Aasa Arvostaa: Prey

Ah, Predator-elokuvasarja. Kuten sen sisarsarja Alien, sen pitkään matkaan on mahtunut enemmän huteja kuin osumia, mutta kaiken kaikkiaan pidän melkein kaikista Predator- elokuvista jossain määrin. Kun 2018 Shane Black päätyi lyöntivuoroon The Predatorin kanssa, olin hyvin innoissani mitä hänen kaltaisensa uniikki ja luova ohjaaja saisi aikaan. Lopputulos oli kuitenkin vähän mitä sattui. Neljän vuoden tauon jälkeen elokuvasarja saa jatkoa suoratoistopalvelu Huluun suoraan tulleessa viidennessä Predator-elokuvassa. Tällä kertaa osutaan maaliin ja kunnolla.

Prey

Tarina: Vuonna 1719, nuori komanssi-heimon parantaja Naru (Amber Midthunder) haluaa todistaa kykynsä metsästäjänä. Kun hän liittyy veljensä Taaben (Dakota Beavers) kanssa pelastamaan puuman uhriksi joutunutta metsästäjää, pääsee hän todistamaan kykynsä kun uudenlainen metsästäjä on saapunut suurille tasangoille. 

Parhaat elokuvat ovat usein hyvin yksinkertaisia. Alkuperäinen Predator on hyvin yksinkertainen elokuva: joukko sotilaita menee viidakkoon, sielä heitä metsästää alien-olento ja jännitys syntyy siitä miten nämä hahmot selviytyvät tästä koetuksesta. Predator-elokuvat eivät tuppaa toimimaan niin hyvin, kun ne alkavat tekemään kaikesta monimutkaisempaa. Prey on petollisen yksinkertainen elokuva, mutta sen kauneus ja toimivuus on juuri tässä yksinkertaisuudessa. Prey on paras Predator-elokuva sitten alkuperäisen, peitoten jokaisen aikaisemma elokuvan visuaalisessa kauneudessa, tarinalla ja alkuperäisen elokuvan teemojen jatkamisella uudessa ympäristössä. Dan Trachtenberg on ohjaaja, jonka pitäisi olla paljon kuuluisampi ja jonka pitäisi hakata Preyn ja 10 Cloverfield Lanen kaltaisia fiksuja ja jännittäviä scifi-elokuvia ulos paljon useammin. On uskomatonta miten elokuvasarjalla kesti 35 vuotta päästä tähän yksinkertaiseen ideaan predatorin suhteen: ota historiallinen aikakausi ja heitä sinne predator ja katso mitä tapahtuu. 

Naru on erinomainen protagonisti ja Amber Midthunder on synnynnäinen toimintatähti. Naru on taitava (joskin hieman kokematon) metsästäjä, joka haluaa todistaa olevansa yhtä hyvä kuin heimon muut metsästäjät. Narun äiti koulutti hänestä parantajan, mutta Narun veri vetää tasangoille koiransa Sariin (joka on Paras Poika) kanssa. Naru saa mahdollisuuden todistaa kykynsä universumin vaarallisimman saalistajan kanssa, ja Prey ottaa aikansa Narun kehityksen kanssa. Naru ei heti ensimmäisenä käy predatorin kimppuun, vaan tarkkailee, tutkii, vetäytyy ja käyttäytyy kuten fiksun metsästäjän kuuluu. Trachtenberg selkeästi pitää siitä, että hänen protagonisteillaan on joku taito, jota ei aluksi tajua hyödylliseksi konfliktin päihittämisessä, mutta lopulta ratkaisee tilanteen: 10 Cloverfield Lanessa tämä oli Michellen ompelutaito, ja Preyssa kyse on Narun taidoista parantajana ja yrttien tuntijana. Naru ei päihitä predatoria olemalla paras taistelemaan, vaan olemalla fiksu ja oppimalla muiden virheistä. 

Preyssa oli vaihtoehtona katsoa elokuva dubattuna komanssiksi (itse huomasin tämän vasta kun olin nähnyt elokuvan, joten tämä arvio perustuu englanninkieliseen versioon), mutta Prey on myös elokuva jonka voisi ymmärtää melkein ilman dialogia. Iso osa elokuvan tarinasta rakentuu visuaalisen tarinankerronnan kautta, ja kuvaaja Jeff Cutterin ja leikkaaja Angela M. Cataranzon ja Claudia Castellon hieno työ luo merkityksiä ja ajatuksia ilman, että jonkun täytyy sanoa niitä ääneen. Prey käyttää puhumista ja kieltä muutenkin mielenkiintoisesti: Naru ja hänen heimolaisena puhe on tekstitetty, mutta komanssien alueille tunkeutuvien ranskalaisten turkismetsästäjien puhetta ei olle lainkaan käännetty, tehden heistä vähintään yhtä ulkopuolisia kuin predatorista Narun maailmassa. Prey näyttää suurten tasankojen uljauden, kasketun metsän kolkon kauhun ja lumisen kuusimetsän hiljaisen hartauden upeasti, ja Prey on erittäin kaunis elokuva katsella. Niin, ja predator itse ei ole koskaan aiemmin näyttänyt näin coolilta. 

Kuten tuosta kielen käytöstä voi päätellä, on Prey myös elokuva joka seuraa alkuperäisen Predatorin jalanjäljissä teemojen suhteen. Predator ei ole vain random avaruusolento, hän on avaruusolento joka tarkoittaa jotain. Preyssa tämä juontaa juurensa siihen aikaan ja paikkaan missä tarina tapahtuu. Alkuperäisasukkaat kohtaavat teknologisesti edistyneemmän muukalaisen, jonka käytös on täysin erilaista ja heidän silmissään järjetöntä, ja jotta he voivat olla rauhassa, pitää heidän oppia tuntemaan tämä uusi vihollinen. Kukaan ei nosta tätä esiin selkeästi ja Prey antaa elokuvan ja sen hirviön kontekstin luoda tämän merkityksen luonnollisesti. Samalla palataan myös alkuperäisen elokuvan dualistiseen teemaan: predator on metafora aina kahdesta suunnasta, ja ranskalaisten turkismetsästäjien näkökulmasta tarina on matkasta uuteen maailmaan itsevarmoina omasta ylivoimaisuudesta, tullen vain teurastetuksi vieraassa ympäristössä heille tuntemattomien voimien toimesta. Prey on fiksu elokuva, ja Trachtenberg osaa käyttää näitä ideoita sulavasti ilman että kiinnittää niihin liikaa huomiota. 

Suurin osa Predator-elokuvista on sitä, että äijät juoksevat karkuun predatoria ja ampuvat tätä pyssyillä jotka eivät auta mitään. Lopussa joku hikinen kaveri sitten painii hetken predatorin kanssa ja se on siinä. Paras kohtaus Predatorsissa on se, kun Hanzo taistelee predatoria vastaan miekalla. Preyssa lähitaistelu Predatorin kanssa on päivän sana, komanssien soturien koittaessa pistää näkymätöntä vihollista kylmäksi keihäillä tai Narun loikatessa kirveensä kanssa suoraan predatorin niskaan. Prey melkein vitsailee näiden turhien ampuma-aseiden kanssa, kun turkismetsästäjät ampuvat komean joskin hyödyttömän yhteislaukauksen...jonka jälkeen he alkavat ladata kiiruusti mustaruutiaseitaan kahden metrin päässä predatorista. Tämä lähitaistelu tekee toimintakohtauksista predatorin kanssa paljon jännittävämpiä, koska yksikin virhe ja predator tunkee kätensä viidettä niveltä myöten selkärankaasi. Ampuma-aseet, kuten jousipyssyt ja mustaruutiaseet ovat hyviä silloin, kun predator ei huomaa olevansa niille altis, ja painottaa näin taas kärsivällisyyttä ja suunnitelmallisuutta predatorin voittamisessa. Prey on erinomainen elokuva kaikin puolin: fiksusti ja yksityiskohtaisesti rakennettu, joka ei koita venyttää yksinkertaista ideaansa liian pitkäksi. Tämän kaltaisia napakoita alle kahden tunnin toimintaelokuvia sietäisi olla enemmänkin, ja Dan Trachtenbergin pitäisi saada tehdä niitä enemmän. Olisin kovasti halunnut nähdä Preyn valkokankaalta, jossa sen upea värimaailma ja toteutus olisi päässyt vielä paremmin oikeuksiinsa, mutta ainakin kaikki voivat nauttia tästä elokuvasta kotisohvalta käsin jo nyt. Prey on nyt Disney+ palvelussa.

Aasa T 

Okei, sitten Predator vastaan Lalli....

    

Aasa Arvostaa: The Sandman (Kausi 1)

Minulla on nykyään hyvin pieni lista sarjoja tai elokuvia, joiden tuloa oikeasti odotan jännityksellä. Tällä hetkellä listalla on tuleva Rings of Power- sarja, Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves- elokuva, Christopher Nolanin Oppenheimer ja Black Panther: Wakanda Forever. Näiden lisäksi listalla oli myös Netflixin adaptaatio The Sandman- sarjakuvasta, mutta nyt se on tullut ja olen katsonut sen. 

Tätä kannatti odottaa!

The Sandman (Kausi 1)

Tarina: Vuonna 1916, maagikko Roderick Burgess (Charles Dance) loitsii rituaalin, jonka tarkoituksena on vangita itse Kuolema. Kuoleman sijaan Burgess vangitsee tämän veljen. Sadan vuoden ajan Burgess ja hänen jälkeläisensä pitivät vankia talossaan, kunnes yksi päivä hän lopulta vapautuu. Hän on unien kuningas, painajaisten luoja, oneiromancer, nukkumatti: Morfeus (Tom Sturridge).  Sadan vuoden jälkeen Morfeus palaa takaisin kuningaskuntaansa, ja huomaa tavaroidensa kadonneen ja kuningaskuntansa olevan tuhon partaalla, unien ja painajaisten juostessa vapaana valveolon maailmassa.

Neil Gaimanin mestariteos The Sandman oli hyvin pitkään listalla teoksista, joita pidettiin mahdottomina adaptoida. The Sandman on ollut jonkinlaisessa esituotannon vaiheessa 1990-luvulta alkaen, lukuisten ohjaajien ja käsikirjoittajien pitchatessa ideoitaan Gaimanille. Lopulta Gaiman otti itse ohjat käsiinsä (yhdessä David S. Goyerin ja Allan Heinbergin kanssa) ja The Sandman päätyi Netflixille. Hyvää kannatti odottaa: The Sandman on yksi parhaimmista adaptaatioista sarjakuvista joita olen kuunaan nähnyt, ja samalla yksi Netflixin parhaista sarjoista. The Sandman on rakenteeltaan sarjakuvana hajanainen ja hyvin episodimainen, joten televisiosarja oli kieltämättä ratkaisuna paras sarjan sovittamiseen elokuvan sijaan, antaen tarinalle ja hahmoille tilaa hengittää kunnolla. Kymmenen jakson aikana The Sandman kattaa ison osan sarjakuvien tarinaa, mutta kertaakaan ei tunnu että sarja kiirehtisi tai jättäisi jotain tärkeää pois.

Vaikeimpi asioita Sandmanin adaptaatiossa on aina ollut nimikkohahmon toteutus. Morfeus on monimutkainen ja monella tapaa haastava hahmo näyttelijälle toteuttaa. Morfeus on kylmä, etäinen, hiljainen, tunteeton ja paikka paikoin erittäin kusipäinen hah
mo, mutta toisaalta myös yllättävissä tilanteissa lämmin, isosanainen kun sille päälle sattuu ja yksi voimakkaimmista olennoista maailmankaikkeudessa. Tom Sturridge onnistuu erittäin hyvin työssään. Hänellä on samanlainen kylmän viileä goottiviba mitä Morfeuksella kuuluu olla, ja hänen harvoin näkyvä hymynsä on erittäin lämmin. Sturridge esittää Morfeusta välillä hyvin epäinhimillisenä olentona, joka ei seiso tai vain ole ihmisten seurassa normaalin oloinen, mutta näyttää myös miten pitkän ikänsä aikana Morfeus on myös muuttunut ja kasvanut moniin eri suuntiin. Sarjan toinen päähenkilö on Rose Walker (Kyo Ra), uneksija joka etsii kadonnutta veljeään ja jonka outo kohtalo sitoo hänet Morfeukseen. Sarja on jaettu tässä melkein kahtia, ensimmäisen kertoessa enemmän Morfeuksesta ja toisen puoliskon keskittyessä Walkeriin ja tämän asemaan "unipyörteenä". Onneksi Ra pystyy kantamaan sarjaa Morfeuksen jäädessä hieman taka-alalle, mutta sarjassa ei toisaalta ole yhtään huonoa näyttelijää.

En halua enkä voi listata jokaista erinomaista näyttelijää sarjassa, mutta kehut on annettava kun ne on ansaittu. Kirby Howell-Baptiste on ihana Morfeuksen siskon, Kuoleman, roolissa. Hänessä on sarjakuvan version loputon lämpö ja rakkaus ihmisiä kohtaan, muistuttaen taas miksi Gaimanin versio kuolemasta on niin rakastettu ja pitkäikäinen hahmona. Samalla on myös kehuttava Mason Alexander Parkia Kuoleman ja Morfeuksen sisaruksena Intohimona - Park lobbasi itse itseään twitterissä Intohimon rooliin sarjakuvan suurena fanina, ja hän omaksuu hahmon täydellisesti. Gwendoline Christien roolitus Lucifer Aamuntähdeksi on paras idea mitä kenellään on koskaan ollut, ja Christie on sekä loputtoman uhkaava että upea ilmestys joka kerta kun hän on ruudulla. Täydellisistä roolituksista puheen ollen: Stephen Fry on nuotintarkka Gilbert/Fiddler's Green, kiltti ja höppänä vanha mies joka edustaa viimeisen ja rauhaisan leposijan unta, josta merenkulkijat unelmoivat. Kuten sanoin, The Sandmanissa on kymmeniä hahmoja ja jokainen on toteutettu erinomaisesti, ja voisin jatkaa tällaista kehumislistaa loputtomiin. Sen sijaan puhun kahdesta hahmosta, joiden adaptaatiota odotin kauhuissani, sillä he ovat minulle kaksi pelottavinta hahmoa länsimaisista sarjakuvista.

John Dee (David Thewlis) ja Korinttilainen (Boyd Holbrook) ovat eläneet vuokravapaana pääni sisällä siitä lähtien, kun luin Sandmanin ensimmäisen kerran. John Dee (joka on sama John Dee joka taisteli Oikeuden Puolustajia vastaan sarjakuvissa nimellä Doctor Destiny) on Morfeuksen unirubiinista riippuvaiseksi tullut mies, joka on vakuuttunut siitä että jos kaikkien unelmat olisivat totta - eli jos kukaan ei valehtilisi vaan tekisi ja sanoisi kaiken jonka on aina halunnut - maailma olisi parempi paikka. Thewlisin versio Deesta ei ole ehkä yhtä ulkoisesti karmiva kuin sarjakuvissa, mutta Thewlis on siitäkin huolimatta omalla tavallaan hyvin ahdistava hahmo, ja tämän jakso 24/7 on erittäin onnistunut adaptaatio sarjakuvien vastaavasta tarinasta, jossa vuorokauden ajan John Dee käyttää voimiaan lounasravintolan asiakkaisiin ja henkilökuntaan. Ja sitten on Korinttilainen, painajainen vapaalla jalalla valveolon maailmassa. Korinttilainen on jokainen paha ajatus, jokainen synkkä kudelma ihmisten sydämissä muovattuna ihmisen muotoiseksi sarjamurhaajaksi, jonka visuaalinen design on yksinkertainen mutta karmiva juuri sen tämän takia. The Sandman laajentaa Korinttilaisen roolia merkittävästi, tehden hänestä aktiivisemman hahmon tarinassa ja tämä toimii yllättävän hyvin. Boyd Holbrook on täydellinen Korinttilaisena; hän on erittäin uhkaava, erittäin karismaattinen ja hahmoksi joka Sandmanin maailmassa inspiroi sarjamurhaajia vuosisadan ajan ja joka syö silmämunia hän on yllättävän tykättävä hahmo. 

Sandman sarjakuvat ovat luokiteltu usein kauhu-fantasiaksi, ja hahmot kuten Korinttilainen ja John Dee ovat olleet juurikin näitä, kauhutarinoiden pahiksia. Samalla joidenkin hahmojen kohtalot, kuten Burgessin pojan Alexin "ikuinen herääminen" on täynnä kauhuelementtejä. Näitä elementtejä on kuitenkin jätetty jonkin verran taka-alalle adaptaatiossa. The Sandman ei ole mikään siivo tai lapsille sopiva versio tarinasta, John Deen ja Korinttilaisen uhrit puhukoot puolestaan, mutta fantasia on ehkä voittanut tässä adaptaatiossa kauhun yleisessä tunnelmassa ja fiiliksessä. Tämä samalla tekee ehkä tästä adaptaatiosta myös hieman helpommin lähestyttävän suuremmalle yleisölle, mikä ei ole huono asia. Tärkeät asiat The Sandmanissa ovat kuitenkin kauhun tai yksityiskohtien tuolla puolella: teemat unelmista ja ihmisyydestä. Näitä teemoja käsitellään kauniisti erityisesti jaksossa The Sound of Her Wings, jossa Kuoleman työ ihmisten parissa näytetään kauneudella ja herkkyydellä. Samalla näytetään Morfeuksen kehittyvä suhde kuolevaisten kanssa tämän tavatessa kuolemattoman Hob Gadlingin (Ferdinand Kingsley) kanssa sadan vuoden välein, jossa Morfeuksen näkemys ihmiselämän merkityksestä muuttuu hiljalleen. Samalla näimme ensimmäiset hetket Morfeuksen yhteydestä William Shakespearen (Samuel Blenkin) kanssa, jossa Morfeus antaa hänelle tehtäväksi luoda unelmia ihmiskunnalle. The Sandmanin monimutkaiset ja syvälliset teemat ovat mukana adaptaatiossa, ja sarja käsittelee unelmia ja niiden eri muotoja monella tavalla kymmenen jakson aikana. 

What power would Hell have if those here imprisoned were not
able to dream of Heaven? 

The Sandman on myös visuaalisesti kaunis sarja. Vaikka sarjan estetiikka verratuna sarjakuvana on erilainen, on se kuitenkin hyvin toimiva ja tyylikäs. Morfeuksen palatsi on upea unelmien talo, Helvetti nimensä mukainen ja monet sarjakuvan hetkistä ja visuaalisista tyyleistä on tehty uudestaan onnistuneesti. Minun on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa The Sandmanista. Toki pari ensimmäistä jaksoa on hieman hitaita, mutta Dream a Little Dreamin jälkeen ovat jaksot tahditettu erinomaisesti ja sarjan kaksi parasta jaksoa, 24/7 ja The Sound of Her Wings ovat todella hyvää televisiota, jälkimmäisen ollessa yksi kauneimmsita televisiojaksoista joita olen tänä vuonna nähnyt. The Sandman on upea onnistuminen, tuoden sekä sarjakuvan maailman että hahmot sekä teemat adaptaatiossa mukaan uudella ja mielenkiintoisella tavalla, ja kattaen hyvän osan sarjakuvista kymmenen jakson aikana. Toivon todella että Netflix näkee The Sandmanin arvon ja ei lopeta sitä kesken kaiken (kuten se teki Dark Crystalin kanssa) ja antaa Gaimanin, Goyerin ja Heinbergin kertoa loputkin Morfeuksen ja tämän sisarusten tarinasta loppuun asti. Gaiman on osoittanut hyvää itsehillintää ja ymmärrystä adaptaatiosta nyt kolmasti, ja toivon että Gaiman saa jatkossakin mahdollisuuksia siirtää omia tarinoitaan toiseen mediamuotoon. Vaikka huteja voikin tulla (ja on tullut, American Gods ei ole yhtä hyvä kuin tämä ja Good Omens), on nämä tarinat sen verran hyviä että adaptaatio voi vain antaa uutta elämää niille, ei ikinä viedä mitään pois. Kuten Morfeus sanoo Gadlingille, "parhaat tarinat palaavat aina alkuperäiseen muotoonsa". The Sandman on nyt katsottavissa Netflixissä.

Aasa T 

P.S. Mietin paljon sitä, miten paljon alkuperäisteoksen linkkejä laajempaan DC-universumiin tullaan näkemään sarjan aikana. Niille jotka eivät tiedä, Sandman tapahtuu käytännössä samassa tarinamaailmassa Batmanin ja Teräsmiehen kanssa, ja sarjakuvassa näitä linkkejä riittää. John Dee/Doctor Destinysta mainitsinkin jo, mutta sarjassa näemme myös nuoren Jed Walkerin unelmoivan olevansa supersankari nimeltä Sandman. Joe Simon ja Jack Kirby loivat 1940-luvulla lasten unia suojelevan supersankarin nimeltä Jed Walker, alias Sandman. Wesley Dodds on tunnetumpi supersankari nimeltä Sandman, ja hänkin liittyi myöhemmin Sandmanin tarinaan. Sarjassa Walkerin unessa hänen "roistogalleriassaan" olevat pahikset ovat supersankari Salaman pahiksia. Hotelissa Jed Walker katselee televisiosta Justice League- animaatiosarjaa...jossa kahden jakson pahiksena oli Doctor Destiny. Niin, ja sitten on Johanna Constantine, uusi versio DC/Vertigon hahmosta John Constantine. Vaikka Warner onkin studio The Sandmanin takana, on jännä nähdä kuinka tätä liitosta tai sen puutetta käsitellään jatkossa. 

Aasa Arvostaa: Ms. Marvel

 Olen sanonut useaan otteeseen, miten Kamala Khan alias Neiti Ihme ja tämän tähdittämä sarjakuva Ms. Marvel on yksi Marvelin parhaimmista luovista valinnoista, ja ehdottomasti tarinatalon paras uusi hahmo 2010-luvulla. Aikana, jolloin Hämähäkkimies-tarinat eivät olleet kovin samaistuttavia tai maanläheisiä, oli Kamala täydellinen manttelinperijä ja arkisankari, jonka perheen, yhteisön ja arjen omat haasteet olivat aina yhtä tärkeitä kuin villit supersankariseikkailut. Odotukseni siis Disney+ -adaptaatiolle olivat korkeat, ja muutokset hahmoon ja tämän voimiin olivat hieman huolestuttava merkki siitä, että jotain mikä ei ollut rikki koitettaisiin muuttaa. Onneksi huoleni oli kuitenkin turhanpäiväinen.

Ms. Marvel 

Tarina: Kamala Khan (Iman Vellani) on nuori amerikan-pakistanilainen nuori New Jerseyssa. Kamala on suuri supersankarifani, ja hän erityisesti fanittaa Carol Danversia. Yhdessä ystävänsä Brunon (Matt Lintz) kanssa Kamala karkaa salaa vanhemmiltaan AvengersConiin, jossa paljastuu että Kamala ei ainoastaan fanita supersankareita, hän mahdollisesti on sellainen itsekkin. 

Disney+ sarjat tähän mennessä ovat olleet vaihtelevan laatuisia ja lähtökohtaisesti suhteellisen epätasaisen hyviä. WandaVision oli varsin mainio, mutta sen jälkeen on kompasteltu tai kiirehditty liikaa ja sarjat eivät ole aina onnistuneet tehtävässään. Ms. Marvel on kuitenkin ensimmäinen alusta loppuun asti erinomainen, eheä ja sisällöltään rikas sarja, tuoden jotain uutta ja erilasita Marvel Cinematic Universeen. Bisha K. Alin vetämä sarja on hauska, värikäs, lämmin ja onnistunut adaptaatio sarjakuvan hengestä, jos ei aina tarkkaan tarinoista. Alkuperäinen sarjakuva käsitteli paljon Kamalan ulkopuolisuutta eri yhteisöistä joiden jäsen hän on, ja sarja tuo Kamalan hahmoon lisäksi sukupolvellisia teemoja traumoista ja näiden haavojen parantamisesta. 

Iman Vellani on täydellinen valinta Kamalan rooliin, omaksuen tämän luonteen täydellisesti. Kamala on hieman ulkopuolinen kaikista yhteisöissä joissa hän on mukana. Kamala pitää perheestään, mutta tämä perhe ei oikein ymmärrä häntä ja hankaa vastaan monessa asiassa. Koulussa hän on myös ulkopuolinen, sekä nörttinä että vähemmistön jäsenenä. Kun tähän päälle lisätään vielä yhtäkkiä ilmeentyvät supervoimat, on Kamalan elämä täydellinen sotku. Kamalan tarina on oman paikan löytämistä näissä yhteisöissä ja samalla selvittää voimiensa alkuperää, joiden juuret johtavat aina Intian Jakoon asti. Vellani on karismaattinen, lämmin ja erittäin komedisesti lahjakas nuori kyky joka johtaa sarjaa upeasti eteenpäin, ja odotan innolla että hän pääsee valkokankaalle näyttämään kykynsä uudestaan. Matt Lintzin Bruno on hieman vähemmän ensisijainen hahmo kuin hän oli sarjakuvissa, ja tämän ja Kamalan tuomittua rakkautta toisiaan kohtaan ei käsitellä sarjassa juuri mitenkään. Yasmeen Fletcher on erinomainen Kamalan parhaana ystävänä Nakia, toimien hyvänä vastaparina Kamalalle oman itsenäisyytensä ja vahvatahtoisuutensa kautta.  

Tärkeimmät sivuhahmot ovat kuitenkin Kamalan perheessä. Äiti Muneeba (Zenobia Shroff), isä Yusuf (Mohan Kapur) ja isoveli Aamir (Saagar Sahik) ovat kaikki hauskoja ja uniikkeja hahmoja joiden kanssa Kamalalla on omanlaiset suhteensa. Yusuf on lämmin ja höpsö isähahmo, jota Mohan Kapur näyttelee mahtavalla nolo-isä-energialla. Aamir on uskonnollisin Khanin perheen jäsenistä, ja jonkinlainen silta myös Kamalan ja tämän vanhmpien välillä, sovitellen riitoja ja tukien Kamalaa tämän ongelmien kanssa. Tärkein näistä hahmoista on kuitenkin Muneeba, ja Zenobia Shroff on toinen sarjan tähdistä. Kamala ja Muneeba eivät oikein tule toimeen: Kamala on vapaasieluinen ja voimakastahtoinen teini, Muneeba yhtä lailla vahvatahtoinen mutta myös ylisuojeleva ja traditionaalinen nainen, joka haluaa suojella tytärtään kaikelta. Kamala, Muneeba ja tämän äiti Sana (Samina Ahmad) muodostavat kolmen sukupolven mittaisen kolmikon naisia, jotka ovat loukussa menneisyyden aiheuttamissa haavoissa jotka uhkaavat hajottaa perheen kokonaan. Tämä on sarjan ydin: sukupolvien välinen kuilu, johon liittyy historian hirmutekojen aiheuttamat traumat. 

1947 Intian saadessa autonomian Britti-imperiumista, tapahtui niin sanottu Intian Jako; Intia kuuluisi hinduille, ja Pakistanin maakunta muslimeille. Tämä oli ratkaisu jatkuvaan väkivaltaan hindujen ja muslimien välillä (jonka juuret johtavat Britti-imperiumin kolonialistiseen hallintoon). Jako johti 20 miljoonan pakolaisen siirtymiseen muutamassa päivässä, ja kuolleiden määrä tässä kansanvaelluksessa ja sitä edeltäneissä väkivallanteoissa on jotain 200 000 ja 2 miljoonan välillä. Kuten Aamir sanoo, "jokaisella pakistanilaisella perheellä on oma tarinansa Jaosta", ja Khanin perheen tarina nousee esiin sarjan 5. jaksossa, jossa näemme myös perhettä vaivaavien murheiden juuret. Samaan tapaan kuin Watchmen nosti esiin vähän puhuttuja historiallisia tapahtumia (Tulsan verilöyly), Ms. Marvel valoittaa Intian Jakoa historiallisesti merkittävänä tragediana, sitoen sen osaksi metaforaa supersankareista ja sukupolvellisista traumoista, joita Kamala koittaa ratkaista samalla kun hän yrittää pelastaa maailmaa. Tämä ja muut elementit sarjassa antavat Ms. Marvelille omanlaisen, vahvasti amerikan-pakistanilaisten kokemuksiin perustuvan identiteetin ja yhdessä musiikin ja käsikirjoituksen kanssa tekee siitä yhden uniikeimmista supersankarisarjoista joita on tehty. 

Ms. Marvel onnistuu sarjana paremmin kuin monet edeltäjänsä. Se on visuaalisesti hauska ja luova, käyttäen sarjakuvallisia elementtejä ja leikillisyyttä tuomaan omanlaistansa tunnelmaa sarjaan, pahikset (supervoimaiset clandestinet ja Damage Controlin agentit) sitoutuvat vahvasti sarjan teemoihin (sukupolvelliset teemat menneisyydestä ja ulkopuolisuus) ja toimivat hyvin kahtena täysin erillisenä pahisporukkana. Sarjan musiikit toimivat, Laura Karpmanin yhdistäessä konemusiikkia pakistanilaiseen musiikkitraditioon ja tahditus on erinomainen. Ms. Marvel on paras Disney+ -sarjoista tähän mennessä, eheä, hauska, syvällinen ja erittäin viihdyttävä supersankaritarina. Vaikka se eroaa monessakin kohtaa paljon sarjakuvasta johon se perustuu (kouluympäristön puute, Kamalan voimien linkki tämän ulkopuolisuuteen, Inhumans-linkki, Thomas Edisonin klooni jne), tuo se paljon uutta ja mielenkiintoista sisältöä sarjaan (Kamalan perheen suhtautuminen tämän supervoimiin, sukupolvelliset teemat) ja on oma tarinansa. Näin toisaalta adaptaation kuuluukin toimia, tuoda jotain uutta ja erilaista tarinaan ja näin antaa uutta elämään vanhalle (8 vuotta eli ei ehkä kovin vanha kuitenkaan) tarinalle. Ms. Marvel on ehdottomasti katsomisen arvoinen. 

Aasa T