Hellboy 1993-2016

Tämä on taas se aika vuodesta kun päivät ovat harmaita, illat pimeitä ja yöt pitkiä. Luonto kuolee ympärillämme ja kylmä tuuli puhaltaa sateen kanssa. On loppusyksy ja Halloween on täällä. Ja Halloween tarkoittaa että on aika taas puhua...pelottavista asioista. Viime vuonna kirjoitin erilaisista erilaisista kauhusarjakuvista, ja vaikka aiheesta voisi puhua lisää en kuitenkaan tee sitä nyt. Tällä hetkellä mielessäni on vain se, kuinka yksi pitkäaikaisimmista sarjakuvista on päättynyt. Sarjakuva jonka 23 vuoden perintö on muokannut koko genreä ja taidemuotoa. Mike Mignolan Hellboyn tarina on päättynyt.

Hellboyn loppuminen tuntui isolta. Se on aloittanut matkansa juuri ennen suurta sarjisromahdusta indie-firma Dark Horsen tallissa, ollut kypsä, fiksu, synkkä ja hauska aikakautena jolloin nämä tekijät olivat harvinaista herkkua ja kehittynyt erittäin monimuotoiseksi eeppokseksi. Sen yksinkertaisista alkulähteistä on kasvanut useita haaroja jotka ovat muodostuneet omiksi sarjoiksensa kuten nyt jo eeppisen mittainen B.P.R.D-sarja ja pulpahtava seikkailusarja Lobster Johnson. Harva sarjakuva on luonut niin syvällisen ja tarkan maailman ja mythoksen että se voi kannatella useampia eri sarjoja täysin eri päähahmoilla näin lyhyessä ajassa. Abe Sapien, B.P.R.D, B.P.R.D: Hell on Earth, Lobster Johnson, Witchfinder. Ja vaikka kaikki nämä sivutarinat jatkuvat ja uusia syntyy tilalle, kaikki tämä alkoi Hellboysta.

Hellboy sai alkunsa hyvin vaatimattomista oloista. Hän oli pelkkä piirrustus jonka Mignola teki, demoni jonka vyössä luki nimi "Hell Boy". Mignola piti nimestä niin paljon että halusi käyttää sitä johonkin. Hänellä oli paljon ideoita tarinoihin varastossa, mutta ne eivät mahtuneet mihinkään sarjaan johonka hän oli tehnyt tarinoita. Lopulta hän loi Hellboyn hahmon ja koitti myydä idean DC:lle joka ei kuitenkaan ottanut koppia nimen takia. Dark Horse tarjosi Mignolalle mahdollisuuden kirjoittaa tarinoita ja omistaa ne myös itse. Ensimmäinen esiintyminen oli Next Men #21:ssa, jonka jälkeen piakoin hahmo sai oman lehden. Varhaiset tarinat olivat Mignolan piirtämiä suunnittelemia mutta legendaarinen John Byrne teki käsikirjoituksen. Myöhemmin Mignola on otti myös käsikirjoituksen omakseen. Ensimmäinen tarinakokonaisuus Seed of Destruction eroaakin verbaalisesti huomattavasti tulevista numeroista.

Sisäinen monologi katosi John Byrnen mukana.

Kuka on sitten on Hellboy? Hellboy syntyi myrskyisenä yönä joulukuun 23 päivä 1944. Sodan viimeisinä päivinä Natsit aloittivat Operaatio Ragnarökin, jonka tarkoituksena oli kääntää sodan kulku. Mystikko Grigori Rasputin kutsui tuonpuoleisesta jotain mikä ilmestyi tulipallona maan päälle Bromwhichin kirkon raunioihin jossa Liittoutuneiden erikoisjoukot olivat paikalla. Näiden miesten joukossa oli professori Trevor Bruttenholm, USA:n paranormaalien ilmiöiden asiantuntija. Hän otti pojan kasvatettavaksensa, ja nimesi hänet Hellboyksi. Hänen oikea nimensä oli kuitenkin Anung-Un Rama, "Hänen Otsallaan Tulinen Kruunu", Tuhon Siemen. Hellboy on maailman vaarallisin olento, sillä hän kantaa Tuhon Oikeaa Kättä, avainta jolla maailmanloppu alkaa. Ja maailma on täynnä eri henkilöitä ja tahoja jotka haluavat joko tappaa Hellboyn tämän vuoksi tai kääntää hänet pimeyteen ja aloittaa maailmanlopun kutsumalla Oghdru Jahadit maan päälle, avata ovet tuonelaan- ja Ragnarök voi alkaa.

Mutta Hellboyta ei kiinnosta moiset. Hänet kasvatti Trevor Bruttenholm, mukava mies joka ei halunnut mitään vastineeksi vieraan demonilapsen kasvattamisesta. Hän kasvoi telkkaria katsellessa, syöden pannukakkuja leikkien koiransa kanssa. Ja hän seurasi isänsä jalanjäljissä ja ryhtyi B.P.R.D:n (Bureau of Paranormal Research Division) agentiksi. Väkivahvasta ja lähes loputtoman kestävästä Hellboysta tuli järjestön parhaimpia operatiiveja. Hänen paras ystävänsä on Abe Sapien, ichthyo sapien- kalamies joka löydettiin orpokodin kellarista vesitankista. Tämän lisäksi Hellboyn lähipiiriin kuuluu masentunut pyrokineetikko Liz, keinotekoinen mies Roger ja professori Kate Corrigan. Hän on kaikista ulkoisista tekijöistään huolimatta ihminen, ei hirviö. Tämä on toistuva teema kaikissa Hellboyn tarinoissa; taistelu ihmisyyden kanssa ja mikä on sen mitta. Hellboyn työ agenttina on suojella ihmisiä yliluonnolliselta maailmalta, ja tämä on usein erilaisten hirviöiden tappamista.

Nämä hirviöt ovat usein tarinoiden parhaimpia osia. Mignolan tuntemus eri kulttuurien kansantaruista, mytologisista olennoista ja tavoista on erittäin laaja. Englantilaiset kansantarut, venäläiset sadut ja aasian tarustot heräävät eloon Hellboyn sivuilla uskomattomassa muodossa. Hellboy on niitä fantasiamaailmoja jossa kaikki tarut ovat tosia, joskin ihmisten tulkinnat niiden alkuperistä eroavat. Irlannin metsät ja salot kuhisevat keijuja jotka kuitenkin puhuvat Luciferista ja Helvetistä sekä Cthulhun kaltaisista Oghdru Jahadeista. Maailman keskustassa on Yggdrasil, Maailmanpuu jonka juurilla on sekä Baba Yagan talo ja keijujen kuningatar Mabh. Hellboyssa mikään ei ole pois pöydältä kun on kyse yliluonnollisesta. Mutta näitäkin "hirviöitä" yhdistää se että he ovat usein kovin traagisia hahmoja. Heidän maailmansa on hiljalleen katoamassa. Nykypäivän ihmiset eivät jätä lahjoja metsänhengille ja talonvahdeille, kukaan ei uhraa alttareilla tai kunnioita vanhoja rajoja. Osa on tyytynyt kohtaloonsa, ja vetäytynyt pois tästä maailmasta. Mutta osa on katkeria siitä mitä on tapahtunut ja he haluavat maailmansa takaisin ja opettaa ihmisille se miksi he ennen pelkäsivät pimeää. Ja kaiken tämän keskellä on Hellboy, joka on itsekkin heidän kaltaisensa.

 Aluksi Hellboy tuntui olevan vain kokoelma irtonaisia tarinoita joita olisi voinut jatkaa loputtomiin. Tarinat tapahtuivat sekalaisessa järjestyksessä, ne eivät liittyneet merkittävästi toisiinsa ja keskittyivät lähinnä Hellboyn arkeen B.P.R.D-agenttina. Mutta pian alkoi tulla selväksi että jotain isompaa liikkui taustalla. Seed of Destruction oli hyvin suoraviivainen tarina siitä kuinka Rasputin yritti saattaa työnsä loppuun ja aloittaa maailmanlopun. Seuraava laajempi tarinakokonaisuus- Wake The Devil- jatkoi samalla tiellä noitien jumala Hecaten koittaessa vietellä Hellboyta tuhon voimien puolelle. Hän on jäänne muinaisesta maailmasta kuten Hecatekin, ja moderni maailma merkitsee vain tuhoa ja kuolemaa heidän kaltaisilleen. Hellboyta ei kuitenkaan kiinnosta- hän on ihminen, ei peto. Myöhemmin Hellboy jättää työnsä taaksensa menettäessään uskonsa siihen mitä he tekevät ja alkaa etsimään omaa tarkoitustaan maailmassa joka ei liity maailmanloppuun tai hirviöiden hakkaamiseen pataluhaksi.

Hellboyn yksinäiset vaiheet maankiertäjänä on se kohta kun nämä taustalla kulkeneet tekijät ja tapahtumat alkoivat tulla isompaan valoon. Hänet halutaan vangita ikiajoiksi meren pohjaan jotta hän ei voi aiheuttaa maailmanloppua, kostoa janoava Baba Yaga koittaa surmata Hellboyn omilla maillaan ja repiä tämän silmät itselleen ja Osiris-salaseuran jäsenet koittavat tappaa tämän ettei salaisuus tämän verenperinnöstä paljastu. Tässä kohtaa myös lopullinen vihollinen- profetoitu lohikäärme- nousee esiin vanhan vihamiehen aloitteesta. Hellboyn tehtävä on voittaa tämä lunastamalla verenperintönsä, nostamalla muinainen armeija aseisiin ja kukistamalla lohikäärme...mutta onko tämä vain toinen tie maailmanloppuun? Hellboy palkitsee tarkkaavaisen lukijan joka tunnistaa samat elementit eri kontekstissa piilossa. Kun sekoitetaan germaanisia ja skandinaavisia taruja, kristilĺisen apokalyptiikan viitteitä ja arthurilaisia tarinoita on helppo piilottaa samoja ihmiskunnan taruissa toistuvia teemoja toinen toisensa alle ja yllättää lukija kunnolla.

Ja sitten on viimeinen tarina; Hellboy In Hell joka on juuri sitä miltä se kuulostaa. Hellboy kulkee läpi Helvetin piirien, vaeltaen ilman tarkoitusta ja tietoa mitä maan päällä on tapahtunut. Hän tapaa Edward Greyn, noidanmetsästäjän joka auttaa häntä löytämään oikean polun Hornassa, Helvetin herttuan Astarothin joka yhä juonii ja koittaa ohjailla Hellboyta ja tämän demonisia veljiä ja myös itse Saatanan. Hellboy in Hell on tunnelmaltaan hyvin...harras. Se on täynnä Danten ja Miltonin demonologiaa ja helvetinoppia yhdistettynä Mignolan omiin ideoihin ja luo erittäin uniikin version tuonpuoleisesta hierarkioineen ja hirviöineen. Siinä on epiikkaa mutta se ei yritä olla samalla lailla eeppinen kuin sitä edeltänyt The Storm and the Fury joka päätti Hellboyn maanpäällisen tarinan. Siinä on muutama todella kaunis ja koskettava hetki jossa Hellboy saa tietää miten maapallolla lopulta tapahtui ja tämä saa hänet tekemään lopullisen päätöksen.

Hellboy in Hell oli myöskin Mike Mignolan paluu piirtäjän paikalle. Hänen aikansa kului paljolti eri sarjojen kirjoittamisessa ja muissa projekteissa joten hän siirsi piirtämispuolen 2005 muille tekijöille, josta loppuun asti oli Duncan Fegredo. Mignolan oma taidetyyli oli täydellinen Hellboyn maailmaan. Alan Moore kutsui sitä "Jack Kirbyn ja saksalaisen ekspressionismin sekoitukseksi" eikä hän ole väärässä. Mignolan taiteessa varjot määrittelevät kaiken olemassaolollaan, luoden synkän ja realistisen tunnelman jokaiseen muinaiseen hautaholviin ja linnaan. Minimalistinen tyyli kohtaa elämää suuremmat tapahtumat ja Mignolan kyky sommittelijana on viimeinen silaus joka tekee Hellboyn tarinankerronasta niin sujuvaa ja viihdyttävää.

Ja koska on kuitenkin Halloween-aika, emme voi puhua Hellboysta mainitsematta sen pelottavampia puolia. Hellboy on goottista kauhua. Se on suuria tunteita ja pimeitä linnoja, verta ja kirouksia ja hirviöitä jotka yllättävät kauheudellaan. Tarinat kuten Wolves of St August, The Crooked Man, The Sleeping and Death ja Ghoul ovat kuin hyviä kauhuelokuvia; ne voi lukea kerta toisensa jälkeen uudestaan ja ne ovat karmivia joka kerta. Erityisesti Richard Corbenin kuvittama The Crooked Man on tarina jota kammoksun itse. Corbenin outo, karikatyyrisen inhorealistinen taide yhdistettynä Mignolan hyytävään kirjoitukseen tekee tarinan noidista ja pirusta Amerikan keskilännessä hyvin uskottavan tuntuisen ja siten pelottavan. Ja siinä on asioita joita kohtaan tunnen vahvaa pelkoa kuten ahtaita, pimeitä paikkoja täynnä liikkuvia asioita.

Hellboyssa yhdistyy niin monta tekijää jotka tekivät hänestä suositun hahmon ja sarjakuva-ikonin. Hän on vähäsanainen mutta hauska, synkkä mutta elämäniloinen, kovapäinen mutta ei taipumaton. Hellboy inhoaa natseja, on avoin kaikkia kohtaan mutta ei kuuntele paskapuhetta. Ja ennen kaikkea, hän ei suostu seuraamaan muiden asettamia teitä. Ei B.P.R.D:n johtaja Manningin, ei Astarothin, ei Morgan Le Fayn- hän seuraa omaa tietään ja hänen syntyperänsä ei velvoita häntä tekemään yhtään mitään. Hellboy on moderni myytti. Kuten niin monet muutkin myyttiset sankarit, Hellboy on kulkenut matkan täynnä seikkailuja, haasteita, ennustuksia, uhrauksia, kiusauksia ja lopulta voittaa lopullisen vihollisen. Hänet on veistetty samasta puusta kuin Kuningas Arthur, Robin Hood, Jeesus Nasaretilainen ja Väinämöinen ja kuten he, hän ei ole menossa mihinkään. Hellboy on kuollut, mutta hänestä tullaan kertomaan tarinoita vielä pitkään ja vanhat tarinat eivät ikinä unohdu. Hellboy ei lopu suureen epiikkaan, isoihin räjähdyksiin tai kaikkien ongelmien ratkaisuun. Se vain loppuu, pitäen kiinni tarinan melankolisesta ja kauniista tunnelmasta. Hellboy on saanut levon.

...It's like little boy...Hellboy.

 Atte T

Atte Arvostaa: Doctor Strange

Aika palata arvostelujen ihmeelliseen maailmaan! Tänä vuonna supersankarit ovat olleet taas jälleen iso nimi lippuluukuilla. Deadpool, Batman v Superman: Dawn of Justice, Captain America: Civil War, X-Men: Apocalypse, Suicide Squad ja nyt lopulta Doctor Strange; Supersankarielokuva jota odotin eniten tänä vuonna.

Doctor Strange

Taustaa: Tohtori Stephen Strange oli nerokas mutta ylimielinen kirurgi joka vietti hulpeaa elämää vailla huolia. Kun onnettomuus teki hänen käsistään käyttökelvottomat ja perinteisen tieteen pettäessä hänet siirsi Strange katseensa mystisiin voimiin. Muinaisen oppien avulla Strangesta tuli uskomattoman vahva maagi ja lopulta Ylivelho. Tohtori Outo on suojellut maailmaa siitä päivästä lähtien toisilta velhoilta kuten Paroni Mordolta ja Doctor Doomilta sekä lukuisilta multiversumin olennoilta kuten kauhujen ruhtinaalta Painajaiselta, käsittämättömältä Shuma-Gorathilta sekä Pimeän Ulottuvuuden herralta Dormammulta. Tohtori Oudon loivat Stan Lee ja Steve Ditko.

Elokuva: Tohtori Stephen Strangen (Benedict Cumberbatch) jouduttua uransa päättävään onnettomuuteen alkaa hän etsiä keinoja parantaa itsensä. Tämä johdattaa hänet Kamar-Tajiin jossa Muinainen (Tilda Swinton) ottaa hänet oppilaaksensa ja mukaan matkalle taikuuden ja toisten ulottuvuuksien maailmaan....

Tämä on elokuva joka täytyy nähdä isolla valkokankaalla. Tähänkin mennessä Marvel Cinematic Studios on saanut heitettyä villejä visuaalisia ideoita ja komeita sarjakuvamaisia kohtauksia mutta Doctor Strange asetti uudet rajat tällekkin. Doctor Strange on erittäin hyvä elokuva, jonka vahvimmat puolet ovat sen näyttelijöissä, visuaalisessa ulosannissa ja oivassa maailman rakentamisessa. Sen ainoa merkittävämpi kompastuskivi on (valitettavasti) taas pahiksessa ja sen rakenteessa. Mutta puolet näistä ongelmista katoaa joka kerta kun taikuus astuu mukaan. Tämä on ensimmäinen MCU-elokuva jossa taikuus on isossa roolissa eikä sitä koiteta peitellä scifi-teknologiana Thor-leffojen tapaan. Tohtori Outo on velho, viholliset ovat velhoja ja loitsut lentävät senkin edestä. Matkat lävitse multiversumin ovat samaan aikaan henkeäsalpaavia että pyörryttäviä, ja on varmaa että Doctor Strangea tullaan muistamaan tämän vuoden Oscareissa. Osa visuaalisista ilmiöistä voivat olla jopa kauheita katsoa ja pari kertaa piti räpäyttää silmiä että tajuaa onko vielä itse mukana. 3D-efektit vahvistivat entisestään tätä fiilistä ja lasit ovatkin mielestäni suositeltavissa tällä kertaa.

Benedict Cumberbatch on syntynyt Tohtori Oudon rooliin, ja en usko että olemme saaneet näin sarjakuva-uskollista siirtymistä lehdestä valkokankaalle sitten Kapteeni Amerikan. Hän huokuu Oudolle ominaista ylimielisyyttä ja älykkyyttä mutta osaa tarpeen sitä vaatiessa tuoda niitä alas ja olla samaistuttava. Hänen hienoin hetkensä on Strangen tajutessa että hän on ottanut ihmishengen ja kuinka hän reagoi siihen. Tämän kaltaiset hetket ovat loistavia ja elintärkeitä kun on kyseessä tämän kaltainen hahmo. Tilda Swinton on kaikki tekijät huomioon ottaen loistava Muinaisen roolissa, tämän androgyynin kauneuden toimiessa lisäävänä efektinä hahmon mystisyyteen ja ajattomuuteen. Swinton on näyttelijänä henkilökohtaisia suosikkejani ollut siitä lähtien kun tämä varasti shown Narnian Tarinat-elokuvassa ja joka kerta kun Muinainen on paikalla kiinnittyy huomio välittömästi häneen. Myös Chiwetel Ejiofor kunnostautuu Strangen ystävänä Mordona ja onkin hyvä vastakappele hänelle; kun Strange on epäileväinen ja pelkää, on Mordo varma ja karaistunut. Mordo on kuin rautaa: katkeaa ennemin kuin taipuu Strangen tapaan. Wong (Benedict Wong) oli erittäin toivottu ja tarvittava muutos sarjakuvien hahmoon palvelijasta kovanaamaiseksi kouluttajaksi.

Surullista tosin on että elokuvan pahis on taaskin heikommalla puolella. Mads Mikkelsenin Kaecilius on tyylikkään näköinen ja hänen kaliiperinsa näyttelijä osaa tehdä taikaa sillä mitä hänelle on annettu joka ei ole paljoa. Hahmon taustatarina on selkeästi jätetty elokuvan taustamateriaaleihin mikä oli virhe, sillä nyt Kaeciliuksen motivaation syy on täysin pimennossa. Elokuvassa tosin on isompi paha mikä hieman paikkaa tätä mutta ei siitä sen enempää. Strangen kollega Christine Palmer (Rachel Adams) jää pelkäksi sivuhuomioksi alun pohjustuksen jälkeen ja jäin miettimään mikä hänen tarkoituksensa oli elokuvassa? Ainakin toimia yleisön mittarina sille kuinka tykättävä Strange oli elokuvan kuluessa, mikä ei ole häävi rooli. Elokuva on myöskin hyvin perinteinen "syntytarina" formaatiltaan: Strange on tavallinen, jotain tapahtuu joka rikkoo status quon, uusi elämä ja supersankarointi voi alkaa. Tämä ei sinänsä ole huono asia ja tämä rakenne on toiminut Iron Manissa ja Ant-Manissa hyvin mutta elokuvan ollessa niin visuaalisesti mielenkiintoinen ja ideoiltaan jännä että siltä olisi voinut toivoa hieman erilaista kaavaa tarinankerronnassa.

Musiikeista vastasi moderni mestarisäveltäjä Michael Giacchino ja soundi on sen mukaista, varsinkin loppua kohti mentäessä. Erityisesti cembalon ääni oli uutta ja toi tiettyä ajattomuutta ja tyylikyyttä äänimaailmaan. Doctor Strange on hyvä elokuva, mutta omaa saman ongelman kuin Suicide Squad; se ei ole kovin erilainen muusta genren tarjonnasta. Sen vahvuus on uskomattomassa näyttelijäkaartissa jotka uskovat siihen mitä he tekevät ja jokainen lausahdus kuulostaa uskottavalta. Loitsutaistelut ovat upeita seurata ja mitä enemmän se sukeltaa lähdemateriaalinsa oudompiin ja mieltähämmentävämpiin osiin sitä parempi se on. Doctor Strange on visuaalisesti uskomaton, hyvin näytelty supersankarileffa jossa riittää katseltavaa ja kuunneltavaa eikä se yritä linkittää itseään liikaa muihin MCU-leffoihin ja seisoo omilla jaloillaan loppuun asti. Tämä on elokuva joka kannattaa käydä katsomassa valkokankaalle ja hukuttautua sen moninaisiin ja hypnoottisiin maisemiin. Menkää ja nähkää Marvelin maailma erilailla.

Atte T

ps. Kaksi stingeriä, yksi keskellä ja yksi lopputekstien loputtua. Molemmat näkemisen arvoisia, täällä se tulevaisuuden petaaminen pitää tehdä!

Aikuista ja lapsellista viihdettä

Vaikka Doctor Strangen ensi-ilta onkin jo aivan nurkan takana ja Marvel tiputti vielä tähän Guardians of the Galaxy Vol 2 ensimmäisen julisteen ja teaser trailerin, on varmasti tämä puhutuin supersankariuutinen vähään aikaan:

Kyllä, kyseessä on kauan odotettu Logan, Hugh Jackmanin viimeinen elokuva jossa hän näyttelee nyt jo ikonista rooliaan Wolverinena. Ja viimeinen Wolverinen tarina vaikuttaa hyvin lopulliselta, synkältä ja erilaiselta verrattuna moniin supersankarileffoihin Marvelilta ja DC:ltä. Siitä huokuu tietynlainen Last of Us:in ja Old Man Loganin karu mutta ihmisläheinen tunnelma. Kohdat trailerissa kuten se missä Logan, Xavier ja Laura Kinney istuvat pöydän ääressä syömässä ja Logan huolehtimassa Xavierista olivat merkkejä kypsemmästä ja hieman vakavemmasta elokuvasta.

*Sidenote*

Kuinka onnellinen olenkaan että Laura Kinney on vihdoinkin tulossa valkokankaalle! Laura on mutanteista kaikkein siisteimpiä ja on ollut sääli että hänen saapumistaan on täytynyt odottaa näinkin kauan. Nyt jo monet pohtivat ja esittävät ideoita siitä kuka korvaa Hugh Jackmanin Wolverinen roolissa, ja mielestäni vastaus saadaan tämän elokuvan muodossa. Laura Kinney on tällä hetkellä Wolverine sarjakuvissa. Minua ei kiinnosta nähdä Tom Hardya tai ketään muutakaan Loganin roolissa seuraavaan kymmeneen vuoteen. Wolverine on ollut tähän päivään mennessä pääosassa kuudessa X-Men elokuvassa, hän on saavuttanut ikonisen aseman popkulttuurissa ja Hugh Jackman oli aina loistava roolissa. Me emme tarvitse enään Loganin jälkeen uutta elokuvaa Loganista. Tarvitsemme sellaisen Laurasta.

Yksi iso tekijä tämän elokuvan markkinoinnissa ennen tätä uutta traileria oli painottaa kuinka tämä Deadpoolin tapaan on K16-luokitettu elokuva. Luvassa on siis verta, suolenpätkiä ja kiroilua ja kaikkea muuta mitä lapsoset eivät kestä katsoa ilman vanhempien valvontaa. Tämä onkin enemmän kuin sopivaa Wolverinen kanssa sillä teoriassa jokaisen taistelun adamantiumkynsillä pitäisi päättyä veriseen kasaan sekalaisia ruumiinosia. Ennen traileria eräs ystäväni kommentoi että toivottavasti Logan on väkivaltainen elokuva eikä "lapsille tehty Marvel-elokuva". Kuten sanoin, väkivalta on elokuva-attribuutti joka kuuluu Wolverinen kaltaisille hahmoille mutta tästä nousi taas mieleen ikuinen keskustelu "aikuisesta" viihteestä ja mikä tekee elokuvasta, sarjakuvasta tai videopelistä kypsän tai "aikuisen." Käsittelen tässä kirjoituksessa ainoastaan esimerkkejä genrefiktiosta kuten supersankareista ja fantasiasta, sillä tämä ilmiö on huomattavasti yleisempi siinä kuin missään muussa fiktiossa.  

Sivuutin tätä aihetta aikaisemmin blogipostauksessani DC:n ja Marvelin leffojen fanina olemisesta. Monet Batman V Supermanin puolustajat puhuivat juurikin siitä että kuinka paljon aikusempi BvS oli verrattuna Marvelin elokuviin.  En kuitenkaan halua keskittyä puhumaan tästä spesifistä erosta tänään vaan enemmän yleisestä aikuisuuden mitasta. Yleensä tällä tarkoitetaan sitä että sen sisältä ei ole lapsille sopivaa tai lapsille suunnattua, tavalla tai toisella. "Aikuisten elokuvat" käsittelevät "aikuisia asioita" sanotaan usein. Lasten elokuva-termistä on tullut pilkallinen ja ivallinen termi, tapa alentaa jonkun elokuvan tai muun tuotteen arvoa. "Se on vain lasten elokuva." Sitten on vielä ns nuorten elokuvat, jotka jäävät johonkin tähän väliin mutta useammin luokitellaan lasten elokuviin yleisessä kategorioinnissa. Olen monellakin tasolla tälläistä yleistä kategorisointia vastaan ja lastenelokuvien aliarviointia ja niiden käyttöä jonkinnäköisen matalan tason mittarina. Lastenelokuvat ovat taidelajeista haasteellisimpia, sillä todella hyvä ja todella hyvin katsojan vangitseva lastenelokuva on vaikeampi tehdä kuin keskiverto trilleri. Sen täytyy kiinnittä huomio pitkäksi aikaa, tarjota huumoria, jännitystä ja surua mutta päättyä loppuun joka opettaa jotain katsojakunnalleen olematta ilmiselvä sen kanssa. Inside Out, Kubo and the Two Strings, How to Train Your Dragon 2, ParaNorman ja Frozen ovat hyviä esimerkkejä erittäin hyvin tehdyistä lastenelokuvista jotka ovat paljon parempia kuin useat ns. "aikuisten elokuvat".

Kubo and the Two Strings

Mikä on kypsyyden mitta? Onko pelkkä väkivalta riittävää tekemään elokuvasta aikuisen muullakin kuin visuaalisella ja maallisella tasolla? Otetaan esimerkiksi vanha viholliseni Deadpool. Deadpool on elokuva jota en kutsuisi "aikuiseksi" tai kypsäksi millään tasolla. Deadpool on elokuvana viihdyttävä ja hauska, mutta hyvin lapsellinen. Sen rakenne on hyvin yksinkertainen, sen juoni on yksinkertainen ja hahmot avautuvat nopeasti ja ovat yksinkertaisen oloisia arkkityyppejä. Toki siinä on väkivaltaa ja tissejä, mutta ei mitään ihmeellistä silläkään rintamalla. 16-vuotiaat ja nuoremmatkin ovat rajoituksesta huolimatta lähellä elokuvan kohderyhmää tietyllä tasolla. Se ei tarjoa suuria ajatuksia tai ihmeellisiä opetuksia. Väkivalta, kiroilu ja alastomuus eivät mielestäni tee siitä "kypsää" elokuvaa. Ne tekevät siitä aikuisen tietyssä mielessä (Suomen kielestä puuttuu englanninkielen vastine sanalle "mature" tässä asiayhteydessä. Käytän termiä "kypsä" kuvastamaan sitä. Deadpool ain't mature). Mutta elokuva ei tarvitse gore-efektejä, f-pommeja tai alastomuutta ollakseen kypsä elokuva. Iron Giant on todistus siitä. Brad Birdin klassikkoanimaatio on tunnelataukseltaan uskomaton tarina nuoresta pojasta ja hänen avaruusolentorobottikaveristaan. Iron Giantin juoni on yksinkertainen mutta siinä on subtekstiä, kepeä mutta traaginen, hykerryttävän hauska mutta myös sydäntäriipivä. Iron Giant ei vähättele katsojiaan, ei nojaa zeitgeistiin vaan ikonisiin viittauksiin länismaisesta popkulttuurista ja sen loppu ei ainna helppoa vastausta mihinkään. Ja vaikka siinä on panssarivaunuja, lasereita ja pyssyhulluja agentteja ei veri vuoda elokuvassa eikä siinä tarvitse kiroilla. Iron Giant on kypsä tarinansa meriittien puolesta, ei ylimääräisten efektien ja kielenkäyttönsä vuoksi.

Iron Giant

Mitä minä haluan uudelta Wolverine-elokuvalta lienee siis aika selkeää. Toki väkivalta ja veri on aina mukavaa vaihtelua supersankarileffoissa ja sopii kuin nenä päähän Wolverinen kaltaiselle hahmolle, mutta haluan enemmän elokuvan olevan fiksu, tunteita herättävä ja kypsä siinä miten se käsittelee Wolverinen viimeistä matkaa. Koko tämä aihe on aikamoista liukkaalla kielekkeellä kulkemista. Fiktiolla on harvoja oikeasti aina negatiivisia ominaisuuksia; sekava, loukkaava ja tylsä kaikkein pahimpana. Vaikka kutsuin Deadpoolia lapselliseksi en pidä sitäkään negatiivisena terminä. Myönnän avoimesti että Guardians of the Galaxy ja Avengers ovat paikkapaikoin lapsellisia elokuvia- mutta ne perustuvatkin sarjakuviin jotka vuosikausien ajan on primäärisesti suunnattu lapsille. Pieni lapsellisuus, kepeä tunnelma, kirkas värimaailma ja vitsit kuuluvat genreen, mutta sarjakuvissa genre on monimuotoinen käsite. Dredd oli äärimmäisen väkivaltainen ja ansaitsi varmasti k-luokituksensa mutta sen koko visuaalinen ilme ja tunnelma on aikuismainen. Se ei pysähdy nauramaan itsellensä ja ottaa itsensä täysin 100% tosissaan mutta ei kuitenkaan ole teennäinen. Balanssi on kaiken A ja O- Aikaisemmin mainittu "lapsellinen" Guardians of the Galaxy on paikka paikoin synkkä ja sen teemat sosiaalisuuden ja raskaiden asioiden kohtaamisesta koskettavia. Kypsyys ja aikuisuus on vaikeita asioita käsitellä oikein, koska visuaalinen ulkonäkö dominoi niin pitkään näitä termejä. Päällisin puolin monet elokuvat tai sarjakuvat ovat synkän ja kypsän oloisia mutta tarkempi tutustuminen voi kääntää tilanteen ympäri.

Onko tämä kypsempää...

Batman v Superman: Dawn of Justice. Batman kills a dude.

...kuin tämä?

Whatever Happened to the Caped Crusade (Neil Gaiman)

Onko tämä aikuisempaa...

All-Star Batman & Robin (Frank Miller)

...kuin tämä?

All-Star Superman (Grant Morrison)

Food for thought.

Atte T

Minä ja Watchmen

Okei, eiköhän ole aika jatkaa taas.

Oli kyse mistä tahansa merkittäviä sarjakuvia käsittelevistä listoista, top 10-videoista, esseistä tai esitelmistä, Alan Mooren Watchmen-sarjakuvaromaani on varmasti mainittu. Watchmen oli ensimmäisiä "sarjakuvaromaani" nimellä kutsuttuja sarjakuvia ja aloitti yhdessä Frank Millerin Dark Knight Returnsin kanssa sarjakuvaromaanien yleistymisen. Se oli ainoa sarjakuva joka pääsi Time-lehden 100 parasta romaania vuodesta 1922 eteenpäin-listalle. Se on voittanut useita palkintoja kuten Kirby-ja Eisner-palkinnot sekä maineikkaan Hugo-kirjallisuuspalkinnon.  Siitä on tehty lippuluukuilla menestynyt filmatisointi 2009, alkuperäinen sarjakuva sai jatko-osan Before Watchmen-minisarjojen muodossa ja BBC:n artikkelissa tänä vuonna Watchmenia kutsuttiin "hetkeksi jolloin sarjakuvat kasvoivat aikuisiksi."

Ja arvatkaapas kenellä on kriittisiä ja epäsuosittuja mielipiteitä tästä sarjakuvasta? Minulla!

Ehkäpä hieman selitän. En itse pidä Watchmenia ihan niin suuressa arvossa kun suurin osa sarjisfaneista tuppaa pitämään. Mielestäni kyseessä ei ole Mooren parhain teos, sen painoarvo sarjakuville ilmestymisen jälkeen on ollut enemmän negatiivinen kuin positiivinen ja toiset sarjakuvat ovat tehneet saman paremmin ja saaneet vähemmän suurta huomiota. Minulla on kunnioitusta Watchmenia kohtaan paljon- sen saavutukset ovat huomattavia ja sen positiivinen merkitys sarjakuville on ollut huomattava. Ja myös ihan yksinkertaisesti pidän siitä. Dave Gibbons teki uransa parhaat kuvitukset kirjan parissa ja se on ehdottomasti Alan Mooren parhaimpia töitä  (parhaan titteli kuuluu nyt ja aina Saga of the Swamp Thingille), se on fiksu ja sen ideat ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. Mutta en laittanut sitä omalle Top 10-listalleni enkä ole ihan varma menisikö se edes Top 20-listalle. Tänään käsittelen eri asioita jotka vaikuttavat tähän mielipiteeseen ja ehkä sitten voitte ymmärtää omaa näkemystäni.

Watchmenin "opetus" ja vaikutukset

Kuten aikoinaan Questionista puhuessani mainitsin, Watchmenin piti alunperin pohjautua olemassaoleviin hahmoihin. Charlton Comics myi 1983 DC:lle joukon hahmojaan joita kutsuttiin nimellä Action Heroes: akrobaatti ja gadget-sankari Blue Beetle, vainoharhainen ja periksiantamaton Question, ydinvoimainen Kapteeni Atomi, pasifisti supersankari Peacemaker, yli-ihmismäisen älykäs Pete Cannon ja kaukosiirtyvä Nightshade. Alan Moore halusi käyttää näitä juuri hankittuja hahmoja omassa sarjakuvaprojektissaan, mutta Dick Giordano, silloinen päätoimittaja, halusi säästää ne omia suunnitelmiaan varten. Myöhemmin nämä hahmot siirrettiin DC:n universumiin Crisis on Infinite Earths-sarjakuvan kautta. Moore päätti käyttää omia hahmojaan, jotka kuitenkin perustuivat yhä vahvasti näihin hahmoihin; Blue Beetlestä tuli Yöpöllö, Questionista Rorschach, Kapteeni Atomista Tohtori Manhattan ja niin edelleen. Alan Moore nojaa omissa tarinoissaan usein hyvin paljon valmiiksi luotuihin hahmoihin ja hän selkeästi nauttii vanhojen hahmojen uudelleenkirjoittamisesta. Herrasmiesliiga perustuu klassisiin Englantilaisiin kirjallisuuden hahmoihin, Rämeen Olento on Len Weinin ja Bernie Wrightsonin luomus ja Watchmenin hahmot ovat pastisseja joihin on sekoitettu tunnistettavia elementtejä niin DC:n kuin Marvelinkin hahmoista.

Rorschach, Manhattan, Koomikko, Silkkiaave ja Yöpöllö.
Eiku.

Nämä hahmot olivat hyvin vahvasti oman aikakautensa hahmoja; realistisia, humaaneja ja joidenka kirjavien pukujen ja hauskojen nimien alla piili 80-luvun ihmisten pelkoa ja paranoiaa. Rorschach heijasti paljon 70-luvulta perittyä nihilismiä ja epäuskoa hallitsevaa status quota kohtaan. Hän uskoi salaliittoteorioihin, tiukkaan hyvän ja pahan maailmaan oikeistolaisesta näkökulmasta ja ei kaihtanut käyttää väkivaltaa ja jopa kuolettavia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa...ja hän oli tarinan sankari. Kuten Adrian Veidt sanoi- "Rorschach on käytännössä natsi." Koomikko taasen on ylipatrioottinen sekopää joka on hakannut, tappanut ja raiskannut tiensä Yhdysvaltojen presidentti Nixonin palkitsemaksi sankariksi. Watchmen ei ollut ainoastaan vain pelkkä supersankarisarjis, vaan myös dekonstruktio sellaisesta. Vartijat eivät sarjakuvan maailmassa olleet ensimmäinen supersankarijoukko. Heitä edelsi joukko sankareita nimeltä Minuuttimiehet. Minuuttimiehet olivat poliiseja ja ex-sotilaita ja miljonäärejä jotka luettuaan Teräsmiehestä päättivät itse ryhtyä supersankareiksi. Watchmenin maailma on oletetusti sama missä me elämme; kaupungit ovat samannimisiä, presidenttinä on Nixon ja tapahtumat kuten Vietnam ja Kennedyn salamurha olivat tapahtuneet...joskin eri lailla. Superihmisten olemassaolo vaikutti historiaan voimakkaasti Yhdysvaltojen voitettua Vietnamin sodan (Tohtori Manhattanin ja Koomikon avulla) kylmä sota ja kilpavarustelu Neuvostoliiton kanssa ainoastaan paheni. Tohtori Manhattanin olemassaolo ei helpottanut tilannetta lainkaan, sillä vaikka hän pystyisi pysäyttämään ohjukset ja pelastamaan osan maailmaa, on tämä alkanut eristäytymään ihmiskunnasta. Ja supersankarit oltiin kielletty lailla, Rorschachin ainoastaan jatkaen toimintaa poliisit perässään.

Watchmenin menestys ja suosio aiheutti yhdessä Frank Millerin Yön Ritarin Paluun kanssa aloitti uuden taide-ja tarinatyylin ajan jota kutsutaan nimellä Sarjakuvien Synkkä Aikakausi. Osan mielestä tämä aikakausi ei koskaan päättynytkään ja sarjakuvat eivät koskaan palanneet 80-ja 70-lukujen kepeämpiin tarinoihin. Tämä on virheellinen mielipide mielestäni monessakin mielessä, sillä sarjakuvat ennen näitä olivat jo välillä aika synkkiä kuten Millerin loistavat Daredevilit 80-luvun alusta. Olemme sitemmin päässeet irti ylitsevuotavasta synkkyydestä, mutta kauan Watchmenin ilmestymisen jälkeen oli sarjakuvien maailma julma ja karu. Watchmenin menestyksen jälkeen kun yhtiöpamput ja pukumiehet halusivat päästä kiinni maineeseen ja mammonaan, alettiin tehdä päätelmiä ja analyysejä miksi Watchmen menestyi. Loppupäätelmä oli selkeästi seuraava: lisää realismia! Lisää väkivaltaa, seksiä, synkkiä murisevia mieshahmoja ja antiauktoriteettista saippualaatikkoretorisointia! Niihin Mooren ja Millerin teosten menestykset perustuivat. 86-95 sarjakuvia hallitsi juuri nämä elementit ja tämä johti markkinakuplaan ja melkein Marvelin konkurssiin.

*KröhömDCEiIkinäOpiröhöm*

Meidän maailmassamme Teräsmies inspiroi ihmisiä toivoon ja loi kokonaisen uuden genrefiktion lajin. Watchmenin maailmassa se inspiroi supersankarien syntyyn oikeasti, aiheutti tuskaa ja pahuutta maailmaan ja oli johtaa maailmanloppuun. Watchmenin viesti on se, että supersankarit eivät kuulu meidän maailmaan tai realistiseen maailmaan muutenkaan. Sarjakuvan verinen loppu on painajaismainen versio hopea-ajan scifitarinoista, surmaten sen joka olisi voinut pilata valheeseen miljoonien kuolemaan nojaavan maailmanrauhan- eli realistin. Yhä tänä päivänä eri lähteet väärinymmärtävät Watchmenin viestin ja merkityksen. Se ei ole hyvä sen väkivallan, synkkien varjojen tain ainakaan sen realismin takia. Watchmen tuomitsee nämä elementit sarjakuvissa.

It can be done better

Selvä. Watchmen ei siis pelkästään ole vain väkivaltainen ja "aikuinen" supersankarisarjis, vaan siinä on jotain syvällisempää, viesti omasta taidemuodostaan joka nostaa sen arvostetummalle alustalle. Mutta Watchmen ei ole ainoa joka on dekonstroktoinut sarjakuvailmiöitä, vaikka olikin yksiä ensimmäisiä. 90-luvulla julkaistiin kaksi sarjakuvaa jotka käsittelivät samanlaisia teemoja mutta tekivät sen mielestäni paljon paremmin; Kurt Busiekin Marvels (1993) ja Mark Waidin Kingdom Come (1995). 

Marvels seuraa valokuvaaja Phil Sheldonia tämän nuoruusvuosista eläköitymiseen asti. Sheldon elää lävitse II. maailmansodan, Yhdysvaltojen kulta-ajan, kommunistijahdin ja hallituksen epäluottamukseen asti...Marvelin maailmassa. Supersankarit - kansankielellä Marvels- nousevat esiin ennen sotaa ja niistä tulee pysyvä osa Yhdysvaltoja. Marvels löytää linkin eri aikakausien tunnetiloista ja supersankareista, yhdistää ne ja tekee Marvelin historiasta elävän ja aidon tuntuisen. Marvelin koko idea on olla samaistuttava lukijoilleen, ja tämä sopii siihen täydellisesti. Ennen toista maailmansotaa hahmot kuten Namor tai Ihmissoihtu aiheuttivat pelkoa, kunnes he osoittautuivat liittolaisiksi- maailmankuva laajenee ja tieteen ihmeet ovat työkaluja hyvän eteen. 50-60 luvulla Kapteeni Amerikka ja Kostajat ovat värikkäitä ja lämminhenkisiä sankareita jotka syöksyvät apuun superrikollisten ja hirviöiden uhatessa. Ihmeneloset ovat sankari-astronautteja ja glamour-julkkiksia jonka ydinperhe toimii ihanteena 50-60 luvun Amerikassa . Mutta Ryhmä-X:ää ja sen mutantteja inhotaan avoimesti ja jahdataan kaduilla ja heidän kaltoinkohtelunsa johtaa vainoon ja lakiasetuksiin "rehellisten, jumalaapelkäävien Amerikkalaisten suojeluun". Marvels toi supersankarit realistiseen maailmaan, tarkemmin USA:n sodanjälkeisiin vuosiin ja sulautti ne yhteen saumattomasti. Alex Rossin romantisoidun valokuvarealistinen taide vahvistaa vielä tätä yhdistelmää. Marvels ei lopu mitenkään isosti tai dramaattisesti; vanhalla iällä Phil ei enään koe että tulevaisuus ja nykyaika on hänen tuomittavissaan. Hän on nähnyt superihmisten tulon, nousun ja pahimmat hetket. Ajat muuttuvat ja supersankarit muuttuvat aikojen mukana.

Tämä on myöskin vahva teema Kingdom Comessa. Tulevaisuudessa vanhat, tuntemamme supersankarit ovat poissa, piilossa tai eläkkeellä. Aikojen saatossa nämä kehäraakit todettiin sopimattomaksi, vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi nykyaikaisessa maailmassa. Heidän tilalleen tullut uusi supersankarien sukupolvi on radikaalimpi, tappavampi ja heidän lopulta käytännössä lopettaessa superrikollisten uhan maan päältä alkoivat taistella keskenään. Huh, voisiko tämä mitenkään olla vertauskuvallinen sarjakuvien tilaan 90-luvulla? Oli miten oli, kun supersankarien ja yksittäisen superkonnan kohtaaminen johtaa Kansasin osavaltion tuhoutumiseen, päättää Teräsmies palata. Hän kokoaa vanhojen sankarien kaartin kasaan; Salama, Haukkamies, Vihreä Lyhty, Punarobin Voimatyttö, Tohtori Keskiyö ja Ihmenainen alkavat pistämään maailmaa järjestykseen Teräsmies johtajanaan. Batman ei suostu liittymään tämän joukkoihin ja alkaa suunnittelmaan vastakeinoja tätä vastaan. Sarjakuva tasapainottelee hyvin totalitarismin ja vapauden, idealismin ja realismin sekä vanhan ja uuden välillä. Teräsmies ei ole oikeassa ja hän epäilee itse tekojaan, mutta maailma oli kaaoksessa ja modernit supersankarit aiheuttivat laajaa tuhoa taisteluissaan. Tämä tasapaino saavutetaan kertomalle se täysin ulkopuolisen henkilön näkökulmasta. Pastori Norman McCay on toivonsa ja uskonsa menettänyt vanhus, josta mystinen Aave tekee todistajan maailmanlopun tulemiselle. Normanin kautta tarina pysyy neutraalina, eikä kumpikaan puoli ole selkeästi oikeassa tai väärässä. Kingdom Comen loppu on sarjakuvahistorian parhaimpia, joka antaa reflektion koko tarinaan ja kenties jopa omaan tulevaisuuteemme. 

Tämän kaiken lisäksi Kingdom Come ja Marvels nousevat molemmat Watchmenin yläpuolelle olemalla yhtä fiksuja, vertauskuvallisia, eeppisiä mutta saavuttavat tämän tason ilman ylitsevuotavaa väkivaltaa, verta ja seksuaalista väkivaltaa mutta on aivan yhtä kypsä tarinana. Nämä tarinat eivät tarvitse synkkyyttä tai exploitaation elementtejä ollakseen suosittuja ja palkittuja; molemmat ovat voittaneet Eisner-palkintoja ja Kingdom Comen hahmot ja ideat ovat vaikuttaneet DC:n sarjakuvissa yhä tänä päivänä. Mutta Watchmen on silti julkisesti tunnetumpi ja useammin palvottu ja kehuttu kirja, vaikka Kingdom Come ja Marvels ovat vähintään yhtä hyviä ja päinvastoin kuin Watchmen, sopivat kaikille ikäluokille.

Sitten pääsemme mielenkiintoiseen, joskin varmasti kiistanalaiseen mielipiteeseen.

Leffa oli parempi

YEAH I SAID IT.

2009 ilmestynyt Watchmen oli filmatisointi joka ei saanut täysin puhtaita papereita ja Alan Moore luonnollisesti vihasi sitä. Elokuva teki tiettyjä muutoksia sarjakuvaan, karsi pois elementtejä ja lisäsi omia ideoitaan siihen. Monen mielestä nämä muutokset ja lisäykset olivat se mikä pilasi elokuvan, pilaten muka Mooren alkuperäisen nerouden ja syyttäen ohjaaja Snyderia ja kumppaneita epäkunnioituksesta Moorea kohtaan. Olen kunnioittavasti eri mieltä; sillä vaikka se muuttaakin tiettyjä avainkohtia pysyy sen konteksti ja merkitys samana ja se on yksiä alkuperälleen uskollisimpia filmatisointeja. Kohtauksia jotka on suoraan sarjakuvasta jokaista dialogia ja kuvakulmaa myöten, nykyaikaistetut ja tunnistettavat versiot supersankaripuvuista tekivät tarinasta ajattomamman ja uskomattoman hyvä ja ajatukselle kasattu soundtrack sopi elokuvan eri kohtauksiin täydellisesti. En vieläkään voi kuunnella Jimi Hendrixin All Along the Watchtoweria ilman että mieleeni tulee Yöpöllön ja Rorschachin saapuminen etelänavalle.

Jokainen näyttelijäsuoritus oli huikea, mutta erityismaininta pitää antaa uskomattomalle Jackie Earl Haleylle täydellisestä Rorschachista. On uskomatonta kuinka hän pystyy kuvastamaan erilaisia tunnetiloja ja äänenpainoja pitäen kuitenkin rahisevan äänensä. Matthew Goode antoi sulavan, hiljaisen ja aliarvostetun roolisuorituksen enigmaattisena Adrian Veidtina, pitäen katsojan hahmon puolella vaikka hän tekisi mitä. Toimintakohtaukset olivat brutaaleja ja helppoja seurata ja kuvaus on muutenkin ykkösluokkaa. Se hylkää sarjakuvan epälineaarisen ja välillä sekavan tarinankerronnan enemmän suoraviivaisen muodon sijaan, tehden sitä helpommin lähestyttävän. Watchmen on Zack Snyderin paras elokuva heittämällä, ja todistus siitä että kaikista hutilyönneistään huolimatta mies on taitava ohjaaja oikean materiaalin ääressä.

Mutta sitten on se isoin muutos sarjakuvan ja elokuvan välillä; loppu. Sarjakuvassa Ozymandias luo keinotekoisen jättiläismäisen alienin, luoden alien-hyökkäyksen New Yorkin kaupunkiin joka yhdistää ihmiskunnan toimimaan yhdessä kuvitteellista vihollista vastaan. Elokuvassa hän luo Tohtori Manhattanin uniikkia säteilyä muistuttavan räjähdyksen ei ainoastaan New Yorkissa vaan lähes kaikissa maailman suurissa kaupungeissa, aina Moskovasta Berliiniin. Maailma yhdistyy rauhaan taistellakseen yhteistä uhkaa- Tohtori Manhattania-vastaan. Tämä ei muuta loppua teknisesti paljoa, mutta se on muutos joka on parannus. Pidän siitä mitä Moore haki takaa; jättiläismäinen avaruusolento hyökkää New Yorkiin muutettuna painajaismaiseksi gore-tuhoksi on toimiva viittaus sarjakuvien kepeämpiin aikoihin ja miltä aito Cthulhun kaltaisen alienin hyökkäys luultavasti näyttäisi lopulta. Mutta elokuvan versio tekee enemmän järkeä. Jättiläismäisen alienin luominen olisi elokuvan realistisen tunnelman rikkomista, mutta ydinräjähdys jonka energia mukailee ydinenergiasta voimansa saaneen Manhattanin energiamuotoa on uskottavampi. Manhattanin maanpako tekee myöskin hänestä hieman ihmismäisemmän hahmon, jonkun joka ei lähde pois vain siksi että ei halua puuttua ihmiskunnan asioihin enään, vaan toimiaakseen panttina Veidtin maailmanrauhalle.

Hyvä, ei täydellinen

Minä pidän Watchmenista. Se on hyvin tehty, sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja taide aikakautensa parhaimmistoa. Se on muutakin kuin aivotonta viihdettä ja pistää lukijansa ajattelemaan hieman mitä lukee. Mutta se ei ole ihan niin loistava, käänteentekevä, ylivertainen ja jumalainen mikä tuntuu olevan vallitseva konsensus. Muut tekijät muissa sarjakuvissa ovat tehneet samanlaisia tarinoita paremmin ja helpommin lähestyttävässä muodossa ja sen painoarvo sarjakuville taidemuotona ei ole ollut kauhean positiivinen. BBC:n väittämä siitä että Watchmen on hetki jolloin sarjakuvat aikuistuivat on mielestäni naurettava. Ehkä tämä tarkoitti vain sen saavuttavan jonkun k16-rajan ja voivan sisältää enemmän verta ja seksuaalisia teemoja. Mutta aikuisuus on muutakin kuin verta ja väkivaltaa. Se on kyky olla fiksu, kyky puhua vaikeista asioista ja esittää teemoja jotka eivät ole yksinkertaisia tai mustavalkoisia. En sano etteikö Watchmen olisi kaikkea tätä, mutta se ei myöskään ollut ensimmäinen. Chris Claremont, Len Wein, Jim Shooter, Jack Kirby, Neil Adams, Marv Wolfman ja muut olivat klassisten supersankarien parissa tehneet tätä samaa työtä jo vuosien ajan. Tämä on sama asia kun Frank Millerille annettu kunnia siitä että "hän antoi Batmanille munansa takaisin" vaikka Dennis O'Neil ja Neal Adams olivat tehneet synkkiä, fiksuja ja eeppisiä tarinoita vuosien ajan ennen Frankin tuloa.

3 vuotta ennen Watchmenia oli meno jo aika synkkää.

Watchmen on ansainnut asemansa sarjakuvien aatelistossa, mutta se ei ole yksin sielä eikä muita ylempänä. Ehkä olen yksin tämän kanssa ja kenties tämä juontaa juurensa minun mieltymykseeni idealismia kohtaan. Enkä halua sanoa että muut ovat väärässä tai että minä ainoastaan olen oikeassa. Watchmen on teos joka herättää voimakkaita tunteita ja mielipiteitä varmasti jokaisessa lukijassa. Mutta on hyvä että mielipiteistään pitää kiinni ja puolustaa niitä. Mitäs se Rorschach taas sanoikaan?

Omistettu Timolle.

God I love that movie.

Atte T