Atte Arvostaa: Tenet

Tenet saapuu elokuvateattereihin hyvin mielenkiintoisessa asemasssa; elokuun lopussa se on käytännössä tämän kesän ainoa iso elokuvajulkaisu, joka normaalitilanteessa pakkaisi elokuvateatterit täyteen katsomaan mitä Christopher Nolan on tällä kertaa keksinyt katsojien pään menoksi. Nyt, Yhdysvalloissa varsinkin ollaan kovasti käyty keskustelua siitä, onko sen julkaiseminen turvallista pandemian keskelleä, maan ollessa yhä auttamattoman huonosti suojautunut koronaa vastaan. Paljon on ollut esillä kysymys; onko Tenet sen arvoinen, että menee elokuvateatteriin sitä katsomaan? Ei tietenkään ole; mikään elokuva ei ole oman terveyden arvoinen. Mutta Tenet on kieltämättä nyt sen nähneenä ehdottomasti elokuvateatterikokemus.

Tenet

Tarina: CIA- agentti (John David Washington) ajautuu aivan uudenlaisten mysteerien maailmaan, kun hänet värvätään pysäyttämään III. maailmansota, jonka aseina ei ole ydinohjukset, vaan aika itse.  

Jos tuo kuvaus tarinasta tuntuu hieman löyhältä, niin se johtuu siitä että en halua mennä aivan jokaiseen yksityiskohtaa kiinni tässä arviossa. Tenetin kutsuminen aikamatkustus- elokuvaksi tuntuu liian köyhältä kuvaukselta; temporaalinen vakooja-heist-elokuva lienee lähempänä, ja siltikin se tuntuu hieman vähättelevältä. Tenet on ohjaaja Christopher Nolanin scifi- agenttileffa Inceptionin tapaan, mutta vaihdetta on nostettu huomattavasti, kuten myös sen visuaalisuutta. Kaikki kunnia tästä kuvaaja Hoyte van Hoytemalle ja leikkaaja Jennifer Lamelle, jotka saavat elokuvan päällimmäisen idean, ajan "takaisinkelaamisen", näyttämään joka kerta vaikuttavalta eikä kertaakaan halvalta. Tenet on teknisenä toteutuksena spektaakkeli, joskin tällä kertaa tunnetta ei löydy ihan yhtä paljoa kuin Interstellarin tai Dunkirkin kohdalla.

John David Washingtonin protagonistilla ei ole elokuvassa nimeä, eikä oikeastaan myöskään historiaa sen lisäksi mitä valkokankaalla näemme; hän on CIA- agentti, joka värvätään pelastamaan maailma hämärän tahon toimesta. Moni muu näyttelijä olisi voinut tällaisessa enigman roolissa epäonnistua jäämällä liian tyhjäksi tauluksi, mutta Washington täyttää aukkoja olemalla ehkä karismaattisin kaikista Nolanin elokuvien päähenkilöistä. Hänestä huokuu kaiken epätietämättömyyden keskellä tietynlainen tyyneys ja sinuus itsensä ja tämän kaiken kanssa, siihen pisteeseen asti että hänen hahmonsa voisi käytännössä satunnaisten onelinerien ja ykkäsluokkaisen puvustuksen kanssa esittää James Bondia. Hänen partnerinsa Neil (Robert Pattinson) on samasta puusta veistetty, ja Pattinson ja Washington omaavat erinomaista kemiaa keskenään alusta alkaen, joka on osittain sidottu Tenetin luonteeseen.

Avain ongelmiin ja niiden ratkaisuihin lepää venäläisen oligarkki Andrei Satorin (Kenneth Branagh) käsissä. Branagh ei ehkä ole ensimmäinen näyttelijä joka tulee mieleen sadistisen oligarkin roolittamisessa, mutta Branagh suoriutuu työstä hyvin. Satorin on alati uhkaava hahmo, jonka tyyneys tekee hänestä arvaamattoman ja yllättävän pelottavan. Nolan koittaa tasapainottaa tätä kauheutta monilla kasvoilla; kaikki kamalia, mutta hänessä on selkeästi jotain syvällisempää johon Tenet ei tartu kuin pintapuolisesti kiinni osana sitä mistä Tenet kertoo. Hänen paljon kärsivä vaimonsa Kat (Elizabeth Debicki) on aktiivinen osa elokuvaa, mutta kepeän flirttailun Washingtonin kanssa lisäksi hänen hahmonsa voi kiteyttää termiin "äiti", hänen suurin motivaationsa ollessaan hänen ja Satorin pojan suojeleminen. Tämä ei ole Debickin vika, hän suorituu siitä mitä hänelle on annettu erinomaisesti ja minulle tuli aina hyvä fiilis siitä kun 190 cm pitkä Debicki katsoo jokaista vastanäyttelijäänsä alaspäin. 

Mistä tämä elokuva sitten kertoo, muuta kuin monimutkaisista ryöstäistä, agenttijuonista ja aikamatkustuksesta? Mikä on elokuvan sykkivä sydän, mikä kaikissa Nolanin elokuvissa on lopulta aina piilotettu kaiken teknisen puheen ja korkealentoisen konseptin sisälle? Hyvä kysymys. Tenet pitäisi ehkä nähdä toistamiseen että voisin vastata tähän varmemmin, mutta merkittävin iso teema joka siitä paljastui liittyi, yllätys yllätys, ilmastomuutokseen ja malthusilaiseen ajatteluun. Kukaan ei sano tätä ääneen; ilmastonmuutos ei ole teema elokuvassa varsinaisesti, mutta "tulevaisuus kostaa menneisyyden rikoksista" ja Satorinin näkemys itsestään hyväntekijänä sekä nihilistinen "kaikki tai ei mitään"- filosofia ovat ehkä keskeisimmät ajatukset tarinassa, ei tätä voi oikein yhdistää mihinkään muuhun. Mutta tämä on ehkä se kerta kun tämä ajatus on jäädä spektaakkelin alle piiloon liikaa. Siinä missä Interstellar kulutti paljon elokuvasta perusideansa ympärillä, Tenet jättää tämän osuuden loppuun, ja agenttibisnes on aina tärkeämpää kuin pysähtyminen. Kuten sanoin, on täysin mahdollista että missasin jotain, mutta ensivaikutelma on se, että Nolan kerrankin hukkui mielestäni liikaa tekniikan sisään. 

Mutta voi herranen aika, mikä spektaakkeli tämä onkaan. Maailmaakiertävässä seikkailussa ei juuri tylsiä tai paikallaan junnaavia kohtauksia ole, ja kuten alussa kehuinkin jo, tekevät kuvaaja ja leikkaaja hienoa työtä elokuvan erikoisen visuaalisen elementin kanssa. Christopher Nolan on aina ollut omistautunut elokuvan teknisen toteutuksen perfektointiin, ja Tenet ei ole poikkeus, sillä useaan otteeseen mietin melkein ääneen "kuinka tämä on tehty noin saumattomasti?" Myös Ludwig Göranssonin musiikit sopivat kokonaisuuteen, joskus saaden kyseenalaistamaan musiikin diageettisuuden hänen pauhaavien ja vääristyneiden sävelmien peittäen dialogia alleen. Tenet on erinomaista elokuvaviihdettä, aito kesän spektaakkelileffa, mutta siitä uupuu sama sydän joka imi minut mukaansa Dunkirkissä ja Inceptionissa. "Älä yritä ymmärtää sitä, tunne se", ohjeistetaan Washingtonin nimetöntä protagonistia, ja tämä on hieman ristiriidassa mielestäni lopputuotteen kanssa. Siltikin, se on ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja voi olla että myöhemmin mielipiteeni voi muuttua kun saan katsottua sen toisen tai kolmannen kerran, minkä taatusti aion tehdä.

Atte T   

Ei mutta, nythän minä puhun The Suicide Squadista koska miksei

En normaalisti tee juttuja jotka ovat näin...reaktio-pohjaisia. Yleensä näiden takana on miettimistä, taustatyötä ja lukemista. Olen myöskin ollut, noh, sanotaan vaikka kesälomalla tässä kuussa, joten blogissa on ollut hieman hiljaiseloa. Tämän tauon katkaisemiksi meillä on tänään vuorossa kaikenkattava selitys tuliterästä James Gunnin The Suicide Squad- elokuvan sneak peek- videon sisällöstä, keskittyen eritoten näihin erikoisiin ja värikkäisiin hahmoihin jotka Gunn on kaivanut naftaliinista ja tuonut meidän kaikkien iloksi nyt valkokankaalle. Kyseinen pätkä oli osa 22.8. pidettyä DC FanDome- verkkotapahtumaa, jossa tuli samanlaisia teaser-videoita Wonder Woman 1984 ja The Batman- elokuville. Nekin olivat varsin hienoja, mutta ne eivät herättäneet ihan näin suurta intoa minussa. Itse Suicide Squadista konseptina olen jo kirjoittanut aiemminkin, joten en paneudu hirvittävästi ryhmään konseptitasolla. Tänään ei pohdita median syntyjä syviä, tänään spekuloidaan ja pidetään hauskaa.

Ensinnäkin, puhun tästä videosta. Että ymmärrätte mistä puhun, katsokaa tämä video.

Hienoa. Eikös ollutkin siistiä ja värikästä ja outoa? Aloitetaan hahmoista.

1. Tynnyrinpohjan kaavintaa

Hieman kuten Guardians of the Galaxyn tapauksessa, Gunn ei tee supersankarielokuvaa A-luokan tähtinimillä jotka kaikki tuntevat ja joilla on vuosikymmenien mittainen kaanon jota seurata. Gunnia selkeästi kirjoittajana ja tarinankertojana kiinnostaa erikoisemmat ja vähemmän käytetyt hahmot, sarjakuvamaailman hylkiöt ja halveksitut. Tämä antaa hänelle luonnollisesti kirjoittajan pelivaraa, mutta myös vapautta sen suhteen mitä katsoja odottaa näiltä hahmoilta. Vaikka pelkkä Batmanin nimi riittää monille leffalipun ostoon, on monilla myös ymmärrettävä väsymys Batmanin tai Jokerin hahmon suhteen. Voiko samaa sanoa Rocket Raccoonista tai Yondusta? Vaikka nämä ovat vanhoja hahmoja joilla on omat historiansa, ovat ne myös monille omalla tavallaan upouusia hahmoja. The Suicide Squadissa on vanhoja nimiä edellisestä tekeleestä yhä mukana: Rick Flagg (Joel Kinnaman), Harley Quinn (Margot Robbie) ja Kapteeni Bumerangi (Jai Courtney), ja on mielenkiintoista nähdä nyt kolmas ohjaaja työskentelemässä Robbien kanssa Harleyn hahmon kanssa ja en malta odottaa nähdä lisää Kapteeni Bumerangia, mutta nämä ovat monille jo tuttuja hahmoja. Mutta uusia nimiä on kosolti, ja Gunn on selkeästi palannut samalle astialle josta hän repi Taserfacen Guardians of the Galaxy Vol. 2:een: 

BLOODSPORT (IDRIS ELBA)

Spekulointi siitä ketä Idris Elba tulisi esittämään oli esillä pitkään- korvaisiko hän Will Smithin Deadshotina roolissa, vai olisiko hän Batmanin kanssa usein yhteen ottava antisankari Bronze Tiger? Gunn päätti yllättää: Bloodsport, oikealta nimeltään Robert DuBois, on sarjakuvissa henkisen romahduksen saanut mies jonka Lex Luthor ajaa Teräsmiehen kimppuun. DuBoisilla ei ole mitään supervoimia, mutta kiitos Luthorin hänellä on käytössään huipputeknologiaa, kryptoniittiluoteja ja palava tarve surmata Teräsmies. The Suicide Squadissa on mukana myös DuBoisin tytär ja videon mainostama sotatunnelma sopii hyvin DuBoisin taustaan, ja Elban hahmo lienee yksi joka selviää pisimpään elokuvan aikana. Plus tuo nimi on niin, niin 90-lukua, pakko arvostaa.

PEACEMAKER (JOHN CENA)

Ette uskokkaan, kuinka innoissani olen tästä oikeutuksesta kirjoittaa Peacemakerista. Peacemaker on alunperin Charlton Comics- linjaston sankari, jonka DC osti itselleen 1980-luvulla. Alan Moore halusi käyttää Peacemakeria alunperin Watchmenissa, mutta myöhemmin teki oman derivaationsa tästä hahmosta: Koomikon. Tämä kertoo jo paljon hahmosta, jota Cena videolla kuvailee "kusipäiseksi Kapteeni Amerikaksi." Christopher Smith on pasifisti, mies joka uskoo rauhaan niin paljon että on valmis tappamaan sen takia. Peacemaker on klassisesti supersankari (tai vähintään antisankari), joten on hauska nähdä miten Gunn häntä käyttää ja mitä aina ilahduttava Cena tekee roolissa.

THINKER (PETER CAPALDI) 

Thinker on tehnyt visiitin jo CW:n supersankarisarjojen puolella, jossa hän oli Flash- sarjassa kausivihollinen. Clifford DeVoe on lakimies, joka tajusi että useimmat rikollisista on liian tyhmiä hallitakseen alamaailmaa pitkään. Niinpä hän rakensi "mietintämyssyn" joka antoi hänelle telepaattiset voimat ja mieltenhallintaa, ja muuttui menestyneestä lakimiehestä Salaman nyrkkeilysäkiksi. Peter Capaldi on erinomainen luonnenäyttelijä, jolle sopii varmasti turhauttavan älykkään superrikollisen näytteleminen, ja tällaiset neropatit harvoin kestävät kauaa Suicide Squadin "tapa tai tule tapetuksi" maailmassa.  

THE POLKA-DOT MAN (DAVID DASTALMACHIAN)

Ahhhh. The Polka-Dot Man. Aina kun näen jossain viitattavan siihen, että "Batmanilla on paras roistogalleria", olen samaa mieltä; onhan sielä mukana Leijamies, Herrasmieskummitus, Pyyhekumi ja Polka-Dot Man. Abner Krill päätti eräs päivä ryhtyä rikolliseksi, ja hän rakensi puvun joka pystyi säilömään erilaisia aseita sisäänsä kirkkaiden, pyöreiden täpläkuvioiden muodossa. Sitten hän repi niitä irti puvustaan ja heitti niillä Batmania. Täpläaseina on muun muassa sirkkeleitä, pommeja, nyrkiniskuja ja kaukosiirtoteknologiaa. En toivo mitään muuta kuin pitkää ikää ja hyvinvointia Polka-Dot Manille, Dastalmachian on mahtava luonnenäyttelijä ja katsokaa nyt häntä. Tätä pitäisi nähdä enemmän näissä maailmanluokan elokuvissa; mies täplikkäässä haalarissa heittelemässä kyseisiä täpliä ohikulkijoiden naamalle. I love it.

RATCATCHER (DANIELA MELCHIOR)

Batmanin roistogalleriasta puheen ollen: Rotanpyytäjä. Otis Flannegan toimi Gothamissa rotanpyytäjänä, ja vannoi että voisi kouluttaa rottia vaikka tappamaan ihmisiä. Myöhemmin hän todisti tämän ryhdyttyään rikolliseksi, käyttäen rotta-armeijaansa niin murhiin kuin ryöstöihin Gothamin viemäreistä käsin. Rotanpyytäjä on sarjakuvissa mies, mutta The Suicide Squadissa häntä esittää Daniela Melchior, ja on mukava nähdä nais-superrikollinen jonka koko estetiikka ei ole kiinni seksikkyydessä. Olen jo nyt hyvin kiintynyt tähän rottanaiseen.

KING SHARK (STEVE AGEE)

Oh hell yeah. King Shark on yleisösuosikki supersankarisarjisten parissa jo pitkään, ja Harley Quinn- animaatiosarja on vain lisännyt hänen suosiotaan. Nanaue eli KING SHARK on ihmis-hai, metaihminen joka on erittäin vahva ja erittäin nälkäinen. Alunperin Teräspojan vastustaja, sitemmin King Shark on esiintynyt Gail Simonen erinomaisessa Secret Six- sarjakuvassa ja 2010-luvulla hän oli Suicide Squadin vakiokasvoja. King Shark on iso haimies. That's it, that's the character. And I love him.

Sitten on vielä hajamielinen nero Brian Durlin alias Savant (Michael Rooker), SNL:än Peter Davidson pyssysankari Blackguardina, T.D.K eli Arm-Fall-Of-Boy (Nathan Fillion), irtokädet omaava sankari tulevaisuudesta, tubettaja/muusikko/näyttelijä Flula Borg keihäitä heittävänä Javelinina, intergalaktinen soturinainen Mongal (Mayling Ng) ja Sean Gunn motion capture-roolissa Näätänä, joka tuntuu melkein yhdeltä isolta Rocket- vitsiltä. Tämä on erittäin monipuolinen ja värikäs joukko hahmoja, joilla ei ole mitään oikeutta olla näin isolla rahalla tehdyssä elokuvassa ja olen niin iloinen siitä.

God bless Sean Gunn

2. Supersankari- sotaelokuva 

Yksi isoimpia ongelmia minulle edellisessä Suicide Squad- elokuvassa oli se, miten titulaarista tiimiä käytettiin. Elokuvassa puhutaan paljon siitä miten Task Force X on Pentagonin turva Teräsmiehen kaltaisia uhkia kohtaan. "What if Superman had decided to fly down to Washington DC and rip off the top of the White House?" Idea on että Suicide Squad olisi turva tällaisia metaihmis-uhkia kohtaan. Mutta miten Kapteeni Bumerangi voisi tehdä yhtään mitään Teräsmiehen kaltaiselle voimanpesälle? Deadshot on loistava ampuja, mutta jos vihollisesi on luodinkestävä, mitä tällä on väliä? Suicide Squadin tehtävä ei ole pelastaa maailmaa. Heidän tehtävänsä on tehdä Yhdysvaltojen hallituksen likapyykki, asiat joihin supersankarit eivät suostu tai jotka kysyisivät liikaa kysymyksiä. Salaisten operaatioiden iskuryhmä, mutta jotka pystyvät siihen mihin tavalliset sotilaat eivät ja jos he jäävät kiinni rysän päältä, voi hallitus syyttää vain superrikollisia tästä. Alkuperäinen John Ostranderin sarjakuvien idea on nerokas ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Henki oli halpaa ja panokset usein aika pieniä; kyse oli terroristien metsästyksestä, loikkarien kaappaamisesta ja sen sellaisesta. Ja Gunn näyttää ymmärtävän tämän hyvin.

Living in a America~~

James Gunn on tekemässä supersankari-sotaelokuvaa. Tämä näkyy hyvin videolla; paljon räjähdyksiä, sotilaita vieraalla maaperällä ja kaiken tämän keskellä nämä armahdusta työllään maksavat rikolliset. Videossa näkyy myös hyvin erilaisia ryhmäkuvia, mikä voi kieliä kahdesta eri kokoonpanosta josta toinen luultavasti kuolee huvittavan nopeasti elokuvan alkupuolella. Myös elokuvan ensimmäinen juliste huokuu tätä sotaelokuvan tunnelmaa. En usko että vastapuolella on edes yhtään oikeaa superrikollista, vain armeijallinen sotilaita jotka ovat USA:n ulkopolitiikan tiellä. Kuten kaikki parhaimmat Ostranderin tarinoista, politiikka on olennainen osa Suicide Squadin kontekstia, ja Gunn on ohjaajana sellainen jota ei pelota mennä näille vesille tarvittaessa. Sota antaa myös juurikin hyvä näyttämön ja luovan tavan pistää hengiltä ryhmän jäseniä viihdyttävillä tavoilla. Toisaalta, James Gunn ei aktiivisesti vihaa supersankareita kuten Zack Snyder; hänellä on aina ollut empatiaa hylkiöitä ja luusereita kohtaan, ja hänen aikaisemmat elokuvansa omaavat spektaakkelin ja huumorin lisäksi aina vahvan, emotionaalisen keskuksen. Bloodsport ja Harley lienevät hahmoina lähimpänä tätä mahdollista keskusta, mutta Gunnin kanssa on aina paha sanoa mitään etukäteen. Hän kuitenkin lopetti edellisen supersankarielokuvansa siihen, kun avaruuspesukarhu itkee ilosta ja surusta tajutessaan, että häntä surtaisiin tämän kuoleman jälkeen. Kaikki on mahdollista. James Gunn on yksi suosikki-ohjaajiani, Suicide Squad yksi parhaimpia sarjakuvia ja tämän hahmo- ja näyttelijäkaartin kanssa en voi olla muuta kuin hyvin innossani näkemään lopputuloksen.

Atte T   

Atte Arvostaa: Umbrella Academy (Kausi 2)

Minä pidin oikein paljon Umbrella Academyn ensimmäisestä kaudesta; se oli "paras Ryhmä-X- adaptaatio olematta kuitenkaan Ryhmä-X", sisältäen kaikki parhaat puolet mutanttisankareista, omaten kuitenkin myös oivan määrän uusia suuntia johon viedä supersankarigenreä. 2. kausi on nyt Netflixissä, ja oli oikeastaan aika hyvä että en asettanut mitään odotuksia sille varsinaisesti, niin hyvässä kuin pahassakin.

Umbrella Academy (Kausi 2)

Tarina: Maailma sitten otti ja tuhoutui, mutta kiitos Numero Viiden (Aidan Gallagher) ansiosta Umbrella Academyn jäsenet pakenivat tätä tuhoa menneisyyteen- joskin Vitonen teki virheen; kaikki päätyivät samalle vuosikymmenelle, joskin eivät ihan samaan vuoteen. Maailmanloppu on taas nurkan takana, ja Umbrella Academyn pitää löytää toisensa ja estää ydintuho joka koittaa 8 päivän kuluttua.

Kun on lukenut yhtä paljon supersankaritarinoita ja kuluttanut supersankarimediaa yhtä paljon kuin minä, moni asia ei yllätä genressä; on vain rajattu määrä tarinoita joita kertoa ilman että se menee toistoksi. Tämä ei kuitenkaan aina ole heikkous, sillä nämä vanhatkin ideat itsessään voivat saada uutta elämää. Umbrella Academy jatkaa Hargreevesien hahmojen tarinoita mielenkiintoisesti, joskin logiikka ei juuri koskaan astu mukaan toivotulla tavalla. Umbrella Academy elää ja kuolee sen perusteella, pitääkö näistä hahmoista; jos toivot eheätä ja sujuvaa tarinakokonaisuutta (joka aikamatkustuksen kanssa on aina miltei mahdotonta) voit pettyä, mutta jos sinua kiinnostaa nämä hahmot ja heidän kohtalonsa ensisijaisesti (kuten minua), niin 2. kausi tarjoilee juuri tätä, koko rahan edestä.

Jokaisella Academyn jäsenellä on oma polkunsa ja paikkansa vuodessa 1963; Luther (Tom Hopper) on lihaksena Dallasilaiselle gangsterille, Diego (David Castaneda) on parantolassa tämä yritettyä tappaa Lee Harvey Oswaldin hieman liian ajoissa, Allison (Emmy Raver-Lampman) osallistuu segregaation vastaisiin mielenosoituksiin, Klausin (Robert Sheehan) ympärille on muodostunut kultti ja muistinsa menettänyt Vanya (Ellen Page) on saanut suojapaikan maatilalta. Vitosen tehtävä on etsiä kadonneet sisaruksensa kasaan, mutta jos elämä on mallillaan, miksi palata takaisin murhien ja maailmanloppujen maailmaan? Jokainen hahmo saa painia vanhojen ja uusien ongelmiensa kanssa; Diegon sankarikompleksi, Lutherin isäongelmat, Allisonin haluttomuus käyttää voimaansa ja Klausin halu estää elämänsä rakkaan menetys. Vanya ja Vitonen omaavat hahmoista eniten merkitystä juonelle, ja tämä onkin sidottu myös heidän voimiinsa; Lutherin supervoimat ja eritysesti Diegon tyylikäs mutta lopulta täysin turha puukonheittotaito saavat istua jäähyllä. Näyttelijät ovat ehkä vielä enemmän sinut rooliensa kanssa, ja nautin erityisesti Lutherin ja Diegon himbo-rutiinista. Sarjan tähdet ovat yhä Aidan Gallagher ja Robert Sheehan, ja Ellen Page muistutti taas minua siitä, miksi hän on lempinäyttelijöitäni ja toivoisin että häntä näkisi enemmän isoissakin tuotannoissa.

Mitä 2. kausi ei omaa edeltäjäänsä on yhtä vahvat antagonistit. Hazelin ja Cha-Cha'n poissaolo on näkyvä, sillä heidän kaltaisiaan vastustajia ei tältä kaudelta löydy. Ei sillä etteikö Vitosen perässä juoksevat Ruotsalaiset (Kris Holden-Ried, Jason Bryden ja Tom Sinclair) (kyllä, Ruotsalaiset) olisi omalla tavallaan karmivia ja viihdyttäviä, mutta samanlaista omaa elämää ja motivaatioita heiltä ei löydy kuin Hazelilta. Siihen viitataan paljon, mutta heidän sanaton olemuksensa jättää paljon oletusten ja subtekstin varaan, mikä sivuhahmoilla on aina hieman rajallista. Sitäkin enemmän palstatilaa saa Ohjaaja (Kate Walsh), joka 1. kaudella oli takapiru monien ongelmien takana. Walshilla on selkeästi erittäin hauskaa roolissa ja hänessä on kieltämättä vanhan ajan camp- pahisten energiaa ja tarmoa, mutta kovin motnaa ulottuvuutta hänestä on vaikea löytää. Mielekkäämpien sivuhahmojen puolella on Vanyan kanssa lämpimän suhteen muodostava maatalon emäntä Sissy (Marin Ireland) ja Diegon kanssa mielisairaalasta karkaava Lila (Ritu Arya), joka toimi hyvänä vastaparina Diegon wannabe- Batman imagolle. 

  Jos 1. kausi keskittyi paljolti Hargreevesien dysfunktionaalisten, traumatisoitujen sisarusten monien ongelmien setvimiseen ja myöntämiseen, on 2. kausi enemmän kiinnostunut heidän statuksestaan sankareina ja mihin on mentävä eteenpäin. Aikamatkustusteema on yhä mukana; osa parantumisen prosessia on eteenpäin liikkuminen, mutta sen sijaan että he kohtaisivat toisiaan ovat he jääneet paikoilleen vuoteen 1963. Diegon sankarikompleksi on keskeinen osa tätä; hänen tapansa jumittaa paikoillaan on jatkaa samaa sankaruutta mitä hän veti vuonna 2019, ja hän yrittää kaikin keinoin estää Kennedyn salamurhan koska that's what heroes do. Samanlaisia kysymyksiä sankaruudesta ja supervoimista esitetään muuallakin; Luther on valjastanut huomattavat voimansa vedonlyöntiin, Klaus halpoihin salonkitemppuihin jotka keräävät hänelle vain mainetta profeettana. Allison pelkää käyttään voimiansa jopa aatteensa auttamiseen, koska tietää sen tuomasta humalluttavasta vallantunteesta, ja pelkää itseään. Vanya koittaa kaikin keinoin alitajuntaisesti unohtaa olevansa kaikkea muuta kuin Vanya, repressoiden voimansa ja tunteensa ja kaiken yrityksen käsitellä yhtään mitään elämässään. Sama humaani idea aikamatkustuksen takana mikä oli yksi parhaita asioita 1. kaudella on yhä mukana; historiassa kukaan ei ole "ei kukaan", kaikilla on merkitystä. Taas jälleen on Umbrella Academyn vahvuus ehdottomasti sen hahmoissa, poluissa joita he kulkevat ja valinnoissa joita he tekevät.

Narratiivisesti on Umbrella Academyn toinen kausi kuitenkin aikamoista lassipalloa. Säännöt siitä mitä Vitonen voi tehdä voimillaan tuntuu olevan hyvin tilannekohtaista joka johtaa ärsyttäviin väkinäsyyksiin juonessa, samalla kun lähes kaikkien muiden voimat ovat joko sivuutettu tai hyvin tilannekohtaisia; isoin uroteko mitä Luther tekee koko kauden aikana on traktorin nostaminen Diegon jalan päältä. Samalla yksi paljastus hyvin lopussa on minusta kehnosti alustettu ja sen lunastus ei siksi tuntunut juuri miltään. Mutta toisaalta siinä on selkeä punainen lanka; maailma loppuu 8. päivän päästä, mikä on syy, miten estämme sen, ja miten pääsemme takaisin omaan aikaamme. Näin monen hahmon ja heidän omien sivujuontensa mahduttaminen 10. episodin kauteen tekee hallaa eheydelle, mutta minä unohdin hyvin usein välittää edes tästä; Hargreevesien sisarukset ovat hahmoina aivan liian viihdyttäviä ja mielenkiintoisia, että kertaakaan olisin tylsistynyt kauden aikana. Umbrella Academy (Kausi 2) on yhä erittäin toimivaa supersankariviihdettä ilman että se on varsinaisesti supersankariviihdettä, keskittyen näiden erikoisten sisarusten päänsisäiseen menoon ja yritykseen kasvaa ja liikkua eteenpäin, mitä se sitten heille merkitseekään. 2. kausi on nyt Netflixissä. 

Atte T