Hyvää Uutta Vuotta 2014

Vuosi takana taas. Tämän vuoden paras osa on ollut aikani Tampereen Fantasiapelien tiskin paremmalla puolella. Mahtava työkokemus, paljon uusia tuttavuuksia ja hauskoja hetkiä Erikoiskiitos heti kättelyssä Kimille, Ristolle, Villelle, Kallelle ja Andersille. You were Fantastic!

2014 kuulostaa koko ajan vähän scifimmältä. En tiedä miksi. Vanhoissa kirjoissa ja leffoissa tämä on tulevaisuuden aikakausi, jossa kaikki on mahdollista. Toivottavasti tämä olisi totta tulevana vuonna. Raskaat ajat ovat olleet takana kyllä. Poliittisia vankeja, kaasu-hyökkäyksiä ja ydinase-pelon osittainen palaaminen. Toivon vain, että ihmisen järki ja tunteet pitäisivät tämän maailman kasassa vielä jonkin aikaa. Luonnontilat huononevat, kun Kiina hukkuu häkään ja oudot säätilat vellovat ympäri maailmaa. 

Se maailmasta. Entäs minä? Mikä on muuttunut sitten viime vuoden? Ei hirveästi mikään. Iron Man 3 vähän rikkoi, mutta enemmän varmaan rikkoi se, etten taaskaan päässyt opiskelemaan. Tänä vuonna tiputan rimaa. Yliopistot jäävät pois kokonaan, tilalle tulee lisää AMK-vaihteoehtoja ja Ikatan Mallinrakennus-puoli, tavoitteena olisi päästä siis edes jonnekkin opintojen pariin. Hyvää kannattaa odottaa.

Mitäs tänä vuonna muuten?

Vuoden Elokuva

Huhhuh. Les Miserables, Star Trek Into Darkness, Wreck-it-Ralph, Wolverine, Man of Steel, Thor Dark World, Monsterit yliopisto, World's End ja Hobitti-Smaugin Autioittama Maa. PAljon hyvä elokuvia, ja mahtui sinne pari floppiakin. Hobitti luultavasti veisi voiton aika kirkkaasti, mutta pidin niin paljon World's Endistä että se vie paikan nyt. Mahtava elokuva, joka on hauska ja tunteita herättävä.

Vuoden Roolipeli

Oikeutetun loppunsa ansainnut Jadevaltias-kamppanjamme on nyt ohi. Kaunis saaga sai kauniin lopun. Kudos to GM.

Vuoden Peli

Tomb Raider, Assasins Creed IV, Arkham Origins, Deadpool, Lego Marvel ja paljon muuta. Assasins Creed IV: Black Flag on tunnetasoltaan ja maailmansa laajuudeltaan varmasti paras Assasins Creed-peli tähän mennessä, mutta jakaa paikkansa erittäin tunteikkaalla ja aidon rajun Tomb Raiderin kanssa.

Vuoden Albumi.

Viikatetta, CMX:ää ja Turisasta. Mitä tällainen vanha metallisti voisi toivoa? No, kenties Miracle of Soundin upeaa Level 4-levyä. Mahtavaa musiikkia.

Vuoden häppening.

Ropeconissa oli hauskaa, sitä en kiellä.Tampere Kuplii vie voiton taas. Olin tänä vuonna myyntitiskin takana Tampereen Fantasiapelien nimissä, ja sain tehdä sitä msitä tykkään eniten-myydä ja mainostaa sarjakuvia!

Vuoden Kirja/Sarjakuva

JP Ahosen Perkeros on paras suomalainen sarjakuvaromaani koskaan. Mikä voisi olla parempaa? Musiikkia, Tamperetta, Mystiikkaa ja kauhuntunnetta sekä itsevarmuuden kanssa kamppailua. JP, I bow to your greatness.

Vuoden Pettymys.

IRON MAN 3. Mikä alkoi lupaavana ja nykyaikaisena versiona Rautamiehen ja tämän arkkivihollisen kohtaamisesta muuttui sarjakuvaperinteen päälle kusemiseksi.

Ensi vuonna? Toivon mukaan opiskelijen aloitus saisi olla kohokohtana. Odotan myös hyvin innoissani uusia elokuvia, kuten Amazing Spider-Man 2, Captain America: Winter Soldier, X-Men: Days of Future Past, Godzilla, Guardians of Galaxy sekä lopulta, vuoden päästä, Hobitti-Eli sinne ja Takaisin. Näitä odotellessa. Hyvää uutta vuotta kaikille!

*shivers*

Atte Arvostaa p.4: Marvel NOW!

Heipä hei.  Lokakuussa 2012 Marvel-sarjakuvafirma päätti lopettaa lähes kaikki lehtensä ja korvata ne uusilla numeroilla Marvel Now!-nimikkeen alla. Kyseessä ei ole DC:n New 52-rebootin kaltainen uudelleenaloitus, vaan kaikki vanhat klassiset Marvel-stoorit ovat tapahtuneet-aloitetaan vain puhtaalta pöydältä numeroiden suhteen. Olen hankkinut pikkuhiljaa suomeen tulleita kokoelmanumeroita, ja tässä mielipidettäni seuraavista lehdistä: All-New X-men vol. 1-2, Uncanny X-Men vol.1, Superior Spider-Man vol.1-2, Deadpool vol.1, Uncanny Avengers vol.1, Young Avengers vol.1 ja X-Men vol.1.

Ryhmä-X:än monet seikkailut

Kuten saatatte tietää,vuosia sitten Marvelin maailmankaikkeutta ravisteli iso kriisi nimeltään House of M. Purppuranoita-niminen mutantti ja kostaja päätti pahan psykoosin alaisena luoda keinomaailman jossa kaikki ovat mutantteja. Tämä ei päättynyt tietenkään hyvin, vaan Purppuranoita lopulta vei voimat lähes kaikilta maailman mutanteilta. Tämä johti seuraavaan kataklysmiin,  AVENGERS versus X-MEN:iin. Vanha vihollinen Feeniks oli palaamassa maahan, ja se aiheutti riitoja: Kostajat halusivat sen tuhota, mutta Kykloopin johtama Ryhmä-X halusi taasen saada sen Hope-nimisen uuden mutantin sisälle. Tappeluhan siitä tuli, jonka johdosta Kyklooppi tappoi Xavierin ja vangittiin superrikollisena, mutta Feeniksin energia aloitti uuden mutanttibuumin ja uusia mutantteja syntyy ympäri maailmaa.

Uncanny X-men jatkaa Kykloopin tarinaa. Kyklooppi, karattuaan vankilasta, kerää uuden Ryhmä-X:än ympärilleen, jäseninään vasta Magneto ja vanha rakastajatar Emma Frost sekä Kolossin sekopäinen sisko Magik. Kykloopin missio on selvä- maailmaan uudet mutantit on kerättävä hänen lippunsa alle uutta mutanttien vallankumousta varten. Hänen ensimmäisiä ”oppilaitaan” ovat messiaaninen, parantajakykyinen nörtti, Australialainen ajanpysäyttäjä ja....kultaisia palloja itsestään ampuva latino. Alku ei ole aina helppoa.

 Brian Michael Bendiksen tarina on kuitenkin loistavaa. Hyvin synkkä Kyklooppi haluaa hyvittää syntinsä, mutta täysin omalla tavallaan. Wolverinen ryhmä ja Kapteeni Amerikka hipovat koko ajan kantapäitä, Emma Frost ei osaa enään lukea ajatuksia, vain projisoida niitä ja Magneto...on Magneto. Tarinoiden pääpaino on konfliktissa Ryhmän sisällä ja Kykloopin oman pään sotkuissa, ei tappelemisessa. Ainakin vielä. Chris Bachalon kynänjälki on upeaa seurattavaa- toivottavasti hän jatkaa sarjassa, sillä sen kauneus piilee juurikin taiteen rosoisuudessa ja synkkyydessä.  Uncanny X-Men on loistavaa luettavaa kaikille niille, jotka halajavat supersankarisarjakuviaan  aikuiseen makuun suunnattuna, mutta pitäen yhä sen mikä Ryhmä-X:än seikkailuissa on tärkeää-ryhmän konfliktit.

...ja minihameet, kaikesta päätellen.

All-New X-Men on vähintään yhtä hyvä, ellei parempi. Kykloopin tekoihin kyrsiintynyt Hank ”Peto” McCoy kokee suurta tuskaa nähdä  elinikäisen ystävänsä muuttuneen viholliseksi. Siispä hänellä on ratkaisu: Nykyhetkeä täytyy muuttaa menneisyyden avulla. Siispä hän kiikuttaa alkuperäisen Ryhmä-X:än paikalle 1960-luvulta (Tai, no, meidän 1960-luvulta. Sarjakuvat ja aika.). Teini-ikäiset Kyklooppi, Jäämies, Enkeli, Peto ja Jean Grey ovat käden käänteessä  vuoden 2012 Amerikassa, Wolverinen perustamassa Jean Grey School of Higher Learningissa*, jossa ovat töissä mm. he itse, mutta vanhempina.

Let the chaos commence.

Tarina ja taide menee käsi kädessä täydellisuudessä.  Stuart Immonen luo hyvän miljöön ja todella komeat versiot klassisista mutanteista, ja Brian Michael Bendis jatkaa hyvää käsikirjoitustyötään. Uncanny X-Menin ja  All-New X-Menin jakaessa käsikirjoittajan, voi Bendis heitellä hienoja viittauksia ja risteyttää tapahtumia-mikä tosin voi olla uudelle lukijalle hämmentävää. Lempikohtaukseni tässä sarjiksessa on ollut kun Kykloopit kohtaavat öisellä kadulla, ja kumpikaan ei saa sanaakaan suustaan. Ajatukset käyvät valon nopeudella eteenpäin, mutta hiljaisuus vallitsee tilanteessa. Ehdoton hankinta kaikille Ryhmä-X faneille.

Kolmas X-sarja onkin sitten perinteinen X-Men, jonka nimi on harhaanjohtava. Sarjan nimen pitäisi nääs olla X-Women.  Uuden Ryhmä-X:än johtaja nääs on Storm, ja jäsenet ovat Psylocke (Tajunta), Rogue, Rachel Grey, Shadowcat (Varjokissa) ja Jubilee. Jubilee on saapumassa Amerikkaan matkoiltaan, ja haluaa muut noutamaan hänet X-Kartanolle, koska joku varjostaa häntä. Eikä Jubilee ole yksin. Hänellä on mukanaan vauva.  Jubileen lapsi.

Tällaisesta alkutilanteesta liikkeelle lähtenyt Brian Woodin kynäilemä ja mahtavan Olivier Coipelin piirtämä X-men siis keskittyy vahvasti ryhmän naishahmojen suhteisiin toisiinsa ja heidän maailmaansa, nyt kun Wolverine ja Kyklooppi kinaavat keskenään.  Taide on Coipelin tuttua, vakaata laatua mitä on nähty House f M:issa ja Mighty Thor-lehdessä. Päinvastoin kuin A-NXM ja UXM, X-Men ei vielä ole peilannut vahvasti Avengers vs. X-Menin tapahtumia tai Kykloopin hiljaista liukumista superrikollisuuteen, vaan on keskittynyt muihin uhkiin, joihin liittyy mm. vanha vihollinen Sublime. X-men on mainio, mutta ei yllä ihan kahden ylemmän tasolle.

*=Wolverinen kouluun voi tutustua hienosti Wolverine and the X-Men-lehden sivuilla On muuten hyvä.

Kostajat, Kokoon!

AvX:än lopussa vilahti idea ryhmästä nimeltä Uncanny Avengers. Tämä poiki lopulta sarjakuvan, joka palautti erään rikollisen kovalla ryminällä takaisin kaikkien pahimpien hirviöiden kärkeen. Hrr.

Kapteeni Amerikkaa uskoi, että AvX:än kaltainen tapahtuma oltaisiin voitu välttää, jos Kostajat voisivat auttaa mutanttitovereidensa ongelmissa, kuten Utopian tuhossa. Siispä Kapu kasaa uuden Kostajat-ryhmän, jonka johtoon tulee....Alex Summers eli Havok, Kykloopin veli. Havok on epävarma, mutta ottaa kunnian vastaan kun auttaa Kapua pysäyttämään harvinaisen psykoottisen Avalanchen. Muita jäseniä ovat alussa Thor ja Wolverine, ja myöhemmin ketjuun liittyvät Purppuranoita ja Rogue, omien ongelmiensa jälkeen. Purppuranoidan yrittäessä käydä Xavierin haudalla, Rogue alkaa haastamaan tämän kanssa riitaa, joka tosin keskeytyy kun tuntematon mutanttijoukko tulee ja kaappaa molemmat- ja ryöstävät Xavierin haudan.  Tämän kaiken takana? Hirvein, kamalin ja kuvottavin mies joka voisi varastaa kaikkien rakastaman marttyyrin- PUNAKALLO.

Rick Remender palauttaa vanhan natsin kaikessa hirveydessään takaisin tyylillä. Punakallo jakaa kuoleman ja lähimmäisvihan sanomaa isän kädellä, suorittaa väkivaltaisia hirmutekoja ilman sääliä, aivopesee sankareita minkä kerkeää (Purppuranoidan kohtalo oli käydä K18-osiolla) ja---hengaa kenties oudoimpien mutanttien kanssa ikinä? En osaa oikein päättää onko S-Miesten Vuohenaamaisen Naisen ja Rehellisen –Johnin mukanaolo virhe vai lisäävätkö ne Punakallon creep-factoria entisestään. Noh, ainakin John Cassadyn taide on komeaa katseltavaa, ja Punakallo on upean näköinen.

Sitten vähän teemamusaa, sillä tämä vain sopii niin hyvin:Are you young? FREE? WILD?

Young Avengers ei vielä vuosi takaperin ollut mikään pakkohankinta Marvel-listallani. En Teinititaanien jälkeen ole välitäänyt lapsisankarien ryhmistä. Sitten luin Avengers: Children’s Crusaden, joka avasi minulle aivan uuden tavan kertoa "lapsisankarien" teoista. Positiivisesti yllättyneenä hankin myös Marvel Now!-julkaisun

Siege-kriisin jälkeen kuollut ja lapsena uudelleensyntynyt Loki kiertää pitkin multiverseä etsien uusia kykyjä hänen Nuoriin Kostajiinsa, kovin huonolla menestyksellä.

”Creating Avengers; that was old Loki’s greatest hit. Let’s try something better!”

Nuori sankari Billy ”Wiccan” Kaplan ei ole enään sankari. Hänen poikaystävänsä Ted ”Hulkkio” Altaman käy sen sijaan kuutamokeikkaamassa sankarina, josta Billy ei pidä. Kate ”Haukansilmä” Bishop vehtaa Noh-Varrin, Ihmepojan kanssa ja toisaalla America ”Miss America” Chavez välttelee Lokia, kunnes Loki saa huijattua koko porukan kasaan, ja lopulta he yhdessä toteavat, että ehkä Loki ei olekaan ihan täysin paha. Kai.

Kieron Gillen on pikku-Lokin kirjoittaja. Piste. Ilkikurinen, fiksu ja hauska Loki on tämän sarjan sydän. Hänen edesottamuksiaan on hauska seurata. Myös muut hahmot ovat hyvin rakennettu, aina Noh-Varrin vinyylilevy-addiktiosta Wiccanin masennuksen loppuhuipentumiseen lopussa. Monen hamon tarinassa ongelma voi usein olla tiettyjen hahmojen sivuunjääminen olla ongelma, mutta Kieron pitää hyvin kaikki langat kädessä ja hahmot pinnalla. Myös uusi tulokas Miss America on hieno hatunnosto 50-vuotta vanhalle sota-ajan sarjakuvahahmolle. Reeboot toimii.

”I’m Tyrion! See?”

Ylivertainen sarjakuva

Hämähäkkimies ja Tohtori Mustekala. Ikuinen riitapari, ja kun kysytään kuka on seittisingon pahin vihollinen, on vastaus joko Venom, Vihreä Menninkäinen tai Tohtori Mustekala. Nyt taisi Tohtori viedä voiton.  Mustekala teki kuolemaa. Viimeinen pirullinen juoni.  Hämähäkkimies voittaa juuri ja juuri. Kuolevan Tohtorin viimeiset sanat Konstaapeli Carlielle:  ”ei, ei..minä tässä....Hämähäkkimies...”

Juuri niin. Kaikkien aikojen bodyflipin tehnyt Tohtori Mustekala siirsi kuolevan kehonsa sielun/tietoisuuden Peter Parkerin kehoon, ja vice versa. Hämähäkkimies on kuollut.  Mutta pian Tohtori tajuaa jotain Hämähäkkimiehestä. Kunnioitusta vanhaa vihollista ja tämän taakkaa ja menetyksiä. Voima ja vastuu iskostuvat Otto Octaviuksen mieleen. Kauan eläköön Hämähäkkimies- YLIVERTAINEN Hämähäkkimies.

Tohtorin otteet ovat rajut. C-luokan konnat hakataan Batmanin hengessä  vähintään teholle, ja kovemmat suoraan leikkaussaliin. Kostajat epäilevät jotain, kuten myös Konstaapeli Carlie. Mutta Kaupunki kiittää: Pormestari Jameson on tyytyväinen, May-täti (joka siis ei tiedä Hämähäkin henkilöllisyyttä) on iloinen kun Poika kerrankin on tyytyväinen ja Rikollisuusluvut laskee. Joku silti kolkuttaa tohtorin päässä.Omatunto, vai jotain ihan muuta...

Let’s face it: Dan Slott on paras mies Hämähäkkimiehen kirjoittajaksi. Näinkin oudosta ideasta on saatu erittäin toimiva ja uskottava sarja, jossa huumori on yhä mukana, mutta se ei tule Hämähäkkimiehen vitsailuista, vaan muiden kommenteista ja vanhan Octaviuksen maailmankuvan romahtumisesta. Humberto Ramos, joka suurimmaksi osaksi vastaa taiteesta, on edistynyt piirtäjänä paljon sitten 2000-luvun alun. Tietyt uudet desingit toimivat, ja vanhat rikolliset näyttävät vakuuttavilta.  Kysymykseksi jää vain se, että kuinka kauan Slott voi jatkaa tällä tiellä? Onko Peter Parkerin paluu jo nurkan takana, vai onko tämä pysyvää? Vain aika voi sen kertoa-joka tosin voi Hämähäkkimiehen osalta olla lopussa....

¨

40 ruumista (vähintään)

Deadpool, Deadpool, Deadpool. Mitä sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä? Voin uskoa että Deadpoolin tekijöillä oli ongelmia edessä uuden Marvel Now! nimikkeen tullessa. Toki DP on erittäin suosittu, mutta viime lehdet eivät ole olleet kovin kummoisia.  Millä tavalla Suupaltti Soturi voisi nousta esiin?

Tapa kaikki Presidentit.

SHIELD-operatiivin loitsun mentyä astetta pahemmin reisilleen, nousevat Amerikan 40 edesmennyttä presidenttiä haudoistaan rakentamaan Amerikan uudelleen-elävien ruumiiden päälle.  SHIELD:ille tämä on ongelma- ei Kapteeni Amerikkaa voida nähdä pieksemässä maan isiä. Who do you wanna call? GHOS- eikun siis DEADPOOL! Deadpool vastaa haasteeseen. Eikun menoks, sanoi Annie Lenox.

Uusi linja on avian mahtava. Tony Mooren taide on silmiähivelevän kaunista, ja on myös osannut kuvata kaikki Presidentit tunnistettavina (Zombeina!) ja Deadpoolin ihon hirveyden kaikessa loistossaan. Tarina on hauska, ja ei vaadi laajaa Marvel-tuntemusta nauttiakseen siitä. Deadpool on Marvel-universumin outolintu, ja hänen tarinoihinsa ei kannatta liikaa sekoittaa isojen tapahtumien juonenkäänteitä. Deadpool toimii parhaiten yksin itsensä kanssa.

Deadpool...*Facepalm*

 Sellaisia ovat olleet tähän mennessä Marvel Now!-tittelin alla tulleet sarjikset. Jatkoa seurannee, kun saan uusia numeroita käsiini (Miss Marvel, Avengers, God of Thunder ja Uncanny X-Forcea odotellessa...) . Uusi linja on hyvä, ja jos haluaa alkaa lukemaan Marvelin tarinoita eikä tiedä mistä pitäisi aloittaa, aloita jostain näistä.

Uncanny X-Men: 4/5

All- New X-Men:  5/5

X-Men:  3/5

Uncanny Avengers:  4/5

Young Avengers : 4/5

Superior Spider-Man: 4/5

Deadpool: 4/5

Kirjalista: Uncanny X-Men vol.1 Revolution.  All-New X-Men vol 1. Here Comes Yesterday, vol2. Here to Stay, vol3.Out of their Depth.  X-Men vol1. Primer. Uncanny Avengers vol1.  The Red Shadow. Young Avengers vol1. Style>Substance. Superior Spider-Man vol1. My Own Worst Enemy, vol2. A Troubled Mind. Deadpool vol.1 Dead Presidents.

Atte Arvostaa p.3- Marvel 1985

Marvelin sarjakuvat ovat aina olleet minulle hyvin tärkeitä. Ensimmäiset supersankari-sarjakuvat jotka luin olivat Hämähäkkimies ja Ryhmä-X. DC tarjosi myöhemmin hyvin erillaista, ehkä jollain tavalla yksinkertaisempaa maailmaa. Mutta Marvelin sarjakuvat ovat minulle aina eskapismia parhaimmillaan. Tämä kyseinen albumi eroaa kuitenkin merkittävästi tavallisista sarjoista. Mark Millar ja Tommy Lee Edwards esittävät:

Marvel 1985 tarttui mukaani Helsingin sarjakuvafestivaaleilta kaksi vuotta sitten. Sen alkusanat saivat minut ostamaan sen idean aivan kuten Millar sai Edwardsin:

"In 1961, Stan Lee and Jack Kirby created the Marvel Universe. Or so they thought...."

Sarjassa kerrotaan nuoresta pojasta, Toby Goodmanista, joka pitkän tauon jälkeen alkoi taas lukemaan sarjakuvia. Marvelin sarjakuvia, jos ollaan tarkkoja. On vuosi 1985, ja paikka on meidän maailmamme. Tobyn vanhemmat ovat eronneet, ja tämän takia hän pakeni tosielämän ongelmia sarjakuviin. Äiti vei poikansa psykiatrille, ja ohjeena oli vähentää lukemista, syynä eskapismi. Äiti on jo mennyt uudelleen naimisiin rikkaan juristin kanssa, kun taas isä Jerry tuhlaa aikaansa ja kykyjään löhötessä kotona. Toby käy isänsä vanhan lapsuudentoverin kotitalolla, ja näkee kartanon ikkunassa hahmon, joka näytti aivan Marvelin arkkikonna Punakallolta. Myöhemmin uutisissa kerrotaan oudosta hiipparista, joka heilui hetken kirkon katolla pukeutuneena Korppikotkaksi. Toby uskoo talon liittyvän jotenkin tapahtumiin, ja päättää palata. Paikan päällä onkin enemmän jengiä, ja lopulta se mitä Toby pelkäsi on tosiasia.

Sarjan piirrostyyli on erinomaista. Se on realistista, synkkää ja se sopii loistavasti. Taidetyyli muuttuu välillä, luoden mainion illuusion todellisuuden ja tarinan välillä. Piirtäjä on myös kopioinut joitain vanhoja klassisia sarjakuvien kansia. Tarina toimii mahtavasti. Dialogi on sujuvaa ja miellyttävää ja siitä huokuu 12-vuotiaan lapsen viattomuus (Mikä on Millarilta ihan hyvin, miettien hänen muita tuotoksiaan). Millar saa meissä kaikissa sarjakuvien ystävissä mieleen muistot lapsuudesta, ja toiveesta että supersankarit olisivat aitoja, mutta samalla tuoden esille sen kauhun, mitä sellainen voisi saada aikaan. Sankarit vaativat myös rikollisensa.

Mark Millar tunnetaan sellaisista teoksistaan kuin Ultimates, Kick-Ass ja Wanted. Ultimates on lähinnä elokuvamainen ja Kick-Ass hyperväkivaltaista, kumpikaan ei ole mikään suosikkini. Silti Marvel 1985 on niin hyvä että se nostaa kunniotustani Millaria kohtaan huomattavasti. Arkham Asylum (jota arvostelin ensimmäisenä) on samaa sarjaa. Grant Morrisonin Batman R.I.P ja Final Crisis eivät ole kummoisia, mutta AA on parasta sarjakuvaa ikinä. Käsikirjoittajilla on omat tyylinsä, mutta kun he poikkeavat niistä, lopputulos voi olla joko hirveää tai kuten näiden kahden tapauksessa, parasta sarjakuvaa koskaan.

5/5

Ps. Seuraavaksi yritän arvostella jotain joka EI saa viittä tähteä. Saa ehdottaa! 'Nuff said.

Atte Arvostaa p.2- Tomb Raider

En ole koskaan pelannut Tomb Raider-sarjan pelejä. Nuorempana ei ollut konetta, ja kun aloitin varsinaisen pelaamisen, olivat Laran seikkailut jo keskinkertaisia ja unohdettuja. Kun näin ensimmäiset kuvat ja trailerit uudesta Tomb Raider-pelistä, innostuin. Vihdoinkin voisin ottaa osaa tähän pelimaailmaan, joka on jäänyt minulta täysin vaille huomiota. Sitten muistelin Tomb Raider-leffoja. Nehän olivat nimittäin aika löysiä seikkailuelokuvia, joissa Angelina Jolien duuni oli lähinnä näytää seksikkäältä, hirveä epäilys kalvoi mieltäni. Se katosi kuitenkin välittömästi kun pääsin peliin käsiksi. Square Enix ja Crystal Dynamics esittää:

Pelin alku oli aivan täysi järkytys, hyvässä mielessä. Tiesin haaksirikosta, mutta ennenkuin Lara on edes kunnolla huomannut mihin hän on päätynyt, on hänet jo kolkattu, sidottu, raahattu ja ripustettu roikkumaan lihakoukusta huoneeseen täynnä ihmisruumiita. "Että tällainen peli", oli ainoa asia mitä pystyin sanomaan.
Peli muuttuu pian paniikinomaiseksi, ahdistavaksi paoksi oudon kultin luolasta, joka sortuu pikkuhiljaa ja hullut huutelevat perääsi. Käykin ilmi, että saari ei ole todellakaan autio. Pelin ahdistavimpia kohtauksia on, kuin aseeton haudanryöstäjämme ryömii pusikoissa piilossa, kun ympärillä vanhat talot palavat ja ilmassa kiirii ystävien kuolonhuudot kun saaren asukkaat teloittavat kylmästi jengiä. Pelin kantava teema on sen ahdistavuudessa. Ainoat hirviöt saarella ovat ihmishirviöitä, jotka teloittavat kenetkä tahtovat Aurinkokuningattaren nimessä. Tai ainakin niin luulin.

Pelimekaanisesti Tomb Raider on yllättävän realistinen ja karu. Lara ei paljoa kuritusta kestä taistelutilanteessa, ja taistelut ovat harvoin sinun hallinassa-harhalaukaukset maksavat joskus hengen, ja ympäristö on vihollinen siinä missä polttopulloja viskovat psykopaatit. Kiperimmät tilanteet (kuten painitilanteet ja viime hetken tarttumiset kallionreunaan pudotessa) hoidetaan ns. Quick-time eventeillä, joissa vaaditaan nopeaa refleksiä tai lopputuloksena on entinen arkeologi. Mitään varsinaista healtbaria ei ole, vaan ruutu peittyy veriroiskeisiin ja alkaa pimentyä mitä lähempänä viikatemies on. Luodit ja nuolet ovat vähän väliä lopussa, mutta ei hätää-Larassa on asesepän vikaa, kun maastosta löydetyillä romuilla voi leirissä väkertää II maailmansodan rynkystä AK-47:an kranaatinheittimellä ja kiikaritähtäimellä. Pelin loppuhetkillä kannetaankin mukana pientä asevarastoa aina haulikosta taliajouteen.

Saari on löytötavaran lisäksi täynnä historiaa. Japanilaisten sotilaiden päiväkirjoja, Natsitiedemiesten koetuloksia saaren mystisistä oloista ja Kiinalaisen diplomaatin kirjeitä voi löytää lojumasta saaren raunioista, jotka kertovat kukin eri tavalla saaren historiasta ja Yamatain mystisestä valtakunnasta ja aurinkokuningatar Himikon kamalista vallasta. Säilytyslaatikoista löytyy jenkkisotilaiden tuntolevyjä, muinaisia aarteita ja valokuvia perheistä, jotka kielivät saaren synkästä menneisyydestä ja siitä, kuinka kukaan ei ole koskaan palannut saarelta. Huomaamattomana liikkuessa voi kuunnella saaren asukkaiden keskustelua ja saada tietoa heidän ns. "arjestaan." Vaikka juoni on suorasukainen ja helposti "juostavissa" läpi, tämä ei kannata. Saarelta jää taakse väkisinkin avaamattomia ovia ja pimeitä luolia, joista löytyy runsaasti lisätekemistä vielä viime metreille asti.

Kaikin puolin, Tomb Raider on erittäin hyvin tehty peli. Siinä on räiskintäpelin makua, olematta sitä täysin- vaikka ampuminen ja tappelut ovat iso osa peliä on ne tehty inhorealistisiksi Laran nyyhkiessä tuskasta-ei siinä että häneen olisi osunut, vaan koska hänet on pakotettu tappamaan toisia. Selviytyminen on kaiken perusta. Tomb Raider osuu johonkin alkukantaiseen meissä-haluun selviytyä ja mitä on valmis tekemään sen vuoksi. Selviytymiskauhua uusi peli on parhaimillaan. Ja kuten kaikissa kunnon selviytymiskauhutarinoissa, ei tästäkään puutu pientä silausta luonnotomuutta ja yliluonnollista. Saaren vartijat ovat äkäistä sorttia.

Tomb Raider on yksiä tämän vuoden ensimmäisiä pelejä, ja heti tuli napakymppi. Loistava peli kaikille, jotka pitävät Laran seikkailuista, ja niille jotka haluavat nähdä kuinka pitkälle voi mennä selviytyäkseen elossa.

Survivor is Born. 5/5

-Atte T

Atte Arvostaa p.1-Arkham Asylum

Jees, eli uuden vuoden ensimmäinen blogiteksti pamahtaa Maaniskuun kunniaksi, aiheena sarjakuvat. Nimittäin vähän arvosteluja. Tarkoituksena on arvostella sarjakuvia, elokuvia ja pelejä oman näkemykseni mukaan. Aloitan sarjakuvalla, nimittäin ehkä parhaimmalla Batman-sarjakuvalla jota on tullut luettua. Grant Morrison ja Dave McKean esittää:

Aivan oikein. Arkham Asylum-A Serious House on a Serious Earth (1989) ei ole välttämättä se perinteisin tarina Läderläppenin seikkailuista, mutta yön ritarin uran kannalta ehkä yksi tärkeimpiä. Alunperin sarjakuvan alkuajoilla Gothamin superrikolliset menivät vankilaan kuten tavalliset konnat. 70-luvulla keksittiin että tottakai kikattavat sekopäät ja arvoituksia jakelevat kriminaalit ovat hulluja, ja näin luotiin Elizabeth Arkham Asylum for Criminally Insane hoitamaan näitä hulluja. Sitten tuli idea: Jos Jokeri, Kissamies, Hatuntekijä ja Pingviini ovat hulluja, tottakai on myös lepakoksi pukeutuva mies vähintään yhtä hullu. Idea nousi pintaan parhaiten kyseisessä albumissa. Jokerin johdolla ovat Arkhamin vangit päättäneet pistää ranttaliksi, ja vallanneet sairaalan ja pitävät henkilökuntaa panttivankeina. Sekopäiden ainoa ukaasi oli saada Batman Arkhamiin heidän luokseen. Batman ei pelkää, mutta mies naamion alla pelkää.

"Sometimes I...question the rationality of my actions. And I'm afraid that when I walk trough those Asylum gates...When I walk into Arkham and the doors close behid me...It'll be just like coming home."

Arkhamissa on helvetti irti, tai ainakin siltä näyttää lukijalle. McKeanin taide on uskomattoman kaunista, kaoottista, pelottavaa ja hulluksi tekevän sekavaa: 

Lukemiskokemusta vahvistaa vielä puhekuplat-Batman itse puhuu mustilla puhekuplilla, Jokerin puhe on verenpunaista töherrystä ja jumalakompleksista kärsivä Maxie Zeus puhuu kuin Dr. Manhattan-sinistä ja valkoista sähköä. Tämän tähden lukeminen ei ole nopeaa puuhaa, ja sekopäiden hullusta logiikasta tulee painostavaa luettavaa sana kerrallaan. Uskonnolliset, filosofiset ja seksuaaliset symbolit aina kovakuoriaisista tarot-kortteihin ja Killer Crocin edustamasta lohikäärmeestä Kaloihin, uudelleensyntymän horoskooppiin, vilisevät tarinassa toistuvasti. Näiden tunnistaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä tarina opastaa Tri. Arkhamin päiväkirjan kautta moniin näistä. Jos Batman ja Jokeri  ovat tarinan kaksi päähahmoa, kolmantena nousee itse tapahtumapaikka.

"You must admit it's hard to imagine this place being conducive to anyone's mental health"


Arkham on ahdistava. Vanha talo 1920-luvulta, jossa demoniset gargoylit tuijottavat alinomaan, goottilaisen rakennustaiteen mestariteos suurine tummina ikkunoineen metsän keskellä. Peilit heijastavat kuvajaisia seiniltä, ja lattioilla on Tri. Arkhamin hulluudessa raapustamia painajaispäiväkirjoja. talon omalaatuisuus ei ole jäänyt vangeilta huomaamatta


Ja kyllä, Arkhamin vakiasukkaita nähdään. Jokerin ja lähes avuttomaksi alistetun Kaksinaaman lisäksi pikavisiittejä tekevät naamarimies Black Mask, Olympoksen messiaaksi itseään tituleeraava Maxie Zeus, hirivömäinen Killer Croc ja Hullu Hatuntekijä, joka on saanut kyseenalaisen maineensa pedofiilina juurikin tästä tarinasta, ja onkin 80-90 luvun Hatuntekijä-ilmestymisistä parhain. Myös Arkhamin henkilökunta hengaa vielä paikalla, ja tarjoavatkin esimerkkejä miksei laitos toimi.

Kaiken kaikkiaan, Arkham Asylum on yksi parhaimpia Batman-tarinoita ikinä. Klassikko, joka kyseenalaistaa mielisairaalan tehokkuuden lisäksi vielä itse Yön Ritarin mielenterveyttä, näin lähentäen Batmania Gothamin rikollisiin Teräsmiehen tai Salaman sijaan. Upea taide ja loistava tarina toivoisi useamman 80-luvun leppistarinan olleen näin hyvä, mutta vain harva yltää tämän tasolle. Pakkohankinta jokaiselle joka on koskaan tykännyt synkemmästä ja filosofisemmasta Batmanista kirkkaan idealistin sijaan.

5/5

"JuSt doN't FoRget--If iT EvEr getS toO TouGH..ThEre's ALWAYS a PlaCe fOr YoU HERE."