Aasa Arvostaa: Wonder Woman 1984

 Vuoden mittaisen Marvel -elokuvien (ja supersankari-elokuvien ylipäätänsä) julkaisemisen tauon jälkeen on omalla tavallaan mielekästä, että DC on nyt eniten parrasvaloissa. Päinvastoin kuin Marvel, DC:llä on vielä paljon tunnettujakin hahmoja jotka eivät ole saaneet vuoroaan parrasvaloissa, kunhan vain Warner tajuaisi että ikuinen pyöritys Batmania ja Teräsmiestä voisi hetkeksi päättyä. Zack Snyder's Justice League ei ollut millään tavalla hyvä elokuva, mutta ainakin se oli erilaista. Nyt vuorossa on jatko-osa vuoden 2017 Wonder Womanille, epätäydellisen viihdyttävälle elokuvalla joka aikoinaan tarjosi uutta suuntaa ylisynkälle ja pönöttävän turhantärkeälle DC:n elokuva-universumille. Wonder Woman oli ilmestyessään DC Extended Universen parhaimmistoa, mutta sitemmin sen paikan on omissa kirjoissa vienyt merkityksellisempi Shazam, hulvaton viihdepommi Aquaman ja aliarvostettu Birds of Prey, jotka kaikki ovat tarjonneet sekä visuaalisesti että tyylillisesti erilaista supersankariviihdettä. Wonder Woman 1984 piti tulla jo paljon aikaisemmin, mutta kiitos COVID-19 pandemian on senkin julkaisua siirretty moneen otteeseen. Nyt se on kuitenkin nähtävissä HBO:lla. 

Wonder Woman 1984

Tarina: 70 vuotta ihmisten maailmassa elänyt Diana Prince (Gal Gadot) tekee pieniä sankaruuksia Washingtonissa, pysytellen piilossa parrasvaloista siiviliminänsä turvin. Hänen kanssaan museossa työskentelevä Barbara Minerva (Kristen Wiig) saa käsiinsä muinaisen artefaktin, jonka voimasta on kiinnostunut myös epäonnistunut öljypamppu Maxwell Lord (Pedro Pascal). Artefakti voi toteuttaa minkä tahansa toiveen, mutta kaikilla toiveilla on aina hintansa.

Wonder Woman ja Justice League loivat asetelman, jossa tämä elokuva elää; pitkän historiansa aikana Diana on pysytellyt piilossa, mutta on aina auttanut ihmisiä ja maailmaa kun tarve on noussut. Tämä on oiva tapa tehdä eri aikakausiin sijoittuvia Ihmenainen -elokuvia. Ideana poliittisesti myllertävä 1980 -luku on oiva alusta Ihmenaisen seikkailuille ja jossa hänen hahmonsa voisi kehittyä ja peilata aikakauden politiikkaa myös modernilla tavalla. Valitettavasti 1980 -lukua käytetään täysin samalla tavalla kuin sitä lähes aina käytetään: onttoon nostalgiaan ilman että aikakauden synkempiä ja poliittisempia puolia käsiteltäisiin muuten kuin pintapuolisesti. Wonder Woman '84 on värikästä ja välillä ihan viihdyttävää roskaa ilman merkittävää substanssia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Jokaisen käänteen ja juonikoukon takana on mielenkiintoisen idean perusta, mutta niille ei rakenneta mitään; ei Dianan hahmoa, ei sivuhahmojen omia narratiiveja tai uusia ideoita joita käsitellä näiden hahmojen kautta. Patty Jenkins ei ole huono ohjaaja, ja elokuvan alku on hyvin lupaava lausunto muuttuneesta DC Extended Universesta ja eittämättä elokuvan paras osuus, mutta nyt ei osuttu maaliin laajemman tarinan ja tunnelman kanssa. Yksi käsikirjoittajista elokuvassa on Geoff Johns, sarjakuvien monityömies joka on kirjoittanut sekä loistavia tarinoita että pilannut niitä omilla väkinäisyyksillään ja ajattelemattomuudellaan. Johns on myös lähes legendaarisen huono kirjoittamaan Ihmenaista mielekkäänä hahmona, joka kannattaa myös pitää mielessä.

Gal Gadot on näytttelijänä turhauttava enigma; hänen habituksensa ja karismansa tekee hänestä täydellisen supersankarin näyttelijän, jonka puhdas läsnäolo huokuu klassista supersankarin estetiikkaa, mutta dialogin ja sulavempien tunteiden kanssa hän on lattea ja vie minut heti ulos hetkestä. Wonder Woman '84:ssa on hetkiä joissa hän loistaa, kuten hänen ensimmäinen kohtauksensa sekä tutustuminen Barba Minervan kanssa, mutta elokuvan kuluessä kaikki tunteet ja ilo vain karisee hänen suorituksestaan pois. Dianalla ei ole juuri myöskään merkittävää kehitystä hahmona, ja hänen tarinansa on sidottu melkein sataprosenttisesti Steve Trevoriin (Chris Pine), ja naishahmon motivaatioiden ja tunnemaailman sitominen lähes kokonaan mieshahmoon ei ole sitä parasta mahdollista kirjoittamista. Chris Pinen roolisuoritus Steve Trevorina oli Wonder Womanin parhaimpia yllätyksiä, ja olin alunperin vastahankaan sitä että hän tulisi takaisin. Pine on yhä hauska Trevorin roolissa, ja hänen aikamatkaajan hämmenyksensä 1980 -luvusta on viihdyttävää, mutta tapa jolla hänet tuotiin takaisin ja sen tuomat implikaatiot ovat häiritseviä ja Trevor syö ilmaa siltä, mikä olisi voinut olla elokuvan mielenkiintoisin puoli: Dianan ja Barbara Minervan suhteelta.

Kristen Wiig on ehdottomasti Wonder Woman '84:än parhaimpia puolia. Wiig on loistava näyttelijä, ja Barbaran kaltainen rooli sopii hänelle oikein hyvin, teoriassa. Wiig osaa hoitaa sekä komedian että draaman hyvin ja ostan sataprosenttisesti hänen kehityksensä hahmona juuri Wiigin roolisuorituksen kautta. Hän näyttää jopa hyvältä (myönnettävästi vaikeasti toteutettavana) Gepardina elokuvan lopussa. En nykyään juuri välittäisi tuoda sarjakuva-informaatiota elokuva-arvioihin, sillä jokaisen elokuvan pitäisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan ja sarjakuva-uskollisuus ei ole tie hyvään elokuvaan, mutta Barbaran ja Dianan suhde sarjakuvissa on se mitä odotin tältä elokuvalta eniten. Sarjakuvissa Barbara on oman hubriksensa ja patriarkaalisten rakenteiden uhri, jonka kokemat traumat ovat tehneet hänestä katkeran ja vihaisen, ja vain Diana ymmärtää ja empatisoi hänen kanssaan. Wonder Woman '84:ssa Barbara on vain "vihainen nörtti", kliseinen kömpelys joka saatuaan supervoimat alkaa välittömästi käyttämään niitä väärin. Hän on käytännössä sama hahmo kuin Elektro umpisurkeasta Amazing Spider-Man 2 -elokuvasta. Aikaisemmin elokuvassa Barbara oli joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi, ja myöhemmin Barbara kostaa miehelle uusilla voimillaan, mutta jostain syystä Jenkins kuvaa kohtauksen hänen pahuuden syntytarinaan, ei triumfina patriarkaalisen väkivallan voittamisesta. Hänen motivaationsa on ymmärrettävä, mutta se ei tee siitä yhtää vähemmän kliseistä ja hänen ja Dianan suhteen ei annettu kehittyä syvemmäksi joka vei sen vähäisenkin impaktin pois heidän kohtaamisestaan elokuvan lopussa.  

Huomatkaa pahistakki ja pahismeikki merkkinä muutoksesta pahikseksi.

Sitten on Maxwell Lord. Maxwell Lord on omalla tavallaan myös kliseisen hahmodesignin tuotus; geneerinen 1980-luvun bisneshai joka viis välittää sivullisista kerätessään henkilökohtaista mammonaa, ollen yhtä aikaa karismaattinen ja limainen. Samalla hän on myös Donald Trump -hahmo tukkansa ja maneeriensa kanssa, pahiksen arkkityyppi jollaisia tulemme näkemään tulevaisuudessa paljon. Mutta Pedro Pascal tekee kaikkensa, ja tarkoitan aivan kaikkensa, nostaakseen roolisuorituksensa kirjoittamisen yläpuolelle. Pascal ei pidättele yhtään, ja lopputuloksena on energinen ja suuria tunteita täynnä oleva hahmo, joka jättää jopa Gadotin jalkoihinsa karismallaan. Mutta Wonder Woman '84 kompastuu ylipitkässä elokuvassaan pahasti jättämällä leijonanosan hänen taustastaan vain muutaman nopean takauman varaan elokuvan lopussa. Laittamalla niitä alkuun ja petaamalla Maxwellin taustaa kaltoinkohdeltuna ja nolattuna ja esittämällä hänen huonoa isäsuhdettaan reflektiona hänen omaan statukseensa isänä olisi Maxwell Lord voinut olla muutakin kuin klisee. Maxwellin trumpismi näkyy hänen tyhjissä lupauksissan jotka ajavat maailman kaaokseen, ja tämäkin on mainio idea joka kuitenkin hukkuu kaiken alle, ja on konfliktissa Maxwellin haparoidun taustatarinan kanssa. On myös huomion arvoista, miten Wonder Woman '84:an kaksi pahista ovat molemmat päähänpotkittuja ja väkivallan uhreja, jotka sitten katkeroituivat, ja tämä on niin vanhanaikaista, tylsää ja myrkyllistä kirjoittamista että olen aidosti hämmentynyt miten tämä on voinut tulla samalta tekijältä kuin erilaisuutta ylistävä ja syviä arpia kantavia ihmisiä kunnioittava Wonder Woman. 

Patty Jenkins kielsi WW84:än olevan poliittinen, mutta
miten muuten tämä kohtaus pitäisi lukea?

Sama tunnelmaa rikkova kliseisyys näkyy myös elokuvan muissa osissa 1980 -luku on suosittu alusta nykyään sen nostalgisuuden takia. Vaikka nostalgiasykli on usein siirtää esitettävien aikakausien suosiota mediassa, on 1980 -luku jäänyt elämään suosittuna alustana; Stranger Things, IT, Ready Player One, Bumblebee, Joker ja niin poispäin. Harva näistä kuitenkaan käsittelee 1980 -lukua mitenkään muuten kuin pintapuolisesti, käyttäen sen estetiikkaa ja tyyliä vain houkutellakseen nostalgiannälkäisiä yleisöjä luokseen. Wonder Woman '84 onnistuu tässä visuaalisuudessa, erityisesti sen puvustuksen ja värikkyyden kannalta, mutta kantaa mukanaan myös sen epämiellyttäviä stereotyyppejä; sen kuvaukset sekä Neuvostoliitosta että lähi-idästä ovat paperinohuita, ja Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpoliittiset vaikutukset ovat näkymättömiä. Tämä ei ole oikea Reaganin Amerikka, eikä sen presidenttikään ole edes Reagan. Kaikenlaiset kuluneet ja vanhanaikaiset stereotyypit ovat esillä elokuvassa; väkivaltaiset irlantilaiset, pommeja ja aseita himoitsevat palestiinalaiset, öljysheikit ja paljon muuta. Kontroversiaalisessa kohtauksessa Ihmenainen pelastaa joukon arabilapsia Maxwell Lordin turvajoukoilta ratsastamalla ohjuksella, ja Gadotin pro-Israel politiikan tuntien on tämä kohtaus sekä täydellinen esimerkki kyvyttömyydestä ymmärtää implikaatioita että siitä miten huolimattomasti Wonder Woman '84 käyttää sen globaalia, poliittisesti latautunutta näyttämöään. Maxwell Lordin kyky antaa ihmisille toiveita piti Jenkinsin mukaan kommentoida itsekeskeisyyttä ja ahnetta "mulle heti" -kulttuuria, mikä jälleen kerran on paperilla hyvä idea, mutta sitä ei olla juurrutettu minkäänlaiseen tunnistettavaan todellisuuteen. "Voima saa ainoastaan olla niillä, jotka ovat syntyneet sitä varten, ja muut käyttävät sitä vain itsekkäästi ja lyhytkatseisesti" on ainoa teema joka Wonder Woman '84:sta jää käteen, ja se ei ole kovin hyvä asia.

Annan kiitokseni Jenkinsille kuitenkin siitä, miten esittää miehistä katsetta ilman että samalla lankeaisi itse samaan objektisointiin. Dianan ja Barbaran saapuminen museon hyväntekeväisyysjuhliin on hieno kohtaus, ja tästä aiheesta oltaisiin voitu saada kirjoitettua enemmänkin. Aluksi odotin että "ahaa, Maxwell Lord käytti Barbaraa hyväkseen saadakseen haluamansa, tämä palaa puremaan häntä persauksiin vielä", mutta Barbara on hämmentävän OK koko asian kanssa. Wonder Woman '84 turhauttaa, koska sen sisällä on paljon hyviä ideoita ja oikeita valintoja, joiden kanssa se ei joko tee mitään tai menee villisti väärän suuntaan. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä että se olisi kirkkaampi, värikkäämpi tai positiivisempi kuin aiemmat elokuvat jossa Ihmenainen on seikkailut. Nämä elementit tekevät siitä itseasiassa paljon miellyttävämmän seurata. Wonder Woman '84 ei toimi, koska sen käsikirjoitus vaihtelee epätasaisesta huonoon, se on aivan liian pitkä ja sen tahditus on päin seiniä. Tämä ei myöskään tarkoita että pitäisi palata vanhaan suuntaan tai luovuttaa elokuvasarjan avaimia toiselle. Ohjaajilla on oikeis tehdä huonoja elokuvia, ja se Wonder Woman '84 lopulta on: valitettava virheaskel, joka ei onnistu lunastamaan ensimmäisen kolmanneksen asettamia ideoitaan, nojaa ongelmallisiin stereotyyppeihin ja kliseisiin ja jonka päätähti ei pysty kantamaan rikkinäistä elokuvaa pelkällä karismallaan. DC Extended Universen uusi vahvuus näyttäisi kuitenkin olevan lievä hälläväliä -asenne kaanonin suhteen, ja olen täysin valmis unohtamaan tämän elokuvan kolmannen Wonder Woman -elokuvan myötä jos se on askel kohti parempaa suuntaa. Wonder Woman 1984 on nyt nähtävillä HBO:lla.

Aasa T 

500. Blogiteksti! Aasa Arvostaa Cut: Zack Snyder's Justice League

Uskomatonta mutta totta: tämä on Suomi-Rivendell-Asgardin 500. blogipostaus. Jokaisen tällaisen virstanyplvään kohdalla olen yhtä hämmentynyt että olen kirjoittanut näinkin paljon tekstejä. Tällä kertaa kuitenkin kesti hieman kauemmin ennen kuin saavutin 500. kirjoituksen rajan. Koronapandemia on vaikuttanut negatiivisesti blogin aktiivisuuteen, sillä normaalisti kirjoittaisin 3-4 elokuva-arviota joka kuukausi ja niiden välissä jotain pidempiä, enemmän analyyttisia tekstejä. Kirjoittaminen on paras lääke kirjoittajanblokkiin, ja kun en aktiivisesti kirjoita vähintään kerran viikossa uutta tekstiä niin ei uudet tekstit tahdo syntyä. Olisin halunnut täyttää puuttuvat aukot muilla teksteillä, mutta toisin kävi. Nyt kuitenkin olemme täällä, ja voimme juhlistaa tätä saavutusta. En ole poistanut yhtäkään blogitekstiä tältä ajalta. Jokainen alkuperäinen teksti on yhä tallessa, täynnä kirjoitusvirheitä, huonosti rakennettuja kappaleita ja typeriä ilmaisuja sekä mielipiteitä, joiden takana en enään seiso. Ensi vuonna on vuorossa myös blogin 10 -vuotisjuhlat, jolloin tarkoitus on tehdä paljon retrospektiivisiä tekstejä vanhoista aiheista; käyn läpi niitä tekstejä jotka haluan päivittää nykyaikaan, tehdä arvioita niistä elokuvista joista mielipiteeni on sitemmin muuttunut ja samalla pohtia mikä minussa on kirjoittajan muuttunut ja kehittynyt. Alunperin tänään aiheena piti olla yksi tämän kaltainen teksti, mutta motivaatiopulan takia päätin siirtää sen ensi vuodella. Tänään me puhumme jostain ajankohtaisesta. Tämä ei ole vain arvio, vaan enemmän essee ja analyysi kokonaisuudesta, sekä kaikesta mikä siihen liittyy. Ajatelkaa sitä Aasa Cut -versiona.

Hei, minä olen Aasa ja tämä on Suomi-Rivendell-Asgard. Tänään puhutaan Zack Snyderista ja hänen Justice League -elokuvastaan.

SV: seksuaalinen väkivalta, homofobia, islamofobia

1. #ReleaseTheSnyderCut ja toksiset fanikunnat

Toksinen fanikunta kuvastaa mediatuotteiden faneja, joiden käytös ja tapa esittää omaa fanitustaan on lähtökohtaisesti omistushaluista, obsessiivista ja myrkyllistä. Toksiset fanikunnat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Ei ole vaikea löytää vanhoja fanien kirjepalstoja ja löytää samanlaisia argumentteja kuin mitä näkee nykyään sosiaalisen median alustoilla. Yksi tunnetuimmista tapauksista ennen Twitteriä ja muuta sosiaalista mediaa oli Batman -fanikunnan reaktio Tim Burtonin Batman -elokuvan tähden Michael Keatonin roolituksen ympärillä. Frank Millerin Yön Ritarin Paluu oli marinoinut Batman -fanikunnan uuteen malliin, ja idea siitä että koomisista roolisuorituksistaan tunnettu Keaton nousisi viittasankarin rooliin oli näille faneille kestämätön. Kirjeitä tulvi Warnerien toimistoon, Bob Kane julkisesti pesi kätensä Keatonin roolituksesta ja studio teki kaikkensa näiden raivokkaiden fanien rauhoittelemiseksi. Tämä ilmiö toistui Joel Schumaherin Batman and Robinin myötä, jolloin varhaisen digitaalisen ajan nettikeskustelut olivat täynnä homofobisia ulosanteja "väärästä Batmanista." Uuden median myötä ovat nämä fanikulttuurit kuitenkin tulleet paljon näkyvimmiksi ja äänekkäimmiksi, sillä varsinkin sosiaalisen median kuten Twitterin ja Facebookin myötä kaikilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluville. Toksisia faneja löytyy jokaisesta fanikunnasta, ja he eivät luonnollisesti edusta minkään tuotteen kaikkia faneja. Mutta internetissä on joskus mahdoton nähdä niitä jotka eivät pidä ääntä itsestään, jättäen äänekkäimmät fanit määrittelemään koko fanikunnan luonteen. Star Warsin fanit jotka eivät pitäneet syystä tai toisesta Disneyn uudesta trilogiasta eivät kaikki jaa toksisten fanien mielipiteitä ja asenteita, eivätkä kaikki Last Jedin inhoajat hyökänneet Kelly Marie Tranin kimppuun sellaisella aggressiolla että hän poisti Twitter -ja Instagram -tilinsä. Toksiset fanikunnat alkoivat saamaan suurempaa huomiota keskustelussa surullisen kuuluisan #gamergate -ilmiön kautta viime vuosikymmenen alussa. Gamergate oli kanarialintu kaivoksessa, jota monet eivät osanneet ottaa tosissaan ja sen taustalla olevat ilmiselvät poliittiset vaikuttimet ovat sitemmin osoittautuneet pelikulttuureja suuremmiksi tekijöiksi. Toksiset fanikunnat eivät myöskään kaikki ole samanlaisia, mutta nykyään näiden myötä on näkyvillä huomattavaa päällekkäisyyttä, joka kielii suuremmasta niin sanotun kulttuurisodan rintamasta, joka vastustaa tietynlaisia ääniä, tekijöitä ja tapoja tehdä elokuvia ja kertoa tarinoita. 

Paras tapa hallita toksisia fanikuntia on usein jättää ne rauhaan. Polygonin Joshua Riveran mukaan toksiset fanikunnat tarvitsevat happea elääkseen, ja tätä happea he saavat mediahuomiosta ja heidän argumenttiensa ottamisesta mitenkään vakavasti. Ennen tämä saattoikin olla ihan hyvä ratkaisu, mutta nykyään me elämme erilaisessa mediamaailmassa. Asiat eivät enään tule kerran, vaan niiden on oltava osa laajempia tarinamaailmoja ja tuoteperheitä. Teknisesti tästäkin voi syyttä Disneyta ja Marvel Cinematic Universea; heidän menestyksekkäästi toteuttama elokuva-universumin tuotantomalli on ollut niin suosittu, että jokaisen mediatuotteen täytyy nykyään luoda oma transmediaalinen tuotesarjansa ja elokuva-jatkumonsa. Tämä puolestaan poikii lisää mediahuomiota, lisää artikkeleita, lisää uutisia, lisää uutisia uutisiin reagoinnista ja niin pois päin. On huomionarvoista nostaa esiin, miten fanikunnat muodostuvat usein juuri suurien tuoteperheiden ympärille. Kukaan ei ole kirjoittamassa toksisista Wes Anderson -fanikunnista (vaikka sellaisia varmasti on myös olemassa). Tämä mediahuomio generoi koko ajan happea nettikeskustelulle, ja nettikeskustelussa huomion saavat usein äänekkäimmät fanit. Studiot hyötyvät kaikesta keskustelusta, sillä huomio on mistä he tekevät rahansa. Nykyään on kuitenkin alkanut näkymään merkkejä siitä, että studiot eivät ainoastaan tiedosta näiden keskustelujen olemassaoloa, vaan he myös kuuntelevat niitä. Sonic the Hedgehogin titulaarisen hahmon designin ympärillä käyty keskustelu riitti kääntämään studion päät ja muuttamaan hahmon ulkonäköä, joka tuotti ylimääräistä, raskasta ja kiittämätöntä työtä elokuvan parissa työskenteleville animaattoreille. The Mandalorianin erinnäiset ratkaisut 2. tuotantokaudella kielivät myönnytyksestä niille vihaisille faneille, jotka eivät olleet tyytyväisiä Last Jedin tapaan kertoa tarinaansa. Sen sijaan että elokuvien ja sarjojen tekijät vain kertoisivat tarinoita, he kertoivat niitä niin miten heidän faninsa halusivat niiden kerrottavan. Ja sitten on #ReleaseTheSnyderCut -liike. 

Vuoden 2017 Justice League ei ole millään mittapuulla hyvä elokuva, mutta on tärkeää huomioida miksi se oli millainen se lopulta oli. Zack Snyder aloitti elokuvan ohjaamisen omaan käsikirjoitukseensa pohjautuen, kunnes suuren perhetragedian vuoksi hän jättäytyi pois elokuvasta. Hänen tilalleen tuli Joss Whedon, ohjaaja jonka kanssa Snyderilla ei ole juuri mitään yhteistä. Whedon ei tyytynyt vain kuvaamaan puuttuvia kohtauksia, vaan hän lisäsi paljon uusia kohtauksia, muuttu dialogia ja varsinkin elokuvan loppu sai vahvan Whedon -käsittelyn. Lopputuloksena oli kahden eri vision muodostama sekamelska, jossa oli vakavia tunnelma-ongelmia ja joka jätti sekä kriitikot että katsojat kylmäksi. Mutta sen sijaan että huono elokuva oltaisiin unohdettu, fanit alkoivat vaatia Snyderin alkuperäisen vision julkaisemista. Twitterkampanja #ReleaseTheSnyderCut syntyi, ja jokaista DC:n elokuviin liittyvää (ja joskus liittymätöntä) twiittiä pommitettiin kysymyksillä elokuvasta. San Diego Comic Conissa ja Times Squarella oli mainostauluja jotka vaativat Snyderin version julkaisemista, ja lopulta Zack Snyder itse sekä näyttelijät Ben Affleck ja Gal Gadot (tai ainakin heidän tiedottajansa) tekivät samoin. Snyder jakoi kuvan filmikiekoista tekstillä "Is it real? Of course it is." Kaikki tulvaportit aukesivat. #ReleaseTheSnyderCut ei ollut enään vain faniteoria, vaan se alkoi tuntua todelta.

Mikä sitten on tämä "Snyder Cut" joka on olemassa? Kuten tubettaja Dan Olson asian videossaan ilmaisi, se on elokuva joka on ja ei ole olemassa. Snyderin versio on niin sanottu assembly cut, erinnäisistä kuvatuista kohtauksista koottu kokonaisuus josta puuttuu erikoisefektit, iso osa äänistä ja kaikenlaien jälkituotannon loppukäsittely, jonka on tarkoitus toimia kokonaisuuden esittelijänä. Se ei ole valmis elokuva jonka voi tuosta vain julkaista, sillä sitä ei olla tarkoitettu julkiseen esitykseen. #ReleaseTheSnyderCut oli Snyderille hyvä asia, sillä se loi painetta elokuvastudiolle antaa hänelle mahdollisuus tehdä oma versionsa loppuun ja saada samalla julkaistua elokuva jolla on olemassa vahva ja ennen kaikkea intohimoinen fanikunta. Kampanja vaati Warnereita vain julkaisemaan elokuvan, ja antamaan faneille sen minkä he haluavat. Mutta ennen kuin Warnerit kykenivät tottelemaan fanikuntia, piti elokuva tehdä loppuun. Justice Leaguen jälkituotanto, uudelleenkuvaukset ja viimeistely on raporttien mukaan maksanut Warnerille 70 miljoonaa dollaria. Warner Bros on laittanut paljon tämän varaan, ja luottavat siihen että Zack Snyder's Justice League on tarpeeksi iso tapahtuma jotta heidän uusi HBO MAX -palvelunsa lähtisi lentoon sen julkaisun myötä. Tämä on iso vedonlyönti, joka mitä luultavammin tulee toimimaan erittäin hyvin. Mediahuomio Zack Snyder's Justice Leaguen ympärillä on huomattava, ihmisiä kiinnostaa nähdä millainen lopputulos tämä neljä tuntia pitkä ohjaajan versio, vähintään ollakseen edes mukana keskustelussa jollain tavalla. Normaalisti olen aina sen puolella, että ohjaaja saa tuoda oman visionsa esiin studiomandaattien takaa, mutta vastustan sitä minkälaisesta kulttuurista tämä visio nousee.  

Kuten aiemmin totesin, toksiset fanikunnat eivät edusta koko fanikuntaa. Tunnen ihmisiä jotka haluavat nähdä Zack Snyder's Justice Leaguen siksi että he oikeasti pitivät Snyderin edellisistä DC- supersankarielokuvista, ja kampanja keräsi myös rahaa hyväntekeväisyyteen joka on aina hyvä asia. En halua heittää koko fanikuntaa liekkien alle, mutta on myös huomioitava ne elementit jotka ovat olleet äänekkäitä ja keitä siten on mitä luultavammin kuunneltu eniten. Iso osa #ReleaseTheSnyderCut -ilmiötä on salaliittoteoriat, jotka vaihtelevat informaation puutteesta siitä miten studiot toimivat aina villeihin foliohattu-flowchart-teorioihin. Toksiset Snyder -fanit ovat hyökänneet niin näyttelijöiden kuin kirjoittajien kimppuun sosiaalisesa mediassa, syyttäen muun muassa DC:n elokuvien entistä taustapirua ja käsikirjoittaja Geoff Johnsia Snyderin poisajamisesta omasta elokuvastaan, DC:n entinen johtaja Diane Nelson poisti twitter -tilinsä Snyder-fanien hyökätessä tämän kimppuun Nelsonin kehuttua Joker -elokuvaa ja kampanjaa kritisoinut Kayleigh Donaldson sai vihapostia tämän artikkelin tähden. Warner Bros. ei myöskään ole itse säilynyt fanien vihan ulkopuolella, vaan sitä on syytetty "hyvän elokuvan pimittämisestä" ja kun Zack Snyder's Justice League vuosi 2 tunnin ajaksi HBO:lle, oli tämä kuulemma Warnereiden yritys sabotoida elokuvaa. Kriitikot jotka ovat olleet negatiivisia Snyderin elokuvia kuten Man of Steelia ja Batman v Supermania kohtaan ovat kuulemma Disneyn palkkalistoilla, joille on siis maksettu näiden elokuvien huonosta kritiikistä (missä on palkkasekkini, hiiri??). Tätä on osaltaan kannustanut myös Snyder itse, joka sanoo tekevänsä elokuvia "faneille, ei kriitikoille."

Tässä näkyy myös vahvasti fanikuntien "Me vastaan He" -mentaliteetti, jossa on helppo elää ja kuvitella olevansa aina oikeassa. Ne jotka eivät pidä Man of Steelista tai Batman v Supermanista eivät ole oikeita faneja, sillä oikeat fanit, kuten Snyder-fanit, pitivät näistä elokuvista. Negatiivinen kritiikki on helppo ohittaa, kun se tulee feikeiltä faneilta tai "Marvel-apureilta." Näille ihmisille taide ei ole subjektiivinen kokemus, vaan objektiivinen totuus ja ne jotka eivät jaa sinun mielipiteitäsi ovat väärässä. Tämä kulttuuri on se mitä Warner, DC ja Snyder ovat ruokkimassa lisähapella. Kulttuuri, joka ei välitä tarinoista tai taiteesta, vain nostalgiasta ja jotka vaativat taiteen tyydyttävän heidän maailmankuvaansa sen sijaan että se haastaisi heitä. Se on kyyninen, kylmä ja hedelmätön kulttuuri, ja #ReleaseTheSnyderCutin saavutuksesta ei hyödy laajempi popkulttuurikeskustelu, elokuva taidemuotona eikä edes nämä fanit. Siitä hyötyy eniten Warner Bros., korporaatio valmiina keräämään rahat faneilta jotka he ovat nyt tehneet hetkellisesti tyytyväisiksi laittamalla korttinsa fanikuntien myrkyllisempien edustajien puolelle. Kuten Joshua Rivera asian ilmaisi, tämä on kutsu faneille antaa rahaa HBO Maxille ja pysyä siten paikallaan siinä mihin he ovat jääneet. Zack Snyder on myös monella tapaa täydellinen ohjaaja tähän tarkoitukseen.

2. Zack Snyder - Mies, myytti ja legenda

Zack Snyder on ohjaaja josta on olemassa paljon mielipiteitä. Osan mielestä hän on visionääri, toisten mielestä toistaitoinen puoskari. Osa rakastaa hänen visuaalista tyyliään ja kuvastoaan, toisten mielestä se on yliammuttua, sekavaa ja rumaa. Minun mielestäni Snyder ei ole lahjaton ohjaaja, mutta en myöskään pidä hänen tyylistään. Snyderilla on selkeä ja tunnistettava visuaalinen estetiikka ja silmää kompositiolle ja hän ymmärtää miten käyttää symbolismia ja kuvastoa kertomaan ideoita tarinoissaan. Mutta hänen estetiikkansa on mielestäni yksitoikkoinen ja kalsea, samat seepian ja kylmän siniharmaan sävyjen toistaessa toisiaan kohtauksesta toiseen. Hänen kuvauksena on kaikin puolin objektisoivaa, kuvastaen maskuliinisia kehoja ihaillen ja keskittyen fyysiseen mahtiin, mutta esineellistäen naisia ja kuvaten poikkeavuudet maskuliinisuudesta toissijaisina heikkouksina. Symbolismi on usein vahvasti keskittynyt kristilliseen kuvastoon ja hänen tapansa tehdä sankareistaan Jeesus- kuvaston kautta marttyyrejä on tylsää ja onttoa. Hänen elokuvissaan on yksinäisyyden ja eristäytymisen teemoja, mutta ne esitetään usein hypermaskuliinisuuden ja ubermencsh- retoriikan kautta, jossa nämä yksinäiset, kärsineet ihmiset ovat myös luomakunnan kruunuja. Ei ihme että hänen elokuvansa puhuttelevat juuri internetin myrkyllisimpiä puolia. Hänen todelliset lahjansa ovat klassistisen kuvaston käytössä joka sopii teoriassa erinomaisesti supersankaritarinoihin ja näyttelijöiden löytämisessä. Zack Snyderista puhuminen on hankalaa minulle, koska Snyderin elämä ei ole ollut helpointa ja kaikkien kuulopuheiden perusteella hän on kiltti ja kohtelias ihminen jonka kanssa työskentely on mukavaa. Mutta hänen elokuviensa politiikka on rumaa, ja siitä pitää puhua.

Snyderin ensimmäinen elokuva oli vuoden 2004 Dawn of the Dead, uusintaversio George Romeron samannimisestä klassikosta. Dawn of the Dead esitti hyvin Snyderin adaptaatioiden toimintamallin; hän ymmärtää miltä niiden pitää näyttää, mutta ei ymmärrä miten ne toimivat. Alkuperäinen Dawn of the Dead oli satiirinen elokuva ylikulutuksesta, joka esitti poliisit ja muut väkivaltaiset hahmot negatiivisessa valossa, säälien enemmän zombeja, etsien ihmisyyttä jopa niistä. Snyderin versiossa poliisit ovat kovia jätkiä, zombien tappaminen on tosi hauskaa ja lisänä inhottava määrä homofobiaa. 300 on, kuten Chapo Trap House- podcast sitä kutsui, "Hamilton uusnatseille"; Frank Millerin fasistinen sarjakuva on käännetty uskollisesti, ja tämä onkin ainoa teos jonka Snyder on adaptoinut ilman merkittäviä muutoksia. Maskuliinisen fysikaalisuuden ja camp-tason dramatiikan takana on vahva "länsi vastaan itä" -mentaliteetti, jossa spartalaiset puolustavat kotejaan idästä tulevilta laumoilta, ja mukana on inhottava määrä homofobiaa. Tätä "länsi vastaan itä" -mentaliteettia vahvisti myöhemmin se, että 300:aa käytettiin Yhdysvaltain armeijan toimesta propagandatarkoituksiin sotatoimiin menevien sotilaiden innostamiseksi. Eräs tuttuni kutsui Snyderia "Amerikkalaisen elokuvan Leni Riefenstahliksi" ja se on varsinkin 300:n yhteydessä osuva vertaus. Watchmen on kuvantarkka adaptaatio Alan Mooren loistavasta dekonstruktiosta, mutta ei ymmärrä yhtään mitä Moore oli dekonstruktoimassa. Väkivaltaiset supersankarit ovat siistejä, Rorschac on todella siisti ja oikeassa ja hänen kuolemaansa pitää surra ja mukana on homofobiaa tältä hahmolta jota meidän pitäisi Snyderin elokuvakielen mukaan ihailla. Sucker Punch, Snyderin ainoa elokuva joka ei perustu aiempaan materiaaliin (ja samalla hänen ainoa floppinsa), on tekofeministinen pinup -leffa joka fetisoi aikalailla kaikkea, mukaanlukien seksuaalista väkivaltaa. Snyderin elokuvissa ennen Man of Steelia naiset olivat lähinnä uhreja, seksuaalisen väkivallan kuvasto oli yleistä, homofobia ja islamofobia oli joka puolella ja alunperin progressiiviset tekstit oltiin muutettu palvelemaan paljon konservatiivisempia lähtökohtia (paitsi se joka oli alun perinkin patakonservatiinen).

Kuvassa sekä homo- että islamofobiaa.

Tämän kaiken olisi voinut luulla olevan tarpeeksi pitämään Snyder kaukana Teräsmiehen kaltaisen hahmon adaptoinnista. Hänen maailmankatsomuksensa näiden elokuvien kautta tarkasteltuna on lähtkohtaisesti kyyninen, mikä on syy miksi hänen Teräsmiestään pidetään realistisena, ihan kuin nämä kaksi olisivat sama asia. CW:n Superman and Lois -sarja on hyvin realistinen kuvaus Teräsmiehen ongelmista isänä ja tämän lasten kasvukivuista, mutta se ei ole lainkaan kyyninen tästä asetelmasta. Snyderin Teräsmies pelastaa ihmisiä, mutta hän ei näytä välittävän näistä ihmisistä juurikaan. Snyderin mukaan Teräsmiehen sääntö tappamista vastaan ei tehnyt hänelle järkeä, ja sen tähden Teräsmiehen piti tappaa ennen kuin hän tajusi tappamisen olevan väärin. Kenraali Zodin tappaminen on myös tavanomaista Snyderille, jonka elokuvissa usein oikeutetaan hirmutekoja välttämättömyyksinä. Hänen piti tehdä se. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Aivan kuten Baby Dollin piti "kuolla" Sucker Punchissa jotta Sweet Pea pääsee karkuun, myös Zodin piti kuolla, Metropoliksen asukkaiden piti kuolla, ja Jonathan Kentin ja eversti Hardyn. "Hyvä kuolema on palkinto sinänsä." Snyderin kamera vähät välittää ihmisistä, mutta se jumaloi Teräsmiestä ja tämän fysikaalista mahtia ja saavutuksia. Batman v Supermanissa Teräsmies turhautuu siihen kun poliitikot kritisoivat häntä, mutta samalla ylenkatsoo ja välttää kontaktia pelastamiinsa ihmisiin. Kuten Zodin terroristi-hyökkäys Kryptonin neuvoston kimppuun auttoi lopulta Jor-Elia, Lex Luthorin hyökkäys senaattiin auttaa Teräsmiestä, ja sen sijaan että hän auttaisi ihmisiä paikan päällä hän lentää pois. Jonkun täytyi kuolla. Sille ei voinut mitään. Snyder ei lähtökohtaisesti tunnu tajuavan supersankarien perimmäistä fantasiaa ja sitä, miksi me näitä tarinoita kerromme. Avuliaan hyväntekijän sijaan hänen Teräsmiehensä on Yhdysvaltain armeijan yksityinen palkkasoturi, joka hoitaa ongelmia ja pelastaa ihmisiä jos siihen kykenee. Minulle Snyderin ethoksen voi kiteyttää Batman v Supermanin aloituskohtaukseen, jossa nairomilainen sotaherra ampuu Jimmy Olsenia päähän. Hänen maailmassaan ei ole tilaa kepeydelle, huumorille tai hahmoille jotka edustavat muuta kuin kyynistä maailmankuvaa. 

Teräsmies ei voinut kääntää Zodin päätä joten hän käänsi Zodin päätä.

Zack Snyderin henkilökohtainen poliittinen kanta, eli Ayn Randin objektivistinen filosofia, vaikuttaa vahvasti hänen elokuviinsa. Snyderin oma tuotantoyhtiö The Stone Quarry on nimetty Randin kirjan The Fountainheadin mukaan. Objektivismi on oikeistokonservatiivinen filosofia joka painottaa itsekkyyttä ja ahneutta hyveinä ja vastustaa altruismia, tukee vahvasti mustavalkoista maailmankuvaa ja laissez-faire kapitalismia. Snyder on jo vuosien ajan halunnut adaptoida Randin kulmakiviteoksen The Fountainheadin, ja tämä on projekti joka on selkeästi hänelle tärkeä. The Fountainheadin protagonisti on visionäärinen arkkitehti Howard Roark, randilaisen maailmankatsomuksen täydellinen mies; egoistinen, itsenäinen ja visionäärinen arkkitehti jonka villejä ideoita ja huimia arkkitehtuurisia päätöksiä pelätään ja epäillään. Hänen vastustajansa on Ellsworth Toohey, randilainen saatana eli sosialisti ja alrtuisti joka uskoo egalitarismiin ja vihaa Roarkia tämän kykyjen tähden, haluten tuhota hänen imagonsa. Tässä kohtaa lienee selvää, että Batman v Superman on lainannut paljon The Fountainheadista. Teräsmies on Roark, Luthor on Toohey ja Batman on lehtikeisari Gail Wynand, joka on melkein yhtä hyvä kuin Roark mutta kärsii turhista tunteista hänen välittäessä julkisesta mielipiteestä. Snyder ja Rand eroavat kuitenkin kristillisyydessä; Rand oli vannoutunut ateisti, kun taas Snyder käyttää paljon kristillistä symboliikkaa ja tematiikkaa elokuvissaan. Teräsmies ei ole enään Mooses -hahmo ja pakolaismetafora, jollaiseksi hahmon juutalaiset luojat Joe Shuster ja Jerry Siegel hänet määrittelivät, vaan Jeesus-metafora jonka täytyy kuolla tämän syntisen maailman tähden. Tämä sekoitus oikeistokonservatiivista filosofiaa ja kristillistä symboliikkaa on vienyt Teräsmiehen entistä kauemmaksi hänen juuriltaan slummilordeja, bisnesmiehiä ja natseja vastaan taistelevasta hyväntekijästä jota Grant Morrison kutsui "sosialistiseksi supersankariksi". Teräsmies joka pelasti kissoja puista, pelasti päivän ja teki sen hymyillen ja ilolla koska hän haluaa auttaa ihmisiä koska se on oikein, ei siksi että hänellä olisi joku toismaallinen mandaatti jumalaisten voimien takia, on jäänyt sarjakuvien sivuille.

Voisin jatkaa vielä, mutta on korkea aika mennä eteenpäin. Zack Snyder on kiistanalainen hahmo, ja tämä elokuvatapahtuma tulee olemaan kiistanalainen pitkään. Kriittinen vastaanotto Zack Snyder's Justice Leagulle on ollut vaihteleva; osa on tyrmännyt sen täysin, mutta aikaisemmin Snyderin elokuviin kylmästi suhtautuneet kriitikot ovat kehuneet tätä nelituntista eepposta taidonnäytteeksi ja kunnianhimoiseksi saavutukseksi. Toivon aina elokuvan olevan hyvä, sillä  haluan katsoa hyviä elokuvia ja elokuvan onnistumisen ollessa aina pieni ihme on tämän ihmeen onnistunut toteutuminen aina tyydyttävä kokemus. Minulla on ongelmani Snyderin ja hänen elokuviensa kanssa, en pidä hänen kylmästä Teräsmiehestään tai loputtoman kyynisestä maailmankuvastaan. Mutta haluan pitää mieleni auki ja toivon että tämä 70 miljoonaa dollaria maksanut egoboostaus on myös vähintään taiteellisesti mielenkiintoinen kokemus.

3. Aasa Arvostaa: Zack Snyder's Justice League

Elokuva: Teräsmies (Henry Cavill) on kuollut. Batman (Ben Affleck) ja Ihmenainen (Gal Gadot) etsivät superihmisiä tulevaan taisteluun. Kun Maahan hyökkää Steppenwolfin (Ciaran Hinds) johtama armeija, vastaavat Salama (Ezra Miller), Vesimies (Jason Momoa) ja Kyborgi (Ray Fisher) kutsuun, mutta onko heistä yksinään pysäyttämään Uusien Jumalien hyökkäystä?

Koska olen jo kerran aikaisemmin arvioinut teoriassa tämän saman elokuvan, ja loppujen lopuksi paljon eroja narratiivisesti näiden kahden välillä ei ole, voitte lukea myös aikaisemman arvioni täältä. Varsinkin näyttelijäsuoritusten osalta lausuntoni ovat yhä ajankohtaisia, mutta eroja löytyy. Zack Snyder's Justice League (jonka lyhennän tästä lähtien Snyder Leagueksi) on ohjaajansa näköinen elokuva kaikin tavoin: visuaalinen sekamelska, ontto ja väkivaltainen kokoelma sarjakuvien keskiaukeama -shotteja ilman minkäänlaista mielekästä narratiivia tai tarinaa kerrottavaksi. Snyderin tyyppillinen partikkeliefekti-fetissi on joka puolella, ja Salaman salama-efektit aiheuttivat minulle jyskyttävän päänsäryn. Joku voisi argumentoida että tämä tekisi siitä täydellisen supersankaritarinan, mutta jos haluan lauantai-aamun piirrettyjä niin haluaisin sinne mukaan jotain muuta kuin ylitärkeää pönötystä ja haudanvakavuutta. Snyder selkeästi haluaa että hänen elokuvansa otettaisiin vakavasti, mutta lopputulos on aivan liian itseriittoinen ja tyhjä ollakseen millään tavalla vakavasti otettava lopputulos. Se ei kuitenkaan ole yhtä huono kuin Batman v Superman ja tiettyjen hahmojen kautta se on myös hieman parempi kuin Joss Whedonin Justice League, mutta se on silti DC:n elokuvakatalogin pohjasakkaa.

Affleck, Gadot, Cavill ja Momoa ovat käytännössä täysin samat hahmot kuin Whedonin versiossa. Merkittävimmät erot ovat Salaman ja Kyborgin laajennetuissa osissa. Whedon leikkasi leijonanosan Kyborgin kohtauksista pois, ja joidenkin mukaan tässä versiossa hänet on nostettu isommalle alustalle. Hänelle on kieltämättä annettu enemmän tehtävää, mutta ei hän silti nouse huonon ohjauksen ja käsikirjoituksen yläpuolelle. Osa tästä on myös Fisherin vika, en ole vielä nähnyt häntä missään roolissa jossa hän olisi säväyttänyt näyttelijänä, ja Kyborgin monotoninen ulosanti ei anna hänelle mahdollisuuksia olla muuta kuin jäyheä tosikko. Salama on Snyder Leaguen ainoa merkittävä komedian lähde, ja hänen parhaimman letkautuksensa on selkeästi ollut Whedonin käsialaa. Lisätty materiaali antaa hänelle enemmän tekemistä, mutta se ei juuri syvennä häntä hahmona. Justice Leaguen parhaimpiin kohtauksiin kuulunut Salaman paniikki juuri ennen taistelua antoi hänelle aitoa ihmisyyttä, ja sen poissaolo oli huomattava. Samoin Momoan hauskempia letkautuksia on poistettu, ja on tylsää seurata häntä tässä elokuvassa Aquamanin osoitettua kuinka hauska ja rento ilmapiiri Momoasta voi huokua oikean ohjaajan kanssa. Teräsmiehellä on jostain syystä musta puku jota inhoan, ja tämä saa hänet vain entistä pahaenteisemmän ja julmemman näköiseksi ja nämä ovat kaksi asiaa joita Teräsmiehen ei ikinä pitäisi olla.

Sitten on Steppenwolf. Kutsuin Steppenwolfia alkuperäisessä arviossani "yhdeksi kehnoimmista, geneerisimmistä tuomiopäivän pahiksista". Tämä pätee yhä, mutta nyt hän on ylimääräisen piikikäs, aivan kuin Stryfe 90-luvun Ryhmä-X sarjakuvista. Steppenwolfilla on kuitenkin nyt jonkinlainen henkilökohtainen motivaatio; hän ei voi palata takaisin Apokolipsille ennen kuin hän on suorittanut tehtävänsä. Tämä on selkeä motivaatio, mutta koska Steppenwolfin kamppailua tämän kanssa ei näytetä millään tavalla ja hänen kaipuunsa kotiin ei ole millään tavalla esitetty, jää sekin torsoksi. Sarjakuvissa Steppenwolfin mielenkiintoisin aspekti on se että hän on itseasiassa Darkseidin setä, ja tämä perheellinen yhteys olisi ollut mielenkiintoinen lisä hänen hahmoonsa. Pihkat, olisitte tehneet hänestä vaikka Darkseidin pojan Kalibakin korvikkeen, sekin olisi kelvannut! Ciaran Hinds on loistava näyttelijä, mutta hänen äänensä on käytännössä tunnistamaton lisättyjen efektien takaa (joita oli mielestäni enemmän kuin Whedonin versiossa) ja Steppenwolfin design on yhä kaikin puolin karmea. Itseasiassa elokuvan aikana aloin kaipaamaan paljon parjaamani alkuperäistä mallia takaisin, sillä Snyder Leaguen Steppy on uskomattoman ruma kasa CGI- kromia ja piikkejä, muistuttaen kaikin puolin 90-luvun sarjakuvien kauheimpia puolia. Sama pätee parademoneihin, DeSaadiin (Peter Guinness: tuhlattu) ja myös Darkseidiin (Ray Porter), joka muistuttaa juuri ja juuri alkuperäistä versiotaan. Teknisesti ei ole reilua sanoa näin, mutta vaikka Darkseid onkin Thanosta paljon vanhempi hahmona, tuntuu Snyder Leaguen Darkseid vain kehnolta Thanos -kopiolta. Toki tämän piti olla vain (huoh) vaihe 1 ja Darkseidin piti tulla takaisin jatko-osassa (herra varjele), mutta tässä ja nyt on hänen uhkansa ja statuksensa suurena pahana mitätön. Toivon todella että seuraavan kerran kun näemme Jack Kirbyn New Gods -hahmot niin kyysesssä on Ava DuVernayn elokuva, en halua nähdä miten Snyder ymmärtää anti-elämän kaavan täysin väärin tulevaisuudessakin.

Snyderin tavaramerkki on usein silmitön väkivalta, eikä Snyder League oli poikkeus tähän. Hänen sankarinsa ovat yhä murhaajia, jotka tappavat vailla mitään estoja tai toisia aatoksia. Jos ajattelette että hei, parademonit eivät ole ihmisiä, ei se ole sama asia, niin kyse ei ole vain parademoneista. Ihmenaisen intro on väkivaltainen kamppailu jossa päät rusahtavat pitkin seiniä verisen roiskeen maalatessa seinät punaiseksi, ja tämän banaaliutta oikein alleviivaa hymyilevät lapset jotka kyselevät miten "he voisivat olla kuin hän". Parademonit saavat kyytiä kaksin käsin, mutta eihän heidän elämästään tarvitse välittää. He ovat osa kasvotonta laumaa, "barbaarit porteilla", kuten Alfred (Jeremy Irons) toteaa. Steppenwolfin kohtalo ei eroa tässä, ja oli erityisen irvokasta nähdä Teräsmies, jonka Snyderin mukaan piti tappaa tajutakseen tappamisen olevan väärin, osallistuvan tämän joukkomestaukseen innolla. En myöskään nauti Snyderin tavasta joka toisessa kohtauksessa tunkea jonkinlainen ase Batmanin käteen, aivan kun hän ei ohjaajana keksisi mitään muuta tapaa Batmanille ottaa osaa tähän taisteluun. Snyderin Batman on täydessä Frank Miller -moodissa, ja lopussa hänellä on jopa tämän naurettava panssarivaunu suoraan Yön Ritarin Paluusta. En voi käsittää mitenkä jonkun ensimmäinen ja viimeinen ajatus Oikeuden Puolustajien adaptoinnissa on tehdä siitä verisempi, väkivaltaisempi ja brutaalimpi kuin koskaan aikaisemmin. 

Samoin Snyderin ideologia on vahvasti mukana yhä, joskin sulavammin ja ei yhtä selkeänä kuin hänen aiemmissa elokuvissaan. Jonkun pitää yhä kuolla, ja Kyborgin isän Silas Stonen (Joe Mortonin) kohtalo on kuolla käytännössä täysin turhaan vain siksi että jonkun on kuoltava. Silaksen kuolema on jotenkin täydellinen esimerkki tavasta tappaa mentorihahmo jonkun suuremman tarkoituksen vuoksi, eikä se edes lopulta estä Steppenwolfia tekemästä mitä hän haluaa. Kyborgi asennoituu tämän tähden myös omaan lopputehtäväänsä valmiina kuolemaan, koska muutakaan tapaa ei ole. Kyborgin laajennettu rooli herättää myös kysymyksiä. Hänen introssaan esitellään miten Kyborgi on käytännössä maailman mahtavin olento, kykenevä laukaisemaan kaikki Maan ydinohjukset, pääsemään käsiksi maailman rahavarantoihin ja näkemään ja tietämään teknologian kautta kaiken kaikialla. Kyborgi näkee yhden perheen ahdingon ja auttaa heitä, Silaksen opettaessa että "koska sinä voit tehdä näin niin se tarkoittaa että et saa." Päinvastoin kuin Teräsmies, joka ei voi lopettaa nälänhätää voimillaan, Kyborgi voisi tehdä näin napsauttamalla sormiaan ja jokainen hetki kun hän ei tee näin on hämmentävä. Mutta tällainen altruismi ei sovi Snyderin maailmankuvaan, jossa ubermenchin tehtävä on tehdä valintoja joihin kuolevaiset eivät pysty ja välttää voimiensa käyttöä yhteisen hyvän vuoksi. Snyder Leaguen hämmentävin kohtaus on silti se, missä juuri herännyt Teräsmies tuhoaa oman tuhotyönsä uhrien muistokiven. Snyderin vedeltyä innoissaan lankoja Man of Steelissa ja Batman v Supermanissa 9/11 -kuvastoon Metropoliksen hyökkäyksessä, on tämä ratkaisu jotain joka sai minut raapimaan päätäni: mitä sinä haluat sanoa, Zack? MITÄ SINÄ HALUAT SANOA?

Mutta mikään yllämainituista ei ole elokuvan huonoin kohtaus. Se kunnia menee viimeiselle kahdenkymmenen minuutin osiolla, jossa palataan takaisin Batman v Supermanin huonoimpaan kohtaukseen, eli post-apokalyptiseen uneen jota Bruce Wayne näkee nähtävästi harva se yö. Snyder ei vieläkään ymmärrä miten unet toimivat, sillä tämä on aivan liian pikkutarkka, siisti ja omalla tavallaan hyperrealistinen tulevaisuuskuva jossa Batman, Kyborgi, Salama, Mera (Amber Heard), Deathstroke (Joe Mangianello, jolle toivon mukaan maksettiin hyvin) ja trailerissa memeettiseen asemaan päässyt Jared Leton Jokeri käyvät jonninjoutavaa keskustelua Darkseidin hyökkäyksen raunioissa. Se näyttää kamalalta, dialogi on puisevaa ja ei kerro mitään mielekästä tai uutta kenestäkään ja Jared Leto on yhä surkein Jokeri päällä maan. Tuo kohtaus tuntuu monellakin tapaa sarjakuvamaiselta, mutta se ei tarkoita että se toimisi hyvin elokuvan muodossa. En voi päästä yli kuinka kirjoitus koittaa tuossa kohtauksessa  olla niin rajua, niin "aikuista" ja Batman jopa oikein kiroilee. Snyder League koittaa niin hampaat irvessä olla aikuisten elokuva aikuisille ihmisille jotka haluavat nähdä kuinka Batman tiputtelee f-pommeja ja kertoo kuinka verta vuotava Harley Quinn anoi Batmania tappamaan Jokerin hitaasti ja aaaarrrrghh. Samaan syssyyn menee myös elokuvan viimeinen kohtaus, jossa Man of Steelista tuttu kenraali Swanwick (Harry Lennix) tulee takaisin Marsilaisena Metsästäjänä J'onn J'onzzina. Koko kohtaus näyttää tökeröltä, päälleliimatulta ja sitä se olikin, sillä Metsästäjän kohtaukset olivat korona-aikana elokuvaan lisättyjä, kuten oli myös Jokerin kohtaukset, viimeiset esimerkit Snyderin tarpeesta tunkea aivan kaikkea mukaan elokuvaansa.

Toivoisin että Snyder League olisi niin huono että se voisi naurattaa. Olen suuri huonon taiteen konnössööri, jonka vakituisesta katselulistasta löytyy niin Batman and Robin kuin Dungeons & Dragons. Nuo elokuvat ovat huonoja, mutta ne ovat ainakin viihdyttäviä ja hauskoja siinä miten ne epäonnistuvat. Snyder League on aivan liian vakava, itsetärkeä ja studiomandaatilla loppuun asti hiottu kohdemarkkinoitu tuote, että se voisi naurattaa omalla epäonnistumisellaan. Se on hiottu huolella olemaan juuri sellainen elokuva josta Snyderin toksinen fanikunta tulee pitämään, ja jos he eivät pidä siitä niin sekään ei ole Snyderin vika, vaan Warnerin, joka aivan varmasti sabotoi Snyderin pettämätöntä, virtuoosimaista visiota. Warner tulee kerämään tästä hyvät rahat, ja sitä myöten antamaan siunauksensa fanikuntien mädimmille hedelmille, uskoen naiviisti että tämä hiljentäisi heidät. Jokainen elokuva tästä eteenpäin DC:n katalogissa joka ei ole Snyderin visiolle uskollisen synkkä ja kyyninen tulee olemaan näiden fanien hampaissa, ja sykli senkun jatkuu. Zack Snyder's Justice League on egoistisen vision luomus, huono toisinto huonosta elokuvasta joka on aivan yhtä vihamielinen, ruma ja väkivaltainen kuin ohjaajansa muutkin tuotokset. Se on ehkä ohjaajansa puhdas visio, mutta se ei tee siitä taiteellisesti mielenkiintoista tai sinun aikasi arvoista. 

Kiitos kaikille sydämeni pohjasta jotka ovat seuranneet minua näiden 500. postauksen ajan. Teen tätä teille, ja toivon mukaan tulen tekemään vielä tulevaisuudessakin. 

Aasa T

Aasa Arvostaa: WandaVision

Vuosi. On kulunut vuosi siitä, kun viimeksi arvioin yhtään mitään supersankareihin liittyvää. Tämä koronan aiheuttama tauko elokuvien supersankari-putkessa on herättänyt erilaisia fiiliksiä. Osalle se sitoutuu osaksi laajempaa elokuvateatteri-kokemuksen katoamista ja miten tänä aikana olisi ehkä letkeä supersankari-viihde olisi ollut paikallaan. Toisille taas tämä on ollut miellyttävä hengitystauko, jossa elokuvavuoden keskeisin puheenaihe ei ole ollut tämä tai tuo supersankari-uutuusleffa Marvelilta tai DC:ltä. Olen itse jossain näiden keskellä. Minä pidän MCU:n elokuvista paljon, ja oli sääli että Black Widow on siirtynyt niinkin paljon eteenpäin, mutta toisaalta hengitystauot ovat kivoja ja ehkä senkin takia arvostin tänään arvioitavaa WandaVisionia niin paljon. 

WandaVision

Tarina: Vastanaineet Wanda (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) nauttivat avioliiton auvosta Westview'n kaupungissa. Heillä on kuitenkin salaisuus: Wanda omaa taikavoimia, ja Vision on oikeasti synthezoidi! Nenäkkäät naapurit ja uteliaat kollegat on joskus vaikea pitää salaisuuden ulkopuolella, mutta perheenä he voivat onnistua siinä! Mutta avioliiton kommellukset eivät ole mitään verratuna siihen, mikä kaiken tämän takana on.

WandaVision on ensimmäinen Marvel Studiosin omista televisiosarjoista (aiemmat kuten Agents of SHIELD ja Daredevil olivat Marvel Televisionin sarjoja; studiobisnes on sekavaa!) joita tullaan tämän vuoden mittaan julkaisemaan Disney Plus -suoratoistopalvelussa. Avauksena Marvel Cinematic Universen uudelle vaiheelle WandaVision on kaikin puolin yllättävä, rohkea ja toivoa tulevaisuudelle luova sarja: WandaVision on sekoitus genrejä, tyylejä ja tunnelmaa, ollen sekä romanttinen komedia että välillä hyvin ahdistava mysteerisarja, sekä tietysti myös supersankaritarina siinä sivussa. Showrunner Jacqueline Schaeffer ja ohjaaja Matt Shakman ovat yhdessä Olsenin ja Bettanyn kanssa luoneet yhden MCU:n uniikeimmista ja erikoisimmista tuotoksista, ja toivon todella että tämä on esimakua rohkeammasta, oudommasta ja kokeilunhaluisemmasta elokuvasarjasta. Avauksena hyvin konventionaalisen Spider-Man: Far From Homen jälkeen tämä vaikuttaa oikealta suunnalta eteenpäin, vaikka ei WandaVision tietenkään täysin vapaa ole laajemman MCU:n ongelmista. Mutta askel eteenpäin on silti askel eteenpäin.

Molemmat Elizabeth Olsen ja Paul Bettany ovat erinomaisia näyttelijöitä, joille Age of Ultronin jälkeen ei olla juuri annettu kunnollista materiaalia käsiteltäväksi; he ovat olleet sivuhahmoja toisten tarinoissa, mikä on paikka paikoin tuntunut hyvien näyttelijöiden tuhlaamiselta. WandaVision on sarja missä sekä nämä näyttelijät että hahmot pääsevät ansaitsemiinsa oikeuksiin. Sarjan pohjimmainen idea, vaihteleviin sitcom- sarjoihin perustuvat pastissit, vaatii näyttelijältä sopeutumista hyvin erilaisiin rooleihin ja omaksumaan erilaisia affektioita jotka sopivat näihin aikakausiin. Olsen ja Bettany ovat joka kerta valmiita haasteeseen, ja Bettany varsinkin on näyttelijä jota pitäisi nähdä enemmän romanttisissa komedioissa tämän perusteella. Kaikki jotka ovat nähneet Ritarin Tarinan tietävät, että hauska Paul Bettany on ylivoimainen Paul Bettany, ja WandaVision antaa varsinkin alussa hänelle paljon mahdollisuuksia venytellä komedialihaksiaan. Olsen on myöskin kotonaan näissä vaihtelevissa rooleissa, ja sarjan loppupuolella Olsen saa kannettavakseen myös todella raskasta materiaalia, jonka aikana tajusin kuinka Wandan suru Visionin menetyksestä Infinity Warissa on käytännössä ulkoistettu kokonaan tähän sarjaan, mikä on hieno esimerkki Endgamen valitettavasta fokuksesta mieshahmoihin ja heidän suruunsa. 

Olsenin ja Bettanyn lisäksi sarjassa on sekä vanhoja että uusia tuttavia. Westview'n kaupungin asukkaat ovat joukko omalla tavallaan värikkäitä hahmoja, joiden yläpuolelle nousee ilmiömäinen Kathryn Hahn, jonka rooli Wandan uteliaana naapurina Agnesina on yksi sarjan kohokohdista. Hahn on kuin luotu tätä varten, ja hän on tarvittaessa käsinkosketeltavan vilpitön ja toisaalta taas vanhojen saippuasarjojen hengessä yliampuvan dramaattinen. Aika on myös kulunut MCU:ssa, ja Captain Marvelissa lapsena nähty Monica Rambeau (Teyonah Paris) on nyt aikuinen nainen, ja on onnistunut sotkemaan itsensä Westview'n maailmaan. Monicaa ovat auttamassa Ant-Man and the Waspista tuttu Jimmy Woo (Randall Park, jonka pitäisi saada oma Salaiset Kansiot-henkinen sarjansa!) ja Thorin Darcy Lewis (Kat Dennings, ditto), jotka molemmat ovat myös kasvaneet ja kehittyneet sitten näiden elokuvien. MCU on tässä kohtaa luonut sellaisen tarinamaailman, että on hauskaa nähdä miten hahmot eri elokuvista interaktoivat keskenään tulevissa sarjoissa ja elokuvissa. Lyhimmän tikun vetää SWORD -agenttijärjestön pomo Tyler Hayward (Josh Stanberg), joka ei ikinä kehity tai kasva "totuutta piilottelevan ilkeän agentin" stereotyypistä. 

Nostalgia voi olla myrkyllistä. Sana nostalgia tulee kreikan kielen sanasta nostos, kotiinpaluu, ja algos, kipu. Nostalgiaa on käytetty sairaiden ihmisten kategorisointiin, joiden koti-ikävä ja kaipuu takaisin jonnekin on ollut lähes lamauttavaa. Nostalgia on peitto joka lämmittää, mutta se ei ole sama kuin todellisuuden kohtaaminen. WandaVisionissa nostalgia on Wandalle tapa elää unelmaansa, ja välttää kipua jota todellisuus on hänelle aiheuttanut vuosien aikana. Starkin aseet tappoivat hänen vanhempansa, Hydra teki hänellä ihmiskokeita, Ultron tappoi hänen veljensä Pietron ja Thanos repi Visionin pään auki. Wanda kantaa mukanaan paljon traumoja ja tuskaa, ja nostalgia on hänelle tapa paeta sitä. Eskapismi on hyvästä pienissä annoksissa, mutta nostalgia voi myös olla myrkyllistä, ja Wandan suru on niin suuri että se nielaisee kokonaisen kaupungin alleen. WandaVision on sarja surusta ja kivusta, ja Wandan yrityksestä olla ajattelematta omaa erittäin karua ja tuskallista elämäänsä,ja käsittelee surun ja trauman teemoja mielestäni hyvin ja niiden ansaitsemalla arvokkuudella. WandaVision resonoi monien kanssa vahvasti, koska se ei keskity suuriin spektaakkeleihin tai taisteluihin vaan hahmojensa tunteisiin ja surun käsittelyyn intiimillä tavalla. 

House of -

WandaVision pallottelee genrejä ja tyylejä tavalla joka on ihailtavaa. Yksi jakso voi olla humoristinen pastissi 1960 -luvun tilannekomediasarjojen rakenteesta ja tyylistä, kunnes hetken kuluttua se valuu ahdistavan ja karmivan kauhun pariin Wandan ja Visionin maailman todellisuudenmukaisuuden rakoillessa ja verhon repeytyessä auki ja totuuden kajastaen sen lävitse. Jokainen jakso tuntuu ihan erilaiselta, ja sarjan julkaisutahti on myös avain tähän. En oikein osannut odottaa, kuinka paljon nautin paluusta klassiseen 1 jakso viikossa -formaattiin, ja siitä miten jokaista jaksoa odotti jännityksellä, keskustellen muiden sarjaa katsovien kanssa teorioista ja piilotetuista viittauksista jaksojen välissä. Jos WandaVision oltaisiin julkaistu kerrallaan 1.jakson ilmestyessä 15. tammikuuta, olisi keskustelu sarjasta käyty jo, ja en usko että se olisi saanut näin paljon kiinnostusta osakseen. Jokaisen jakson oma tunnusmusiikki, Wandan traumoihin sidotut mainostauot ja Westview'n muuttuminen ja kehittyminen jokaisen jakson myötä- sarjan varsinaisten teemojen ja mysteerien avautumisen lisäksi WandaVision tarjoaa katsojalle uusia asioita ja ideoita joka jaksossa. WandaVision on erittäin hyvää televisiota; hauska ja romanttinen sarja, jossa määrittelemättömän voimakas supersankari ja tämän robotti-aviomies nauttivat amerikkalaisen perheidylin kommelluksista, joka muuttuu samalla karmivaksi mysteerisarjaksi jonka mittasuhteet ja todellinen luonne pysyy juuri oikean ajan hämärän peitossa ja palaa takaisin traumoja ja surua käsittelevänä tragediana kahdesta ihmisestä, joiden rakkaus on tuonut heidät yhteen yli kuoleman kuilun. WandaVision on kunnianhimoinen sarja joka ei aina saavuta omia tavoitteitaan ja sitä vaivaa loppupuolella MCU:n visuaalinen tylsyysongelma, mutta se on silti erinomaista televisiota jota suosittelen lämpimästi. Kaikki yhdeksän jaksoa ovat nähtävillä Disney Plus -sivustolla.

What is grief, but love persevering? 

Aasa T

PS. 499/500!