M*A*S*H - ihmisyys kauheina aikoina

 Kuten varmasti monille on tuttua, vaikeina aikoina on hyvä turvatua niin sanottuun "comfort mediaan". Varsinkin nyt, kun joka tuutista tulee toinen toistaan kalseampia uutisia - Ukrainan sota ja sen uhkaava laajentuminen, pandemia ja sen jonkinlainen yhteiskunnallinen sivuuttaminen, you name it - on ihan oikein ja kunnollista sulkea silmänsä ja mielensä hetkeksi tai toiseksikin tältä, ja katsoa, lukea, pelata tai muilla tavoin nauttia erilaisista medioista. 

Minä kun olen minä, niin päätin katsoa televisiosarjaa sodasta, lääketieteestä ja ihmisistä tämän kaiken keskellä. 

1. M*A*S*H - kirjasta elokuvaksi ja sieltä televisoon

Niille joille nimi ei ole tuttu, M*A*S*H (jonka tästä lähtien kirjoitan vain MASH) tulee sanoista Mobile Army Surgical Hospital, armeijan liikkuva kirurginen kenttäsairaala. MASH kehitettiin II. maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain armeijassa korvaamaan menneiden sotien aikaiset kiinteät kenttäsairaalat, ja MASH oli käytössä Korean sodasta Persianlahdelle asti. MASH on myös Richard Hookerin kirja, koko nimeltään MASH: A Novel About Three Army Doctors, joka julkaistiin 1968 ja perustuu Hookerin omiin kokemuksiin kenttäsairaalan kirurgina Korean sodassa. Kirja adaptoitiin kaksi vuotta myöhemmin Robert Altmanin toimesta elokuvaksi nimeltä M*A*S*H, joka on varsin suosittu ja paljon tärkeitä tunnustuksia saanut elokuva. Kaksi vuotta myöhemmin, kun elokuvalle koitettiin tehdä jatkoa, päätettiin siitä kuitenkin lopulta tehdä TV-sarja. Altmanilla ja käsikirjoittaja Ring Lardner Jr.llä ei ollut mitään tekemistä sarjan kanssa, ja Altman on todennut inhoavansa koko sarjaa. Sarjan kehittäjä oli tuottaja ja käsikirjoittaja Larry Gelbart. MASHista kasvoi hiljalleen samanlainen hitti kuin elokuvasta, ja sitä pidetään yhä yhtenä parhaimpana amerikkalaisena tv-sarjana. Yksi mielenkiintoinen pointti sarjasta on se, että se kesti 8 vuotta pidempään kuin sota, josta se kertoi: 11 tuotantokautta kestänyt sarja voitti 14 Emmya ja sarjan finaali, Goodbye, Farewell and Amen oli 1983-2010 kaikken katsotuin televisionauhoitus Yhdysvaltojen historiassa, ja on yhä kaikkien aikojen katsotuin tv-sarjan päätösjakso. 

Sarja kertoo MASH-sairaalan toiminnasta Korean sodan teatterilla, ja sarjan päähenkilöt ovat lääkäreitä, hoitajia ja kenttäsairaalan muuta henkilökuntaa. Sarjan protagonistit olivat alunperin Kapteenit Benjamin "Hawkeye" Pierce (Alan Alda) ja "Trapper" John McIntyre (Wayne Rogers), kaksi erittäin taitavaa ja hyvin anti-auktoriteettista kirurgia. Heidän kanssaan potilaita operoi kaksi muuta kirurgia: Majuri Frank Burns (Larry Linville), taidoton, narsistinen ultranationalistinen pikkufasisti joka inhoaa Hawkeyen ja Trapperin asennetta ja janoaa mainetta ja mammonaa, sekä everstiluutnantti Henry Blake (McLean Stevenson), taitava kirurgi mutta selkärangaton kapiainen joka usein katsoo Hawkeyen ja Trapperin menoa sormiensa välistä. Burnsin kanssa kuria koittaa pitää ylihoitaja majuri Margaret "Hot Lips" Houlihan (Loretta Swift), armeijaperheen kasvatti jolla on ehkä enemmän hahmokasvua kuin kellään muulla sarjan aikana. Hallinnollisesti taidotonta Blakea avustaa korpraali Walter "Radar" O'Reilly (Gary Burghoff), naiivi maalaispoika Iowasta jolla on lähes taianomainen kyky ennakoida mitä tapahtuu, oli kyse sitten komennoista tai saapuvista mediheleista. Näiden lisäksi on luutnantti Patrick "Isä" Mulcahy (William Christopher), katolilainen sotilaspastori ja hurmaava yhdistelmä nokkeluutta ja teräksistä luonnetta, sekä korpraali Max Klinger (Jamie Farr), amerikan-libanonilainen värvätty sotamies joka koittaa saada vapautuksen palveluksesta esittämällä hullua - hänen tapauksessaan pukeutumalla siis mekkoihin. Puhumme hänestä lisää myöhemmin, olkaa huoleti. 

Henry Blake, Trapper John, Radar O'Reilly ja Hawkeye Pierce

MASH on episodimainen tilannekomedia, jossa joka viikko on uudet potilaat, uudet juonet ja uudet kujeet. Jokaisella jaksolla on tiukka A- ja B- juoni, jotka saattavat joskus yhdistyä ratkaisemaan toistensa ongelmia. Hawkeye ja Trapper inhoavat sitä, että heidät on määrätty Koreaan ja koittavat tehdä ajastaan siedettävää ponupannunsa, hoitajien deittailun ja Burnsin kustannuksella, joka jaksossa autolastit ja helikopterit tuovat haavoittuneita joita parsitaan kasaan ja sodan realiteetit nousevat esiin. MASHin voi jakaa kahteen osaan: "Larry Gelbart"- aika eli kaudet 1-4, jolloin sarja oli enemmän komedinen, ja "Alan Alda"- aika eli kaudet 5-11, jolloin Alda ja tuottaja Burt Metcalfe alkoivat viedä sarjaa toisenlaiseen suuntaan. Jälkimmäinen puoli on yhä komedia,  ehkä synkkä sellainen, mutta Aldan ja Metcalfen johdolla sarja alkoi olemaan rohkeampi, kokeellisempi ja kaikin puolin monipuolisempi kuin se oli ollut ennen. "Gelbart-kautta" ei kuitenkaan voi sivuuttaa mielestäni pelkkänä komediana, sillä jo tuolloin sarja käsitteli raskaita asioita ja teki draamaa hahmojen kautta. Sarjan kasvu vaati kuitenkin uhrinsa: neljännen kauden päätösjaksossa Abyssinia, Henry, Henry Blake sai vapautuspaperinsa, ja matkallaan kotiin tämän lentokone joutui vihollisen tulituksen kohteeksi ja Henry kuolee. Myöhemmin, Frank Burns saa henkisen romahduksen ja tämä siirretään takaisin Yhdysvaltoihin palvelemaan kaukana sodasta. McLean Stevensonin sopimus sarjan kanssa päättyi, ja Burnsia näytellyt Linville oli saman tilanteen edessä, ja oli todennut että hahmo ei sopinut enään muuttuvaan sarjaan ja hän oli tehnyt kaikkensa sen kanssa. Heidän tilalleen tuli sarjan uuteen, dramaattisempaan tunnelmaan sopivampia hahmoja. MASH 4077:n johtajaksi tuli eversti Sherman Potter (Harry Morgan), molemmissa maailmansodissa palvellut taitava kirurgi ja armeijassa uransa tehnyt rautainen komentaja, josta tuli isähahmo lähes koko henkilökunnalle, sekä majuri Charles Emerson Winchester III (David Ogden Stiers), rikkaan bostonilaisen eliittisuvun vanhin vesa josta tuli tasaväkisempi vastapari Hawkeyelle. Samalla myös Wayne Rogers jätti sarjan, tämän turhauduttua hahmonsa asemaan Hawkeyen identtisenä kakkosmiehenä, ja tilalle tuli Mike Farrelin näyttelemä kapteeni BJ Hunnicut, kultainennoutaja ihmisen hahmossa, uskollinen perheenisä ja parantumaton kujeilija. 

Ylärivi vasemmalta: Mulcahy, Radar, Winchester, Klinger
Alarivi: Houlihan, Potter, Hawkeye, Hunnicut

Koko sarjan läpikäynti ei ole tämän blogipostauksen tarkoitus, sitä varten on olemassa muun muassa LadyKnightTheBraven erinomainen youtube- video Lighting in a Bottle - a M*A*S* H video essay jonka ansiosta päätin itse tutustua sarjaan. Mutta voisin puhua monestakin asiasta. Alan Alda rakentaa Hawkeyesta erittäin mielenkiintoisen, ristiriitaisen, traumatisoituneen ja rakastettavan hahmon johon sota vaikuttaa kenties kaikista hahmoista raskaiten. Margaret Houlihan aloittaa sarjassa Frankin partnerina sodassa Hawkeyeta ja hänen edustamaansa kurinpidon puutetta vastaan, mutta tämän emansipaatio Frankista ja miehistä ylipäätänsä on avain hänen hahmokehitykseensä, antaen hänen olla oma hahmonsa joka kamppailee isänsä odotusten ja oman asemansa kanssa läpi sarjan. Sarja rikkoo aikansa sitcomien rakennetta moneen kertaan, tehden kokeita sarjan formaatilla: Jakso Point of View on kuvattu kokonaan potilaan perspektiivistä, Life Time alkaa sillä, että lääkäreillä on 20 minuuttia aikaa pelastaa potilas ja sarja seuraa in real time tätä operaatiota, pienen kellon naksuttaessa eteenpäin kuvanruudun reunassa ja A War For All Seasons kattaa yhdessä jaksossa koko vuoden 1951. Samalla sarjan alussa vakituisesti ollut sitcomien taustanauru alkaa hiljalleen hiljentyä, ja päätösjaksossa se loistaa kokonaan poissaolollaan ja useilla DVD-tallenteilla sitä ei ole ollenkaan. Sarja taisteli itselleen myös oikeuden näyttää verta enemmän kuin televisiossa siihen mennessä oltiin totuttu näkemään, ja jakso Dreams ottaa tästä kaiken irti näyttäessä uupuneiden päähenkilköiden unia ja painajaisia surrealistisella ja karmivalla tavalla. Sarja myös käsitteli paljon aikakautensa ajankohtaisia asioita, kuten McCarthyisimia, Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa, rasismia ja jopa homofobiaa. Sarja on kuitenkin myös aikakautensa tuote, ja erityisesti varhaisilla kausilla sen tapa esittää korealaisia oli....huono, se oli huono tapa. Sarja kuitenkin parani tälläkin saralla huomattavasti ajan saatossa, mutta aikakauden leima näkyy myös näillä varhaisilla kausilla naisten rooleissa sarjassa ja miten muut hahmot käsittelivät heitä- niin, ja sitten on korpraali Max Klinger. Ehkä voisimme nyt puhua hieman niistä hahmosta, joista minulla on eniten sanottavaa.

2. Klinger, Hawkeye ja MASHin queerius

Korpraali Max Klinger on Ohion Toledosta kotoisin oleva värvätty sotilasavustaja kenttäsairaalassa (hospital corpsman), joka esiteltiin varhain ensimmäisen kauden neljännessa jaksossa. Tuolloin Klingerin hahmo tuli selväksi hetkessä: sairaalaa yöllä vartioiva Klinger on pukeutunut mekkoon, tavoitteenaan saada "section 8", Yhdysvaltojen armeijan määritys mielenterveyden epätasaisuudesta joka ansaitsis hänelle lähtöpassit takaisin kotimaahansa. Klinger perustuu osittain koomikko Lenny Brucen omiin kokemuksiin värväyksen välttelystä pukeutumalla naisupseerien vaatetukseen, ja samanlaisia tarinoita löytyy muualtakin. Klinger on kuitenkin hyvin tarkka siitä, mitä hän haluaa: hän ei ole homo tai trans, ja hän ei halua vapautusta sen nojalla. Klinger on nopealla silmäyksellä aikansa tuote, joka ei ole vanhentunut kunnolla: karvainen mies pukeutumassa mekkoihin, eikös olekkin hauskaa, ha ha ha. Mutta käsikirjoittajat ja Klingeria näyttelevä Jamie Farr tekivät muutoksia hahmoon ja toivat häneen nyanssia. Kun Farr päätyi rooliin, hänen ensimmäisen jaksonsa ohjaaja halusi hänen tekevän hahmosta lispaavalla äänensävyllä puhuvan hahmon, joka olisi päästä varpaisiin koodattu homomieheksi. Farr ehdotti kuitenkin, että olisi mielekkäämpää jos hän esittäisi hahmon toisella tavalla, vähemmän stereotyyppisena ja vitsikkäänä. Myöhemmin Klinger myöntää sairaalassa visiitillä olevalle armeijan psykiatri majuri Freedmanille (Allan Arbus), että hän oikeasti nauttii naisten vaatteiden pitämisestä. Sarja on silti aikansa tuote, ja tämän pidemmälle sarja ei mene Klingerin sukupuolen ja seksuaalisuden käsittelyn kanssa, ja myöhemmin Klinger luopuu yrityksistään päästä armeijasta ja jää lopulta Koreaan auttamaan jälleenrakentamisen kanssa. Klinger kulkee läpi muutamankin muodomuutoksen sarjan aikana, ja hahmo olisi voinut olla paljon tylsempi ja yksiuloitteisempi ilman Farrin panostusta hahmoon ja yritystä tehdä hänestä realistisempi kuvaus miehestä, jonka valepuku alkaa sopia paremmin kuin hän itse uskoikaan. 

Hawkeye on myös mielenkiintoinen esimerkki sarjan rajoitteista ja uskaliaisuudesta. Alda päätyi rooliin osittain siksi, että sarjan tekijät halusivat pääroolin jonkun, joka olisi kaukana tuon ajan televisosarjojen perinteisistä "republikaanisista" miespäähahmoista: Hawkeye on liberaali, hieman dandy ja mukavuudenhaluinen naistenkaataja, mutta Alda näki hahmossa myös muita piirteitä. Alda on sanonut, että tuotantoyhtiö ei halunnut tämän olevan kuin naisten perässä, mutta Alda toi käsikirjoittamissaan jaksoissa esiin vitsien ja huumorin kautta Hawkeyen taipumusta flirttailla myös miesten kanssa. Hawkeye tuntee syvästi sekä Trapperia että Hunnicuttia kohtaan, ja varsinkin jälkimmäisen kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Jaksossa Geroge Hawkeye myös puolustaa homoa sotilasta, jonka Frank Burns haluaa paljastaa ja siten erottaa armeijasta. Merkittävää on myös Hawkeyen jokseenkin traumaattinen menneisyys. Jaksossa God Bless You, Hawkeye hän saa psykosomaattisen aivastuskohtauksen, ja Freedmanin avulla hän avaa piilotettuja, traumaattisia muistoja mielestään: lapsena hänen lähin kaverinsa tönäsi hänet soutuveneestä veteen ja hän oli melkein hukkua, ja Hawkeye on repressoinut tämän muiston kokonaan. Lopulta hän sanoo sen ääneen, ja tuskaisen itkun keskellä sanoo "minä rakastin häntä" moneen otteeseen. On selvää, että 1970-1980 luvulla tehdyssä Yhdysvaltalaisessa draamasarjassa Korean sodasta ei Hawkeye voinut olla avoimesti biseksuaali, mutta tämä ei ole estänyt sarjan faneja lukemasta rivien välistä, ja kontekstit Hawkeyen ympärillä rakentavat hänestä hyvin mielenkiintoisen ja monitahoisen hahmon. 

kneel before the king

3. "Sota ei ole helvettiä, sota on sotaa"

Frank Burnsin hahmo kasvoi siihen pisteeseen, että kun MASH ryhtyi kertomaan enemmän dramaattisia tarinoita suuremmalla nyanssilla, Burns oli hahmona kelvoton osallistumaan niihin. Hänen tilalleen tullut Charles Emerson Winchester III oli toista maata. Winchester on Bostonin yläluokasta kotoisin oleva snobi, joka siirretään MASH 4077:iin tämän ärsytettyä Tokiossa liikaa kenraaleita. Winchester, päinvastoin kuin Frank, inhoaa MASH-sairaalassa työskentelyä ja ei omaa minkäänlaisia ideaaleja tai uskollisuuksia omalle arvonimelleen tai armeijalle. Winchester pelkää parhaiden vuosiensa menevän hukkaan tehdessään "tuotantolinjatyötä" ja inhoaa lähes kaikkia kenttäsairaalassa heidän alaluokkaisuutensa takia. Winchester on vaikea hahmo luoda ja vielä vaikeampi tykätä: rikas, elitistinen perfektionisti, joka pitää itseään parempana kuin muita "paremman sukupuun" tähden. Mutta siinä missä Frank oli ilmiselvä rasisti ja yleinen kiihkoilija, Winchester pitää itseään kaikkia parempana: Potteria, Hawkeyeta, Klingeria, vierailevia kenraaleita ja sotilaita. Hän ei pidä Hunnicutista, koska hän on Kaliforniasta, ja vanhanaikaisen Winchesterin silmissä mitään tärkeää ei voi ikinä tulla länsirannikolta. Hän harvoin kuitenkaan vetoaa sotilasarvoonsa, hän ei vieroksu työtänsä ja on kaiken kaikkiaan erinomainen kirurgi ja lääkäri. Tärkeintä on kuitenkin se, että Winchester kasvaa hahmona. Kaiken ylimielisen kylmyytensä alla hän on kuitenkin hyvin inhimillinen hahmo. Jouluna hän lahjoittaa suuren määrän karkkia anonyymina Korealaisille orvoille, koska hänen silmissään todellinen hyväntekeväisyys ei voi olla oman imagon kiillotusta. Kun änkyttävää potilasta kiusataan muiden potilaiden toimesta, Winchester vakuuttaa nuoren miehen siitä, että tämän änkytys ei ole merkki vähäisyydestä. Samassa jaksossa Winchester saa ääniviestin siskoltaan Honorialta, jolla on huomattava puhevika. Hän myös tukee Hawkeyeta tämän isän ollessa leikkauksessa, ja kaksi lääkäriä keskustelevat erilaisista isäsuhteistaan: Hawkeyen isä on tämän elämän tärkein henkilö, kun taas Winchesterin isä on etäisempi ja kylmempi. Sarjan päätösjaksossa Winchester opettaa Mozartia kiinalaisille sotavangeille, musiikin ollessa hahmon turva rankalta työltä sodan keskellä. Samassa viimeisessä jaksossa Winchester kuitenkin totaa myös kaihoisasti, että ei kenties enään koskaan voi nauttia musiikista päästyään kotiin, sen muistuttaen häntä alati kauhuista jota hän kohtasi Koreassa.

"They weren't even soldiers..they were musicians."

Tämä on yksi MASHin merkittävimmistä osuuksista: sodan kuvaaminen. Sarjan keskittyessä suurelta osin kenttäsairaalan, ei varsinaista taistelukuvausta sodasta itsessään ole, vain sen lopputuloksista. Joka jaksossa helikopterit ja ambulanssit tuovat haavoittuneita sairaalaan, ja vaikka MASH 4077:lla on erinomainen 97% tehokkuusraportti, nuo 3% elävät ikuisesti hahmojen pään sisällä epäonnistumisina. Potilaat eivät keskity ainoastaan sotilaisiin, vaan sairaalaan tulee tasaisin väliajoin korealaisia siviilejä; naisia, lapsia, vanhuksia ja muita, jotka ovat jääneet sodan alle. Hawkeye toteaakin varhaisessa vaiheessa sarjan kuuluisan teesin sodasta:

"War isn't hell. War is war and hell is hell, and of those two war is a lot worse....there are no innocent bystanders in hell. Wars are chock full of them....Hell, if you ask me only the brass are not innocent in this."

Hawkeye ei pidäkkään itseään kapteenin arvostaan huolimatta armeijan osana. Hän vihaa väkivaltaa ja aseita, ja ei suostu kantamaan sellaista missään tapauksessa, Hän kuvailee itseään "väliaikaisesti väärinsijoitetuksi siviiliksi" Hawkeyen, Trapperin ja Hunnicutin pilailu ja vitsit ovat myös kilpi sodan kauhuja vastaan: kun he eivät ota sitä tai armeijaa tosissaan, he vähentävät sen vaikutusta heidän omaan psyykkeeseensä. Tällainen pakoilu toimii vain tiettyyn rajaan saakkaa. Hunnicut pakkaa kaiken tunteen sisälleen ja ilmaisee itseään lähinnä vitsien kautta, ja kun tunteet purkautuvat, hän yleensä satuttaa niitä ympärillään jotka ovat hänelle tärkeimpiä (Farrel on sanonut tämän tulevan hänen omista kokemuksistaan perheväkivallasta selviytyjänä). Jokaisella lääkärillä, hoitajalla ja sotilasavustajalla 4077:a on omat tapansa paeta todellisuutta: korttipelit, ihmissuhteet, viinanjuonti ja niin pois päin. Potter maalaa tauluja ja ratsastaa hevosellaan Sophiella, Klinger pukeutuu, pastori Mulcahy nyrkkeilee, Winchester kuuntelee musiikkia ja Houlihan uppoaa työnsä perfektointiin. 4077:n väki on myös erinomaisen hyviä keksimään kisoja, haasteita ja hulluja tempauksia joilla pitää itsensä kiireisinä ennen kuin helikopterien äänet kuuluvat taas ilmassa.

Katsoin kaikki MASHin jaksot vajaan kolmen viikon sisään, ainoat muut jutut mitä katsoin välissä oli Andor, She-Hulk ja Rings of Power. Uppouduin sarjaan suhteellisen tehokkaasti, koska sen hahmot vetosivat minuun, sen tarinat olivat sekä hauskoja että käsittelivät sotaa vaadittavalla dramaattisuudella ja koska se ei aliarvioinut minua katsojana. Varsinkin viimeinen Alda-puolisko oli viimeinen silaus joka upotti minut kokonaisena MASHin maailmaan. Tämä on outo sarja käyttää turvasarjana juuri nyt: sota, viattomat uhrit siinä ja kaikkien näiden aiheuttamat traumat ovat valitettavan ajankohtaisia teemoja jokapäiväisessä uutisvirrassa. Mutta vaikka MASHin maailma ei juuri ole tuudittava, sen hahmot ovat. He selviytyvät. Hawkeye käy kaikista hahmoista eniten lähellä romahdusta, tämän päätyessä psykologiseen tarkkailuun karmivan onnettomuuden jälkeen, eikä muutkaan hahmoista poistu Koreasta ilman jälkiä. Hawkeye, Hunnicut, Winchester, Klinger, Houlihan, Radar, Mulcahy ja Potter ovat karseassa paikassa, mutta he kukoistavat omilla, inhimillisillä tavoillaan. Tappamisen sijaan he parantavat, eikä kenenkään kansalaisuudella, rodulla tai poliittisella asemalla ole väliä. He auttavat tuntemattomia siinä missä toisiaan, eivät siksi että he hyötyisivät siitä vaan koska se on oikein. MASH on sarja suhteellisen tavallisista ihmisistä selviytymässä oman inhimillisyytensä voimalla sodan aikana - eikä ole edes kovin tärkeää mistä sodasta on kyse. Kuten Alda on sanonut, "he tekivät sarjaa kaikista sodista." MASH julkaistiin Vietnamin sodan aikana, ja luonnollisesti ja tahtomattaankin se kommentoi tätä eri tavoilla. Se tekee sitä sodasta riippumatta, sillä sen teemat ovat ajattomia. MASH olisi voinut tehdä pelkkää vitsiä sodasta, tai olla ylitsevuotavan patrioottinen sen suhteen, tai se olisi voinut pysyä muuttumattomana ja kadota hiljalleen syndikoidun television viemäriin. Mutta Alda ja käsikirjoittajat päättivät tehdä siitä jotain parempaa ja merkityksellisempää, joka resonoi yhä tänä päivänä. Monista jaksoista on mieleeni jäänyt paljon, mutta päätösjaksosta muistan erityisesti eversti Potterin sanat Hawkeyelle ja Hunnicutille heidän jättäessä hyvästit:

"Well, I can't say any of this was fun, but I'm sure glad I shared it with you. "

Aasa T 

PS. Sarjassa on myös todella paljon vierailevia tähtiä, jotka olivat tuolloin jo filmitaivaan tähtiä tai vasta uransa alussa olevia näyttelijöitä. Listalla on muun muassa Leslie Nielsen, James Cromwell, Laurence Fishburne, Mako Iwamatsu, Pat Morita, Pat Hingle, Ned Beatty, Ed Begley jr, Patrick Swayze, Joe Pantalino ja myöhemmin sarjassa semi-vakituisesti esiintyvä G.W. Bailey kersantti Luther Rizzona. Minulle ja niin monille muille Bailey on tuttu naama Poliisiopisto- elokuvista hyvin Frank Burns- henkisenä poliisikomentaja Harriksena, ja on hauska katsoa Baileyta MASHissa huonolla cajun- aksentilla mongertavana "ammattimaisena lusmuna". 

PPS. En juuri tuntenut Alan Aldaa näyttelijänä ennen MASHin katsomista, toki olin nähnyt hänet monissa elokuvissa, usein näyttelemässä virkamiehiä, asianajajia tai antagonistisia rooleja. Sarjan katselun aikana olen oppinut arvostamaan Aldaa näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana sekä kaikesta päätellen hienona kaverina, joka samaan aikaan kun hän näytteli MASHissa patologista naistennaurattajaa teki töitä naisten oikeuksien liikkeessä ja Alda sai Boston Globe- lehdeltä tittelin "Honorary Woman" työstään liikkeen parissa. 

PPPS. Jos nimi David Ogden Stiers kuulostaa jotenkin tutulta, voi kyse olla siitä että hän oli uransa loppupuolella erittäin profiilinen ääninäyttelijä: hän oli Cogsworth Kaunottaressa ja Hirviössä, Ratcliffe Pocahontaksessa, Jumba Lilo & Stitchissa ja kertoja Icewind Dale- videopelissä.  

Aasa Arvostaa: Lord of the Rings: Rings of Power (Kausi 1)

Vaikka sillä ei ole mitään väliä kenenkään henkilökohtaisen mielipiteen suhteen, eikä sarjan arvostaminen vaadi mitään ennakkoon hankittua virallista nörtti-krediittiä, niin täältä tulee: Olen ollut J.R.R. Tolkien luomusten ystävä lapsesta alkaen. Olen lukenut Tarun Sormusten Herrasta, Hobitin ja Silmarillionin niin moneen kertaan, etten pysy enään mukana. Olen lukenut myös monia teoksia Tolkienin mytologian ympäriltä jotka paneutuvat tarkasti kiinni pieniinkin yksityiskohtiin. Olen Peter Jacksonin elokuvatrilogian suuri ystävä, Sormusten Ritarien ollessa yksi parhaimmista elokuvista jonka olen ikinä nähnyt ja koko sarjan muuttaessa elämäni kertaheitolla. Katson noiden elokuvien pidennetyt versiot ainakin kerran vuodessa kokonaan läpi, usein putkeen. Olen Tolkien-fani henkeen ja vereen.

Ja Rings of Power on varsin mainio sarja. 

Lord of the Rings: Rings of Power

Tarina: On Auringon Toinen Aika. Sodat Morgothia vastaan ovat päättyneet, ja Keski-Maassa on rauhan aika. Galadriel (Morfydd Clark) on kuitenkin rauhaton, etsien Sauronia Keski-Maan jokaisesta kolkasta. Kaukana etelässä, Karvajalkojen heimo valmistautuu suureen matkaansa kohti pohjoista, kunnes Nori Rankkijalka (Markella Kavanagh) törmää outoon Muukalaiseen (Daniel Weyman) jolla on outoja voimia. Idässä haltia Arondir (Ismael Cruz Cordova) pitää silmällä pientä ihmisten kylää, jonka rajamailla on alkanut tapahtumaan huolestuttavia asioita. Puolihaltia Elrond (Robert Aramayo) palaa takaisin Khazad-Dumiin tapaamaan vanhaa ystäväänsä Durinia (Owain Arthur), yrittäen samalla solmia uutta liittoa haltioiden ja kääpiöiden välille. Merkit tulevasta pimeyden ajasta ovat ilmassa...

Tätä sarjaa on odotettu eri puolilla internettiä kuin kuuta nousevaa. Olin pitkään skeptinen, kunnes viime vuonna alkoi tipahtelemaan kuvia tuotannon sisältä, puvustuksesta ja efekteista. Tämä kuva Keski-Maasta oli tuttu, mutta samaan tapaan erilainen: diversiteetiltään rikkaamppi ja monipuolisempi, antaen ääntä erityisesti naishahmoille ja vähemmistöille. Lord of the Rings: Rings of Power on onnistunut paluu takaisin Keski-Maahan, joka tuntuu sekä nostalgiselta että jännittävällä tavalla uudelta. Nautin siitä, että en tiennyt tarkalleen mihin sarja oli menossa ja keitä kukin hahmo oli ja mitkä heidän kohtalonsa tulisivat olemaan. Showrunnerit J.D Payne ja Patrick McCay valittiin joukosta jossa oli sekä uusia että vanhoja kykyjä tähän työhön, ja he hoitavat tonttinsa kunnioitettavan hyvin. Heitä on onneksi tukemassa aikamoinen joukko hyviä kykyjä, ja jaksojen ohjaajina on muun muassa kauhuohjaaja J.A. Bayona sekä spefi-TV:n työhevoset Wayne Yip ja Charlotte Brändström, ja erityisesti Bayona loistaa kahden ensimmäisen jakson aikana, luoden hyvää kauhutunnelmaa moniin kohtauksiin. Samalla säveltäjä Bear McCreary tekee taas jälleen loistavaa työtä, antaen sarjalle oman musikaalisen identiteettinsa Howard Shoren massiivisessa varjossakin.

Rings of Powerin voi jakaa pääasiallisesti neljään eri päähahmoon, joiden kautta seuraamme tätä tarinaa. Galadrielin matka vie hänet lopulta Numenorin saarivaltioon (Aragornin ja Gondorilaisten esi-isien valtakunta), jossa hän koittaa saada eristäytyneen kuningaskunnan hallitsijaa Mirielia (Cynthia Addai-Robertson) palaamaan takaisin Keski-Maahan, mutta Numenorissa puhaltavat uudet tuulet ja haltioiden auttaminen ei heitä juuri huvita. Morfydd Clark on erinomainen roolissa, tuoden kunnon intensiivisyyttä ja dramaattisuutta rooliin joka sopii hyvin nuoremman ja kiihkeämmän Galadrielin luonteeseen. Nuori Elrond pelaa toisenlaista poliittista peliä, käyttäen kaikkia diplomaatin taitojaan yrittäessään saada ystäväänsä prinssi Durin IV:a samaan pöytään Celebrimbrorin (Charles Edwards) ja suurkuningas Gil-Galadin (Benjamin Walker) kanssa. Aramayo on osuva valinta Elrondin rooliin, pelaten idealistisen diplomaatin roolia hyvin, mutta omaten tietynlaista ilkikurista särmää joka nousee hänen identiteetistaan kahden maailman asukkaana. Samalla sarja vertailee hänen ja Arondirin kautta mielenkiintoisesti haltioiden temporaalisuutta: 20 vuotta ei ole aika eikä mikään olla näkemättä ystävää, mutta rikokset 200 vuoden takaa ovat yhä tuoreessa muistissa. Karvajalat ovat jokavuotisella migraatiollaan kohti verheämpiä seutuja, ja palavalla uteliaisuudella kirottu Nori Rankkijalka törmää outoon Muukalaiseen, ja kaikki tämän hyvä tahto ja rohkeus vaaditaan pärjäämiseen tämän ja hieman ulkopuolisia pelkäävän kansansa kanssa. Markella Kavanagh on ihastuttava, samaistuttava ja mukavan aktiivinen oman pienen tarinansa sankari, antaen hieman erilaisen kuvan "hobiteista" jota ei ole ennen nähty. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on Arondir, jonka tarina kulkee aina hitaasta romanssista vankileiridraamaan ja toimintatähden rooliin, ja Ismael Cruz Cordova loistaa näissä kaikissa. Hänessä on hieman Legolaksen omanlaista intensiivisyyttä, mutta myös ihmisyyttä joka nousee esiin tämän suhteessa parantaja Brownynin (Nazanin Boyandi) kanssa. 

Tätä hahmokaartia on tukemassa tai vastustamassa aikamoinen poppoo porukkaa, josta osan olenkin jo maininnut. Mielenkiintoisempia näistä on Muukalainen, jonka identiteetti on mysteeri pitkään sarjan aikana. Tämä pitkä (ainakin Karvajalkojen mittapuulla) muistinsa menettänyt muukalainen on lämmin, avulias mutta hiljaisen uhkaava ja välillä myös vaarallinen, tämän outojen voimien karatessa hallinasta. Daniel Weyman on avain tämän tempun onnistumiseen, sillä häntä on vaikea lukea suuntaan tai toiseen. Toinen mysteeri on Game of Thrones-alumni Joseph Mawlen näyttelemä "Adar", mysteerinen hahmo joka johtaa örkkejä etelämailla ja tämän motivaatioiden ollessa pitkään hämärän peitossa. Vähemmän mysteerisiä hahmoja löytyy myös, ja Owain Arthurin Durin IV ja tämän upea vaimo Disa (Sophie Nomvete) ovat yksi tällainen parivaljakko. Durin ja Disa ovat mahtava pariskunta, molempien ollessa täysin lumoutuneita toisistaan ja Durinin kamppaillessa isänsä (Durin III, roolissa legendaarinen Peter Mullan) kunnioittamisen ja ystävänsä Elrondin auttamisen kanssa. Disa on eritysesti lahja koko Tolkienin maailmalle, tummaihoinen kääpiö joka ei ole "vain" vaimo Durinille, vaan omanlaisensa kunnianhimon omaava voimakastahtoinen nainen. Numenorissa puolestaan show'n varastavat Trystan Gravelle kuningatar Mirielin neuvonantaja Ar-Pharazonina ja Lloyd Owen kapteeni Elendilina, joka on kunnioitettavan suoraselkäinen ja rehellinen kaveri saarella, jossa salaisuuksia tuntuu olevan vähän liikaakin. 

Keski-Maailma on luotu jälleen suurella vaivalla ja yksityiskohtaisesti. Jokainen lokaatio sarjassa on erilainen, ja omaa tietynlaisen visuaalisen tyylin paikasta riippuen: Haltioiden valtakunta Lindon on syksyinen, luonnomukainen palatsien valtakunta josta huokuu menneiden aikojen loisto ja hiljainen kuolema, kun taas Khazad-Dum on vielä loistonsa päivissä, kääpiöiden mahdin ja taidon tehdessä siitä upean ja elävän tuntuisen paikan. Taru Sormusten Herrasta- adaptaatiot eivät ole oikein näyttäneet kunnolla elävää ja kukoistavaa maanalaista valtakuntaa paitsi nopeissa takaumissa, ja Rings of Power antaa hienon kuvan Morian menneisyyteen nyt. Karvajalkojen vaunukulkue on hieno yhdistelmä luonnonvaraisuutta ja varovaisuutta, jossa kasveja käytetään sekä rakennusaineena että maastoutumisen välineinä vaarallisessa maailmassa. Numenor on kuitenkin näistä mielenkiintoisin, yhdistäen saaren ulkonäössä elementtejä jotka tunnistamme Gondorista ja Keski-Maan tulevaisuudessa romahtaneista ihmisten raunioista, ja puvustuksessa näkyy edustettuna sekä Gondorin että Rohanin estetiikat. Puvustuksessa näkyy muutenkin funktionaalisuus ja kulttuurilliset elementit, kuten esimerkiksi örkkien "aurinkoviitoissa" ja naamioissa, jotka suojelevat heitä päivänvalolta. Ai niin, ja oli suuri ilo nähdä Hobitti- elokuvien sieluttomien CGI-örkkien jälkeen taas perinteisellä maskeerauksella tehtyjä, täysin uniikin näköisiä örkkejä. 

Rings of Power oli kiperässä umpikujassa adaptaation suhteen. Oikeuksien rajoitus pakotti tekemään valintoja ja muutoksia Tolkienin tekstiin, ja tämä sai tietysti monet suuttumaan. Minulle muutos on joskus olennainen osa adaptaatiossa, ja varsinkin jotain näin vanhaa tekstiä on hyvä mielestäni muuttaa nykyaikaan. Hahmot kuten Arondir avaavat uusia näkökulmia tarinaan, muutokset kuten Galadrielin matkat tekevät hahmoista hieman aktiivisempia kuin he alkuperäisessä tarinassa ovat ja samalla sarja myös tutkii puolia Tolkienin tekstistä, jonka käsittely on sekä mielenkiintoista että uniikkia. "Adar" on hieno esimerkki tästä, ollessaan jäänne todella muinaisilta ajoilta. Osa uusista ideoista ei kuitenkaan täysin toimi. Haltioiden hidas kuolema ja kääpiöiden löytämän mithrilin käyttäminen heidän parantamiseen on luonnollisesti keksitty sarjaa varten, ja se ei oikein ikinä lähde lentoon tarinana samalla tavalla kuin muut sarjaa varten keksityt ideat, koska se ei pohjaa mitenkään Tolkienin ideoihin maailmasta. Tämä liittyy lopulta mytologiasta tuttuun elementtiin, mutta siihen näin paljon ajan tuhlaaminen tekee lopulta Elrondin, Celebrimbrorin, Gil-Galadin ja Durinin tarinaosuudesta vähiten mielenkiintoisemman (toisaalta taas Aramayo, Arthur ja Nomvete saavat sen toimimaan hahmojensa suhteiden kautta draaman ystävistä ja velvollisuudesta perheelle). Kadoksissa olevan Sauronin mysteeri toimii toisaalta tätä paremmin, ja tätä rakennettaan lukuisasta suunnasta eri tavoilla, ja lopputulos on lopulta se mitä vähiten odotit, tehden kuitenkin järkeä samalla yllättävän paljon. 

Kaiken rasistisen ja misogynistisen paasauksen keskellä olen kuullut myös argumentin sarjaa vastaan, joka kuuluu seuraavasti: se tehtiin vain rahastuksen takia. Tämä on argumentti jonka ymmärrän teoriassa,  Amazon törsäsi sarjaan viittä tuotantokautea varten 1 miljardia dollaria ja Amazon on hirvittävä, työläisten oikeuksia polkeva megakorporaatio. Mutta toisaalta taas tuo toi mieleen ajatuksen siitä, että taide ja viihde on hyvää vain, jos se nousee täysin altruistisista ajatusperistä ja rahasta puhuminen on rumaa. Suuria taideteoksia on tehty, koska joku on maksanut absurdin määrän rahaa siitä. Elokuvia, sarjakuvia, kirjoja, musiikkia ja videopelejä julkaistaan, että joku saa niistä rahaa. On täysin oikeutettua nostaa esiin Amazon ja kritisoida sen yritystä dominoida markkinoita tavalla tai toisella, mutta Rings of Power on omissa kirjoissani ohjaajien, käsikirjoittajien, Bear McCrearyn, puvustajien ja lavastajien ison työn tulos, ja näyttelijät antavat kaikkensa tuodessaan näitä hahmoja eloon. Yhdyn myös Karvajalkojen heimon johtaja Sardocia näyttelevän Lenny Henryn ja Ismael Cruz Cordovan näkemysten kanssa: tällaiset roolit vähemmistönäyttelijöille ovat tärkeitä, ja antavat tavan nähdä itsensä rakastetuissa tarinoissa, ja tämä on myös hyvä huomioida. Samalla sarjassa on myös lukuisia naishahmoja, jotka yleensä eivät saa Tolkienin maailmaan pohjautuvissa tarinoissa loistaa näin lukuisina joukkoina. Rings of Powerin ensimmäinen kausi on hieno alku tarinalle, jonka jatkon näkemistä odotan innolla. Sarja rakensi hyvän kuvan Keski-Maan tilanteesta sotien välisenä aikana, ja samalla noudatti Tolkienin pelikirjaa niissä kohtaa, missä se oli tärkeintä: ystävät ovat todellisia ystäviä (Durinin ja Elrondin suhde on erityisesti sydäntäsärkevä), yö on synkin juuri ennen aamunkoittoa ja viha harvoin johtaa muuhun kuin pimeyteen. Keski-Maa on palannut, ja en malta että voin palata sinne takaisin. Rings of Powerin ensimmäinen kausi on nyt Amazon Primessa. 

Aasa T 

P.S. Concerning Sauron, eli spoilereita alhaalla:

Mysteeri siitä, että kuka Sauron lopulta on oli iso elementti tällä kaudella. Varhaiset kisaajat olivat Adar ja Muukalainen, molempien sopiessa tähän rooliin hyvin: Adar erosi örkeistä huomattavasti, oli vanha ja selkeästi voimakas henkilö, ja Muukalainen oli luonteensa mukaisesti tuntematon tekijä, ja tämän voima ja arvaamattomuus teki hänestä välittömästi pääepäillyn. Myöhemmin remmiin liittyi outo kolmikko, jotka selkeästi olivat Muukalaisen perässä, ja liittyivät tähän siis jollain tavalla. Lopulta oikea vastaus oli koko ajan silmiemme edessä: Halbrand. Halbrandissa oli näin jälkikäteen mietittynä pieniä vihjeitä: kumpikaan aikaisemmista ehdokkaista ei näyttänyt merkkejä siitä, että heillä olisi merkittäviä kädentaitoja, Adar mainitsi tappaneensa Sauronin ja Halbrandilla oli paljon kaunoja Adarin kanssa. Lopulta kaikki osui maalinsa, kun tämä jakoi tietonsa takomisesta Celebrimbrorin kanssa, kutsuen sitä lahjaksi.  

Sauronin "miellyttävä muoto" todellakin onnistui tällä kertaa.

Aasa Arvostaa: She-Hulk: Attorney at Law (Kausi 1)

Syyskuun hiljaisuuden jälkeen on aika palata takaisin ruotuun, ja tällä kertaa palaamme taas Disney+  originaalisarjojen epätasaiseen maailmaan. Ms. Marvelin jälkeen odotukseni She-Hulk: Attourney at Lawia kohtaan nousi hieman ylemmäksi, ja toivoin sarjan olevan tämän tapaan luova, hauska, visuaalisesti mielenkiintoinen ja sanovan jotain kaiken tämän lisäksi. 

Sain melkein kaiken mitä toivoin. 

Mutta niille, joille She-Hulkin (kotimaisittain Hulktarin) tarina on tuntematon: She-Hulk oli hyvin pitkään Stan Leen viimeinen luomus Marvelin hahmokatalogiin, ja hahmo syntyi pelosta. Incredible Hulk- televisiosarja oli 1970-1980 luvun vaihteessa hyvin suosittu, ja Stan Lee pelkäsi, että joku tekisi siitä oman versionsa naishahmolla, koska tämä oli porsaanreikä jolla pystyttiin välttämään tekijänoikeuskiistat. The Six Million Dollar Man - televisiosarjalle oli käynyt juuri näin, toisen käsikirjoittajan ja studion tekiessä oman versionsa tarinasta sarjassa The Bionic Woman. Niinpä Marvel päätti ennakoida tämän, ja loi itse oman nais-versionsa Hulkista. Loppu on historiaa.

She-Hulk: Attorney at Law (Kausi 1)

Tausta: Jennifer Waltersin isän olivat tappaneet gangsterit, ja hän oli joutunut tulilinjalle. Jennifer oli kuolemassa, ja ainoa joka pystyi luovuttamaan verta hänelle oli Jenniferin serkku, Bruce Banner. Gangsterien saapuessa viimeistelmään työnsä, Jennifer muuttui gamma-veren ansiosta hulkiksi, ja ajoi gangsterit pakosalle. Michael Morbiuksen (kyllä, sen Morbiuksen) avulla Jennifer oppi hallitsemaan tätä muutosta, ja jatkoi työtään oikesasianajana ja aloitti uuden työn supersankari Hulktarina. Hulktarin loivat Stan Lee ja John Buscema.

Tarina: Jennifer Walters (Tatiana Maslany) on asianajaja, jonka elämä muuttuu kerralla tämän lähdettyä viettämään vapaa-aikaansa serkkunsa Bruce Bannerin (Mark Ruffalo) kanssa. Onnettomuudessa Brucen verta päätyy Jenniferin elimistöön, ja tämä aiheuttaa hänessä rajun muutoksen: nyt hän voi myös muuttua vihreäksi lihaskimpuksi, joka voi heitellä autoja ja murskata terästä paljain käsin. Jennifer haluaa kuitenkin jatkaa elämäänsä asianajajana, mutta tämä muutos on tönännyt hänet myös parrasvaloihin aivan uudella tavalla She-Hulkkina. 

Minulla oli vain yksi vaatimus tätä sarjaa varten: sen pitäisi olla hauska. She-Hulk- sarjakuvat ovat olleet vuosien varrella hyvin erilaisia, mutta monissa niissä on ollut sama kantava tunnelma: ne ovat hauskoja, Jennifer on viihdyttävä ja hauska protagonisti ja arkinen työelämä ja supersankarointi kulkevat käsi kädessä. Näissä She-Hulk: Attorney at Law onnistuu hienosti, ja sarja on oikein viihdyttävä komedia, jossa on mukavan episodimainen rakenne. She-Hulkin esittämä, post-Sokovian Sopimus maailma on kirjava, fantastinen ja hulvaton, ja se loistaa saadessaan esitellä tätä maailmaa. Samalla kuitenkin sarja pyrkii taklaamaan isompia teemoja päähahmonsa kautta, mutta tiputtaa pallon valitettavasti finaalissa ja pahasti. Sarjan luoja Jessica Gao (Pickle Rick- alumni) omaa selkeän näkemyksen sarjaan joka pohjaa sekä hahmon neljättä seinää tuhoaviin sarjakuviin että todellisuuteen siitä, millaista on olla nainen julkisuudessa, mutta toinen näistä valitettavasti syö toisen lopussa. 

Tatiana Maslany on kuitenkin lähes täydellinen valinta Jennifer Waltersin rooliin. Maslany on erinomainen näyttelijä, hän on todella karismaattinen ja hoitaa komedisen puolen erinomaisesti. Jennifer on hauska hahmo seurata; hän on erittäin hyvä työssään, mutta muututtuaan She-Hulkiksi ei juuri ketään kiinnosta tämän taidot lain parissa, vain tämän asema "supersankarina". Jenniferia ei kuitenkaan juuri tämä puoli elämässään juuri huvita, hänen halutessa vain tehdä työnsä asianajajana, viettää normaalia elämää ja deittailla kuten ennenkin. She-Hulk ei ole varsinaisesti "vastahakoinen sankari", hänellä vain sattuu olemaan muuta elämää ja tehtäviä joita hän pitää tärkeämpinä kuin mitään muuta. Jennifer ei kuitenkaan koe She-Hulkkina olemista minään kirouksena, päinvastoin: koko pointti hänen hahmossaan melkein alusta alkaen on ollut se, että Jennifer viettää suurimman osan ajastaan vihreänä, lihaksikkaana jättiläisnaisena koska hän pitää siitä. Jennifer tulee myös lopulta siihen lopputulokseen, että hän ei voi hallita sitä miten hänestä puhutaan, ja omaksuu yhä useammin jadejättiläisen muodon, koska pelissä missä naisista puhutaan julkisuudessa, hän ei voi kuin hävitä. 

She-Hulk: Attorney at Lawin sivuhahmoissa on sekä vanhoja naamoja että uusia tuttavuuksia. Ruffalon osuus sarjassa on onneksi vain yhden jakson mittainen (cameoita lukuunottamatta), ja hänen kokemuksiaan Hulkkina peilataan hyvin Jenniferiin. Benedict Wong on tässä kohtaa yksi parhaiten käytetyistä kyvyistä MCU:n tallissa, ja hänen yhden jakson tarinansa on huvittava ja Wong on aina ilahduttava. Charlie Cox on myös täällä, ja hän palaa takaisin Matt Murdockin saappaisiin helposti ja on yhä oma itsensä ja sarja tekee hyvämielistä riffailua Daredevil- sarjan kustannuksella. Minulle kuitenkin paras asia oli Emil Blonskyn ja Tim Rothin paluu. Roth oli paras asia aliarvostetussa The Incredible Hulk- elokuvassa, ja olen siitä lähtien odottanut että Roth saisi uuden mahdollisuuden näytellä Blonskya. She-Hulkissa Blonsky on tehnyt parannuksensa ja alkaa vankilasta päästyään auttamaan muita superrikollisia vihanhallinan ja itsensä parantamisen kanssa. Näiden lisäksi sarjassa on uusia hahmoja ja näyttelijöitä, joista merkittävimmät ovat Ginger Gonzaga Jenniferin biseksuaalina lakiavustajana Nikki Ramoksena sekä Jameela Jamil some-influensseri-superrikollisena Titaniana. Nikki Ramos on erityisesti ilahduttava hahmo, joka toimii hyvänä kumppanina Jenniferille tämän totutellessa uuteen elämäänsä.

She-Hulk: Attorney at Law on sarja, jolla on kaksi eri muotoa. Ensimmäinen näistä on komedia, jossa rikotaan satunnaisesti neljättä seinää ja Jenniferin elämää supervoimaisena asianajajana seurataan MCU:n fantastisessa maailmassa. Toinen niistä on vakavampi ja ajankohtaisempi: naisten asema julkisuudessa ja häiriköinti, jota he saavat osaksensa. Kaksi aika erilaista tarinaa, mutta suurilta osin sarja onnistuu yhdistämään näitä tarinoita tehokkaasti. Jenniferin rakettilaukaus julkisuuteen ja asema ison lakifirman superihmis-osaston johtajana ajaa hänet sekä hulvattomiin kohtaamisiin haltioiden ja sammakkomiesten kanssa, mutta samalla hänen uusi asemansa julkisuudessa ja yhteys tunnettuun supersankariin tekee hänestä kohteen naisvihalle sekä oikeassa elämässä että verkossa. Tämä kulminoituu She-Hulkin julkiseen slut-shameaukseen jonka takana on verkkoyhteisö nimeltä kiwi fa-eikun siis 4cha- Intelligencia (sehän se oli), tuoden turhauttavan yleisen ilmiön oikeasta maailmasta Marvel Cinematic Universeen. Onnistuuko She-Hulk pitämään molemmat puolet tarinastaan kasassa loppuun asti? Kyllä ja ei. Sarjan loppu on hulvaton neljännen seinän päreiksi räjäyttävä twisti, joka kumartaa sekä hahmon sarjakuva-juuria kohtaan että kritisoi (hellästi) MCU:n kaavamaisuutta ja tarvetta täyttää ruutua tunnistettavilla asioilla rakennetun tarinan kustannuksella. Ironisesti, tämä twisti kuitenkin myös tekee sen tuon naisvihaan keskittyvän tarinan kustannuksella, jättäen tämän tarinan konkluusion lättänäksi ja katarsikseltaan turhauttavaksi. Toki konnat joutuivat vankilaan ja oikeus tapahtui, mutta tunnetasolla tämä lopetus ei toimint minulle. Sarjan loppu sopii toiseen puoleen tarinasta, mutta hyvän build upin ja oikeiden panosten jälkeen tämä sama loppu tekee hallaa näistä kahdesta tarinasta huomattavasti tärkeämmälle. 

Ja on kieltämättä hieman turhauttavaa, miten sarja loppui. Kyllä, nauroin oikein paljon sille ja tämä lopetus oli parempi kuin se, mitä aluksi tarjottiin, mutta samalla tuo toinen paljon vakavampi ja merkityksellisempi tarina jäi sen alle. Joskus kyse on matkasta eikä päämäärästä, mutta joskus päämäärä on myös paha pettymys ja koko matka voi tuntua turhalta. On täysin mahdollista, että toivoin sarjalta jotakin, jota se ei ikinä aikonut olla. On OK että She-Hulk: Attorney at Law on vain kevyttä, hyvin tehtyä hömppää. Sarja kuitenkin viihdytti minua viikko toisensa jälkeen ja puheet siitä miten sarja saa jatkoa tulevaisuudessa antaa mahdollisuuden ehkä käsitellä jotain muutakin kuin metajuttuja niiden ansaitsemalla tavalla. She-Hulk: Attorney at Law on oikein viihdyttävä, visuaalisesti hauska ja fiksusti kirjoitettu sarja, joka on saanut internetin mädän päädyn oikein vihaiseksi, ja se olisi voinut mennä loppuun asti tämän kanssa ja saada heidät spontaanisti syttymään tuleen. She-Hulk nousee Marvel- sarjojen paremmalle puolelle koska se omistautuu omalle maailmalleen ja Maslanyn roolisuoritus titulaarisena sankarina on erittäin onnistunut, mutta kenties toisenlaisella lopetuksella se olisi voinut nousta jopa valikoiman parhaaksi. She-Hulk: Attorney at Law on nyt katsottavissa Disney+ palvelussa. 

Aasa T