Tätä kannatti odottaa!
The Sandman (Kausi 1)
Tarina: Vuonna 1916, maagikko Roderick Burgess (Charles Dance) loitsii rituaalin, jonka tarkoituksena on vangita itse Kuolema. Kuoleman sijaan Burgess vangitsee tämän veljen. Sadan vuoden ajan Burgess ja hänen jälkeläisensä pitivät vankia talossaan, kunnes yksi päivä hän lopulta vapautuu. Hän on unien kuningas, painajaisten luoja, oneiromancer, nukkumatti: Morfeus (Tom Sturridge). Sadan vuoden jälkeen Morfeus palaa takaisin kuningaskuntaansa, ja huomaa tavaroidensa kadonneen ja kuningaskuntansa olevan tuhon partaalla, unien ja painajaisten juostessa vapaana valveolon maailmassa.
Neil Gaimanin mestariteos The Sandman oli hyvin pitkään listalla teoksista, joita pidettiin mahdottomina adaptoida. The Sandman on ollut jonkinlaisessa esituotannon vaiheessa 1990-luvulta alkaen, lukuisten ohjaajien ja käsikirjoittajien pitchatessa ideoitaan Gaimanille. Lopulta Gaiman otti itse ohjat käsiinsä (yhdessä David S. Goyerin ja Allan Heinbergin kanssa) ja The Sandman päätyi Netflixille. Hyvää kannatti odottaa: The Sandman on yksi parhaimmista adaptaatioista sarjakuvista joita olen kuunaan nähnyt, ja samalla yksi Netflixin parhaista sarjoista. The Sandman on rakenteeltaan sarjakuvana hajanainen ja hyvin episodimainen, joten televisiosarja oli kieltämättä ratkaisuna paras sarjan sovittamiseen elokuvan sijaan, antaen tarinalle ja hahmoille tilaa hengittää kunnolla. Kymmenen jakson aikana The Sandman kattaa ison osan sarjakuvien tarinaa, mutta kertaakaan ei tunnu että sarja kiirehtisi tai jättäisi jotain tärkeää pois.
Vaikeimpi asioita Sandmanin adaptaatiossa on aina ollut nimikkohahmon toteutus. Morfeus on monimutkainen ja monella tapaa haastava hahmo näyttelijälle toteuttaa. Morfeus on kylmä, etäinen, hiljainen, tunteeton ja paikka paikoin erittäin kusipäinen hah
mo, mutta toisaalta myös yllättävissä tilanteissa lämmin, isosanainen kun sille päälle sattuu ja yksi voimakkaimmista olennoista maailmankaikkeudessa. Tom Sturridge onnistuu erittäin hyvin työssään. Hänellä on samanlainen kylmän viileä goottiviba mitä Morfeuksella kuuluu olla, ja hänen harvoin näkyvä hymynsä on erittäin lämmin. Sturridge esittää Morfeusta välillä hyvin epäinhimillisenä olentona, joka ei seiso tai vain ole ihmisten seurassa normaalin oloinen, mutta näyttää myös miten pitkän ikänsä aikana Morfeus on myös muuttunut ja kasvanut moniin eri suuntiin. Sarjan toinen päähenkilö on Rose Walker (Kyo Ra), uneksija joka etsii kadonnutta veljeään ja jonka outo kohtalo sitoo hänet Morfeukseen. Sarja on jaettu tässä melkein kahtia, ensimmäisen kertoessa enemmän Morfeuksesta ja toisen puoliskon keskittyessä Walkeriin ja tämän asemaan "unipyörteenä". Onneksi Ra pystyy kantamaan sarjaa Morfeuksen jäädessä hieman taka-alalle, mutta sarjassa ei toisaalta ole yhtään huonoa näyttelijää.
mo, mutta toisaalta myös yllättävissä tilanteissa lämmin, isosanainen kun sille päälle sattuu ja yksi voimakkaimmista olennoista maailmankaikkeudessa. Tom Sturridge onnistuu erittäin hyvin työssään. Hänellä on samanlainen kylmän viileä goottiviba mitä Morfeuksella kuuluu olla, ja hänen harvoin näkyvä hymynsä on erittäin lämmin. Sturridge esittää Morfeusta välillä hyvin epäinhimillisenä olentona, joka ei seiso tai vain ole ihmisten seurassa normaalin oloinen, mutta näyttää myös miten pitkän ikänsä aikana Morfeus on myös muuttunut ja kasvanut moniin eri suuntiin. Sarjan toinen päähenkilö on Rose Walker (Kyo Ra), uneksija joka etsii kadonnutta veljeään ja jonka outo kohtalo sitoo hänet Morfeukseen. Sarja on jaettu tässä melkein kahtia, ensimmäisen kertoessa enemmän Morfeuksesta ja toisen puoliskon keskittyessä Walkeriin ja tämän asemaan "unipyörteenä". Onneksi Ra pystyy kantamaan sarjaa Morfeuksen jäädessä hieman taka-alalle, mutta sarjassa ei toisaalta ole yhtään huonoa näyttelijää.
En halua enkä voi listata jokaista erinomaista näyttelijää sarjassa, mutta kehut on annettava kun ne on ansaittu. Kirby Howell-Baptiste on ihana Morfeuksen siskon, Kuoleman, roolissa. Hänessä on sarjakuvan version loputon lämpö ja rakkaus ihmisiä kohtaan, muistuttaen taas miksi Gaimanin versio kuolemasta on niin rakastettu ja pitkäikäinen hahmona. Samalla on myös kehuttava Mason Alexander Parkia Kuoleman ja Morfeuksen sisaruksena Intohimona - Park lobbasi itse itseään twitterissä Intohimon rooliin sarjakuvan suurena fanina, ja hän omaksuu hahmon täydellisesti. Gwendoline Christien roolitus Lucifer Aamuntähdeksi on paras idea mitä kenellään on koskaan ollut, ja Christie on sekä loputtoman uhkaava että upea ilmestys joka kerta kun hän on ruudulla. Täydellisistä roolituksista puheen ollen: Stephen Fry on nuotintarkka Gilbert/Fiddler's Green, kiltti ja höppänä vanha mies joka edustaa viimeisen ja rauhaisan leposijan unta, josta merenkulkijat unelmoivat. Kuten sanoin, The Sandmanissa on kymmeniä hahmoja ja jokainen on toteutettu erinomaisesti, ja voisin jatkaa tällaista kehumislistaa loputtomiin. Sen sijaan puhun kahdesta hahmosta, joiden adaptaatiota odotin kauhuissani, sillä he ovat minulle kaksi pelottavinta hahmoa länsimaisista sarjakuvista.
John Dee (David Thewlis) ja Korinttilainen (Boyd Holbrook) ovat eläneet vuokravapaana pääni sisällä siitä lähtien, kun luin Sandmanin ensimmäisen kerran. John Dee (joka on sama John Dee joka taisteli Oikeuden Puolustajia vastaan sarjakuvissa nimellä Doctor Destiny) on Morfeuksen unirubiinista riippuvaiseksi tullut mies, joka on vakuuttunut siitä että jos kaikkien unelmat olisivat totta - eli jos kukaan ei valehtilisi vaan tekisi ja sanoisi kaiken jonka on aina halunnut - maailma olisi parempi paikka. Thewlisin versio Deesta ei ole ehkä yhtä ulkoisesti karmiva kuin sarjakuvissa, mutta Thewlis on siitäkin huolimatta omalla tavallaan hyvin ahdistava hahmo, ja tämän jakso 24/7 on erittäin onnistunut adaptaatio sarjakuvien vastaavasta tarinasta, jossa vuorokauden ajan John Dee käyttää voimiaan lounasravintolan asiakkaisiin ja henkilökuntaan. Ja sitten on Korinttilainen, painajainen vapaalla jalalla valveolon maailmassa. Korinttilainen on jokainen paha ajatus, jokainen synkkä kudelma ihmisten sydämissä muovattuna ihmisen muotoiseksi sarjamurhaajaksi, jonka visuaalinen design on yksinkertainen mutta karmiva juuri sen tämän takia. The Sandman laajentaa Korinttilaisen roolia merkittävästi, tehden hänestä aktiivisemman hahmon tarinassa ja tämä toimii yllättävän hyvin. Boyd Holbrook on täydellinen Korinttilaisena; hän on erittäin uhkaava, erittäin karismaattinen ja hahmoksi joka Sandmanin maailmassa inspiroi sarjamurhaajia vuosisadan ajan ja joka syö silmämunia hän on yllättävän tykättävä hahmo.
Sandman sarjakuvat ovat luokiteltu usein kauhu-fantasiaksi, ja hahmot kuten Korinttilainen ja John Dee ovat olleet juurikin näitä, kauhutarinoiden pahiksia. Samalla joidenkin hahmojen kohtalot, kuten Burgessin pojan Alexin "ikuinen herääminen" on täynnä kauhuelementtejä. Näitä elementtejä on kuitenkin jätetty jonkin verran taka-alalle adaptaatiossa. The Sandman ei ole mikään siivo tai lapsille sopiva versio tarinasta, John Deen ja Korinttilaisen uhrit puhukoot puolestaan, mutta fantasia on ehkä voittanut tässä adaptaatiossa kauhun yleisessä tunnelmassa ja fiiliksessä. Tämä samalla tekee ehkä tästä adaptaatiosta myös hieman helpommin lähestyttävän suuremmalle yleisölle, mikä ei ole huono asia. Tärkeät asiat The Sandmanissa ovat kuitenkin kauhun tai yksityiskohtien tuolla puolella: teemat unelmista ja ihmisyydestä. Näitä teemoja käsitellään kauniisti erityisesti jaksossa The Sound of Her Wings, jossa Kuoleman työ ihmisten parissa näytetään kauneudella ja herkkyydellä. Samalla näytetään Morfeuksen kehittyvä suhde kuolevaisten kanssa tämän tavatessa kuolemattoman Hob Gadlingin (Ferdinand Kingsley) kanssa sadan vuoden välein, jossa Morfeuksen näkemys ihmiselämän merkityksestä muuttuu hiljalleen. Samalla näimme ensimmäiset hetket Morfeuksen yhteydestä William Shakespearen (Samuel Blenkin) kanssa, jossa Morfeus antaa hänelle tehtäväksi luoda unelmia ihmiskunnalle. The Sandmanin monimutkaiset ja syvälliset teemat ovat mukana adaptaatiossa, ja sarja käsittelee unelmia ja niiden eri muotoja monella tavalla kymmenen jakson aikana.
 |
| What power would Hell have if those here imprisoned were not able to dream of Heaven? |
The Sandman on myös visuaalisesti kaunis sarja. Vaikka sarjan estetiikka verratuna sarjakuvana on erilainen, on se kuitenkin hyvin toimiva ja tyylikäs. Morfeuksen palatsi on upea unelmien talo, Helvetti nimensä mukainen ja monet sarjakuvan hetkistä ja visuaalisista tyyleistä on tehty uudestaan onnistuneesti. Minun on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa The Sandmanista. Toki pari ensimmäistä jaksoa on hieman hitaita, mutta Dream a Little Dreamin jälkeen ovat jaksot tahditettu erinomaisesti ja sarjan kaksi parasta jaksoa, 24/7 ja The Sound of Her Wings ovat todella hyvää televisiota, jälkimmäisen ollessa yksi kauneimmsita televisiojaksoista joita olen tänä vuonna nähnyt. The Sandman on upea onnistuminen, tuoden sekä sarjakuvan maailman että hahmot sekä teemat adaptaatiossa mukaan uudella ja mielenkiintoisella tavalla, ja kattaen hyvän osan sarjakuvista kymmenen jakson aikana. Toivon todella että Netflix näkee The Sandmanin arvon ja ei lopeta sitä kesken kaiken (kuten se teki Dark Crystalin kanssa) ja antaa Gaimanin, Goyerin ja Heinbergin kertoa loputkin Morfeuksen ja tämän sisarusten tarinasta loppuun asti. Gaiman on osoittanut hyvää itsehillintää ja ymmärrystä adaptaatiosta nyt kolmasti, ja toivon että Gaiman saa jatkossakin mahdollisuuksia siirtää omia tarinoitaan toiseen mediamuotoon. Vaikka huteja voikin tulla (ja on tullut, American Gods ei ole yhtä hyvä kuin tämä ja Good Omens), on nämä tarinat sen verran hyviä että adaptaatio voi vain antaa uutta elämää niille, ei ikinä viedä mitään pois. Kuten Morfeus sanoo Gadlingille, "parhaat tarinat palaavat aina alkuperäiseen muotoonsa". The Sandman on nyt katsottavissa Netflixissä.
Aasa T
P.S. Mietin paljon sitä, miten paljon alkuperäisteoksen linkkejä laajempaan DC-universumiin tullaan näkemään sarjan aikana. Niille jotka eivät tiedä, Sandman tapahtuu käytännössä samassa tarinamaailmassa Batmanin ja Teräsmiehen kanssa, ja sarjakuvassa näitä linkkejä riittää. John Dee/Doctor Destinysta mainitsinkin jo, mutta sarjassa näemme myös nuoren Jed Walkerin unelmoivan olevansa supersankari nimeltä Sandman. Joe Simon ja Jack Kirby loivat 1940-luvulla lasten unia suojelevan supersankarin nimeltä Jed Walker, alias Sandman. Wesley Dodds on tunnetumpi supersankari nimeltä Sandman, ja hänkin liittyi myöhemmin Sandmanin tarinaan. Sarjassa Walkerin unessa hänen "roistogalleriassaan" olevat pahikset ovat supersankari Salaman pahiksia. Hotelissa Jed Walker katselee televisiosta Justice League- animaatiosarjaa...jossa kahden jakson pahiksena oli Doctor Destiny. Niin, ja sitten on Johanna Constantine, uusi versio DC/Vertigon hahmosta John Constantine. Vaikka Warner onkin studio The Sandmanin takana, on jännä nähdä kuinka tätä liitosta tai sen puutetta käsitellään jatkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti