Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

 Kuten keväällä, niin syksylläkin; sarjakuvafestivaalit siirtyvät, ja loppuvuoden sarjakuva-uutudet eivät saa aivan ansaitsemaansa sisääntuloa markkinoille. Niinpä on taas minun tehtäväni kertoa kolmesta syksyn sarjakuva-uutudesta, joita voi löytää sarjiskauppojen ja hyvin varusteltujen kirjakauppojen hyllyltä. Vuorossa tänään kaksi kotimaista ja yksi ulkomainen käänetty sarjakuva-uutus, joista kaksi jälkimmäistä on tutuilta tekijöiltä.

Naurava Enkeli ja muita kauhutarinoita 

Tarina: Rikas mies löytää muumion Egyptistä, uhraten kaiken tuodakseen kotiinsa. Eläintarhan omistaja tekee hirveän teon pitääkseen vetonaulansa tyytyväisenä. Rakastava pariskunta löytää lapsen kraaterista, mutta pienokainen ei ole ihan tältä planeetalta. Enkelin nauru kaikuu erämaassa, nauraen ihmisen ylpeydelle ja typeryydelle. 

Olen sitä ikäluokkaa, jollekka kotimaisen kauhusarjis-julkaisu Shokin lukeminen ei ollut minkäänlainen sukupolvikokemus. En itseasiassa ole lukenut tietääkseeni yhtäkään Shokki- lehteä elämäni aikana. Selkeästi se on kuitenkin ollut iso juttu, sillä tuntuu että harva se vuosi joku suomalainen sarjakuvataiteilja esittää rakkauttaan tätä sarjakuvaa kohtaan omalla kauhu/jännitys-antalogiallaan. Tällä kertaa vuorossa on Juba Tuomola,  ja tässä sentään oli jotain mielenkiintoista: Juban taidetyyli on luonnostaan hieman rumaa ja runneltua, ja tämä on teoriassa hyvä tyyli kauhun tekemiseen. Teoriassa. Naurava Enkeli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelottava tai edes vähän hyytävä. Ennen kaikkea se on tylsä, mikä on suurin rikos minkä keksin. Kaikki tarinat ovat rakenteeltaan ihan samanlaisia; joku haluaa jotain ja sitten karma iskee. Uudestaan ja uudestaan sama rakenne toistuu, ja se tekee jokaisesta tarinasta ennalta-arvattavan. Ainoa poikkeus on Timo Niemen kanssa tehty tarina Kahden Kesken joka ei mahdu näihin raameihin, mutta ei puolestaan tee yhtään mitään järkeä ja aiheutti vain hämmenystä. Kuvitus on Jubaa; siitä joko tykkää tai ei, ja vain muutamassa tapauksessa hänen tyylinsä on edukseen tarinoiden kohdalla. Kuten 2019 julkaistussa Kaamiossa, myös Nauravassa Enkelissä kolonialistiset ja rasistiset stereotypiat ovat mukana monellakin tavalla, joka tekee tarinoista tukahduttavan vanhanaikaisia. On vaikea keksiä juuri mitään hyvää sanottavaa tästä antalogiasta. Ainoa Lapsi, joka oli aiemmin julkaistu Arktinen Banaani -sarjakuvalehdessä, on sentään omalla tavallaan vinkeä kauhuversio Teräsmiehestä ja se on ainoa jossa kuvitus, tahditus ja tarina toimivat välttävästi yhdessä. Mutta se ei ole paljoa sanottu. Ehkä Shokki ja Kaamio ja muut nostalgiset kauhusarjakuvat kannattaa jättää vain muistoihin.

Kuoleman pidot

Tarina: Päihitetyn kuolleistamanaajan oppipoika Darrol on piilossa suuressa Mergalin vapaakaupungissa. Kostoa himoitseva vihollinen kintereillään, Darrol ajautuu paikallisten aatelisten syliin jossa hänen ominaisia taitojaan tarvitaan suurissa juhlissa. Minkälaiset juhlat niistä tuleekaan, kun kuolleet nousevat haudoistaan!

Kuoleman Pidot on taas yksi tarina Tuomas Myllylän fantasiamaailma Alwoerissa, jota on esitelty albumeissa Alhaiset ja Jumalsurma. Tällä kertaa Myllylä ei toimi itse kuvittajana, vaan siitä vastaa Tuuli Hypen. Olen ennenkin sanonut miten pidän siitä, kun kotimaiset sarjakuvataiteilijat antavat muiden kuvittaa tarinoita heidän teksteihinsä, ja Hypen-Myllylä -kombo on mielenkiintoinen. Visuaalisesti Hypenin tyyli on hyvin kaukana Myllylän hyperväkivaltaisesta ja karusta tyylistä, mutta Kuoleman Pidot on kuitenkin todiste siitä miten tämä voi toimia. Kuoleman Pidot on viihdyttävä veijaritarina, jossa ei juuri fyysiset mittelöt ottavat takapakkia juonittelun, selviytymisen ja osittain myös kauhun noustessa etualalle. Tarinan päähenkilöt Darrol ja hovikirjuri Ripkin, jotka ovat hauska parivaljakko; Darrol on suhteellisen voimakas nekromantikko mutta myös hermoheikko introvertti, kun taas Ripkin on salaisuuksia salaisuuksien päälle kokoava juonittelija ja hurmuri. Kampia rattaisiin heittää myös nimetön murhamies, joka jahtaa Darrolia tämän entisen mestarin rikosten vuoksi. Kuoleman Pidoissa on paljon menossa, mutta se pitää paketin hyvin kasassa ja Myllylän tarinoiden perinteiset elementit ovat yhä mukana; väkivalta, kehojen ja seksuaalisuuksien monimuotoisuus, alastomuus ja seksi, ja Hypen suorituu hyvin juurruttamaan Kuoleman Pidot osaksi aikaisempia Alwoerin tarinoita kuvituksellaan. Kuoleman Pidoille on kuulemma joskus tulossa jatkoa, ja toivon todella että Hypen ja Myllyllä jatkavat yhteistyötä, ja muita kuvittajia naarataan mukaan tähän alati kasvavaan fantasiatarinaan mukaan. 

Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Tarina: Yksinäinen ronin Usagi kiertää yhä ympäri Japanin maita ja mantuja, törmäten sekä vanhoihin ystäviin että uusiin vihollisiin. Ystävänsä Tomoen kautta Usagi ajautuu selvittämään suurta salaliittoa, joka uhkaa koko maan rauhaa, ja isännättömän samurain on valittava jälleen millä puolella hän seisoo. 

Yksi viime vuoden parhaimmista sarjakuvajulkaisuista oli komea käännös Stan Sakain kulttisarjakuva Usagi Yojimbosta. Tämä ensimmäinen kokoelma-abumi Samurai esitti Usagin hahmon, maailman ja lähipiirin hienosti, ja toinen albumi Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto jatkaa näillä urilla eteenpäin. Toisen albumin tittelitarina vie tällä kertaa leijonanosan albumista, ja tämä tarina nojaa useaan Usagin aikaisemmin tapaamaan hahmoon; ystävä/potentiaalinen romanttinen partneri Tomoe, rahanahne palkkionmetsästäjä Gen ja sokea miekkasika Ino saavat kaikki omat tilaisuutensa loistaa hahmoina, tehden Usagi Yojimbon maailmasta entistä rikkaamman. Chambara -elokuvien henki on yhä mukana näissä tarinoissa, ja Sakain taiteen kehitys näkyy heti toisessa albumissa. Varsinkin nimikkotarinassa kunnianhimo toteutuu, antaen tarinalle eeppisen tunnelman ja sopivan elokuvalliset mittasuhteet. Muut lyhyttarinat ovat vaihtelevia sisällöltään; Usagi törmää toistuvasti matkoillaan erilaisiin kyliin ja ihmisiin (eläimiin?) ja auttaa heitä ongelmissaan, mutta variaatiot näiden tarinoiden sisällä saavat ne toimimaan joka kerta omalla tavallaan. Kakkosalbumissa alkaa tulla mukaan myös intertekstuaalisia cameoita; Usagin perinteinen interdimensionaalinen kumppanuus Turtlesien kanssa saa alkusysäyksensä tässä, ja kirjan lopussa tavataan Sakain mukaelma toisesta kuuluisesta samuraista ja tämän lapsesta. Sakain fiksu ja oivaltava kirjoitus näkyy myös näissä pienemmissä tarinoissa, joista varsinkin Samurain Tie on taas maailmaan sopivalla tavalla synkkä ja mielenkiintoinen siinä miten se käyttää hahmojaan. Usagi Yojimbo on myös opettavainen teos, sillä Sakai viljelee yhä tekstissään alkuperäisiä japaninkielisiä termejä (kiitos kääntäjä Vesa Heino että on säilyttänyt ne) ja yhdessä tarinassa opetetaan juurta jaksain japanilaisen leijanteon taitoa. Usagi Yojimbon kääntäminen suomeksi on kulttuuriteko, sillä käännössarjakuva on yhä ehkä paras tapa jolla ulkomaisia sarjakuvan taideteoksia saadaan tuotua laajemmin näkyville, ja Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto on juuri sitä; taideteos. 

Aasa T

 

Aasa Arvostaa: Dune

 Vihdoin ja viimein, se on täällä. Denis Villeneuven ᑐᑌᑎᕮ. Tätä projektia olen odottanut jo kauan suurella innolla ja mielenkiinnolla. Asia mikä pitää mainita etukäteen; en ole lukenut Frank Herbertin alkuperäisteosta, enkä pidä sitä minään vaatimuksena Dunesta nauttimiseen; elokuvan pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan ilman alkuperäisteoksesta nousevaa kontekstia. Tarina on kuitenkin tuttu minulle kiitos David Lynchin aiemman adaptaation vuodelta 1984, ja monet elementit, nimet, ideat ja teemat ovat tulleet tietooni popkulttuuri-osmoosin ja teoksen intertekstuaalisen leviämisen kautta. Pääasialliset syyni olla innostunut tästä adaptaatiosta ovat Dyynin tarinallisessa potentiaalisessa ja Villeneuven uskomattomassa putkessa. Prisoners, Sicario, Arrival ja Blade Runner 2049 ovat kaikki elokuvia joista nautin suuresti, usean niistä ollessa kaikkien aikojen suosikkielokuvieni listalla. Villeneuve ei ole vielä pettänyt kertaakaan, ja mitä sitä suotta kiertelemäänkään: hän ei tee vieläkään niin. 

Dune

Tarina: Kaukana ihmiskunnan tulevaisuudessa, aine nimeltä Rohto on avain turvalliseen tähtienväliseen matkustamiseen. Rohtoa saa vain aavikkoplaneetta Arrakikselta, joka tunnetaan myös nimellä Dyyni. Tunnetun Maailmankaikkeuden Padishah-Keisari Shaddam IV antaa planeetan Atreidesin huoneen haltuun, uskoen Rohdon kauppaamisen heidän harteilleen. Atreidesin suvun perijä Paulia (Timothee Chalamet) vaivaavat visiot Arrakiksesta, joissa hän näkee verisen tulevaisuuden ikuisten hiekkadyynien keskellä.

Kollegani Joonatan Itkonen nosti esiin minua aiemmin ajatuksen, joka minullakin oli päällimäisenä nähtyäni Dunen; tämä on scifi -vastine Lord of the Ringsille adaptaationa. Tällä en tarkoita elokuvan tunnelmaa tai tyyliä, vaan mittakaavaa ja onnistumista adaptaationa monimutkaisesta ja raskaasta alkuperäismateriaalista, jonka seuraamisesta ei kertaakaan tullut työlästä ja ekspositiosta raskasta. Dune on esimerkillinen onnistuminen erittäin vaikeassa haasteessa. Sanat jotka tulivat mieleen elokuvan kuvailusta ovat massiivinen, eeppinen, mahtipontinen ja huolellinen. Villeneuve ja kanssa-käsikirjoittajat John Spaiths ja Eric Roth eivät hutiloi, hypi tai kiiruhda; 155 minuuttia pitkä elokuva ottaa aikansa, mutta ei tunnu hitaalta kertaakaan sillä maailma, hahmot ja avautuva tarina kiinnostivat loppuun asti. Sana "spektaakkeli" tarkoittaa monille pelkkää massiivista meininkiä ilman tarinaa, mutta vaikka tämä ei pidä paikkansa Dunen kohdalla on se silti hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. 

Kaiken keskiössä on tietysti Paul Atreides itse, ja luojan lykky että häntä näyttelee Timothee Chalamet tai muuten tämä olisi voinut kaatua jo ensimetreillä. Chalamet hallitsee tunteiden hillityn esittämisen hyvin, joka sopii valheiden ja petosten maailmassa kasvaneelle Paulille; hänessä on tunteita, ajatuksia ja omaa tahtoa, mutta Atreidesin suvun perijänä hän ei aina pääse esittämään niitä tahtomallaan tavalla. Paul on hiljainen ja epävarma, vaikka onkin taitava monessa asiassa ja loistava useassa (ah, 1960-luvun sicifiprotagonistit...). Chalametin luontainen karisma ja katse, jonka takana tuntuu aina olevan jotain käynnissä, saa Paulin toimimaan vaikka hän ei lopulta olekkaan elokuvan mielenkiintoisin hahmo. Tämä rooli kuuluu Lady Jessicalle (Rebecca Ferguson), Paulin äidille joka on Herttua Leto Atreidesin (Oscar Isaacs) jalkavaimo ja Bene-Gesserit järjestön oppilas, joka tasapainottelee kaikkia näitä kolmea elämässään. Hän rakastaa Paulia ja Letoa, mutta hänen syvin uskollisuutensa on Bene-Gesseritille ja heidän tuhatvuotisille juonilleen, joka repii häntä kappaleiksi. Ferguson esittää erinomaisesti sen miten yksin ollessaan hän on tukahtua surusta ja pelosta näiden kolmen risteymässä, kuitenkin kasaten aina itsensä ennen kuin kukaan oikeasti näkee mitä hän tuntee. Oscar Isaacs tuo myös hienoa voimaa ja karismaa Leto Atreidesiin, ollen sekä lämmin isä Paulille, kunniakas johtaja kansalleen joskin suuria riskejä ottava pelaaja galaktisessa politiikassa.

Toisella puolella pelipöytää on Harkonnenin huone (kyllä, tiedän että Harkonnen nimi tulee siitä että Herbert anglisoi suomalaisen sukunimen Härkönen, mutta oikea kysymys on että olisiko suomennettu Vladimir Harkonnen sitten Viljami Härkönen?). Paroni Vladimir Harkonnen (Stellan Skarsgård) on monellakin tapaa ongelmallinen hahmo, ikävän kliseinen "fat bastard" hahmotyyppi jossa hahmon paheellisuutta korostetaan tämän fyysisessä muodolla. Onneksi tämä ei ole lähelläkään Lynchin elokuvan versiota, ja Skarsgård oli kaikin puolin oikea valinta tähän rooliin. Paronissa ensimmäinen asia johon kiinnittää huomiota on hänen äänensä. Skarsgårdin tunnettu rouhea basso on täydessä tehossa, ja hänen jokaista sanaansa tulee kuuneltua herkeämättä. Skarsgård hallitsee jokaista tilaa jossa hän on äänellään ja rauhallisuudellaan, joka korostaa enemmän hänen älykkyyttään ja laskelmoivaa luonnettaan. Hän on juonija, joka näkee läpi Keisarin poliittisten liikkeiden ja välittää päivän lopussa vain rahasta ja vallasta. Paronin veljenpoika Glossu Rabban (Dave Bautista) on väkivaltainen siirtomaaherra kaksimetrisen lihaskimpun muodossa, ja oli ihanaa nähdä Bautista revittelemässä konnan roolissa pitkästä aikaa. The Suicide Squadissa loistanut David Dastalmachian nähdään paronin mentatina (kyborgina joka on todella hyvä matikassa) Piter De Vriesina, ja hänen kykynsä näytellä lurkkeja hännystelijöitä ei ole kadonnut mihinkään. 

"When is a gift not a gift?"

Dune on niitä elokuvia joissa hahmoja riittää; en maininnut juuri mitään Atreidesin huippusotilas Duncan Idahosta (Jason Momoa), Atreidesin asemestari Gurneysta ja mentatistaan Thufirista (Josh Brolin ja Stephen McKinley Henderson) tai Arrakiksen alkuperäiskansa fremeniin kuuluvasta Stilgarista (Javier Bardem) mutta olisimme täällä vielä huomennakin jos puhuisin heistä kaikista. Sen sijaan haluan puhua Dunen ulkonäöstä ja visuaalisuudesta. Bombastisuus ja koko on Dyynissä huomattava, laskeutumisalusten ja palatsien ollessa massiivisia koossaan ja brutalistisen minimalistisia ulkomuodossaan. Jokainen kansa ja planeetta jota ne hallitsevat ovat uniikkeja ulkoasultaan; Atreidesin kotiplaneetta Caladan muistuttaa hieman Irlantia ja Skotlantia suurine vuorineen ja rantoineen, säkkipillien ollessa samalla osa heidän musikaalista identiteettiään. Harkonnenien Giedi Prime on teollisuuden ja talouskasvun runtelema painajainen suoraan H.R. Gigerin mielikuvituksesta, ja Harkonnenin joukkojen vitivalkoinen iho juontaa juurensa Giedi Primen saasteiseen luonteeseen. Arrakis on molemmille suvuille vihamielinen auringon paahtama erämaa, jossa ulkopuoliset ovat elementtinsä ulkopuolella. Arrakiksen fremenit ovat sopeutuneet elämäntapaan joka ei perustu valtakuntien rakentamiseen vaan selviytymiseen ja resurssien varovaiseen hallintaan. Kuvaaja Greg Frasier tekee hyvää työtä näiden elementtien pallottelussa myös kuvauksessa, jossa palatsien ja avaruusalusten kylmä pimeys on kontrastissa Arrakiksen kirkkauteen ja aavikon lämpöön. Alusten koko, taistelujen raakuus ja erityisesti suurten hiekkamatojen esiintuonti saa kaiken Dunessa tuntumaan isolta ja eeppiseltä juuri oikealla tavalla, luoden kuvan maailmasta jossa massiiviset tapahtumat ovat käynnissä pienten yksilöiden kustannuksella. Samalla Villeneuven kiinnostus kieliin ja niiden monimuotoisuuteen näkyy elokuvassa; Sardukarit ja Harkonnenit eritoten erottuvat tuntematommalla puheenparrellaan, ja viittomakieli on taito josta on varmasti hyötyä poliittisen pelin ja ajatustenlukijoiden täyttämässä galaksissa. Äänimiksaus ja äänisuunnittelu on myös ensiluokkaista, tuoden sekä mammuttimaisen suuria koneita että pienempiä teknologisia vimpaimia todellisuuteen luovilla tavoilla. 

Seremoniallinen tilaisuus ja vaatimaton sukkula.

Dune on avaruusooppera, ja tämä oli mielenkiintoinen genre hard scifin ja kyberpunkin parissa aikaisemmat scifileffansa tehneelle Villeneuvelle. Avaruusoopperaan yhdistetään usein camp, ja se on jotain mikä näkyy Lynchin elokuvassa vahvasti, mutta Villeneuvea ei moinen kiinnosta. En silti kutsuisi Dunea ilottomaksi, enemmänkin mystiseksi. Ennustukset, tuhatvuotiset suunnitelmat ja historia näkyy vahvasti Dunen tarinassa, jossa jokaisella asialla on oman nimensä ja historiansa. Kaiken takana on mahdollisesti enemmän, mutta elokuva ei pysähdy selittämään jokaista asiaa ja niiden historiaa, vaan luo niiden avulla kuvan elävästä, joskin myytteihin verhotusta maailmasta. Paul on uusin pelinappula tässä galaktisessa myyttissä, vastahakoinen sellainen. Dunessa tarkastelun kohteena narratiivissa on Valittu Sankari; Paulin uskotaan olevan juuri se - kwizatz haderach, lisan al-gaib - messias joka voi johtaa ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Paul ei itse moisesta kohtalosta piittaa, ja se että hän on vain pitkän suunnittelun lopputulos Ben-Gesseretin pelissä ei auta asiaa lainkaan. Paul näkee visioita tulevaisuudesta jota hän ei halua, vallasta jota hän ei kaipaa ja sodasta jota hän ei tahdo, mutta voiko hän näille mitään? Onko ensimmäinen askel otettu siitä hetkestä lähtien kun hän astui Arrakikselle ja suuri peli siirtyi seuraavaan lukuunsa? Pallottelu ihmisyyden ja messiaanisuuden kanssa on osa Paulia hahmona. Frank Herbertin Dyyni käsittelee laajasti valtaa ja johtajuutta, Herbertin uskoessa vallan houkuttelevan aina niitä joita se voi korruptoida (Herbert oli sukua senaattori Joseph McCarthylle jonka poliittiset päätöksenteot vaikuttivat paljon Herbertin mielipiteisiin politiikasta) ja nämä teemat vallasta ja johtajuudesta ovat yhä näkyvillä Dunessa. Atreidesit ovat ehkä meidän näkökulmalle tähän tarinaan, mutta hekin ovat osa riistokapitalistista, kolonialistista monarkista sotilasvaltaa, ja Atreidesin sotilaiden lievästi fasistinen ulkoasu on hyvä muistutus tästä.

Dune ei ole vailla virheitään. Eniten sitä painaa alaspäin alkuperäisteoksen valinnat ja niiden takana seisominen; Vladimir Harkonnenin läskifobinen ulkoasu on yksi, mutta myös se että jälleen kerran hyvin vahvasti lähi-idän kulttuureihin sidotut fremenit ovat esillä ilman että arabinäyttelijät saisivat tuoda näitä hahmoja eloon ja Paul on yhä hyvin paljon white saviour -hahmo. Monet elokuvan poc -hahmoista ovat Dunessa vain kuolemassa, ja yhdessä tapauksessa epämiellyttävät implikaatiot nousevat esiin kohtauksen symboliikassa ja kehystyksessä. Jessica ja tohtori Liet-Kynes (Sharon Duncan-Brewster) ovat oikeastaan ainoat naishahmot tässä elokuvassa (Zendayan Chanin roolin jäädessä yllättävän pieneksi). Tämä on usein ongelma kuin melkein 60 vuotta vanhaa tieteiskirjallisuutta aletaan adaptoimaan ilman halua päivittää sitä yhtään, mutta nämä eivät ole minulle elokuvaa pilaavia ominaisuuksia. Dune on massiivinen onnistuminen lopputuloksena, eeppinen scifielokuva suurella mittakaavalla ja kärsivällisellä toteutuksella. Villeneuven lupaus ei vieläkään petä, ja toivon todella että hänen annetaan tehdä Dune II myös tämän jälkeen. Potentiaali saada Dunesta 2020 -luvun Lord of the Rings on olemassa, ja harvoin näkee näin uniikkia ja itsevarmaa lopputulosta isossa Hollywood -tuotannossa. Dyyniä pidettiin pitkään mahdottomana adaptoida, aivan kuten Taru Sormusten Herrastakin, mutta Villeneuve on nyt näyttänyt että tämä ei vaadi kuin omistautumista, kärsivällisyyttä ja taitoa. Dune on vuoden elokuvatapaus, joka kannattaa ehdottomasti kokea suurelta valkokankaalta. 

Aasa T 

PS. MIKÄ HELVETTI SE ÖLJYISÄ IHMISHÄMÄKKI OLI

Aasa Arvostaa: Shang-Chi and the Legend of Ten Rings

Black Widowin ja Spider-Man: No Way Homen välissä olevat uudet Marvel Cinematic Universen elokuvat ovat ne joita odotin eniten, sillä ne perustuvat hahmoihin joista tiedän vain välikäsien kautta jotain. Esimerkiksi Shang-Chi ei ole hahmona minulle tuttu juuri millään tavalla. Olen lukenut pari sarjakuvaa joissa hän on ollut mukana, mutta hänen omat tarinansa ovat minulle tuntemattomia, ja veikkaisin että en ole yksin tässä, ainakaan kotimaisten sarjisharrastajien kanssa. Kuulemani mukaan Shang-Chi oli suositumpi hahmo Ruotsissa, jossa hänen edesottamuksiaan julkaistiin suhteellisen suosituissa käännösarjakuvissa kasarina. Shang-Chi on myös siitä erikoinen tapaus, että hänen hahmogalleriassaan on hahmoja jotka eivät ole Marvelin omia; tarinoissa Shang-Chin etäinen isä on Fu-Manchu, kirjailija Sax Rohnerin luoma hahmo ja monella tapaa ongelmallinen jäänne pulp-kirjallisuuden aikakaudelta. Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings luonnollisesti poistaa tämän yhteyden, ja samalla korjaa muita suht tunnettujen aasialaisten hahmojen stereotypioita sarjakuvissa tyylikkäästi:

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings 

Tarina: Vuosisatojen ajan on Xu Wenwu (Tony Leung) riivannut maailmaa Kymmenen Renkaan Armeijan johtajana, käyttäen voimakkaita artefakteja valtansa laajentamiseksi. Hänen etäinen lapsensa Shang-Chi (Simu Liu) ajautuu takaisin isänsä suunnitelmiin tämän koittaessa käyttää renkaiden mahtia yhdistämään hajonneen perheensä. Shang-Chin on korjattava menneisyyden virheensä, löytää liittolaisia ja pysäyttää isänsä, ennen kuin tämä tekee jotain peruuttamatonta.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin on ohjannut Destin Daniel Cretton, japanilas-amerikkalainen ohjaaja jonka surumielisen kaunis lakihuonedraama Just Mercy oli syy siihen miksi olin innoissani tästä elokuvasta. Tämä into ei jäänyt lunastamatta, sillä Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yhtä iloa; toiminnan täytteinen seikkailu täynnä värikkäitä ja muistettavia hahmoja, luovia toimintakohtauksia täynnä nousevia panoksia ja raskaita teemoja perheen ja erityisesti perheen odotusten kannalta. Shang-Chistä on kehkeytymässä yksi isoimmista englanninkielisistä elokuvista jossa on lähes kokonaan aasialainen näyttelijäkaarti suhteellisen tuntemattomalla tähdellä, ja jokaisen illuusion siitä että tällaiset elokuvat eivät myy pitäisi tuhoutua viimeistään tämän myötä. Muutaman legendaarisen näyttelijän lisäksi Shang-Chi on myös alusta uusille kyvyille, joista tulemme kuulemaan vielä tulevaisuudessa paljon.

Simu Liun roolisuoritus titulaarisena sankarina on yhtä iloa. Shang-Chi (tai Shaun, kuten häntä amerikassa kutsutaan) on elokuvan alussa suhteellisen huoleton elämästä nauttija, joka pitää työstään ovimikkona, juhlii ystävänsä Kathyn (Awkwafina, tämän elokuvan Darcy) kanssa ja muutenkin ottaa suhteellisen rennosti. Tämän tuhoutuessa Kymmenen Renkaan tulon myötä alkaa Shang-Chi ottamaan vastuuta menneisyydestään ja joutuu kohtamaan sekä oman menneisyytensä huonona isoveljenä ja sen miten paljon hän yhä pelkää isäänsä. Shang-Chin sisko Xialing (Meng'er Zhang) on sen verran merkittävä pelaaja elokuvassa että elokuvan nimi olisi voinut olla myös Shang-Chi and Xialing, ja uusi tulokas Zhang on ehdottomasti tuleva tähti yhdessä Simu Liun kanssa. Kuten Shang-Chi, myös Xialing on luonut oman elämänsä isänsä ulkopuolelle (jossa on mukana myös pettämätön Ronny Chieng) ja pyrkinyt pääsemään eteenpäin menneisyydestään, mutta niin kauan kuin Wenwu hallitsee Kymmentä Rengasta, ei kukaan saa rauhaa - vähiten hän itse. 

Elokuvan ehdoton tähti on kuitenkin loistava Tony Leung, joka nostaa Wenwun MCU:n pahisgallerian uudeksi tähdeksi. Cretton, käsikirjoittajat ja Leung saivat eteensä vaikean tehtävän; miten tuoda niinkin stereotyyppinen ja rasistisiin mielikuviin perustuva hahmo kuin Mandariini nykyaikaan? Tässä tehtävässä kuitenkin onnistuttiin hienosti. Xu Wenwun kanssa on helppo sympatisoida; hänen vuosisatoja kestäneen elonsa huippukohta oli perheen perustaminen, ja sen hajottua on hän hieman hukassa, palaten takaisin vanhoihin julmuuksiin. Wenwu on narsisti joka näkee lapsensa vain itseensä jatkeena (ja tyttärensä kohdalla oikeastaan äitinsä jatkeena, kohdellen Xialingia kuin ilmaa tämän poistumisen jälkeen) ja luulee pystyvänsä korjaamaan kaiken vain kokoamalla perheensä yhteen, koska hänelle se tarkoittaa onnea ja muiden mielipiteet eivät juuri Wenwua kiinnosta. Leungin roolisuoritus tekee tästä kaikesta käsinkosketeltavan aidon tuntuista, ja hänen kaipuunsa olla yhdessä elämänsä kenties ainoan rakkauden kanssa on ymmärrettävää. Leung on myös uhkaava omassa rentoudessaan miten hän kävelee tilanteisiin, ja elokuva ottaa myös kantaa Iron Man 3:en Mandariiniin fiksulla ja huvittavalla tavalla. 

Myös tapa miten Mandariinin kymmenen sormusta (ten rings) muutettiin
muistuttamaan hun gar -harjoitusrenkaita oli erittäin kekseliästä ja fiksua. 

Visuaalisesti Shang-Chi and the Legend of Ten Rings on myös yksi MCU:n kauneimpia. Varsinkin toimintakohtaukset kehittyvät ja muuttuvat värimaailmaltaan useaan otteeseen; taistelu bussissa San Fransiscossa RAZOR FISTIN (Florian Munteanu) kanssa on koko ajan liikkessä oleva sarja eskalaatioita, macaolaisen pilvenpiirtäjän sisällä mainostaulujen valot ja bambuiset rakennustelineet luovat uusia haasteita ja loppua myöten alkaa meno mennä entistä fantastisemmaksi ja yliampuvammaksi - ehkä jopa liiankin. Sen tarkemmin kertomatta yksityiskohtia totean, että kenties loppu olisi voinut olla hillitympi ja samalla sitoa se paremmin hahmoihin spektaakkelin sijaan. Pidin siitä mitä se oli - tällaista hulvattomuutta ja meininkiä minä haluan nähdä supersankarielokuvissa muutenkin enemmän - mutta se tuntui hieman antiklimaattiselta verratuna siihen mitä sitä ennen oli. Kuvauksesta elokuvassa vastasi alan konkari Bill Pope (Matrix, lieneekö tarve sanoa muuta) ja hänen silmänsä alla ja koreografien hienon työn myötä toimintakohtaukset ovat ehdottomasti elokuvasarjan parhaimmistoa. Sama väriskaala-ongelma näkyy (varsinkin lopussa) mutta Pope nostaa silti työllään elokuvan MCU:n huipulle, ja kuvaus kertoo tarinaa siinä missä dialogikin; taistelut eivät ole vain fyysisiä mittelöitä, vaan hahmojen tapa keskustella ja näyttää tunteitaan ja Pope tuo tämän esiin kauniisti.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings rakentuu paljolti perheen ympärillä liikkuvien teemojen ympärille; perheen perintö, vanhempien toiveet lasten suhteen, perhetraumat ja oman paikan löytäminen vanhempien varjosta. Nämä ovat teemoja jotka ovat syvästi linkittyneitä aasialaisiin perhekokemuksiin, mutta Shang-Chi käsittelee niitä kuitenkin hyvin samaistuttavalla tasolla. Lukemieni kommenttien ja artikkelien perusteella on Shang-Chi kuitenkin resonoinut juuri aasialaisten katsojien kanssa sen huolellisen rakennuksen, hienovaraisten viittausten ja kielen käytön kautta. Shang-Chi and the Legend of Ten Rings on ehdottomasti yksi MCU:n parhaimmista elokuvista juuri tämän huolellisen työn takia. Hahmot ovat mielenkiintoisia, heidän väliset suhteensa monimutkaisia ja aidon tuntuisia ja toiminta näyttää upealta ja kantaa mukanaan tarinaa sen sijaan, että toiminta pysäyttäisi juonen paikoilleen. Black Widow tuntui monellakin tapaa vielä perinteiseltä MCU-elokuvalta, mutta Shang-Chissa näkyvä tekijän ääni ja luovuus lupailee hyvää hieman persoonallisemmasta elokuvasarjasta. Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on nyt elokuvateattereissa, ja voin suositella sitä sekä elokuvasarjan faneille että niille, jotka eivät tähän mennessä ole vaivautuneet. Tässä on hieno elokuva jonka kautta hypätä mukaan maailmaan. 

Aasa T

Spoiler stuff below!

- Minua kiinnostaa paljon tarina siitä miten Wong (Benedict Wong) on etunimi-läheinen Emil Blonskyn eli ABOMINATIONIN kanssa?

- Seuraava Shang-Chi elokuva (tai ehkä jopa Kostajat, who know) on mitä luultavammin Fin Fang Foom -elokuva (renkaat ovat sarjakuvissa hänen luomuksensa ja stingerissä "ne lähettävät signaalia jollekin") mutta toisaalta toivoisin että Xialing järjestää Kymmenen Renkaan uutena pomona kamppailulaji-turnauksen jossa voitaisiin nähdä kaikkia hauskoja Marvelin kamppailulaji-hahmoja; Echo, Temujin, Black Tarantula, Hopeasamurai, Tiger's Beautiful Daughter, White Tiger, Bride of Nine Spiders, Fat Cobra, Ikari - myös hieno mahdollisuus tuoda Netflixin sarjojen hahmot kuten Iron Fist, Daredevil, Steel Serpent ja Elektra mukaan toimintaan! 

- Pitkästä aikaa koin aidon yllätyksen elokuvateatterissa, luoja siunatkoon Ben Kingsleyta.