Transnäkyvyyden päivä 2022: Nopea katsaus transhahmoihin sarjakuvissa

Tänään on kansainvälinen transnäkyvyyden päivä, ja haluan sen kunniaksi puhua transnäkyvyydestä sarjakuvissa. Transhahmojen määrä eri mediamuodoissa on alkanut lisääntyä huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana, ja kiitettävä osa niistä ovat olleet myös erittäin positiivisia. Euphoria, kaikista vioistaan huolimatta, on ehkä isoin sarja tällä hetkellä jonka toinen päähenkilöistä on transnainen, joka on esitetty mielestäni erinomaisesti. Odotan kovasti tulevaa Hellraiser- elokuvaa, jossa Pinheadin ikonisessa roolissa on Sense8- sarjasta tuttu Jamie Clayton ja pian ilmestyvällä Umbrella Academyn 3. kaudella Elliot Pagen hahmo on näyttelijänsä tapaan transmaskuliini Victor Hargraves. Sarjakuvat ovat kuitenkin olleet televisiota ja elokuvia edellä kauan, joskin määrä ei ole aina korvannut laatua. 2010-luvulla on sarjakuvissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien hahmojen näkyvyys erityisesti ollut nousussa, taidemuodon antaessa sekä cis- kirjoittajille että transtaustaisille taiteilijoille mahdollisuuden tuoda monipuolisuutta tarinoihin. Tässä blogitekstissä käyn läpi viisi hahmoa sarjakuvista, esittelen heidät ja käyn läpi miten he onnistuvat tai epäonnistuvat representaatiossaan. 

Pari sääntöä ja huomiota:

1) Tämä ei ole "parhaat transhahmot mediassa" lista. Nämä hahmot omaavat sekä positiivisia että negatiivisia puolia, ja haluan käsitellä niitä mieluummin kuin täydellisiä esimerkkejä koska ne voivat opettaa meille jotain sudenkuopista ja kertoa jotain transhahmojen lisäämisestä tarinoihin. 

2) Tämä ei ole kaikenkattava listaus, olisin voinut täyttää kymmenen henkilön listan mutta se ei olisi ollut yhtä monipuolinen kuin tämä. Tietyillä sukupuolivähemmistöillä on hypernäkyvyyttä (tästä lisää hieman alempana) ja halusin käydä läpi erilaisia esimerkkejä saman toistamisen sijaan. Jos mielestäsi jätin ulos jonkun hahmon Y sarjasta X, niin luultavasti en ole tutustunut siihen tai se ei ollut sellainen, josta minulla olisi ollut jotain sanottavaa. Suosittelen kyllä kertomaan näistä minulle kommenteissa sekä täällä että somessa, ja jakamaan tätä blogikirjoitusta eteenpäin samalla!

3) Sisältövaroitus: transfobiset tropet ja kliseet, väärinsukupuolitus 

Aloitetaan. 

Kikunojo of the Lingering Snows - One Piece (transnainen)

Kuka: Eiichiro Odan mestarillisessa merirosvo-mangassa One Piecessa viimeisin tarinakokonaisuus on tapahtunut feodaalista Japania muistuttavassa Wanon saarivaltiossa. Täällä Luffyn johtama merirosvojoukko on pyrkinyt kaatamaan paikallisen diktaattorin, hirvittävän voimakkaan merirosvon nimeltä Kaidou. Kaidou tappoi vuosikymmeniä sitten Wanon rakastetun shogunin, ja uskoi tätä palvelleiden samuraiden kuolleen. Nämä samurait, jotka kollektiivisesti tunnetaan nimellä Nine Red Scabbards (yhdeksän punaista huotraa), kuitenkin selvisivät, ja kiitos aikamatkustuksen, päätyivät nykypäivään jossa he auttavat Olkihattuja tuhoamaan Kaidoun ja kostamaan herransa kuoleman. Yksi heistä on Kikunojo, samurai joka pysytteli piilossa Kaidoulta työskentelemällä teetalossa. Menneisyydessä Kikunojo (tai vain "Kiku") tunnettiin nimellä "Wanon kaunein miekkamies", mutta nykyhetkessä on presentaatioltaan ja identiteetiltään nainen. 

Lingering, Fallen, kääntäjät eivät ole yksimielisiä

Hyvää: One Piecellä on kyseenalainen onnistuminen naishahmojen kanssa (Oda osaa piirtää tasan kahdenlaisia naisia, isoja ja lihavia sekä kurvikkaita povipommeja) ja vielä kyseenalaisempi kun puhutaan sukupuolen moninaisuudesta. Aiemmin One Piecessä esiintyi kokonainen saarivaltio transfobisiin tropeihin perustuvia "transvestiitteja", jotka olivat lähes poikkeuksetta juuri sitä mitä odottaa saattaa. Joku on tainnut sanoa Odalle tästä, koska Kiku (sekä toinen mahdollinen transhahmo Yamato) ovat hyvin kaukana näistä ajoista. Kikun ulosanti on feminiinen, kaikki kutsuvat häntä naiseksi ja hänen trans-taustansa tulee esiin vasta, kun hän laittaa kasvoilleen naamarin jota hän käytti menneisyydessä. Tämä naamari on hyvin kirjaimellinen tapa miten hänen aiempi elämänsä miehenä oli naamio jota hän piti, mutta todellinen Kikunojo on paljon enemmän kuin pelkkä naamio. Kiku on myös täysi hahmo, jolla on selkeä persoonallisuus ja vahva luonne, lämmin suhde veljeensä Izoon, hän on miekkailijana erinomainen ja tämän konflikti petollisen ystävän kanssa on traaginen. Lisäpisteet vielä siitä, että Kiku pukeutuu erittäin perinteiseen ja funktionaaliseen samurai-haarniskaan jota ei ole seksualisoitu laisinkaan. 

Huonoa: Kikun kaapista tuleminen ei ollut hahmon parhaita hetkiä, missä näkyy hyvät tarkoitusperät mutta cis-kirjoittajan rajoitettu näkemys tästä hetkestä. Kikun pukiessa naamarin kasvoilleen hänet tunnistetaan Kikunojoksi, ja paikalla olijat huutavat isoon ääneen tämän olevan oikeasti mies. Kiku vastaa heille "kyllä, mutta sydämessäni olen nainen". Ymmärrän mitä Oda haki takaa, mutta tämä "olen Y mutta sydämessäni olen X" on aika tarpeeton, vanhanaikainen ja bioessentiaalinen tapa ilmaista omaa sukupuoli-identiteettiä. Transnaiset ovat naisia, piste. Mitään muuta ei tarvita. Kukaan ei kuitenkaan jatkossa kutsu Kikua miksikään muuksi kuin naiseksi ja hänen sukupuolensa ei nouse tämän jälkeen esiin merkittävällä tavalla.   

Cordelia - Vinland Saga (transnainen) 

Kuka: Vinland Saga on Makoto Yukimuran viikinki-manga, joka kertoo fiktiivistä tarinaa myöhäisen viikinki-ajan tutkimusmatkailija Thorfinnista. Thorfinnin elämän sarjassa voi jakaa kolmeen osaan: lapsuus, jolloin hän asui Islannissa perheensä kanssa, nuoruus jolloin isänsä kuoleman jälkeen Thorfinn lyöttäytyi isänsä tappajan joukkoihin voidakseen kostaa ja aikuisuus, jolloin traumatisoitunut ja muutoksen elämässään tehnyt Thorfinn koittaa luoda turvallisemman maailman ilman väkivaltaa. Thorfinnin suunnitellessa matkaa "Viinimaahan" (eli: nykyinen Amerikka), tulee hänen luokseen karannut orja nimeltä Cordelia. Cordelia on kuuluisan viikinkisoturin lapsi, mutta pakeni äitinsä kanssa ennen kuin tämä ehti koittaa naittaa lastaan toiselle viikinkisoturille. Cordelia joutui lopulta orjaksi ja karkasi, jotta voisi liittyä Thorfinnin retkikuntaan. 

Hyvää: Cordelia on visuaalisesti hyvin erilainen kuin mitkään muut transnaiset mediassa. Suurin osa transfeminiineista hahmoita ovat "passing", eli he eivät eroa presentaatioltaan tai olemukseltaan cisnaisista. Mutta kaikki eivät halua tai voi sulautua cisnormatiiviseen väestöön. Cordelia haluaisi, mutta hän on pitkä, harteikas, lihaksikas ja raskasrakenteinen. Hänen isänsä on Thorkell Pitkä, legendaarisen vahva viikinki ja yhdennäköisyys isän ja tyttären välillä on huomattava. Tämä ei vähennä hänen naiseuttaan kuitenkaan protagonistien ja tämän ystävien silmissä: Cordelia hyväksytään osaksi retkikuntaa ja vaikka heistä monet tietävät hänen maskuliinisen orjanimensä, ei kukaan käytä sitä hänestä vahingossakaan. Cordelia on myös muuta kuin pelkkä satunnainen sivuhahmo, ja tämän tahto sulautua ja löytää paikka jossa hänet hyväksytään on hyvin samaistuttava. 

Huonoa: ELIKKÄS. Cordelia määriteltiin syntymässään pojaksi hetkeksi, kunnes hänen äitinsä tajusi että Thorkell veisi hänen lapsensa pois ja kasvattaisi soturiksi. Cordelian äiti kertoi Thorkellille (joka ei ole se terävin kirves simasalissa) lapsen olevan tyttö, ja kasvatti hänet sen mukaisesti. Tästä saa aivan liian nopeasti tehtyä tulkinnan, jossa transsukupuolisuus on jotain mitä vanhemmat iskostavat lapsiin heidän tietämättään, joka on vahingollinen ja syvästi ongelmallinen (sekä todellisuudesta vieraantunut) pelottelukuva. Cordelia ei kuitenkaan koe itse ristiriitaisuutta sukupuolestaan, ja kuten Cordelia itse sanoo: "your love was not a lie". Yukimura ei varsinaisesti luo kuvaa että Cordelia olisi mitenkään harhaanjohdettu tai väärässä oman sukupuolikokemuksensa kanssa, ja Cordelian äidin valinta on johdonmukainen maailman sisällä. Tässä käytiin niin lähellä syvästi transfobista valhetta että kun luin tuota lukua ensimmäisen kerran pelkäsin, että se olisi viimeinen Vinland Sagan luku jonka lukisin.    

Myös: voisiko jokainen uusi hahmo Vinland Sagassa joka näkee Cordelian olla sanomatta ääneen jotain tämän sukupuolesta? Vaikka Thorfinn ja hänen perheensä eivät ikinä kutsu häntä muuksi kuin naiseksi, niin jokainen muu saa aina mahdollisuuden ihmetellä Cordeliaa ääneen. 

Koi Boy - Unbeatable Squirrel Girl (transmies)

Kuka: Marvelin supersankarisarjakuvassa The Unbeatable Squirrel Girl Doreen Green alias Oravatyttö on supersankari jolla on uskomaton kyky kontrolloida oravia muiden orava-liitännäisten supersankarivoimien lisäksi. Oravatyttö törmäää yliopistossa kaikenlaisiin ongelmiin ja superrikollisiin, mutta myös muihin supersankareihin. Yksi näistä on supersankari-duo nimeltä Chipmunk Hunk ja Koi Boy, todellisuudessa kanssaopiskelijat Tomas Lara-Perez ja Ken Shiga. Koi Boy on Chipmunk Hunkin sidekick, informaatiotieteiden opiskelija joka pystyy puhumaan kaloille, hengittämään veden alla ja mätkähdellä kuin kala. 

Hyvää: Kun puhutaan sukupuolivähemmistöjen näkyvyydestä mediassa, on trasnaisilla niin sanottu hypernäkyvyys; transnaisia/ on mediassa (oli kyse sitten fiktiosta tai tosielämästä) esillä paljon transmaskuliineja enemmän. Koi Boyn olemassaolo onkin itsessään positiivinen asia, sillä transmaskuliineja supersankareita ei juuri Koi Boyn lisäksi ole valtavirran supersankarisarjakuvissa. The Unbeatable Squirrel Girl on komedinen ja rento ote supersankarisarjakuviin ja Koi Boy ei ole siis luultavasti vaarassa kuolla minkään tyhmän hahmokasvu-hetken nimissä, ja hän saa jatkossakin olla oma hauska itsensä.

Huonoa?: Tämä on hieman kiistanalainen kohta, mutta osa transsukupuolisuuden näkyvyyttä on se, että lukija tietää hahmon olevan transsukupuolinen. Koi Boyn identiteetti transmiehenä tuli ilmi, kun yhdessä ruudussa hänellä on paitansa alla jotain joka näyttää binderilta. Fanien kysyessä tätä hahmon luojalta Erica Hendersonilta, tämä vahvisti hahmon olevan transmies. Samaan aikaan on aika ilahduttavaa, että transhahmot voivat olla oma itsensä ilman että siitä tehdään numeroa (katso kaksi ylempää esimerkkiä), mutta missään Unbeatable Squirrel Girlin numerossa ei hänen asemansa sukupuolivähemmistön edustajana nouse millään tavalla esille. Onko tämä hyvää representaatiota, vai samaa luokkaa kuin hahmot joiden status seksuaalivähemmistön edustajana kerrotaan vain tarinan ulkopuolella? 

Kani alias Porcelain - Secret Six (Genderfluid)

Kuka: Gail Simonen Secret Six on yksi DC:n parhaimmista tiimisarjakuvista ikinä, ja onneksi Simone sai jatkaa sitä myös New 52- imprintin alla, ainakin hetken aikaa. Secret Six on palkkasoturiryhmä, joiden jäsenet ovat jotain supersankarien ja superrikollisten väliltä. Uudessa ryhmässä on maailman paras jäljittäjä Kissamies, riivattua nukkea kantava telekineetikko Vatsastapuhuja, salamurhaaja Strix, supervoimia muilta lainaava Black Alice, entinen supersankari Big Shot ja mysteerinen uusi hahmo Porcelain. Porcelain (oikea nimi Kani tai Kevin) pystyy kosketuksella tekemään kaikesta haurasta kuin lasista (tai porsliinista, hence the name), ja tämän jälkeen yleensä alkaa hänen kantamansa leka puhua. Kani on genderfluid, ja hänen presentaationsa vaihtelee päivästä päivään paljon. 

Porcelain 1, Teräsmies 0

Hyvää: Kani on kaikin puolin hyvin tehty hahmo. Kuten muutkin Secret Sixin jäsenet, Kani on rikollinen ja moraalisesti harmaa hahmo, mutta hänen moraalinen harmautensa tai superrikollisuutensa ei ole sidottu siihen mikä hän on. Ette tiedäkkään kuinka vaikeaa on löytää binäärin ulkopuolelta oleva sukupuolivähemmistön hahmo joka ei ole avaruusolento, robotti tai muodonmuuttaja. Hahmot jotka ovat muodonmuuttajia ja muunsukupuolisia ovat tässä genressä aika helppoja löytää, mutta tähän liittyy ongelmallisia käsityksiä sukupuolivähemmistöistä jotka "huijaavat" muita. Kani on genderfluid ilman että hänen ihmisyyttään vietäisiin jollain toiseuttamisen keinolla pois. 

Huonoa: Ainoa huono asia Kanissa on se, että häntä ei ole nähty juurikaan Secret Sixin loppumisen jälkeen. Toivottavasti Simone saa joskus jatkaa tarinaa ja tuoda Porcelainin takaisin sarjakuviin. 

Vaarsuvius - Genderqueer (Order of the Stick)

Kuka: Olen kirjoittanut aiemmin Rich Burlewin verkkosarjakuva Order of the Stickista, ja tarkemman synopsiksen sarjasta voi lukea sieltä. Vaarsuvis on haltiavelho seikkailijaryhmä Order of the Stickissa, kirjaviisas ja hieman tunnekylmä erakko ryhmässä joka uskoo voivansa ratkaista kaikki ryhmän ongelmat taikuudella - ja kun hänen voimansa eivät riitä, hän syyttää muita siitä, että he ovat estäneet häntä hankkimasta lisää taikatietoutta. Sisimmissään hän syyttää kuitenkin itseään, varsinkin sen jälkeen kun hänen ajattelemattomuutensa ja varomattomasti hankitut taikavoimat aiheuttavat sekä sukumurhan että eron Vaarsuviuksen ja tämän kumppanin välille. 

Hyvää: Vaarsuvius on sukupuolineutraali sanan merkityksessä. Hän on hyvin vahvasti androgyyni hahmo, Order of the Stickin maailmassa haltioiden kieli on kaikesta päätellen täysin sukupuolineutraali. Vaarsuvius elää sukupuolibinäärin ulkopuolella, ja ei selkeästi myöskään itse huomioi muiden sukupuolta merkittävänä tekijänä. Vaarsuvius on moniulotteinen, syvästi viallinen ja nykyään tekojaan vahvasti katuva hahmo, jonka sukupuoli-identiteetti on osa hänen yksityiselämäänsä josta emme tiedä kovin paljoa.

Huonoa: Vaarsuviuksen sukupuoli-identiteetti alkoi vitsinä. Alunperin Vaarsuviuksen sukupuoli oli enemmänkin punchline fantasiagenren haltioiden androgyynisyyden perusteella. Order of the Stick on lähemmäs 20 vuotta vanha sarjakuva, joka sai alkunsa Dungeons & Dragonsin ja fantasian eräänlaisena parodiana, mutta on vuosien varrella kehittynyt ja aikuistunut. Varhaiset tarinat Order of the Stickissa ovat ikävän vanhanaikaisia, ja Vaarsuvius on osa niitä. En usko Burlewin olleen transfobinen tarkoituksella, hän on vain toistanut samoja vitsejä mitä fantasiapiireissä on toisteltu vuosikaudet, ja hän on osoittanut kirjoittajana voivansa kasvaa ja Order of the Stickista ei nykyään puutu seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja ja Vaarsuvius on kasvanut alkuperäisen vitsinsä yläpuolelle. 

Tämä oli yksi syy miksi halusin lopettaa tämän tekstin Vaarsuviuksella. Kukaan näistä kirjoittajista ei itse ole (as far as I know) sukupuolivähemmistön edustaja. Me pääsemme harvoin kertomaan omia tarinoitamme yhtä isolla jalustalla kuin cis-kirjoittajat. Joskus kirjoittajat onnistuvat hyvin, joskus he epäonnistuvat surkeasti ja useimmiten he kompastelevat kiitettävään suoritukseen. Mutta kuten Burlew ja Vaarsuvius, virheistä on hyvä oppia ja hahmojen kanssa on tilaa kehittyä. Olen iloinen One Piecen ja Vinland Sagan tarinamaailmaan lisätyistä sukupuolivähemmistöihin kuuluvista hahmoista, koska varsinkin Vinland Sagan maskuliinisessa maailmassa tämä lisää näkemyksiä ja kokemuksia joiden kautta kertoa maailmasta. Haluan kuitenkin tulevaisuudessa lukea sarjiksen Koi Boysta jonka on kirjoittanut transmies, mangaa japanilaisen transnaisen silmin ja näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta niiltä, jotka elävät sukupuolen binäärin ulkopuolella. Haluan lukea tarinoita meiltä meille.

Aasa T 

Aasa Arvostaa: The Batman

Hyvä, suorastaan loistava elokuva on joskus kirous. Varsinkin jos se kertoo niin sanotusta franchise-hahmosta, josta voidaan tulevaisuudessa kertoa uusia tarinoita. Todella hyvä elokuva voi jättää jälkensä, ja vaikka mitä uutta ja erilaista tulevat elokuvat samasta hahmosta koittavat tehdä, ei se ikinä pääse karkuun vertailua ja tuon Hyvän Elokuvan varjoa, ja keskustelu taiteesta muuttuu tyhjäksi vertailuksi miten tämä on parempi eikä mitään kannata tehdä koska ei se voi olla yhtä hyvä, vaikka uusi tarina olisikin pyrkimyksiltään ihan erilainen kuin edeltäjänsä.

Anyhoo tämä on arvioni The Batmanista. 

The Batman

Tarina: Kahden vuoden ajan on Bruce Wayne (Robert Pattinson) on taistellut rikollisuutta vastaan Batmanina. Poliisiluutnantti Gordon (Jeffrey Wright) kutsuu Batmanin apuun, kun Gotham Cityn pormestari löydetään kuolleena asunnostaan. Murhaaja ei kauaa piilottele. Hän kutsuu itseään Arvuuttajaksi (Paul Dano), ja ratkaisu hänen mysteeriinsä on kaupungin likaisessa historiassa.

The Batman ei, luojan kiitos, ole uusi origin-story Batmanille. Kaikki ja heidän äitinsä tietävät miten Batmanista tuli Batman, ja Matt Reevesin ohjaama ja Reevesin ja Peter Craigin käsikirjoittama elokuva siirtyy suoraan hyvään osioon: Batman taistelemassa rikollisuutta vastaan yhdessä Gordonin kanssa. Eikä The Batman tuhlaa hetkeäkään tästä: Melkein kolmetuntinen The Batman on pulpahtava neo-noir-trilleri ja supersankarielokuva samaan aikaan, sitoen tyylililliset vaikutteet sekä Sevenistä että Zodiacista vuosikymmenien mittaiseen Batman-sarjakuvien perintöön ja tyyliin. The Batman ei piilottele vaikutteitaan, mutta tämä on silti Reevesin elokuva, uniikki oma tuotoksensa joka kuuluu Batman-filmatisointien parhaimpien joukkoon. Olen aiemminkin sanonut miten DC:n viimeaikainen elokuvatuotanto on tuntunut paljon rohkeammalta ja luovemmalta kuin Marvelin, ja tämä näkyy myös The Batmanissa joka on ehkä tämän vasta alkaneen vuosikymmenen parhain supersankarielokuva tähän mennessä. Samalla Michael Giacchino on tehnyt parhaimman soundtrackin supersankari-leffaan jota on kuultu vuosikausiin. 

Voin itsevarmasti sanoa että minulla ei ollut hetkeäkään huolta siitä, etteikö Pattinson olisi loistava Batman. Pattinson on erinomainen näyttelijä, muokkautmiskykyinen ja hän osaa olla hyvin hiljainen, murjottavan komistus ja tämä on käytännössä kaikki mitä Bruce Wayne on. Pattinsonin Batmania on kutsuttu "nuoremmaksi" kuin edeltäjänsä mutta Pattinson on itseasiassa vanhempi nyt kuin Christian Bale oli näytellessään Batmania ensimmäisen kerran. Mutta kyllä, tämä Batman on nuorempi. Toki hän on loistava taistelija (mutta ei niin loistava etteikö välillä saisi turpaansa) ja nero monella alalla, mutta tämä Batman ei ole taistellut vuosikausia värikkäitä terroristeja ja gangstereita vastaan. The Batman on kerrankin sitä mitä se sanoo, elokuva Batmanista jossa värikäs superrikollinen ei varasta hänen parrasvaloaan. Bruce Wayne on etäinen, julkean goottilaisessa kartanossaan nyhjäävä erakko jolle Batman on syy mennä ulos kodistaan. Hänellä on vaikeuksia luoda yhteyksiä ihmisiin Batmanin ulkopuolella ja häntä ei joko kiinnosta sosiaaliset normit tai hän ei ymmärrä niitä. Vaikka Batman sanoo useaan otteeseen agendansa ("I am Vengenance"), ei hän ole varsinaisesti sisäistänyt mitä tämä tarkoittaa tai mitä hän oikeasti saa aikaiseksi. Voiko Batman olla muuta kuin Bruce Waynen henkilökohtainen, väkivaltaisen katarsiksen välikappale?  

Batman ei ole yksin tällä jonkinlaisella matkalla itsereflektioon. Jeffrey Wrightin näyttelemä James Gordon on hänen apurinsa ja kontrollinsa, joka välillä pidättelee nuoren Batmanin väkivaltaisempia taipumuksia kurissa. Wright sopii tämän tyyliseen tarinaan ja versioon Gordonista täydellisesti. Hänen äänensä jo pelkästään huokuu noir-henkisen poliisin väsymystä ja epäuskoa mätää maailmaa kohtaan, ja hänen lukiessa ääneen Arvuuttajan arvoituksia tarrautuu katsoja jokaiseen sanaan. Kuten Pattinson, hän saa paljon aikaiseksi pelkällä habituksellaan ja lyhyilla lauseilla, ja vaikka elokuva ei keskity häneen tai kerro hänestä juuri mitään, on Gordon sen verran ikoninen hahmo että hyvä näyttelijä tekee hänestä kokonaisen vähälläkin. Toinen partneri on Zoe Kravitzin Selina Kyle aka Kissanainen, joka käy omaa ajojahtiaan elokuvan sisällä hakiessaan oikeutta kuolleelle ystävälleen joka on sotkeutunut Arvuuttajan uhreihin. Kravitzilla ja Pattinsonilla on hyvää kemiaa keskenään, ja Selina Kyle on hyvä ja tasapuolinen vastapari vähäpuheiselle ja haudanvakavalle Batmanille. Samalla hän täydentää Batmanin ja Arvuuttajan kanssa kolme eri tietä jota Gothamin vihaiset, älykkäät ja kykenevät kansalaiset kulkevat.

Koin suurta iloa siitä, että vuosia jankattuani siitä miten Paul Dano olisi erinomainen Arvuuttaja sain sen mitä halusin. On mielenkiintoista kuulla ihmisiltä joiden pääasiallinen kontakti Arvuuttajaan on Jim Carreyn versio, sillä Danon Arvuuttaja on hyvin kaukana vihreissä trikoissa kulkevasta kujeilijasta. Dano ja Reeves hakivat inspiraatiota zodiac-tappajasta sekä visuaalisesti että Arvuuttajan arvoituksiin, ja tämä sopii hyvin elokuvan tyyliin. Dano on tottunut näyttelemään pelottavia ja ahdistavia nilkkejä, ja hänen Arvuuttajansa on todellakin pelottava, Danon siirtyessä saumattomasti matalasta murinasta kimeään kiljuntaan ja ilmestyen kuin tyhjästä rankaisemaan Gothamin varakkaita ja korruptoituneita kansalaisia. Arvuuttaja, Kissanainen ja Batman ovat hyvin samanlaisia periaatteessa; kaikki näkevät epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä, ja reagoivat siihen tavallaan, luoden yhteisen teeman näiden hahmojen välille. Yksi elokuvan parhaista hahmoista oli myös Colin Farrelin Pingviini, jota olisin halunnut nähdä vielä enemmän. Pingviini ei ehkä vielä ole Gothamin rikoksen kingpin, mutta hän on täynnä karua karismaa ja hänellä on myös melkein poikkeuksetta elokuvan hauskimmat vitsit. Arvuuttaja ja Pingviini ovat minun kaksi suosikki-Batman pahista, ja The Batman ei petä minua heidän sarallaan.

The Batman on myös visuaalisesti kaunis elokuva. Ulkonäössä on tiettyä samanlaista ajattomuutta kuin 90-luvun Batman-animaatiosarjassa, jossa art deco kohtaa kaupunkimiljöön joka on melkein kuin New York ja Waynejen kartano on kuin vampyyrin linna. Aina sataa vettä tai on yö, ja kaikkiall on likaista ja juuri mikään ei ole uutta. Kaupungin luonne näkyy sen ulkonäössä. Kuvaaja Greg Fraser (jonka työ lienee monille tuttu Dyynistä) tekee upeaa työtä elokuvan tunnelman luomisessa; erilaiset valot yökerhojen vilkkuvista teknovaloista kaupungin neonvaloihin ja palavien autojen leimuun luovat kohtauksille vahvan väri-identiteetin, ja Fraser ja Reeves luovat monta kohtausta väreillä ja asettelulla jotka jäivät mieleeni elämään vahvasti. Reevesin työkaluista ohjaajana yksi parhaimpia on lähiotoksen käyttö, ja kärsivällisyys antaa kameran olla paikallaan kuvatessaan ihmisiä puhumassa. Tämä yhdistettynä hyvään kykyyn antaa kohtausten elää omaa elämäänsä ilman puhetta takaa muistettavan ja taiteellisesti mielekkään lopputuloksen. Pidän erityisesti siitä miten Batmania käytettiin visuaalisesti. Hän ei ilmestynyt hetkessä paikalle, vaan valui esiin pimeydestä raskaiden askelten saattelemana, painajaismainen näky niille jotka käyttävät varjoista kaupunkia metsästykseen. 

Olen sanonut aiemmin, miten Batman on jumissa tarinoidensa homogeenisyydessä. Suurin osa saatavilla olevista Batman-tarinoista on ylettömän synkkiä ja väkivaltaisia, korvaten lähes kokonaan minkäänlaisen variaation yön ritarin seikkailuissa. Tämä on yhä mielestäni ongelma, mutta se ei tarkoita ettenkö pitäisi synkistä ja väkivaltaisista Batman-tarinoista. The Batman on sekä synkkä että brutaali, mutta se ei kertaakaan menetä itseään tälle synkkyydelle kokonaan. Batman pelastaa ihmisiä, hän pysyy koodissaan, hän suree menetyksiään ja on muutenkin poikkeuksellisen herkkä ja emotionaalinen versio hahmosta. Batman ei myöskään jumita tässä, vaan on valmis kehittymään, muuttumaan ja olemaan valo joka voi johtaa Gothamin asukkaat pois pimeydestä. The Batman on synkkä, moderni Batman-tarina tehtynä kunnolla ja hyvin. Lähes kolmetuntinen elokuva ei ole tietenkään tahditukseltaan täydellinen ja loppu on lässähtää hieman pitkän jännitteen kasvattamisen jälkeen. Minulle se kuitenkin lopulta toimi. Jos Christopher Nolanin Dark Knight kuvasti aikansa "sotaa" terrorismia vastaan ja sen nimissä tehtäviä ylilyöntejä, niin Reevesin The Batman kuvastaa meidän nykyaikaamme ja ilmiselvää, kaikenkattavaa ja musertavaa korruptiota yhteiskunnassa. The Batman on tämän hetken Batman-elokuva, ja on sellaisena yksi hahmon pitkän historian parhaimmista.

Aasa T 

PS. Tässä on nyt (yhtä pikku mutkaa) lukuunottamatta erittäin hyvät saumat tehdä jatkoon adaptaatio Long Halloweenista, ja vaikka "sarjamurhaaja Gothamissa" on ehkä nähty jo nyt niin luottoni siihen että Reeves saisi sen toimimaan toistamiseen on suuri. Haluan Oscar Isaacsin Harvey Dentiksi!  

PPS. höhöö, hush.