista sotilasvaltaa, ja Atreidesin sotilaiden lievästi fasistinen ulkoasu on hyvä muistutus tästä.

Dune ei ole vailla virheitään. Eniten sitä painaa alaspäin alkuperäisteoksen valinnat ja niiden takana seisominen; Vladimir Harkonnenin läskifobinen ulkoasu on yksi, mutta myös se että jälleen kerran hyvin vahvasti lähi-idän kulttuureihin sidotut fremenit ovat esillä ilman että arabinäyttelijät saisivat tuoda näitä hahmoja eloon ja Paul on yhä hyvin paljon white saviour -hahmo. Monet elokuvan poc -hahmoista ovat Dunessa vain kuolemassa, ja yhdessä tapauksessa epämiellyttävät implikaatiot nousevat esiin kohtauksen symboliikassa ja kehystyksessä. Jessica ja tohtori Liet-Kynes (Sharon Duncan-Brewster) ovat oikeastaan ainoat naishahmot tässä elokuvassa (Zendayan Chanin roolin jäädessä yllättävän pieneksi). Tämä on usein ongelma kuin melkein 60 vuotta vanhaa tieteiskirjallisuutta aletaan adaptoimaan ilman halua päivittää sitä yhtään, mutta nämä eivät ole minulle elokuvaa pilaavia ominaisuuksia. Dune on massiivinen onnistuminen lopputuloksena, eeppinen scifielokuva suurella mittakaavalla ja kärsivällisellä toteutuksella. Villeneuven lupaus ei vieläkään petä, ja toivon todella että hänen annetaan tehdä Dune II myös tämän jälkeen. Potentiaali saada Dunesta 2020 -luvun Lord of the Rings on olemassa, ja harvoin näkee näin uniikkia ja itsevarmaa lopputulosta isossa Hollywood -tuotannossa. Dyyniä pidettiin pitkään mahdottomana adaptoida, aivan kuten Taru Sormusten Herrastakin, mutta Villeneuve on nyt näyttänyt että tämä ei vaadi kuin omistautumista, kärsivällisyyttä ja taitoa. Dune on vuoden elokuvatapaus, joka kannattaa ehdottomasti kokea suurelta valkokankaalta. 

Aasa T 

PS. MIKÄ HELVETTI SE ÖLJYISÄ IHMISHÄMÄKKI OLI