Umbrella Academy (Kausi 2)
Tarina: Maailma sitten otti ja tuhoutui, mutta kiitos Numero Viiden (Aidan Gallagher) ansiosta Umbrella Academyn jäsenet pakenivat tätä tuhoa menneisyyteen- joskin Vitonen teki virheen; kaikki päätyivät samalle vuosikymmenelle, joskin eivät ihan samaan vuoteen. Maailmanloppu on taas nurkan takana, ja Umbrella Academyn pitää löytää toisensa ja estää ydintuho joka koittaa 8 päivän kuluttua.
Kun on lukenut yhtä paljon supersankaritarinoita ja kuluttanut supersankarimediaa yhtä paljon kuin minä, moni asia ei yllätä genressä; on vain rajattu määrä tarinoita joita kertoa ilman että se menee toistoksi. Tämä ei kuitenkaan aina ole heikkous, sillä nämä vanhatkin ideat itsessään voivat saada uutta elämää. Umbrella Academy jatkaa Hargreevesien hahmojen tarinoita mielenkiintoisesti, joskin logiikka ei juuri koskaan astu mukaan toivotulla tavalla. Umbrella Academy elää ja kuolee sen perusteella, pitääkö näistä hahmoista; jos toivot eheätä ja sujuvaa tarinakokonaisuutta (joka aikamatkustuksen kanssa on aina miltei mahdotonta) voit pettyä, mutta jos sinua kiinnostaa nämä hahmot ja heidän kohtalonsa ensisijaisesti (kuten minua), niin 2. kausi tarjoilee juuri tätä, koko rahan edestä.
Jokaisella Academyn jäsenellä on oma polkunsa ja paikkansa vuodessa 1963; Luther (Tom Hopper) on lihaksena Dallasilaiselle gangsterille, Diego (David Castaneda) on parantolassa tämä yritettyä tappaa Lee Harvey Oswaldin hieman liian ajoissa, Allison (Emmy Raver-Lampman) osallistuu segregaation vastaisiin mielenosoituksiin, Klausin (Robert Sheehan) ympärille on muodostunut kultti ja muistinsa menettänyt Vanya (Ellen Page) on saanut suojapaikan maatilalta. Vitosen tehtävä on etsiä kadonneet sisaruksensa kasaan, mutta jos elämä on mallillaan, miksi palata takaisin murhien ja maailmanloppujen maailmaan? Jokainen hahmo saa painia vanhojen ja uusien ongelmiensa kanssa; Diegon sankarikompleksi, Lutherin isäongelmat, Allisonin haluttomuus käyttää voimaansa ja Klausin halu estää elämänsä rakkaan menetys. Vanya ja Vitonen omaavat hahmoista eniten merkitystä juonelle, ja tämä onkin sidottu myös heidän voimiinsa; Lutherin supervoimat ja eritysesti Diegon tyylikäs mutta lopulta täysin turha puukonheittotaito saavat istua jäähyllä. Näyttelijät ovat ehkä vielä enemmän sinut rooliensa kanssa, ja nautin erityisesti Lutherin ja Diegon himbo-rutiinista. Sarjan tähdet ovat yhä Aidan Gallagher ja Robert Sheehan, ja Ellen Page muistutti taas minua siitä, miksi hän on lempinäyttelijöitäni ja toivoisin että häntä näkisi enemmän isoissakin tuotannoissa.
Mitä 2. kausi ei omaa edeltäjäänsä on yhtä vahvat antagonistit. Hazelin ja Cha-Cha'n poissaolo on näkyvä, sillä heidän kaltaisiaan vastustajia ei tältä kaudelta löydy. Ei sillä etteikö Vitosen perässä juoksevat Ruotsalaiset (Kris Holden-Ried, Jason Bryden ja Tom Sinclair) (kyllä, Ruotsalaiset) olisi omalla tavallaan karmivia ja viihdyttäviä, mutta samanlaista omaa elämää ja motivaatioita heiltä ei löydy kuin Hazelilta. Siihen viitataan paljon, mutta heidän sanaton olemuksensa jättää paljon oletusten ja subtekstin varaan, mikä sivuhahmoilla on aina hieman rajallista. Sitäkin enemmän palstatilaa saa Ohjaaja (Kate Walsh), joka 1. kaudella oli takapiru monien ongelmien takana. Walshilla on selkeästi erittäin hauskaa roolissa ja hänessä on kieltämättä vanhan ajan camp- pahisten energiaa ja tarmoa, mutta kovin motnaa ulottuvuutta hänestä on vaikea löytää. Mielekkäämpien sivuhahmojen puolella on Vanyan kanssa lämpimän suhteen muodostava maatalon emäntä Sissy (Marin Ireland) ja Diegon kanssa mielisairaalasta karkaava Lila (Ritu Arya), joka toimi hyvänä vastaparina Diegon wannabe- Batman imagolle.
Jos 1. kausi keskittyi paljolti Hargreevesien dysfunktionaalisten, traumatisoitujen sisarusten monien ongelmien setvimiseen ja myöntämiseen, on 2. kausi enemmän kiinnostunut heidän statuksestaan sankareina ja mihin on mentävä eteenpäin. Aikamatkustusteema on yhä mukana; osa parantumisen prosessia on eteenpäin liikkuminen, mutta sen sijaan että he kohtaisivat toisiaan ovat he jääneet paikoilleen vuoteen 1963. Diegon sankarikompleksi on keskeinen osa tätä; hänen tapansa jumittaa paikoillaan on jatkaa samaa sankaruutta mitä hän veti vuonna 2019, ja hän yrittää kaikin keinoin estää Kennedyn salamurhan koska that's what heroes do. Samanlaisia kysymyksiä sankaruudesta ja supervoimista esitetään muuallakin; Luther on valjastanut huomattavat voimansa vedonlyöntiin, Klaus halpoihin salonkitemppuihin jotka keräävät hänelle vain mainetta profeettana. Allison pelkää käyttään voimiansa jopa aatteensa auttamiseen, koska tietää sen tuomasta humalluttavasta vallantunteesta, ja pelkää itseään. Vanya koittaa kaikin keinoin alitajuntaisesti unohtaa olevansa kaikkea muuta kuin Vanya, repressoiden voimansa ja tunteensa ja kaiken yrityksen käsitellä yhtään mitään elämässään. Sama humaani idea aikamatkustuksen takana mikä oli yksi parhaita asioita 1. kaudella on yhä mukana; historiassa kukaan ei ole "ei kukaan", kaikilla on merkitystä. Taas jälleen on Umbrella Academyn vahvuus ehdottomasti sen hahmoissa, poluissa joita he kulkevat ja valinnoissa joita he tekevät.
Narratiivisesti on Umbrella Academyn toinen kausi kuitenkin aikamoista lassipalloa. Säännöt siitä mitä Vitonen voi tehdä voimillaan tuntuu olevan hyvin tilannekohtaista joka johtaa ärsyttäviin väkinäsyyksiin juonessa, samalla kun lähes kaikkien muiden voimat ovat joko sivuutettu tai hyvin tilannekohtaisia; isoin uroteko mitä Luther tekee koko kauden aikana on traktorin nostaminen Diegon jalan päältä. Samalla yksi paljastus hyvin lopussa on minusta kehnosti alustettu ja sen lunastus ei siksi tuntunut juuri miltään. Mutta toisaalta siinä on selkeä punainen lanka; maailma loppuu 8. päivän päästä, mikä on syy, miten estämme sen, ja miten pääsemme takaisin omaan aikaamme. Näin monen hahmon ja heidän omien sivujuontensa mahduttaminen 10. episodin kauteen tekee hallaa eheydelle, mutta minä unohdin hyvin usein välittää edes tästä; Hargreevesien sisarukset ovat hahmoina aivan liian viihdyttäviä ja mielenkiintoisia, että kertaakaan olisin tylsistynyt kauden aikana. Umbrella Academy (Kausi 2) on yhä erittäin toimivaa supersankariviihdettä ilman että se on varsinaisesti supersankariviihdettä, keskittyen näiden erikoisten sisarusten päänsisäiseen menoon ja yritykseen kasvaa ja liikkua eteenpäin, mitä se sitten heille merkitseekään. 2. kausi on nyt Netflixissä.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti