DuckTales 2017 - nostalgia tehtynä oikein

Viime kerrasta onkin hieman aikaa? Yli kolme kuukautta sitten kirjoitin jotain muuta kuin arvostelutekstiä tähän blogiin, sen jälkeen olen lähinnä kirjoitellut arvioita. Valitettavasti tämä tarkoitti myös sitä, että blogin semi-perinteinen halloween -aiheinen teksti jäi väliin tältä vuodelta. Syitä on monia; väsymys, kiireet, olen kirjoittanut tekstejä tahoille jotka maksavat minulle siitä ja niin pois päin. Höh, ei selityksiä. Mennään suoraan asiaan. Tänään haluan puhua sarjasta, jonka katsoin juuri loppuun ja joka muistutti minua hyvistä lapsuuden muistoista, mutta ilman että tunsin itseni manipuloiduksi onttoon nostalgiaan. Tänään aiheenamme on DuckTales 2017.

(woo-oo)

Huom! Sisältää juonipaljastuksia kausilta 1-2.

1. Nostalgia markkinatuotteena 

Nostalgia, kreikan kielen sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska), tarkoittaa yksinkertaisesti kaipuuta vanhaan. Termi tuli ensimmäisen kerran käyttöön 1600 -luvulla, jolloin lääkäriopiskelijat kutsuivat sillä nimellä sweitsiläisten palkkasoturien kokemaa ahdistusta joka johtui koti-ikävästä. Nostalgiaan kuuluu koti-ikävä, "vanhojen hyvien aikojen" haikailu ja "lapsuuden yksinkertaisten ilojen" muistelo. Jos viimeiset 10+ vuotta median aktiivisena kuluttajana on opettanut minulle jotain, niin se on se että nostalgia on myös markkinatuote. Nostalgian käyttäminen median myynnissä ei ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö sinänsä. Mediasyklit ovat esimerkki nostalgian käytöstä median markkinoinnissa; 20-vuoden sykli, 30-vuoden sykli ja niin pois päin tarkoittaa sitä, miten vuosikymmenien sykleissä eri aikasidonnaiset mediatuotteet tulevat uudelleen suosioon. Tunnetuin näistä sykleistä on 20-vuoden syklistä 30-vuoden sykliksi muuttunut kasari-nostalgia, jonka tuotteita vilisi 2010-luvulla; It, Stranger Things, Ready Player One - nämä käyttävät jotenkin kasarinostalgiaa osana tarinaansa, estetiikkana tai ovat osa tätä nostalgiaa itse, ja nämä ovat vain kolme ilmiselvintä esimerkkiä. Kasarinostalgian suosion selittää paljolti se, että tuon sukupolven tarinankertojat ovat nyt siinä iässä, että katsovat kohti lapsuuttaan ja nuoruuttaan nostalgisesti ja puskevat sitten ulos tarinoita joissa tämä nostalgia näkyy. Ysärinostalgia on ollut hetkenaikaa myös juttu, mutta ei vielä samalla tavalla kuin kasarinostalgia. 

Tätä odotellessa?

Nostalgian käyttö ei kuitenkaan aina tarkoita sitä että se olisi halpaa tai luottaisi pelkästään siihen tarinassaan. Stranger Things mielestäni toimii koska sen viittaukset ja vaikutukset ovat upotettu osuvasti kokonaisuuteen ja tarinan pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa. Nostalgiset elementit vain sitovat sen kiinni aikakauteen ja sen mediatuotteisiin. Mutta nostalgia markkinatuotteena on kuitenkin helppo myydä, ja usein työtä ei paljoa tarvitse tehdä muistelon lisäksi. Monet Disneyn uusista live-action uusinnoista menevät nostalgiamarkkinoinin piikkiin, jossa tuttuja musiikkeja, visuaaleja ja asetelmia vanhoista animaatioelokuvista käytetään nostalgian kalasteluun, ja lopputulos on usein vain tylsä remake jolla koitetaan "korjata" jotain mikä ei ollut rikki. Samoin vanhojen elokuvien ja elokuvasarjojen uudelleenherättely, kuten Ghostbusters: Afterlife, Space Jam: A New Legacy ja Coming 2 America, menevät tähän kategoriaan; koko elokuva on olemassa vain vanhan elokuvan suosion takia, ja mitään merkittävää uutta ei tehdä elokuvan sisällä paitsi viitata aikaisempaan osaan tökerösti. Solo: A Star Wars Story on hyvä esimerkki tästä, koko elokuvan ollessa vain jatkuva jana viittauksia parempiin elokuviin elokuvasarjassa ja koittaen luoda merkitystä onttojen viittausten kautta. Nostalgialla on helppo myydä vaikka mitä, ja yleisöjen vanhentuessa on helppo siirtää aikajanaa eteenpäin ja löytää uusia nostalgisia tuotteita myytäväksi. 

Miten sitten DuckTales 2017 eroaa näistä? Kyseessä on kuitenkin reboot 30 vuotta vanhalle sarjalle. Mitä se tekee oikein?  

2. "Uutta juonta aina sahaa ankat, woo-oo"

DuckTales on vuonna 2017 alkanut Disneyn tuottama animaatiosarja jonka kehittivät Matt Youngberg ja Francisco Angones. Sarja on reboot vuoden 1987 samannimiselle sarjalle, mutta on täysin omassa jatkumossaan tuon sarjan ja sen sarjakuva-adaptaatioiden ulkopuolella. DuckTales kertoo Roope Ankasta (David Tennant) joka seikkailee ympäri maailmaa, etsien aarteita ja taistellen monien vihollistensa yliampuvia juonia vastaan. Roopen mukana seikkailuissa on Tupu, Hupu ja Lupu (Danny Pudi, Ben Schwartz ja Bobby Moynihan), Roopen sisarenpojan Aku Ankan (Tony Anselmo, 30-vuoden veteraani Akun näyttelijänä) omat siskonpojat, jotka Aku sijoittaa asumaan Roopen luokse tämän koittaessa löytää töitä itselleen. Seikkailuissa mukana on usein Roopen taloudenhoitaja Selman (Toks Olagundoye) lapsenlapsi Webby (Kate Micucci), Roopen autokuski/pilotti Heimo "The Himbo Incarnate" Huima (Beck Bennet) sekä joukko Ankkaperheen ystäviä ja tuttuja kuten keksijät Maukka Munankuori (Lin-Manuel Miranda) ja Pelle Peloton (Jim Rash). Roopen ja veljenpoikien seikkailujen tiellä on Ankkalinnan toiseksi rikkain ankka Kulta-Into Pii (Keith Ferguson), Karhukopla ja iso liuta muita konnia ja roistoja jotka havittelevat Roopen omaisuutta tai asemaa Ankkalinnan pää..ankkana. 

Tuntuu hieman oudolta selittää Aku Ankan peruskonseptia pääasiallisesti suomalaiselle yleisölle, aivan kuin lukijoissani olisi joku joka ei tietäisi miten DuckTales toimii, saatikka mikään muukaan Aku Ankka -tarina. Miten DuckTales sitten eroaa näistä aiemmista tarinoista? Ei paljoa, mutta samalla myös hyvin paljon. Perinteisen "Roope etsii aarretta" seikkailun kulku on tuttu melkein kaikille; muinainen aarre on kaukana jossain, sen löytäminen on vaikeaa, mutkia matkaan heittää ulkopuoliset tekijät. Aarre joko saadaan tai se menetetään viimeisellä hetkellä, kaikki palaavat ehjänä kotiin. Toki DuckTalesissa on tarinoita jotka eivät mahdu näihin kehyksiin; osa jaksoista keskittyy ankanpoikien keskenäisiin tarinoihin Ankkalinnassa, sivuhahmojen kuten Maukan tai Heimon edesottamuksiin ja joskus jopa Kulta-Innon näkökulmaan. Merkittävin ero niin sanottuihin klassisiin Ankka-tarinoihin on monien näiden tarinoiden ja konseptien päivittämisessä niin, että ne eivät menetä ajattomuuttaan, ja siihen miten hahmot ovat avain näissä tarinoissa. Seikkailu on aina iso osa jokaista tarinaa, mutta Ankkaperhe ei ole vain passiivinen toimija jonka kautta näemme näitä erikoisia ympäristöjä ja unohdettuja legendoja. Heidän valintansa, näkökulmansa ja omat tarinansa ovat aivan yhtä tärkeitä jokaisessa jaksossa, oli sijaintina rahasäiliö, voittamaton vuorenhuippu tai muinainen pyramidi. 

Suurin innoittaja sarjalle (alkuperäisen lisäksi) on Carl Barksin ja Don Rosan Ankkatarinat. Youngbergin ja Angonesin mukaan jokaiselle sarjan parissa työskentelijälle määrättiin pakollisena lukemistona juuri Roope Ankan Elämä & Teot, ja tämä rakkaus alkuperäisemateriaaliin näkyy sarjassa. Ei orjallisena seuraamisena tai tarinoiden onttona kopioimisena, vaan saman haluna tuoda seikkailu, aito vaaran tunne sekä hahmojen syvyys mukaan DuckTalesiin. Tarinat ja hahmot eivät toimi samalla tavalla, ja muutoksia ollaan tehty rohkeasti; Roopen vanhemmat Fergus ja Lauha McAnkka (Graham McTavish ja Ashley Jensen)ovat vielä elossa, kiitos Ankkapurhan korjauksissa käytettyjen alennuksesta ostettjen druidikivien, Kultu Kimallus (Allison Janney) ei ole vain Roopen vanha mielitietty vaan aktiivinen seikkailija siinä missä Roopekin ja Roopella on yhteistä historiaa Karhukoplan kanssa Ankkalinnan alkuajoilta lähtien. Tämä halu ottaa ja muuttaa asioita on samalla antanut sarjan tekijöille mahdollisuuden päivittää näiden tarinoiden ja elementtien vähemmän hyvin vanhentuneita elementtejä, kuten kolonialistisia teemoja, rasistisia stereotyyppejä ja muita puolia jotka tekevät joskus näiden hyvien tarinoiden lukemisesta hieman raskasta. Tämä ei ole kokonaan poissa, ja Roopen "adventure capitalist" meininki on välillä hieman vanhanaikaista, mutta on tämä silti ehkä modernein otanta näihin tarinoihin. Paljon auttaa se, että jos sivuhahmot on koodattu jonkun etnisen vähemmistön jäseniksi, on myös hänen ääninäyttelijänsä tämän vähemmistön edustaja - egyptiläisen haudanvartijan äänenä on egyptiläinen aktivisti ja tv-koomikko Bassem Youssef, kiinalaisen kasinopelurin roolissa on Jurassic Parkista tuttu B.D. Wong ja Pelle Pelottoman japanilaisen mentorin äänenä on Cary-Hiroyuki Tagawa (Shang Tsung Mortal Kombatista). Rasistinen stereotyyppihahmo Dijon alkuperäisestä sarjasta on muutettu kokonaan uusiksi uudella nimellä Djinn (äänenään Mandalorianin Omid Abtahi) joka tuntuu melkein (ansaitulta) anteeksipyynnöltä alkuperäisen hahmon suhteen. Suurin muutos mitä sarjakuviin (ja alkuperäiseen sarjaan verratuna) on tehty on kuitenkin täysin hahmopohjaista.

It's not perfect, but waaay better than the original.

3. Identtisen erilaiset kolmoset ja kadonnut äiti 

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mielenkiintoinen kolmikko. Jos joku pyytäisi kuvailemaan ankanpoikia, niin se ei olisi kovin vaikeaa; he ovat uteliaita, kekseliäitä, kapinallisia ja rohkeita. Mutta entä jos joku pyytäisi kuvailemaan vain Lupua tai Tupua, tai erottamaan heidät toisistaan muun kuin hatun värin perusteella? Tämä samanlaisuus on aina ollut osa tätä kolmikkoa, ja sen tähden tarinat kolmikosta kertovat aina heistä kaikista. DuckTales kuitenkin erottelee kolmikon selkeästi toisistaan muunkin kuin värikoodatun pukimiston perusteella. Tupu (punainen) on eniten nörtti kolmikosta, tietoon ja rationaalisuuteen perustava tuleva tieteilijä jonka Sudenpentu -identiteetti on selkeiten esillä. Hupu (sininen) on yliaktiivinen seikkailija, suurten tunteiden tulkki jonka suurin halu on tulla kuuluisaksi (tai vain nähdyksi kolmikon ulkopuolelta). Lupu (vihreä) on taasen rento, hieman laiska ja ahneuteen taipuva "paha kolmonen" joka on ehkä kolmikon fiksuin, kuvastaen sanaparia "brilliant but lazy" erinomaisesti. Kaikkien kolmen ääninäyttelijät myös tuovat tämän esiin poikien äänessä, jotka erottaa toisistaan helposti ja kuvastavat hyvin heidän luonteitaan. Tämä erilaisuus luo luonnollisesti myös konflikteja; Tupun tapa yliajatella ja horjumaton luottamus sudenpentujen käsikirjaan, Hupun huomionkipeys ja tunteikkuus sekä Lupun ahneus ja ajoittainen välinpitämättömyys ovat omiaan luomaan draamaa sekä kolmikon sisällä että Roopen ja muiden perheenjäsenten kanssa. Tupu, Hupu ja Lupu DuckTalesissa ovat enemmän yksittäisiä hahmoja kuin vain kopioita toisistaan, ja tämä tekee heidän seikkailujensa seuraamisesta paljon mielekkäämpää ja antaa myös tarinankertojille lisää mahdollisuuksia viedä näitä hahmoja uusiin paikkoihin. 

Also also; tulevat Touho, Aku ja Hannu. 

Ja mikäs sen uudempaa kuin poikien äitisuhteen käsittely. DuckTalesin ensimmäinen jakso päättyi dramaattiseen paljastukseen; ankanpoikien äiti Della Ankka (Paget Brewster) oli kerran osa Roopen ja Akun yhteistä elämää, osallistuten heidän seikkailuihinsa. Dellan kohtalo oli suuri mysteeri sarjan ensimmäisellä kaudella, jolloin Hupun tavoite oli saada tietää mitä hänen äidilleen oli oikein tapahtunut - Roope ja Aku eivät puhuneet Dellasta mitään, ja selkeästi jokin hänen kohtalossaan sai aina Roopen ja Akun siihen tilaan että he hädin tuskin sietävät toisiaan ja he eivät puhu sanaakaan Dellasta toisilleen tai pojille. Oliko Della kuollut? Mitä hänelle oikein kävi? Mysteeriset vihjeet puhuivat Selenen Keihäästä, jonka Della oli ottanut ilman Roopen lupaa, oliko hän pettänyt enonsa luottamuksen ja haluaisiko tämä edes nähdä lapsiaan? Pian salaisuus paljastuu; ennen poikien syntymää Della varasti Roopen avaruusaluksen (Selenen Keihäs), mutta odottamattoman kosmisen myrskyn takia Della katosi avaruuteen. Aku syytti Roopea tästä, ja perheen välit menivät vuosiksi rikki. 1. kauden päätösjakso kuitenkin paljasti Dellan olevan elossa Kuussa, koittaen parhaansa mukaan päästä takaisin kotiin perheensä luokse. Della on hahmo josta ei juuri sarjakuvissa (edes Barksin tai Rosan) juuri puhuta, eikä pojat ikinä tunnu kaipaavan äitiään. DuckTales ottaa tämän fanikysymyksen "mitä tapahtui Della Ankalle" ja teki siitä kantavan teeman kahden kauden ajan, ja hänen paluunsa toi uuden dynamiikan Ankkaperheen toimintaan. 

En ole juuri puhunut Roopesta, vaikka hän on sarjan päähenkilö yhdessä kolmosten kanssa. Syynä tähän on se, että Roope on ehkä se vähiten muuttunut hahmo tässä porukassa, koska Barksin ja Rosan "ikuinen seikkailija- Roope" on sen verran hyvä hahmon arkkityyppi että sen muuttaminen olisi turhaa. Aku Ankka sen sijaan on mielenkiintoisempi muutosten suhteen. Aku on sarjakuvissa sähläri, tuhannen idean ja taidon omaava ikuinen duunari, joka harvoin saa ansaitsemaansa kunnioitusta. DuckTalesin Aku on, noh, traumatisoitunut yksinhuoltaja. Hän on yhä Aku, tästä ei ole kysymystäkään, mutta Dellan roolin kasvattaminen heijastuu Akuun mielenkiintoisella tavalla. Aku on varhaiseläkkeellä oleva seikkailija, joka näki kaiken sen mikä voi mennä pieleen perinteisessä "Aku Ankka"- seikkailussa, ja hänen ainoa kutsumuksensa on suojella kasvattipoikiaan samalta kohtalolta ja totuudelta. Hän ei puhu Dellasta, hän kantaa suurta kaunaa Roopea kohtaan ja kieltäytyy jatkuvasti kutsusta seikkailuun. On oudon raskasta ja surumielistä kuulla *Aku Ankan* sanovan surumielisesti "somebody always gets hurt" värisevällä äänellä. Samalla Aku on, kuten Tepa sanoo, "the most daring adventurer who ever lived", sarjan tiedostaessa melkein metatasolla Aku Ankan aseman tuhansien tarinoiden sankarina, joka ei ikinä hylkää perhettään vaaraan ja jonka ison temperamentin takana on suuri halu suojella juuri perhettään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Mutta mietin myös sarjan aikana, miten tämä metataso näkyy ehkä vahvemmin juuri eurooppalaisille sarjan katsojille? Onko Tepan suuri kunnioitus Akua kohtaan jotain, minkä minä tunnistan Aku Ankan elinikäisenä lukijana, mutta joka voi tuntua oudolta amerikkalaisille katsojille? 

Olisi niin monta hahmoa josta voisin puhua. Kulta-Into Piin versio DuckTalesissa ei ehkä ole yhtä kylmäverinen kuin Rosan tarinoissa, mutta vakavuus on korvattu galaktisella egolla ja rakkaudella monimutkaisiin juoniin ja animaattorit ja Keith Ferguson tekevät Kulta-Innosta karikatyyrisen hilpeän hahmon. Milla Magia on mukana sarjassa, äänenään mahtava Catherine Tate, ja hänen uhkaava varjonsa ulottuu koko ensimmäisen kauden ylle hienolla tavalla. Hannu Hanhi ( Paul F. Tompkins, täydellinen roolitus) on mukana, samoin Touho Ankka (Tom Kenny), edustaen Ankan suvun erikoisia jäseniä hienosti. Jim Rashin Pelle Peloton on yhden labraonnettomuuden päässä superrikollisuudesta, Pikku Apulaisen ollessa megalomaaninen mini-Ultron. Sitten on hahmot joita luotiin sarjaa varten, kuten Milla Magian "siskontyttö" Lena (Kimiko Glen), Tepan paras ystävä joka on hyvä tasapaino Tepan jatkuvalle energialle omalla kyynisyydellään sekä Piilakson miljonääri-parodia Mark Beaks (Josh Brener) joka halajaa teknologista rikkautta ilman kykyä luoda sellaista itse (ouch). Ja tämä on vain muutama hahmo kahdelta kaudelta, kolmannella tulee lisää sellaisia joista voisin kertoa mutta en halua aivan kaikkea paljastaa. Tiedän mitä ajattelette; "Aasa, tämä kaikki kuulostaa ihan kivalta mutta mitä tällä on tekemistä nostalgian kanssa?"

3. Disney Afternoon Shared Universe

Vuonna 1990 Disney loi syndikoidun sarjapaketin nimeltä Disney Afternoon. Tämän ideana oli esittää putkeen joukko Disneyn silloisia (ja vähän vanhempia) animaatiosarjoja. Kahden tunnin putkeen mahtui aina 6 jaksoa eri sarjoista, jotka eivät liittyneet toisiinsa juuri mitenkään, mutta jotka kantoivat samaa Disney -brändiä. Kahden ensimmäisen vuoden ajan näihin sarjoihin kuului Ankronikka, Kummikarhut, Tikun ja Takun Pelastupartio, Pilipalipilotit, Varjoankka ja Hopon Poppoo. En tiedä tarkalleen miten tämä syndikoitu sarjapaketti myytiin Suomen television, mutta maikkari esitti minun lapsuudessani näistä jokaista jossain kohtaa, ja olen nähnyt jokaisesta tarpeeksi että niiden tunnusmusiikit, ääninäyttely ja toistuvat vitsit ovat palaneet ikuisesti alitajuntaani. Lisää sarjoja lisättiin myöhemmin Disney Afternooniin, kuten Nokkapokka, Aladdin -animaatiosarja sekä Gargoyles, luultavasti paras Disneyn 90-luvulla tekemä animaatiosarja jota ei tietääkseni ikinä näytetty Suomen televisioissa. 

DuckTalesin 1. kauden jaksossa 13. (Beware the B.U.D.D.Y. System!), Heimo Huima näyttää Hupulle lapsuutensa suosikkisarjaa; Varjoankkaa. 1. kauden jaksossa 17. (From Confidental Files of Agent 22) paljastetaan Roopen taloudenhoitaja Taatelin olleen nuoruudessaan salainen agentti 22, joka teki töitä SHUSH - järjestölle. Taateli estää tarinassa rikollisen F.O.W.L. -järjestön katalan juonen. Molemmat järjestöt ovat Varjoankasta. F.O.W.L:in agentti Black Heron (April Winchell) koitti saada käsiinsä tuhoisan taikajuoman, jonka resepti oli peräisin Dunwynin linnan druideilta. Kyseessä on kummimarjamehu Kummikarhuista. Kauden 1. jaksossa 20. (Sky Pirates...in the Sky!) Roope perheineen joutuu ilmarosvojen hyökkäyksen kohteeksi palatessaan takaisin Ankkalinnaan löytöretkeltä. Näiden ilmarosvojen kapteeni on Don Karnage (Jaime Camil), Pilipalipilottien pääpahis. Kauden 2. jaksossa 16. (The Duck Knight Returns!), Heimo Huima tapaa Varjoankan näyttelijän Jim Starlingin (Jim Cummings), sekä Drake Mallardin (Chris Diamantopolous), näyttelijän tulevasta Varjoankka -elokuvasta. Elokuvaa ei synny, mutta Drake ottaa Varjoankan roolin itselleen, ryhtyen suojelemaan St. Canardin kaupunkia vaaroilta, Starlingin katkeroituessa ja muuttuen tämän veriviholliseksi Nega-Ankaksi. Ja tässä on kaikki mitä nopeasti keksi kausilta 1-2. Viimeisellä kaudella tulee lisää muista sarjoista, mutta ei niistä enempää tällä kertaa. 

"Minä olen varjo joka lepattaa yössä! Minä olen patterit
jotka eivät sisälly pakkaukseen.. minä olen VARJOANKKA!"

DuckTales ei siis ole vain adaptaatio yhdestä sarjasta, vaan useasta. Nämä viittaukset eivät ole yksittäisiä tai muka-nokkelia viittauksia lapsuutemme sarjoihin. Sarja rakentaa näiden avulla hiljalleen laajempaa maailmaa, nostaen panoksia ja tuoden erilaisia tarinoita ja skenaarioita hahmoille, joita emme ole tottuneet näkemään niissä. Hupun jatkuva kilpailusuhde samanlailla huomionkipeään Don Karnageen, Varjoankan näkeminen aluksi vain Heimon omana nostalgiana ja sitten osana maailmaa Mallardin ja Heimon inspiroituessa fiktionaalisen sankarista ja F.O.W.L:in ja Roopen yhteinen historia - on todella mielenkiintoista nähdä näitä sarjoja sekoitettavan yhteen hauskoilla ja luovilla tavoilla. Eniten tämä tulee esiin 3. kaudella, jossa lisää hahmoja eri sarjoista on vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yhteistä historiaa alkaa löytyä yllättävistäkin hahmopareista. En olisi voinut unelmoidakkaan näkeväni [REDACTED] taistelevan Roopea vastaan [REDACTED]issa. Disney Afternoon toimii nostalgisina rakennuspalikoina mielenkiintoiseen, luovaan ja aina yllättävään maailmaan, ilman että kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Jotenkin Varjoankan superrikolliset, Kummikarhujen taikajuomat ja Pilipalipilottien ilmarosvot vain soljuvat yhteen kokonaisuudeksi, joka toimii ja tekee Ankkojen rikkaasta maailmasta entistä rikkaamman. 

History became legend. Legend became myth.

4. Lopuksi - Entisen Ankkafanin tunnustukset 

Olen nostalginen Aku Ankkaa kohtaan. En ole kuitenkaan lukenut uusia Aku Ankka -tarinoita varmaan yli kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen kun muutin pois kotoa en edes satunnaisesti lukenut uutta lehteä, taskukirjoja en ole myöskään lukenut enään vuosiin. Toki olen lukenut Rosan kokoelmakirjoja uudestaan melkein joka vuosi, ja ajattelen niitä suhteellisen usein, mutta uudet Ankka-tarinat ovat menneet minulta ohitse. Kun käyn vanhempieni luona, luen vessassa usein uutta akkaria, ja en löytänyt siitä oikein mitään tarttumapintaa enään. Olivatko tarinat minun lapsuudessani näin tylsiä ja konfliktit näin väkinäisiä? Missä oli se jännitys, missä lennokas tunnelma, missä globaali seikkailu joka tuntui myös siltä? Oliko Rosan tarinoiden jatkuva läpikäynti pilannut 90% kaikista Aku Ankka -tarinoista minulle? Olin myös kriittisempi Rosaa kohtaan. Stereotyypit ja kolonialistiset teemat olivat aika hoh hoijaa vanhanaikaisia, varsinkin kun ottaa huomioon että tarinat Rosan kirjoista on tehty suurilta osin viimeisen 30 vuoden sisällä. Olisiko Aku Ankka jotain, joka minun pitäisi vain unohtaa ja jättää taakseni, muutamaa avaintarinaa lukuunottamatta, sillä nähtävästi kukaan ei nykyään enään luo mielenkiintoista sisältöä tähän tarinamaailmaan? Sitten katsoin DuckTalesin, ja nostalgiani tätä maailmaa kohtaan heräsi uuteen loistoonsa. Sarjan katselu tuntui samalta kuin parhaimpien Ankka-tarinoiden lukeminen, mutta samalla se oltiin päivitetty nykyaikaan ajattomalla tavalla. Uppouduin narratiiviin Ankanpojista etsimässä äitiään, Roopesta löytämässä nuoruutensa intoa uudestaan, Akusta suremassa menetettyän siskoaan, innostuin nähdessäni hahmoja joita en odottanut näkeväni, aivan kuin näkisin vanhoja ystäviä vuosien jälkeen. Sarjan tekijät tuntuivat jakavan tämän saman rakkauden näitä hahmoja ja maailmaa kohtaan joka minulla oli kerran ollut, ja tämä rakkaus näkyi jokaisessa jaksossa ja rohkeassa valinnassa mennä Barksin ja Rosan muodostamaa kaanonia vastaan, luoden uusia tunnesiteitä hahmojen välille ja kertoen uutta tarinaa uudelle sukupolvelle. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan.

Unohdin puhua ihan kokonaan Mannysta, päättömästä hevosmiehestä. Oh well.

Sarja on kaikin puolin ihastuttava ja diversiteetiltään rikas, ja hetken aikaa ehdin toivoa jotain minulle henkilökohtaisesti tärkeämpää lisäystä tähän tarinamaailmaan. Kauden 2. jaksossa 19. (A Nightmare on Killmotor Hill!), näemme Tupun, Hupun, Lupun, Tepan, Lenan ja Violetin (Tepan ja Lenan kolmas kaveri, äänenä Libe Barer) unimaailmat. Hupun uni on olla "koulun suosituin tyyppi". Unessa on mukana muodoton pilvi, joka Hupun mukaan on "representaatio hänen romanttisesta kiinnostuksestaan joka pelottaa häntä liikaa". Osa on lukenut tämän niin että Hupu olisi biseksuaali, mutta minulle tuossa oli enemmän aro/ace- tematiikkaa. Kolmannella kaudella (kyllä, tämä on aina asia jonka nostan sieltä, sue me) Dellan Kuu-planeetalta kotoisin oleva BFF Luutnantti Penumbra (Julie Bowen) toteaa Heimolle että "hän ei ole kiinnostunut deittailemaan Maan miehiä."Penumbran suhdetta Dellaan sarjassa voisi helposti kuvailla termillä "enemies to lovers", jos sarja olisi mennyt tarpeeksi pitkälle. Kolmannella kaudella nähdään myös äänetön cameo Violetin kahdelta isältä, jotka eivät sano mitään mutta ovat ilmiselvästi pariskunta. Kaikesta uudistushalusta huolimatta Disney selkeästi löi jarrua minkäänlaisen konkreettisen lhbtq+ -hahmon mukaanottamisessa. Syy on yksin Disneyn, koska sama tapahtui myös Owl Houselle, jossa on paljon konkreettisempia homohahmoja, joka lopetettiin pian tämän konkretisoinnin jälkeen. Sarjan storyboard -taiteilija Sam King kertoi Penumbran olevan lesbo, ja "jokaisen hahmon olevan lhbtq+ jossain muodossa". Sarjan luojat olisivat halunneet konkreettista seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen diversiteettiä sarjaan, ja tämä on jotain joka täytti minut suurella ilolla. Pelkästään nämä pienet asiat ja tekijöiden jälkikommentit riittivät samaan minulle lämpimän olon, sillä olisi aika mahtavaa sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistön edustajana nähdä itsensä tässä minulle lopulta niin tärkeässä maailmassa. 

<3

Mutta toisin kävi. Sarjan lento loppui lyhyeen Disneyn lopettaessa sarjan 3. kauteen. Onneksi sarjan tekijät olivat selkeästi tietoisia tästä, ja saivat lopettaa sarjan niin kuin halusivat, ja DuckTalesin loppu tuntuu hyvältä ja monellakin tapaa koskettavalta. Samalla kuitenkin minulle jäi kaiho tätä tarinamaailmaa ja näitä hahmoja kohtaan. Jos sarja olisi jatkunut, mitä kaikkea olisimme vielä saaneet nähdä? Olisiko Disney ottanut päänsä pois perseestään ja antanut DuckTalesin tehdä Dellan ja Penumbran jännitteestä konkreettisen romanssin? Mistä kaikista sarjoista olisi DuckTales ammentanut hahmoja, tarinoita ja konflikteja Roopen, Tupun, Hupun, Lupun, Tepan, Akun, Dellan, Heimon ja muiden eteen? Agnones on Twitterissä kertonut satunnaisista ideoista joita heillä oli tulevaisuuden varalle, jotka olisi ollut niin siistiä nähdä, mutta lopulta DuckTales ei ollut niin suosittu kuin Disney toivoi sen olevan. Koska tulemme näkemään Ankkaperheen samanlaisessa seikkailussa uudestaan? Juuri nyt tuo tuntuu toivottomalta kysymykseltä, ja olen hyvin katkera tästä kaikesta. Olin juuri innostunut näistä tarinoista ja hahmoista uudestaan, ja sitten se oli ohi. Ankkafanius on eurooppalainen ilmiö, ja kun TV-sarjoja ei nykyään näe enään televisiosta, jäi DuckTales suoratoistopalvelujen ja hienojen supertelkkarien omistajien varaan täällä. DuckTales herätti minun nostalgiani näitä tarinoita kohtaan, ja muistamaan kuinka mukavaa on seurata näiden hahmojen seikkailuja. Don Rosalta ei kestänyt kovinkaan kauaa kieltää koko sarjan olemassaolo, sanoen sen olevan kaukana hänen tarinoistaan. Ehkä se ei olekkaan samanlainen, mutta mielestäni Agnones, Youngberg, King ja muut ohjaajat, käsikirjoittajat ja taiteilijat omasivat täysin saman rakkauden näitä hahmoja kohtaan mitä Rosallakin on. Ehkä joskus joku katsoo tämän sarjan, rakastuu siihen ja vuosia myöhemmin tuo tämän rakkauden takaisin Aku Ankan maailmaan. 

En keksi mitään napakkaa tapaa lopettaa tätä tekstiä, joten lainaan Carl Barksia:

They ride tall ships to the far away,

and see the long ago.

They walk where fabled people trod,

and Yetis trod the snow. 

They meet the folks who live on stars, 

and find them much like us,

With food and love and happiness

and things they most discuss

there is no heterosexual explanation to this

The ducks show us that part of life

is to forgive a slight.

That black eyes given in revenge

keep hatred burning bright

So when our walks in sun or shade

pass graveyeards filled by wars,

It's nice stop and read of ducks

whose batttles leave no scars.

To read of ducks who parody

our vain attempts at glory,

They don't exist, but somehow leave

us glade we bought their story.

Aasa T

JA NYT - listauksia.

Suosikkihahmot Top 5: Heimo Huima (The Ultimate Himbo), Della Ankka (missä olet ollut koko elämäni), Pelle Peloton (paras versio hahmosta), Lupu Ankka (mielenkiintoisin kolmosista), Kulta-Into Pii (kuka ikinä keksi tämän version hahmosta on nero).

Suosikkijaksot Top 6 : The Last Crash of the Sunchaser (Kausi 1), The Duck Knight Returns (kausi 2), What Ever Happened to Donald Duck? (Kausi 2), Double-O-Duck in You Only Crash Twice (Kausi 3), QuackPack! (Kausi 3) ja Let's Get Dangerous! (Kausi 3). Kunniamaininta sarjan päätösjaksolle koska ALL THE FEELS ;_;