Minä ja Watchmen

Okei, eiköhän ole aika jatkaa taas.

Oli kyse mistä tahansa merkittäviä sarjakuvia käsittelevistä listoista, top 10-videoista, esseistä tai esitelmistä, Alan Mooren Watchmen-sarjakuvaromaani on varmasti mainittu. Watchmen oli ensimmäisiä "sarjakuvaromaani" nimellä kutsuttuja sarjakuvia ja aloitti yhdessä Frank Millerin Dark Knight Returnsin kanssa sarjakuvaromaanien yleistymisen. Se oli ainoa sarjakuva joka pääsi Time-lehden 100 parasta romaania vuodesta 1922 eteenpäin-listalle. Se on voittanut useita palkintoja kuten Kirby-ja Eisner-palkinnot sekä maineikkaan Hugo-kirjallisuuspalkinnon.  Siitä on tehty lippuluukuilla menestynyt filmatisointi 2009, alkuperäinen sarjakuva sai jatko-osan Before Watchmen-minisarjojen muodossa ja BBC:n artikkelissa tänä vuonna Watchmenia kutsuttiin "hetkeksi jolloin sarjakuvat kasvoivat aikuisiksi."

Ja arvatkaapas kenellä on kriittisiä ja epäsuosittuja mielipiteitä tästä sarjakuvasta? Minulla!

Ehkäpä hieman selitän. En itse pidä Watchmenia ihan niin suuressa arvossa kun suurin osa sarjisfaneista tuppaa pitämään. Mielestäni kyseessä ei ole Mooren parhain teos, sen painoarvo sarjakuville ilmestymisen jälkeen on ollut enemmän negatiivinen kuin positiivinen ja toiset sarjakuvat ovat tehneet saman paremmin ja saaneet vähemmän suurta huomiota. Minulla on kunnioitusta Watchmenia kohtaan paljon- sen saavutukset ovat huomattavia ja sen positiivinen merkitys sarjakuville on ollut huomattava. Ja myös ihan yksinkertaisesti pidän siitä. Dave Gibbons teki uransa parhaat kuvitukset kirjan parissa ja se on ehdottomasti Alan Mooren parhaimpia töitä  (parhaan titteli kuuluu nyt ja aina Saga of the Swamp Thingille), se on fiksu ja sen ideat ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. Mutta en laittanut sitä omalle Top 10-listalleni enkä ole ihan varma menisikö se edes Top 20-listalle. Tänään käsittelen eri asioita jotka vaikuttavat tähän mielipiteeseen ja ehkä sitten voitte ymmärtää omaa näkemystäni.

Watchmenin "opetus" ja vaikutukset

Kuten aikoinaan Questionista puhuessani mainitsin, Watchmenin piti alunperin pohjautua olemassaoleviin hahmoihin. Charlton Comics myi 1983 DC:lle joukon hahmojaan joita kutsuttiin nimellä Action Heroes: akrobaatti ja gadget-sankari Blue Beetle, vainoharhainen ja periksiantamaton Question, ydinvoimainen Kapteeni Atomi, pasifisti supersankari Peacemaker, yli-ihmismäisen älykäs Pete Cannon ja kaukosiirtyvä Nightshade. Alan Moore halusi käyttää näitä juuri hankittuja hahmoja omassa sarjakuvaprojektissaan, mutta Dick Giordano, silloinen päätoimittaja, halusi säästää ne omia suunnitelmiaan varten. Myöhemmin nämä hahmot siirrettiin DC:n universumiin Crisis on Infinite Earths-sarjakuvan kautta. Moore päätti käyttää omia hahmojaan, jotka kuitenkin perustuivat yhä vahvasti näihin hahmoihin; Blue Beetlestä tuli Yöpöllö, Questionista Rorschach, Kapteeni Atomista Tohtori Manhattan ja niin edelleen. Alan Moore nojaa omissa tarinoissaan usein hyvin paljon valmiiksi luotuihin hahmoihin ja hän selkeästi nauttii vanhojen hahmojen uudelleenkirjoittamisesta. Herrasmiesliiga perustuu klassisiin Englantilaisiin kirjallisuuden hahmoihin, Rämeen Olento on Len Weinin ja Bernie Wrightsonin luomus ja Watchmenin hahmot ovat pastisseja joihin on sekoitettu tunnistettavia elementtejä niin DC:n kuin Marvelinkin hahmoista.

Rorschach, Manhattan, Koomikko, Silkkiaave ja Yöpöllö.
Eiku.

Nämä hahmot olivat hyvin vahvasti oman aikakautensa hahmoja; realistisia, humaaneja ja joidenka kirjavien pukujen ja hauskojen nimien alla piili 80-luvun ihmisten pelkoa ja paranoiaa. Rorschach heijasti paljon 70-luvulta perittyä nihilismiä ja epäuskoa hallitsevaa status quota kohtaan. Hän uskoi salaliittoteorioihin, tiukkaan hyvän ja pahan maailmaan oikeistolaisesta näkökulmasta ja ei kaihtanut käyttää väkivaltaa ja jopa kuolettavia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa...ja hän oli tarinan sankari. Kuten Adrian Veidt sanoi- "Rorschach on käytännössä natsi." Koomikko taasen on ylipatrioottinen sekopää joka on hakannut, tappanut ja raiskannut tiensä Yhdysvaltojen presidentti Nixonin palkitsemaksi sankariksi. Watchmen ei ollut ainoastaan vain pelkkä supersankarisarjis, vaan myös dekonstruktio sellaisesta. Vartijat eivät sarjakuvan maailmassa olleet ensimmäinen supersankarijoukko. Heitä edelsi joukko sankareita nimeltä Minuuttimiehet. Minuuttimiehet olivat poliiseja ja ex-sotilaita ja miljonäärejä jotka luettuaan Teräsmiehestä päättivät itse ryhtyä supersankareiksi. Watchmenin maailma on oletetusti sama missä me elämme; kaupungit ovat samannimisiä, presidenttinä on Nixon ja tapahtumat kuten Vietnam ja Kennedyn salamurha olivat tapahtuneet...joskin eri lailla. Superihmisten olemassaolo vaikutti historiaan voimakkaasti Yhdysvaltojen voitettua Vietnamin sodan (Tohtori Manhattanin ja Koomikon avulla) kylmä sota ja kilpavarustelu Neuvostoliiton kanssa ainoastaan paheni. Tohtori Manhattanin olemassaolo ei helpottanut tilannetta lainkaan, sillä vaikka hän pystyisi pysäyttämään ohjukset ja pelastamaan osan maailmaa, on tämä alkanut eristäytymään ihmiskunnasta. Ja supersankarit oltiin kielletty lailla, Rorschachin ainoastaan jatkaen toimintaa poliisit perässään.

Watchmenin menestys ja suosio aiheutti yhdessä Frank Millerin Yön Ritarin Paluun kanssa aloitti uuden taide-ja tarinatyylin ajan jota kutsutaan nimellä Sarjakuvien Synkkä Aikakausi. Osan mielestä tämä aikakausi ei koskaan päättynytkään ja sarjakuvat eivät koskaan palanneet 80-ja 70-lukujen kepeämpiin tarinoihin. Tämä on virheellinen mielipide mielestäni monessakin mielessä, sillä sarjakuvat ennen näitä olivat jo välillä aika synkkiä kuten Millerin loistavat Daredevilit 80-luvun alusta. Olemme sitemmin päässeet irti ylitsevuotavasta synkkyydestä, mutta kauan Watchmenin ilmestymisen jälkeen oli sarjakuvien maailma julma ja karu. Watchmenin menestyksen jälkeen kun yhtiöpamput ja pukumiehet halusivat päästä kiinni maineeseen ja mammonaan, alettiin tehdä päätelmiä ja analyysejä miksi Watchmen menestyi. Loppupäätelmä oli selkeästi seuraava: lisää realismia! Lisää väkivaltaa, seksiä, synkkiä murisevia mieshahmoja ja antiauktoriteettista saippualaatikkoretorisointia! Niihin Mooren ja Millerin teosten menestykset perustuivat. 86-95 sarjakuvia hallitsi juuri nämä elementit ja tämä johti markkinakuplaan ja melkein Marvelin konkurssiin.

*KröhömDCEiIkinäOpiröhöm*

Meidän maailmassamme Teräsmies inspiroi ihmisiä toivoon ja loi kokonaisen uuden genrefiktion lajin. Watchmenin maailmassa se inspiroi supersankarien syntyyn oikeasti, aiheutti tuskaa ja pahuutta maailmaan ja oli johtaa maailmanloppuun. Watchmenin viesti on se, että supersankarit eivät kuulu meidän maailmaan tai realistiseen maailmaan muutenkaan. Sarjakuvan verinen loppu on painajaismainen versio hopea-ajan scifitarinoista, surmaten sen joka olisi voinut pilata valheeseen miljoonien kuolemaan nojaavan maailmanrauhan- eli realistin. Yhä tänä päivänä eri lähteet väärinymmärtävät Watchmenin viestin ja merkityksen. Se ei ole hyvä sen väkivallan, synkkien varjojen tain ainakaan sen realismin takia. Watchmen tuomitsee nämä elementit sarjakuvissa.

It can be done better

Selvä. Watchmen ei siis pelkästään ole vain väkivaltainen ja "aikuinen" supersankarisarjis, vaan siinä on jotain syvällisempää, viesti omasta taidemuodostaan joka nostaa sen arvostetummalle alustalle. Mutta Watchmen ei ole ainoa joka on dekonstroktoinut sarjakuvailmiöitä, vaikka olikin yksiä ensimmäisiä. 90-luvulla julkaistiin kaksi sarjakuvaa jotka käsittelivät samanlaisia teemoja mutta tekivät sen mielestäni paljon paremmin; Kurt Busiekin Marvels (1993) ja Mark Waidin Kingdom Come (1995). 

Marvels seuraa valokuvaaja Phil Sheldonia tämän nuoruusvuosista eläköitymiseen asti. Sheldon elää lävitse II. maailmansodan, Yhdysvaltojen kulta-ajan, kommunistijahdin ja hallituksen epäluottamukseen asti...Marvelin maailmassa. Supersankarit - kansankielellä Marvels- nousevat esiin ennen sotaa ja niistä tulee pysyvä osa Yhdysvaltoja. Marvels löytää linkin eri aikakausien tunnetiloista ja supersankareista, yhdistää ne ja tekee Marvelin historiasta elävän ja aidon tuntuisen. Marvelin koko idea on olla samaistuttava lukijoilleen, ja tämä sopii siihen täydellisesti. Ennen toista maailmansotaa hahmot kuten Namor tai Ihmissoihtu aiheuttivat pelkoa, kunnes he osoittautuivat liittolaisiksi- maailmankuva laajenee ja tieteen ihmeet ovat työkaluja hyvän eteen. 50-60 luvulla Kapteeni Amerikka ja Kostajat ovat värikkäitä ja lämminhenkisiä sankareita jotka syöksyvät apuun superrikollisten ja hirviöiden uhatessa. Ihmeneloset ovat sankari-astronautteja ja glamour-julkkiksia jonka ydinperhe toimii ihanteena 50-60 luvun Amerikassa . Mutta Ryhmä-X:ää ja sen mutantteja inhotaan avoimesti ja jahdataan kaduilla ja heidän kaltoinkohtelunsa johtaa vainoon ja lakiasetuksiin "rehellisten, jumalaapelkäävien Amerikkalaisten suojeluun". Marvels toi supersankarit realistiseen maailmaan, tarkemmin USA:n sodanjälkeisiin vuosiin ja sulautti ne yhteen saumattomasti. Alex Rossin romantisoidun valokuvarealistinen taide vahvistaa vielä tätä yhdistelmää. Marvels ei lopu mitenkään isosti tai dramaattisesti; vanhalla iällä Phil ei enään koe että tulevaisuus ja nykyaika on hänen tuomittavissaan. Hän on nähnyt superihmisten tulon, nousun ja pahimmat hetket. Ajat muuttuvat ja supersankarit muuttuvat aikojen mukana.

Tämä on myöskin vahva teema Kingdom Comessa. Tulevaisuudessa vanhat, tuntemamme supersankarit ovat poissa, piilossa tai eläkkeellä. Aikojen saatossa nämä kehäraakit todettiin sopimattomaksi, vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi nykyaikaisessa maailmassa. Heidän tilalleen tullut uusi supersankarien sukupolvi on radikaalimpi, tappavampi ja heidän lopulta käytännössä lopettaessa superrikollisten uhan maan päältä alkoivat taistella keskenään. Huh, voisiko tämä mitenkään olla vertauskuvallinen sarjakuvien tilaan 90-luvulla? Oli miten oli, kun supersankarien ja yksittäisen superkonnan kohtaaminen johtaa Kansasin osavaltion tuhoutumiseen, päättää Teräsmies palata. Hän kokoaa vanhojen sankarien kaartin kasaan; Salama, Haukkamies, Vihreä Lyhty, Punarobin Voimatyttö, Tohtori Keskiyö ja Ihmenainen alkavat pistämään maailmaa järjestykseen Teräsmies johtajanaan. Batman ei suostu liittymään tämän joukkoihin ja alkaa suunnittelmaan vastakeinoja tätä vastaan. Sarjakuva tasapainottelee hyvin totalitarismin ja vapauden, idealismin ja realismin sekä vanhan ja uuden välillä. Teräsmies ei ole oikeassa ja hän epäilee itse tekojaan, mutta maailma oli kaaoksessa ja modernit supersankarit aiheuttivat laajaa tuhoa taisteluissaan. Tämä tasapaino saavutetaan kertomalle se täysin ulkopuolisen henkilön näkökulmasta. Pastori Norman McCay on toivonsa ja uskonsa menettänyt vanhus, josta mystinen Aave tekee todistajan maailmanlopun tulemiselle. Normanin kautta tarina pysyy neutraalina, eikä kumpikaan puoli ole selkeästi oikeassa tai väärässä. Kingdom Comen loppu on sarjakuvahistorian parhaimpia, joka antaa reflektion koko tarinaan ja kenties jopa omaan tulevaisuuteemme. 

Tämän kaiken lisäksi Kingdom Come ja Marvels nousevat molemmat Watchmenin yläpuolelle olemalla yhtä fiksuja, vertauskuvallisia, eeppisiä mutta saavuttavat tämän tason ilman ylitsevuotavaa väkivaltaa, verta ja seksuaalista väkivaltaa mutta on aivan yhtä kypsä tarinana. Nämä tarinat eivät tarvitse synkkyyttä tai exploitaation elementtejä ollakseen suosittuja ja palkittuja; molemmat ovat voittaneet Eisner-palkintoja ja Kingdom Comen hahmot ja ideat ovat vaikuttaneet DC:n sarjakuvissa yhä tänä päivänä. Mutta Watchmen on silti julkisesti tunnetumpi ja useammin palvottu ja kehuttu kirja, vaikka Kingdom Come ja Marvels ovat vähintään yhtä hyviä ja päinvastoin kuin Watchmen, sopivat kaikille ikäluokille.

Sitten pääsemme mielenkiintoiseen, joskin varmasti kiistanalaiseen mielipiteeseen.

Leffa oli parempi

YEAH I SAID IT.

2009 ilmestynyt Watchmen oli filmatisointi joka ei saanut täysin puhtaita papereita ja Alan Moore luonnollisesti vihasi sitä. Elokuva teki tiettyjä muutoksia sarjakuvaan, karsi pois elementtejä ja lisäsi omia ideoitaan siihen. Monen mielestä nämä muutokset ja lisäykset olivat se mikä pilasi elokuvan, pilaten muka Mooren alkuperäisen nerouden ja syyttäen ohjaaja Snyderia ja kumppaneita epäkunnioituksesta Moorea kohtaan. Olen kunnioittavasti eri mieltä; sillä vaikka se muuttaakin tiettyjä avainkohtia pysyy sen konteksti ja merkitys samana ja se on yksiä alkuperälleen uskollisimpia filmatisointeja. Kohtauksia jotka on suoraan sarjakuvasta jokaista dialogia ja kuvakulmaa myöten, nykyaikaistetut ja tunnistettavat versiot supersankaripuvuista tekivät tarinasta ajattomamman ja uskomattoman hyvä ja ajatukselle kasattu soundtrack sopi elokuvan eri kohtauksiin täydellisesti. En vieläkään voi kuunnella Jimi Hendrixin All Along the Watchtoweria ilman että mieleeni tulee Yöpöllön ja Rorschachin saapuminen etelänavalle.

Jokainen näyttelijäsuoritus oli huikea, mutta erityismaininta pitää antaa uskomattomalle Jackie Earl Haleylle täydellisestä Rorschachista. On uskomatonta kuinka hän pystyy kuvastamaan erilaisia tunnetiloja ja äänenpainoja pitäen kuitenkin rahisevan äänensä. Matthew Goode antoi sulavan, hiljaisen ja aliarvostetun roolisuorituksen enigmaattisena Adrian Veidtina, pitäen katsojan hahmon puolella vaikka hän tekisi mitä. Toimintakohtaukset olivat brutaaleja ja helppoja seurata ja kuvaus on muutenkin ykkösluokkaa. Se hylkää sarjakuvan epälineaarisen ja välillä sekavan tarinankerronnan enemmän suoraviivaisen muodon sijaan, tehden sitä helpommin lähestyttävän. Watchmen on Zack Snyderin paras elokuva heittämällä, ja todistus siitä että kaikista hutilyönneistään huolimatta mies on taitava ohjaaja oikean materiaalin ääressä.

Mutta sitten on se isoin muutos sarjakuvan ja elokuvan välillä; loppu. Sarjakuvassa Ozymandias luo keinotekoisen jättiläismäisen alienin, luoden alien-hyökkäyksen New Yorkin kaupunkiin joka yhdistää ihmiskunnan toimimaan yhdessä kuvitteellista vihollista vastaan. Elokuvassa hän luo Tohtori Manhattanin uniikkia säteilyä muistuttavan räjähdyksen ei ainoastaan New Yorkissa vaan lähes kaikissa maailman suurissa kaupungeissa, aina Moskovasta Berliiniin. Maailma yhdistyy rauhaan taistellakseen yhteistä uhkaa- Tohtori Manhattania-vastaan. Tämä ei muuta loppua teknisesti paljoa, mutta se on muutos joka on parannus. Pidän siitä mitä Moore haki takaa; jättiläismäinen avaruusolento hyökkää New Yorkiin muutettuna painajaismaiseksi gore-tuhoksi on toimiva viittaus sarjakuvien kepeämpiin aikoihin ja miltä aito Cthulhun kaltaisen alienin hyökkäys luultavasti näyttäisi lopulta. Mutta elokuvan versio tekee enemmän järkeä. Jättiläismäisen alienin luominen olisi elokuvan realistisen tunnelman rikkomista, mutta ydinräjähdys jonka energia mukailee ydinenergiasta voimansa saaneen Manhattanin energiamuotoa on uskottavampi. Manhattanin maanpako tekee myöskin hänestä hieman ihmismäisemmän hahmon, jonkun joka ei lähde pois vain siksi että ei halua puuttua ihmiskunnan asioihin enään, vaan toimiaakseen panttina Veidtin maailmanrauhalle.

Hyvä, ei täydellinen

Minä pidän Watchmenista. Se on hyvin tehty, sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja taide aikakautensa parhaimmistoa. Se on muutakin kuin aivotonta viihdettä ja pistää lukijansa ajattelemaan hieman mitä lukee. Mutta se ei ole ihan niin loistava, käänteentekevä, ylivertainen ja jumalainen mikä tuntuu olevan vallitseva konsensus. Muut tekijät muissa sarjakuvissa ovat tehneet samanlaisia tarinoita paremmin ja helpommin lähestyttävässä muodossa ja sen painoarvo sarjakuville taidemuotona ei ole ollut kauhean positiivinen. BBC:n väittämä siitä että Watchmen on hetki jolloin sarjakuvat aikuistuivat on mielestäni naurettava. Ehkä tämä tarkoitti vain sen saavuttavan jonkun k16-rajan ja voivan sisältää enemmän verta ja seksuaalisia teemoja. Mutta aikuisuus on muutakin kuin verta ja väkivaltaa. Se on kyky olla fiksu, kyky puhua vaikeista asioista ja esittää teemoja jotka eivät ole yksinkertaisia tai mustavalkoisia. En sano etteikö Watchmen olisi kaikkea tätä, mutta se ei myöskään ollut ensimmäinen. Chris Claremont, Len Wein, Jim Shooter, Jack Kirby, Neil Adams, Marv Wolfman ja muut olivat klassisten supersankarien parissa tehneet tätä samaa työtä jo vuosien ajan. Tämä on sama asia kun Frank Millerille annettu kunnia siitä että "hän antoi Batmanille munansa takaisin" vaikka Dennis O'Neil ja Neal Adams olivat tehneet synkkiä, fiksuja ja eeppisiä tarinoita vuosien ajan ennen Frankin tuloa.

3 vuotta ennen Watchmenia oli meno jo aika synkkää.

Watchmen on ansainnut asemansa sarjakuvien aatelistossa, mutta se ei ole yksin sielä eikä muita ylempänä. Ehkä olen yksin tämän kanssa ja kenties tämä juontaa juurensa minun mieltymykseeni idealismia kohtaan. Enkä halua sanoa että muut ovat väärässä tai että minä ainoastaan olen oikeassa. Watchmen on teos joka herättää voimakkaita tunteita ja mielipiteitä varmasti jokaisessa lukijassa. Mutta on hyvä että mielipiteistään pitää kiinni ja puolustaa niitä. Mitäs se Rorschach taas sanoikaan?

Omistettu Timolle.

God I love that movie.

Atte T