Pride 2020: Sateenkaarisarjakuvia!

Monelle sateenkaari-ihmiselle on tämän vuoden Pride- kuukausi (sekä koko vuosi) tuntunut yhdeltä tuskaiselta alamäeltä ja tappiolta. Unkarin ja Puolan transfobiset hallintokoneistot ovat vain pönkittäneet valtaansa, Yhdysvalloissa vielä istuva presidentti on koittanut parhaansa mukaan tehdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämästä yhtä tuskaa ja mustien transihmisten murhat ovat yhä jatkuva osa tuon maan muutenkin kammottavaa tilannetta poliisiväkivallan saralla. Monille rakas kirjailija on lopullisesti tiputtanut verhon edestään ja julkaisi transfobisen manifestinsa. Eikä kotimaassa asiat sen paremmin ole; tällä viikolla on ainakin kaksi mielenosoitusta, jotka vastustavat suomen transterveydenhuollon vanhanaikaisuutta ja PALKO:n hoitosuositusten tuomaa takapakkia. Ei ole ihme että Priden sijaan monet puhuvat Wrath- kuukaudesta. Tässä ympäristössä on hieman vaikeaa koittaa miettiä blogipostausta joka olisi yhä Pride- teemainen (kuten minulla on ollut tapana) mutta sopisi tämän blogin pirtaan, eli käsittelisi sarjakuvia, elokuvia tai pelejä. Samaan aikaan omat lusikkani alkavat olla aika tehokkaasti lopussa, joten energiaa esimerkiksi kontroversiaalisen Last of Us II:en käsittelyyn tai johonkin muuhun hieman enemmän substanssia omaavaan aiheeseen ei juuri nyt löydy.

Joten sen sijaan tänään esittelen kolme LGBTQ+- teemaista sarjakuvaa, jotka ovat hyviä ja jotka kannattaa lukea jos haluaa hetken taukoa tästä kaikesta.

I apologize for this crime against graphic design

Laura Dean Keeps Breaking Up With Me

Kirjoittanut Mariko Tamaki / Kuvittanut Rosemary Calero-O'Connell

Mariko Tamakin ja Rosemary Valery-O'Connellin sarjakuvaromaani Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on YA- romaani ihmissuhteista, romansseista, ystävyydestä ja toksisista parisuhteista. Frederica "Freddy" Riley on päästä varpaisiin asti ihastunut koulun cooleimpaan tyttöön Laura Deaniin, joka on kaikkea muuta kuin terveellinen parisuhdekumppani. Freddylle Laura Dean on kuitenkin vastustamaton, ja Freddy on jumissa pahassa kierteessä. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me'n ehdottomasti parhaimpia puolia on se, että se ei ole nuorten sateenkaaritarinoiden perinteinen kaapistatulemis- tarina tai homofobian kanssa painimista; kaikesta päätellen Freddyn, Lauran ja tämän ystävien seksuaalisuus on vain normaalia ja hyväksyttyä, eikä siitä nosteta missään kohtaan mitää meteliä. Tämä antaa tarinalle aikaa keskittyä samoihin elementteihin, mitä monissa heteronormatiivisemmissa romansseissa puidaan; parisuhteen syntymistä, kehitystä, millaista se on ja miten se vaikuttaa heidän elämiinsä. Fokus toksiseen parisuhteeseen tekee teoksesta myös astettava vakavemman, eikä kyse ole ainoastaan Freddysta ja Laurasta; Freddyn paras kaveri Doodle on myös painimassa vakavan parisuhteesta johtuvan ongelman kanssa, but telling more would be spoilers. Rosemary Valery-O'Connellin taide on upean näköistä, ollen jossain tuskaisen aidon ja samaistuttavan sekä unenomaisen romantiikan välimaastossa. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on kaunis ja koskettava sarjakuva, joka keskittyy suurempien, universaalien kokemusten sijaan hieman intiimimpään mutta silti hyvin samaistuttavaan narratiiviin.

Gender Queer: A Memoir

Kirjoittanut ja kuvittanut Maia Kobabe

Gender Queer: A Memoir on juuri sitä mitä nimessä sanotaan, muunsukupuolisen sarjakuvataiteilija  Maia Kobaben omaelämänkerrallinen teos oman seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin muodostumisesta ja oman turvallisen paikan löytämisestä. Lapsesta asti Maia on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi oman sukupuolensa suhteen, ja teos seuraa hänen matkaansa kohti oman identiteettinsa löytämistä ihmisyyden kirjosta- ja tämä matka on täynnä töyssyjä, äkkikäännöksiä ja uusia löytöjä. Kobaben lähestymistapa on hyvin ajatuksenvirtaa muistuttava kertomus tarinoita, anekdootteja ja tietoiskuja; hänen perheensä, sukulaisensa, ystävänsä ja tärkeät kirjat ja sarjakuvat käydään läpi epälineaarisessa järjestyksessä. Tämä toimii kuitenkin hyvin kiitos Kobaben piirrustustyylin, joka onnistuu yhdistämään yksinkertaisen hahmodesignin ja taustoituksen sarjakuvan tarjoamaan vapauteen; välillä on perinteisiä puhekupla- dialogeja, välillä taas puhekuplat ja ruudut muodostavat ajatusten syövereitä johon nuori Maia on hukkua. Gender Queer: A Memoir on ensiluokkainen sarjakuva yhden henkilön kokemuksista oman sukupuoli-identiteettinsä tutkimisessa, tarjoten samalla hyvää informaatiota muunsukupuolisten kokemuksista, tieteestä sen takana ja samaistuttavaa pohdintaa oman itsensä löytämisestä.

  

Cosmoknights

                                              Kirjoittanut ja kuvittanut Hannah Templer

Ja sitten jotain hieman kevyempää. Olen aiemminkin hehkuttanut Hannah Templerin erinomaista scifi- sarjakuvaa Cosmoknights twitterin puolella, ja teen nyt tällä puolella myös koska selkeästi ette kaikki kuunnelleet ekalla kerralla. Cosmoknights on tarina prinsessoista, ritareista ja patriarkaatin murskaamisesta. Pan on jumissa tylsällä planeetallaan, tehden töitä isänsä autopajalla. Ainoa ilo hänen elämässään on hänen ystävänsä Tara, paikallinen prinsessa. Mutta prinsessojen on määrä mennä naimisiin toisella planeetalla, ja niin Tara ja Pan joutuivat erilleen toisistaan. Vuosia myöhemmin, Tara tapaa karismaattiset gladiaattorit, jotka kisaavat "Turnajaisissa", joiden palkintona on tietyn planeetan prinsessa. He eivät kuitenkaan pelaa saadaksene prinsessojen itselleen tai sponsoreilleen, vaan vapauttaakseen heidät. Pan lyöttäytyy heidän matkaansa, ja samalla oppii maailmansa suurimmat salaisuudet. Cosmoknightsin yksi vetonauloista on sen neo-keskiaikainen tapahtumaympäristö; prinsessoja, ritareita, turnajaisia yhdistettynä avaruusaluksiin, mecha-haarniskoihin ja moderniin anti-patriarkaattiseen politiikkaan. Sarjassa on hyvä määrä sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, joskin sen isoin teema on ehkä juurikin yhteiskunnallisissa kysymyksissä; riittääkö Panin ja hänen ystäviensä taktiikka, vai pelaavatko he yhä hallitsevan systeemin säännöillä- ja onko lopullinen voitto nykyisen systeemin palavien raunioiden takana? Cosmoknights on erittäin tyylikkään näköinen ja luovasti toteutettu scifi- sarjakuva jota voi lukea myös verkossa, sen ollen alunperin Templerin verkkosarjakuvaprojekti.

Eiköhän näillä ainakin alkuun pääse. Hyvää pridea kaikesta paskasta huolimatta. Jatkakaamme taistelua paremman maailman puolesta niin kaduilla kuin taiteessakin.

Atte T

Atte Arvostaa: Da 5 Bloods

Ah, näinä vaikeina aikoina saamme lahjan elokuvateollisuuden huippunimeltä; uusi Spike Lee- elokuva, ja sitä ei tarvitse odottaa elokuvateatterien avaamiseen asti- se on nyt katsottavissa Netflixissä, ja voin heti kättelyssä sanoa että en nopeasti muista koska Netflixin omassa elokuvatarjonnassa olisi ollut leffa, joka on näin järkyttävän hyvä.

I'm talking best of the year here, folks.

Da 5 Bloods

Tarina: Vietnamin sodassa  he olivat veljiä; Paul (Delroy Lindo), Otis (Clarke Peters), Eddie (Norm Lewis) ja Melvin (Isiah Whitlock Jr.) sekä heidän kessunsa ja johtajansa Stormin' Norm (Chadwick Boseman). Yksikön nimi: Bloods. 40 vuotta myöhemmin, Paul, Otis, Eddie ja Melvin palaavat Vietnamiin hakemaan tehtävällä kuolleen Normin haudattavaksi kotimaansa multiin, sekä etsimään kulta-aarteen jonka he piilottivat sodan aikana.

Joku voisi katsoa Da 5 Bloodsin kuvausta ja sen trailereita ja ajatella, että tässä on aika klassinen seikkailuelokuva/vietnam- sotaelokuva tuloillaan, mutta se on vakavaa Spike Leen aliarviointia. Lee on aina ollut elokuvatekijän lisäksi sekä elokuva- että kansalaisoikeuksien historioitsija ja dokumentaristi samaan aikaan, ja Da 5 Bloodsin julkaiseminen tähän maailmanaikaan tuntuu osuvalta ja ajankohtaiselta. Da 5 Bloods on loistava elokuva ja taas yksi erinomainen, uniikki ja ajatuksia herättävä taidonnäyte mestariohjaajalta. Käsikirjoituksen nykymuotoonsa saattaneet Spike Lee ja Kevin Wilmott (jotka kirjoittivat myös Leen edellisen hitin BlacKkKlansmanin) eivät tee kokonaisuudesta helppoa seurata, vaan he alati haastavat katsojaa ajattelemaan kuvien, käännösten ja lukuisten referenssien jukstaposition luomia lausuntoja. Da 5 Bloods pitää katsojan alati varpaillaan, sillä ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Da 5 Bloods hyppii sekä sodan että nykypäivän välillä, ja tämä luo kontrastia siihen kuinka nämä miehet ovat muuttuneet (tai vastaavasti eivät ole muuttuneet) sodan jälkeen. Stormin' Norm kuitenkin piti heitä kasassa, ja vaikka alussa he ovat kuin ylimpiä ystäviä, on selvää että Norm piti heitä kasassa. Paulin hoitamattomat kaunat ja ptsd ovat ajaneet hänet vihaiseksi, vainoharhaiseksi Trump-kannattajaksi, jonka stressin laukaisemat raivokohtaukset ovat hajottaa ryhmän useaan otteeseen. Otis on tasapainottamassa tätä rauhallisella ja myötätuntoisella ottellaan, mutta hänkään ei ole vailla haamujaan, kukaan bloodseista ei ole; alkoholismi, lääkeriippuvuus ja muut vaivat ovat tehneet heille temppunsa, ja nämä ajavat heidät alati toistensa kimppuun. Paulin poika David (Jonathan Majors) koittaa matkan aikana hoitaa totaalisen tulehtunutta isäsuhdettaan kaiken tämän keskellä. Koko pääkaarti tekee loistavaa työtä, mutta tämä on pitkälti Delroy Lindon show. Paul on haastava hahmo MAGA- hatussaan, mutta hänen pelkonsa, tuskansa ja traumansa yhdistettynä Lindon raadollisen upeaan roolisuoritukseen tekee hänestä Da 5 Bloodsin mielenkiintoisimman ja raskaimman hahmon seurata.

Elokuva sai alkunsa The Rocketeer- elokuvan käsikirjoittajien enemmän seikkailu-elokuvallisesta konseptista, jossa veteraanit palaavat Vietnamiin etsiäkseen sinne hautaamansa kulta-aarteen. Wilmott ja Lee tekivät tähän paljon muutoksia, mutta joitain tämän version "seikkailu-elokuvan" elementtejä on yhä mukana; tulitaisteluja, juonia paikallisten hämärähemmojen kanssa, kolmansia ja joskus jopa neljänsiä osapuolia. Vaikka elokuvan alkuvaiheilla nämä voivat tuntua irrallisilta elementeiltä (kuten Jean Renon ranskalainen bisnesmies Deroche ja Jasper Pääkkösen suomalainen miinanraivaaja Seppo Havelin), sitoo Da 5 Bloods loppuun mennessä heidät kaikki osaksi kokonaisuutta. Kuten elokuvan riffailut aiemmista genren elokuvista kuten Ilmestyskirja. Nyt:istä, Sierra Madren aarteesta ja Rambosta, ne eivät ole sielä vain genren sisäisen viittailun vuoksi, vaan Lee käyttää niitä oman uniikin linssinsä lävitse. Mustien sotilaiden kokemukset Vietnamin sodasta ja varsinkin sen jälkimainingeista ovat pisara meressä verratuna valkoisten sotilaiden saamaan kohteluun elokuvateollisuudessa, ja tapa jolla Lee kuvaa sotakohtauksia aiempien Vietnam- elokuvien tyyliin tuntuu vahvasti kannanotolta.

Mietin monta kertaa elokuvan aikana Tim O'Brienin runoa The Things They Carried, joka puhuu veteraanien kokemuksista ja taakoista sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka Vietnam ja sen arvet ovat fokuksessa tarinassa, on Da 5 Bloodsin otanta sitäkin laajempi. Yksi pysäyttävimpiä hetkiä on Otisin tavatessa vanhan heilansa uudestaan, ja tavaten myös samalla heidän tyttärensä, joka on kokenut syrjintää ihonvärinsä takia, koska n-sanan vietnamilaisille opettivat Yhdysvaltalaiset sotilaat. Rasismi, imperialismi, patriotismi ja Yhdysvaltojen mustan väestön uhraukset maansa puolesta kautta historian käydään Da 5 Bloodsin aikana läpi, aina Amerikan Vallankumouksesta Vietnamin sotaan. Elokuva ei linkitä vain kuvamateriaalia Vietnamin sodasta yhä nykypäivänä raajojansa unohdettuihin maamiinoihin menettäviin lapsiin, vaan myös 1960-70 lukujen sodanvastaiset mielenosoitukset nykypäivän mielenosoituksiin. Kulta jota bloodsit ovat noutamassa kotiin oli Normin mukaan "sotakorvauksia" amerikan sorretulle ja silti itsensä sen sodissa uhraavalle kansanosalle.

Voisin jatkaa helposti pidemmälle Leen kuvien käytön ja niiden tarjoamien kontekstien ja toteamien maailmaan ja miten Lee käyttää sodan aikaista radiopersoona Hanoi Hannahia (Veronica Ngo) upealla tavalla, mutta olen aika varma että vuoden lopussa kirjoitan Da 5 Bloodsista pidemmän analyysin, sillä tässä on ehdottomasti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon kuuluva mestariteos. Kuten useimmat Leen elokuvista, tässäkin tunnelma, fiilis ja genre hyppivät ja pomppivat tasaiseen tahtiin, mutta tämä on osa elokuvan upeaa tapaa pitää katsoja koko ajan varuillaan; kuin miinakenttä, jossa jokainen askel ja kohtaus voi räjäyttää kokonaisuuden uuteen ulottuvuuteen. Siunattu Marvin Gayen musiikilla ja Newton Thomas Sigelin upealla kuvauksella, on Da 5 Bloods ehdottomasti aikaisi arvoinen elokuva, ja Netflixin tuotannon kärkikastia. Tämän minä olisin halunnut nähdä valkokankaalla, joten etsikää mahdollisimman iso ruutu ja katsokaa tämä upea kokonaisuus sen kautta. Vietnamin sota on ehkä päättynyt, mutta taistelu jatkuu. Da 5 Bloods on nyt Netflixissä.

Atte T  

Tekijän Kuolema- voiko taiteen erottaa taiteilijasta?

Yksi sivuilmiö joka median salamannopean saatavuuden aikana on noussut esiin entistä enemmän on kirjailijoiden, ohjaajien ja muiden taiteiden tuottajien näkemysten ja mielipiteiden näkyvyys. Kun minä olin lapsi, ei minulla ollut käryäkään kirjailijoiden kuten R.A. Salvatoren tai ankkapiirtäjä Don Rosan henkilökohtaisista ajatuksista tai näkemyksistä näiden tuotosten ulkopuolelelta. Varsinkin sosiaalisen median alustat kuten Twitter on tuonut esiin monenlaisia asioista meille rakkaiden kulttuurituotteiden tekijöistä. #MeToo- ilmiö levisi juurikin Twitterissä, paljasten kuinka monet Hollywoodin kulta-ohjaajista ja näyttelijöistä ovat ansioituneet myös seksuaalisen häirinnän alalla. Nostaakseni esiin viimeaikaisen esimerkin joka monella on varmasti mielessä, myös Harry Potterin luoja J.K Rowling on paljastanut todellisen nahkansa transfoobikkona, ja tämä on tuottanut paljon päänvaivaa Potter- kirjojen, elokuvien ja muiden oheismateriaalien ystäville; voivatko he jatkaa sarjan tukemista tietäen, että samalla he rahoittavat hyvin äänekästä ja vaikutusvaltaista ihmistä, joka jakaa transfobisia vihamanifesteja alustallaan? Voinko yhä nauttia hänen teoksistaan? Voinko erottaa teoksen taiteilijastaan?

Tänään me pohdimme, voimmeko me tappaa kirjailijaa ei hei kuunnelkaa loppuun asti en mä tarkoittanut sitä noin älä soita kyttiä jumalauta

1. Roland Barthes, yliopistossa, filosofian oppikirjalla!

Semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes kirjoitti vuonna 1967 esseensä La mort de l'auteur, englanniksi death of the author ja suomeksi tekijän kuolema. Barthes argumentoi, että klassinen kirjallisuuskritiikin malli joka huomioi teoksen tekijän tarkoitukset ja henkilökohtaisen historian on turhan rajaava. Barthes siis ehdotti, että teos ja tekijä pitää erottaa toisistaan, vapauttaa teos tekijän tyranniasta. Kirjailija on vain käsikirjoittaja, ja tärkeämpää ympäröivä kulttuuri, aikakausi ja kirjallisuushistoria teosta tutkiessa. Lainatakseni Barthesia: "Teoksen ainutlaatuisuus ei ole sen alkuperässä, vaan sen määränpäässä." Tuhoamalla tekijän äänen teoksesta, on teoksen tutkiminen ja kritiikki sitä kohtaan monipuolisempaa ja myös lukijakokemukset monipuolisempia. Joidenkin mukaan Barthes vapautti teokset tekijän diktatuurista, ja lukijalla on täten vapaus ja valta tulkita tekstiä tekijästä ja tämän intentioista riippumattomana.

Monet ovat ottaneet Barthesin ajatuksen sellaisenaan; teos ja tekijä on erillisiä toisistaan, ja siispä voin nauttia elokuvista jotka on ohjannut hyväksikäyttäjä tai kirjailijan teoksista, vaikka kirjailija onkin pahan luokan homofoobikko. Mutta minkä he unohtavat, on laaja kritiikki Barthesin ideaa kohtaan. Michael Foucaultin luennossa Mikä on Tekijä (1969), Foucault nostaa esiin kirjailijan uniikin auktoriteetin tekstiinsä, ja miten nykyaikana näitä on vaikea erottaa. Meille ei ole tärkeää seinämaalausten tekijät, vaan niiden kulttuurinen sidos ja historiallinen konteksti, mutta kirjallisuudessa tekijän konteksti on aina mukana. Jos otetaan esimerkiksi joitain tunnettuja kirjailijoita; jos unohdamme kirjailijan kokonaan esimerkiksi Narnian Tarinoiden tapauksessa, jää tekstin tulkinnasta pois kokonaan C.S. Lewiksen kristillinen apologetiikka ja anglikaanisuuden vaikutus teoksen ilmiselvissä kristillisissä teemoissa. Jos noudattaisimme tekijän kuolemaa Narnian Tarinoiden kohdalla, olisi meillä hyvin puuttellinen ja aukkoja täynnä oleva tulkinta teoksesta.

Hän Kuoli Syntiemme Tähden, Mutta Nousi Sitten Ylös Kuolleista.

Tekijän Kuolema ei ole "get out of jail free"- kortti, jota saa käyttää halutessaan. Se on kirjallisuuskritiikin teoria, jota voidaan soveltaa analyysissa ja kritiikissä. Eikä tämän kritiikki ole olemassa vain nolaamassa sinua tykkäämiesi asioiden nojalla, vaan tarjoamassa laajempaa katsauskuvaa tekijän, taiteen ja taiteen kuluttajan suhteeseen. Mutta ymmärrän myös täysin halun erottaa taiteilija taiteesta. On monia elokuvia ja sarjoja joista ennen pidin todella paljon, mutta olen nyt käytännössä "luopunut" juuri niiden tekijöiden takia. Kuten tubettaja Lindsay Ellis asian ilmaisi; "Kun kysytään onko moraalisesti oikein erottaa taiteilija taiteesta tai tuote kansallisesta konglomeraatista, on se mitä oikeasti kysytään "kuinka voin kuluttaa mediaa kuten lapsena?"" Mutta emme voi palata takaisin lapsuuteen. Aikuisina meidän velvollisuutemme on kuluttaa mediaa eettisesti. On myös eri asia soveltaa tekijän kuolemaa kirjailijaan joka on, noh, kuollut. H.P. Lovecraft oli rasisti, antisemististi ja homofoobikko, mutta hänen teostensa myynti ja adaptointi uusiin medioihin ei tuota hänelle enään minkäänlaista pääomaa, ei sosiaalista tai konkreettista. Sama ei päde tekijöihin, jotka aktiivisesti jatkavat sekä taiteen tuottamista että vihapuheen suoltamista. Heidän jatkuva tukemisensa leffalippujen, kirjaostosten ja muun puolesta antaa sosiaalista pääomaa heille, ja validoi heidän asemaansa ja sitä mihin he sitä käyttävät.

Pyörikööt hän haudassaan.

Harry Potter onkin tässä suhteessa...mielenkiintoinen esimerkki. Olen sitä sukupolvea, jolle näiden kirjojen lukeminen lapsena oli sukupolvikokemus ja joka käytännössä katsoen kasvoi elokuvasarjan mukana. Vasta paljon myöhemmin (kiitos PoC- kriitikoiden tuoman näkemyksen) olen alkanut itsekkin näkemään ja tajuamaan kirjasarjan rumat elementit; velhomaailman pakotettu segregaatio jollekka ei tehdä sarjan aikana juuri mitään, Hermionen yritys vapauttaa kotitontut palvelu-orjuudesta on lähinnä iso vitsi, kirjan ainoa merkittävä aasialainen hahmo on nimeltään Cho Chang, Irvetan maahiset ovat ahdistavan vanhanaikaisen antisemitistisiä karikatyyrejä- lista jatkuu. Tekijän kuoleman käyttäminen saisi meidät miettimään, mistä nämä elementit ovat teokseen tulleet? Ovatko ne osaa kulttuuria jossa kirja on syntynyt, eli valkoista englantilaista ylempää keskiluokkaa? Voidaanko Harry Potterin perusteella tehdä päätelmiä sen kirjoittajasta? Jos samaa metodia voidaan käyttää C.S. Lewisiin ja H.P. Lovecraftiin, en näe syytä miksei Rowlingin tekstin teemoja voisi yhdistää hänen ajatusmaailmaansa. Hänen transfobiansa ei varsinaisesti näy hänen kirjoissaan, ja postuumisti Rowling on heitellyt ideoita enemmän diversiteetiltä rikkaasta Tylypahkasta- tiedättehän, sillä tavalla että kukaan ei voi oikeasti suuttua siitä tai jättää kirjoja ostamatta. Hän sai mahdollisuuden tehdä Dumbledoren vihjatusta homoseksuaalisuudesta konkreettista toiseen Fantastic Beasts- elokuvaan jonka hän itse käsikirjoitti, mutta näin ei käynyt. Vaikka Harry Potterin teksti ei olekkaan transfobista sinänsä, on Rowlingin omat ajatukset tämän suhteen äänekkäät ja myrkylliset, ja hän on yhä hyvin vaikutusvaltainen ja isolla jalustalla varustettu julkisuuden henkilö, joka nyt käyttää tätä alustaa ja pääomaa vihapuheeseen. Rowling on todennut, että jos haluatte kuvitella tai kirjoittaa fanifiktiota Harry Potterista jossa jotkut hahmoista ovat homoja tai Hermione on mustaihoinen, heillä on siihen vapaus ja hän suorastaan kannusti siihen. Rowling tuskin ajattelee samalla tavalla fanifiktiosta, jossa osa hahmoista on transsukupuolisia.

Emma Watson ja Daniel Radcliffe sen sijaan ovat antaneet tukensa
transihmisten oikeuksien puolesta.

Haluan käyttää nyt tätä teoriaa ja sen kritiikkiä käsitelläkseni erästä kirjoittajaa, jonka työstä suuresti pidän, mutta jonka henkilökohtainen historia on myös värittämässä näitä tarinoita mielenkiintoisella, uniikilla ja myös ongelmallisella tavalla:

2. Tom King, Mister Miracle ja Batman 

Juuri ennen DC Comicsin menestyksekästä Rebirth- aloitetta, oli sarjakuvakirjoittaja nimeltä Tom King hankkinut itselleen nimeä kirjoittajana. DC:lle hän kirjoitti The Omega Men- sarjakuvan, joka käsitteli korporaatioita ja vapaustaistelijoiden konfliktia. Marvelille hän teki yhden minun suosikki-sarjakuvistani, Vision- lyhytsarjan, joka kertoo Kostajien pitkäaikaisen jäsenen Visionin yrityksestä luoda perheen ja elää normaalia, perus- amerikkalaista perhe-elämää, ja sitten kaikki menee pieleen. Molemmat saivat suurta, positiivista huomiota ja varsinkin Visionia pidettiin suurelti epätyyppillisen monitahoisena Marvel-sarjakuvana. DC teki liikkeensä, King meni kustantamon palkkalistoille vakituisesti ja pian hänelle annettiin isot saappaat täytettäväksi: Batman- lehden vakiokirjoittajan pesti Scott Snyderin pitkän ja monipuolisen New 52- rupeaman jatkajaksi. Samalla hän työsti DC:lle teosta, jota monet tulisivat kutsumaan hänen magnum opuksekseen, ja joka on yhä yksi parhaimmista sarjakuvista joita DC:ltä on tullut ulos: Mister Miracle. Sekä Mister Miracle että Batman omaavat samanlaisia elementtejä, jotka voidaan johtaa Tom Kingin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Vision (2016)

Sisältää juonipaljastuksia Tom Kingin Batman- sarjasta ja Mister Miraclesta.

Batmanissa yksi varhaisimpia tarinakokonaisuuksia on I am Suicide- arc. Siinä Batman koittaa parantaa supersankari Gotham Girlin (pitkä tarina) järkkyneen mielen, ja ainoa joka voisi parantaa Gotham Girlin on se joka on vastuussa hänen ongelmistaan; mieltenhallintaan erikoistunut superrikollinen Roger Hayden alias Psyko-Piraatti, joka on Batman vihollisen Banen "vieraana" hänen linnoituksessaan Santa Priscan valtiossa. Siispä Batman kasaa "oman" Suicide Squadinsa, joiden avulla hän tekee laittoman hyökkäyksen Santa Priscan maaperälle ja kaappaa Psyko-Piraatin Gothamiin. Bane käytti Psyko-Piraattia vapautuakseen addiktoivasta Venom- stimulantista, ja hän lankeaa saman tien Batmanin vietyä hänen parannuksensa pois. Mister Miraclessa sota Apokolopsin ja New Genesiksen välillä syttyy uudestaan, ja masentunut kahlekuningas Scott Free alias Mister Miracle ottaa osaa tähän taisteluun. Mister Miracle vaihtelee Scottin mielenterveyden ja perhe-elämän ja Apokolips-Genesis sodan hirveyksien kuvaamisessa; turhia kampanjoita joissa ei saavuteta mitään, salamurhia jotka eskaloivat konfliktia, lasten tappamista ja joukkojen tietoista tapattamista.

Mister Miracle (2018)

Ennen kuin Tom King kirjoitti sarjakuvia työksensä, hän toimi 7 vuotta CIA:n agenttina terrorismin vastaisessa toiminnassa Irakissa, astuen palvelukseen 9/11 terroristi-iskujen jälkeen. King on puhunut työstänsä satunnaisesti sosiaalisessa mediassa ja haastatteluissa, usein ylpeänä työstään ja sen merkityksestä. King on myös täysin tietoisesti käsitellyt monissa teoksissaan veteraanien mielenmaisemaa ja kokemuksia; The Omega Men on hyvin selvä tapaus, mutta myös Visionissa on traumaattisten kokemusten kanssa elämistä normaaliuden verhon alla. Stars & Stripes- lehden haastattelussa (kyllä, tiedän, eww) King sanoo:

"What I try and put in my comic books is that concept that people don't really know what they're going to come back with.. and say "look what I did, the wounds that occured, and I'm still going". "

Tämä on kieltämättä yksi syy miksi Kingin Batman, Vision ja Mister Miracle on toiminut niin hyvin tällä saralla. King selkeästi on kokenut kovia aikanaan palveluksessa, ja nämä kokemukset ovat kanavoituneet raadollisiksi ja todellisiksi kuvauksiksi traumoista ja kivusta. Mutta toisaalta samaan aikaan, King palveli CIA:ssa ja on ylpeä tästä, ja se on viimeinen asia jota kenenkään pitäisi olla ihmisoikeuksia, kansainvälisiä lakeja ja geneven sopimusta rikkovan järjestön riveissä palvelemisesta. Samalla nämä teemat ovat valuneet näihin hahmoihin; Batmanin "tarkoitus pyhittää keinot"- asenne on Kingin alla vain vahvistunut, ja monet ovat olleet hyvin pettyneitä siihen miten Jack Kirbyn selkeän antifasistiset New Gods- hahmot on valjastettu Irakin sodan peilaamiseen lapsia tappavina sotilaina ja yksimielisinä sotilasjohtajina. Kingin kirjoituksessa näkyy vahvasti "good soldier/good cop"- mentaliteetti; ihmisoikeusrikokset ovat yksittäisten virheitä, eikä niiden perusteella voi tuomita koko toimintaa.

Batman (2017)

Mutta minä todella, todella pidän Tom Kingista kirjoittajana. Mister Miracle on mielestäni mestariteos, sen kaltaisia uniikkeja taideteoksia harvoin tulee kahden suuren kustantamon tuotannosta. Rebirth- aloitteen Batman on ollut mielestäni laadukasta ja persoonallista. Hänen tarinansa traumoista, kivusta ja sen kanssa elämisestä ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, ja supersankarimedia on toimiva tapa tuoda näitä teemoja esiin tuttujen hahmojen kautta. Tässä piilee tekijän kuoleman ongelma; minä voisin lukea Kingin teoksia irroitettuna hänestä, mutta kokemuksena se olisi huomattavasti köyhempi- mutta samalla saan kamppailla tekijän tuoman painolastin kanssa. En vertaa tässä Tom Kingia Rowlingiin; toinen omaa ongelmallisen kontekstin, toinen jakaa vihapuhetta alustallaan. Mutta joka tapauksessa valinta on kuluttajalla; haluatko vain sivuuttaa tekijän pois taiteesta jonka kulutat, jolloin teet tietoisen päätöksen hiljaisen hyväksynnän suhteen, vai lähestyä tekijää kriittisestä näkökulmasta ja huomioida tämän painolastin taiteessa josta nautit, ja kenties tehdä asialle jotain? Joka tapauksessa tämä valinta on sinun tehtävä. 

"Median kulutus nykyaikana on vaikeaa tehdä viattomasti, ja minä todellakin ymmärrän kaipuun tätä viattomuutta kohtaan. Eikä minulla ole mitään argumenttia sitä vastaan muuta kuin...tätä on aikuisuus." - Lindsay Ellis

Aasa T    

PS. Älkää jakako Rowlingin transfobista manifestia; sen sijaan jakakaa Daniel Radcliffen vastinetta, jonka suomenkielisen käännöksen voitte löytää Kehrääjän sivuilta.