Noh, onko tähän olemassa vastausta? Ei suoranaisesti. Toki voisi alkaa vertailemaan myyntilukuja ja arvioita, ja näistä saisi selville numeroihin perustuvan vastauksen. Mutta tämä ei kuitenkaan kelpaa kaikille- se kertoisi suosiosta, mutta suosio ei ole takuu laadusta. Tästä hyviä todistajia ovat Transformers- elokuvat jotka keräävät huomattavat lipputulot joka vuosi mutta eivät tarjoa mitään järkevää sisältöä, ainoastaan aivotonta toimintaa*. Tämän jälkeen päätöksentekijäksi jää loogisesti hahmot ja tarinat. Tässä kohtaa tulee kuitenkin vastaan läpäisemätön muuri nimeltä MIELIPIDE. Jokaisella on omat mielipiteensä hahmoista ja näiden seikkailuista. Esim. henkilökohtaisesti pidin elokuvista Amazing Spider-Man 2 ja Man of Steel, mutta on monia jotka eivät voi sietää kumpaakaan näistä. Ja heillä on oikeus tähän mielipiteeseen. Ja tämän takia on vaikea löytää suoraa vastausta tähän kysymykseen.
No, tästä tulee aika lyhyt sepustus tällä menolla. Jospa koitan avata aihetta hieman omalla näkemykselläni. Tässä otan lukuun tosin yksinkertaisuuden nimissä vain DC:n ja Marvelin supersankaritarinat, en heidän muita julkaisujaan kuten He-Mania tai Star Warsia. Varautukaa, teksti sisältää mielipiteitä!
Marvel ja DC... pidän molemmista mutta eri syistä. Marvelin ja DC:n eron voi jakaa suurinpiirtein seuraavasti:
Marvelin sankarit ovat samaistuttavia. Heillä on ongelmia joita meilläkin on, osa on tavallisia ihmisiä joille on vain annettu supervoimat tai ajettu tilanteeseen joka on johtanut omankäden oikeuteen. Hahmot kuten Peter Parker, Kamala Khan, mutantit- heillä on normaaleja arkielämän ongelmia kuten perhesuhteet, koulu ja työt, parisuhteet ja ennakko-luulot- nämä on tuttuja kaikille. Kun hahmo käy lävitse näitä ongelmia on lukijan helppo samaistua hahmoon ja nöin luoda vahvempi tunneside siihen. Tämä ainakin on ollut ideana tarinoissa 70-80 luvulla. Nykyään on ongelmaksi on noussut se, että vanhojen hahmojen ei annetta kasvaa aikuisiksi. Peter Parker oli naimisissa ja saamassa lapsen, mutta ERÄÄT Marvelilla eivät halunneet tätä, sillä heille Hämähäkkimies on eskapismia, eikä avioliitto ja perhe-elämä kuulu tähän heidän mukaansa. Kun hahmo pysyy ikuisesti nuorena eikä ikinä opi, katoaa vanhenevalta lukijalta samaistumisen piirteet. Itse näen samanlaisen ongelman Ryhmä-X:än kanssa. Mutantit ovat olleet pelon ja vihan kohteina nyt jo vuosia, vaikka ovat pelastaneet maailman vuosi vuoden jälkeen, osan liittyessä Kostajiin ja tehden töitä heidän kanssaan. Mutta silti heitä viskotaan kivillä ja pidetään lähes yhtä pahoina kuin superkonnia. Ja tämä alkaa käydä hermoille. Viha ja epäluulo ei katoa hetkessä, ymmärrän sen mutta Ryhmä-X:än lukeminen nykyään on tuskaista sillä samat vihapuheet ja samat kliseet kierrätetään yhä uudestaan. Yksi asia josta en kovin paljon pidä Marvelilla on se, että kansalaiset ovat valmiita kääntymään sankareitaan vastaan silmänräpäyksessä. Sankareita, jotka ovat pelastaneet maailman SATOJA KERTOJA. Okei, ymmärrän että tämä on varmaan jonkinlaista kommentaaria yhteiskuntaa kohtaan, mutta silti.
Mutta Marvel on hoitanut yhden tontin hyvin: monipuolisuuden. Nykyään supersankarien joukossa on ihmisiä eri vähemmistöistä ilman että ovat kliseitä. Kamala Khan on loistava esimerkki tästä. Kamala on muslimi ja nykyinen Neiti Ihme. Hän on ihan tavallinen high schoolia käyvä nörtti, ilman että hänen uskonnostaan on tehty hänelle ns. "hattua"- jotakin joka näkyy kaikessa mitä hän tekee ja jotain mitä hän hokee koko ajan. Hänen kulttuurinsa nousee esille kun tarvitsee, yleensä perheen kanssa. Hän on Amerikassa syntynyt Pakistanialainen, joka edustaa nykyistä 9/11 jälkeen syntynyttä sukupolvea. Kirjoittaja Willow G. Wilson on itsekkin muslimi ja onnistuu näin hyvin luomaan realistisen ja mielenkiintoisen tarinan vähemmistöperheen lapsesta.
Marvel on myöskin onnistunut irrottautumaan liian synkästä materiaalista. He ovat ymmärtäneet että puhdas shokkiarvo ei tee hyvää tarinaa- jotain, jossa DC:llä on vielä opettelemista.
DC:n sankarit ovat esikuvia. He ovat elämää suurempia, ja edustavat monia hyveitä ja abstrakteja ihanteita- Ihmenainen on edustaa totuutta, Teräsmies toivoa, Batman oikeutta. He ovat ihanteita, joita kohti pyritään. Kuka ei haluaisi olla Teräsmies? Teräsmies puhtaimillaan edustaa Amerikkalaisen unelman perusideaa: Hän on muukalainen kaukaa, joka tulee uuteen maahan ja sanoo "Hyvää päivää, minun nimeni on Clark Kent- kuinka voin auttaa?" Hän auttaa ihmisiä ja näin asettaa esikuvan ihmisille antaen toivoa paremmasta huomispäivästä. Totuus, Oikeus ja Amerikkalainen elämäntapa on loppujen lopuksi hyvä tunnuslause. Batmanissa monet näkevät lähinnä synkän hahmon, joka pieksee elämäntyöksensä hulluja rikollisia, ja on aina valmis kaikkeen koska "hän on Batman." Batman on enemmän kuin tuo. Minulle Batman on, kuten monelle muullekkin, symboli. Kuka tahansa voi olla sankari, kuka tahansa voi tehdä oman osuutensa tämän maailman parantamiseksi. Ja ennen kuin kukaan sanoo että "no Batman onkin rikas"- Bruce Wayne tekisi tätä ilman omaisuuttaan. Sillä Batman ei ikinä luovuta, hän on periksiantamaton ja täynnä toivoa. Pinnan alla Batman on vain joku joka ei tahdo kenenkään kuolevan- loistava esikuva meille kaikille. Monet kirjoittajat eivät muista tätä ominaisuutta, vaan keskittyvät Batmanin jumalointiin ja synkistelyyn. Ja tämä on ongelma joka vaivaa DC:tä nykyään. Synkkyys. Minä pidän synkistä tarinoista- Batman: Long Halloween on loistava ja Arkham Asylum: Serious House on a Serious Earth parhaimpia sarjakuvia joita olen lukenut. Mutta kuten monissa asioissa, liika on liikaa. Identity Crisis oli mukiinmenevä murhamysteeri, mutta kun tarina sisältää vanhan ja rakastetun hahmon raiskauksen ja toisen murhan vain tehdäkseen tarinasta "aikuisemman ja synkemmän" niin ollaan väärillä vesillä. New 52- reboot nosti tarinoiden väkivaltaisuutta ja toi mukaan synkempiä teemoja yrittäen tehdä tarinoistaan aikuisempia. Lopputuloksena oli kasvonsa irtileikellyt Jokeri, massamurhaava Hatuntekijä monien kirkkaampien ja hauskempien hahmojen synkistäminen tai suoranainen tappaminen. Toki New 52:ssa oli hyviäkin tarinoita kuten Geoff Johnsin Aquaman ja Scott Snyderin Batman, mutta lukemisesta katoaa hauskuus kun joka puolella on vain ruumiita. Shokkiarvo ei nosta tarinan tasoa.
Itse rakastan DC:ssä sen MAHTIPONTISUUTTA. Vihreiden Lyhtyjen vala- Oli kirkkain päivä tai synkin yö, näkemättä ei jää pahuuden työ! Varokoon pahuus kun työhöni ryhdyn- ON SUUNNATON VOIMA VIHREÄN LYHDYN! Kun 10-vuotias Billy Batson huutaa taikasanan SHAZAM! ja muuttuu Kapteeni Ihmeeksi, maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi! Batman nousee ylös maasta lyötynä koska Batman EI IKINÄ LUOVUTA. Salama juoksee kilpaa vastustajanaan ITSE KUOLEMA. DC:n tarinat voivat olla hyvin eeppisiä. Kaikki tuntuu tärkeältä ja sankarit elämää suuremmilta. Rakastan ylitseampuvuutta joka lisää tarinoiden fantastisuutta. Sankarit tekevät isoja tekoja, auttavat ihmisiä eivätkä pelkästään taistele rikollisia (tai toisiaan-katson sinua, Marvel!) vastaan. He auttavat
Marvel ja DC... pidän molemmista mutta eri syistä. Marvelin ja DC:n eron voi jakaa suurinpiirtein seuraavasti:
Marvelin sankarit ovat samaistuttavia. Heillä on ongelmia joita meilläkin on, osa on tavallisia ihmisiä joille on vain annettu supervoimat tai ajettu tilanteeseen joka on johtanut omankäden oikeuteen. Hahmot kuten Peter Parker, Kamala Khan, mutantit- heillä on normaaleja arkielämän ongelmia kuten perhesuhteet, koulu ja työt, parisuhteet ja ennakko-luulot- nämä on tuttuja kaikille. Kun hahmo käy lävitse näitä ongelmia on lukijan helppo samaistua hahmoon ja nöin luoda vahvempi tunneside siihen. Tämä ainakin on ollut ideana tarinoissa 70-80 luvulla. Nykyään on ongelmaksi on noussut se, että vanhojen hahmojen ei annetta kasvaa aikuisiksi. Peter Parker oli naimisissa ja saamassa lapsen, mutta ERÄÄT Marvelilla eivät halunneet tätä, sillä heille Hämähäkkimies on eskapismia, eikä avioliitto ja perhe-elämä kuulu tähän heidän mukaansa. Kun hahmo pysyy ikuisesti nuorena eikä ikinä opi, katoaa vanhenevalta lukijalta samaistumisen piirteet. Itse näen samanlaisen ongelman Ryhmä-X:än kanssa. Mutantit ovat olleet pelon ja vihan kohteina nyt jo vuosia, vaikka ovat pelastaneet maailman vuosi vuoden jälkeen, osan liittyessä Kostajiin ja tehden töitä heidän kanssaan. Mutta silti heitä viskotaan kivillä ja pidetään lähes yhtä pahoina kuin superkonnia. Ja tämä alkaa käydä hermoille. Viha ja epäluulo ei katoa hetkessä, ymmärrän sen mutta Ryhmä-X:än lukeminen nykyään on tuskaista sillä samat vihapuheet ja samat kliseet kierrätetään yhä uudestaan. Yksi asia josta en kovin paljon pidä Marvelilla on se, että kansalaiset ovat valmiita kääntymään sankareitaan vastaan silmänräpäyksessä. Sankareita, jotka ovat pelastaneet maailman SATOJA KERTOJA. Okei, ymmärrän että tämä on varmaan jonkinlaista kommentaaria yhteiskuntaa kohtaan, mutta silti.
Mutta Marvel on hoitanut yhden tontin hyvin: monipuolisuuden. Nykyään supersankarien joukossa on ihmisiä eri vähemmistöistä ilman että ovat kliseitä. Kamala Khan on loistava esimerkki tästä. Kamala on muslimi ja nykyinen Neiti Ihme. Hän on ihan tavallinen high schoolia käyvä nörtti, ilman että hänen uskonnostaan on tehty hänelle ns. "hattua"- jotakin joka näkyy kaikessa mitä hän tekee ja jotain mitä hän hokee koko ajan. Hänen kulttuurinsa nousee esille kun tarvitsee, yleensä perheen kanssa. Hän on Amerikassa syntynyt Pakistanialainen, joka edustaa nykyistä 9/11 jälkeen syntynyttä sukupolvea. Kirjoittaja Willow G. Wilson on itsekkin muslimi ja onnistuu näin hyvin luomaan realistisen ja mielenkiintoisen tarinan vähemmistöperheen lapsesta.
Marvel on myöskin onnistunut irrottautumaan liian synkästä materiaalista. He ovat ymmärtäneet että puhdas shokkiarvo ei tee hyvää tarinaa- jotain, jossa DC:llä on vielä opettelemista.
 |
| Ms. Marvel (2014) |
DC:n sankarit ovat esikuvia. He ovat elämää suurempia, ja edustavat monia hyveitä ja abstrakteja ihanteita- Ihmenainen on edustaa totuutta, Teräsmies toivoa, Batman oikeutta. He ovat ihanteita, joita kohti pyritään. Kuka ei haluaisi olla Teräsmies? Teräsmies puhtaimillaan edustaa Amerikkalaisen unelman perusideaa: Hän on muukalainen kaukaa, joka tulee uuteen maahan ja sanoo "Hyvää päivää, minun nimeni on Clark Kent- kuinka voin auttaa?" Hän auttaa ihmisiä ja näin asettaa esikuvan ihmisille antaen toivoa paremmasta huomispäivästä. Totuus, Oikeus ja Amerikkalainen elämäntapa on loppujen lopuksi hyvä tunnuslause. Batmanissa monet näkevät lähinnä synkän hahmon, joka pieksee elämäntyöksensä hulluja rikollisia, ja on aina valmis kaikkeen koska "hän on Batman." Batman on enemmän kuin tuo. Minulle Batman on, kuten monelle muullekkin, symboli. Kuka tahansa voi olla sankari, kuka tahansa voi tehdä oman osuutensa tämän maailman parantamiseksi. Ja ennen kuin kukaan sanoo että "no Batman onkin rikas"- Bruce Wayne tekisi tätä ilman omaisuuttaan. Sillä Batman ei ikinä luovuta, hän on periksiantamaton ja täynnä toivoa. Pinnan alla Batman on vain joku joka ei tahdo kenenkään kuolevan- loistava esikuva meille kaikille. Monet kirjoittajat eivät muista tätä ominaisuutta, vaan keskittyvät Batmanin jumalointiin ja synkistelyyn. Ja tämä on ongelma joka vaivaa DC:tä nykyään. Synkkyys. Minä pidän synkistä tarinoista- Batman: Long Halloween on loistava ja Arkham Asylum: Serious House on a Serious Earth parhaimpia sarjakuvia joita olen lukenut. Mutta kuten monissa asioissa, liika on liikaa. Identity Crisis oli mukiinmenevä murhamysteeri, mutta kun tarina sisältää vanhan ja rakastetun hahmon raiskauksen ja toisen murhan vain tehdäkseen tarinasta "aikuisemman ja synkemmän" niin ollaan väärillä vesillä. New 52- reboot nosti tarinoiden väkivaltaisuutta ja toi mukaan synkempiä teemoja yrittäen tehdä tarinoistaan aikuisempia. Lopputuloksena oli kasvonsa irtileikellyt Jokeri, massamurhaava Hatuntekijä monien kirkkaampien ja hauskempien hahmojen synkistäminen tai suoranainen tappaminen. Toki New 52:ssa oli hyviäkin tarinoita kuten Geoff Johnsin Aquaman ja Scott Snyderin Batman, mutta lukemisesta katoaa hauskuus kun joka puolella on vain ruumiita. Shokkiarvo ei nosta tarinan tasoa.
Itse rakastan DC:ssä sen MAHTIPONTISUUTTA. Vihreiden Lyhtyjen vala- Oli kirkkain päivä tai synkin yö, näkemättä ei jää pahuuden työ! Varokoon pahuus kun työhöni ryhdyn- ON SUUNNATON VOIMA VIHREÄN LYHDYN! Kun 10-vuotias Billy Batson huutaa taikasanan SHAZAM! ja muuttuu Kapteeni Ihmeeksi, maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi! Batman nousee ylös maasta lyötynä koska Batman EI IKINÄ LUOVUTA. Salama juoksee kilpaa vastustajanaan ITSE KUOLEMA. DC:n tarinat voivat olla hyvin eeppisiä. Kaikki tuntuu tärkeältä ja sankarit elämää suuremmilta. Rakastan ylitseampuvuutta joka lisää tarinoiden fantastisuutta. Sankarit tekevät isoja tekoja, auttavat ihmisiä eivätkä pelkästään taistele rikollisia (tai toisiaan-katson sinua, Marvel!) vastaan. He auttavat
ihmisiä. He ovat sankareita isolla S:llä. Jos minulta kysyttäisiin mikä on paras sarjakuvaruutu, vastaukseni olisi varmaankin tämä:
Nämä erot eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja. DC:n sankareihin voi samaistua, heilläkin on monipuolista edustusta sankareiden joukossa ja Marvelin sankarit ovat ihanteellisia ja tarinat ovat aika ajoin hyvin eeppisiä. Kärjistäen jaon voi tehdä kuitenkin näin. Ja nämä ovat syyt miksi pidän molemmista yhtä paljon. Marvel ja DC tarjoavat hyvin erilaiset maailmat, sankarit ja tarinat lukijalle. Elokuvapuolella Marvelilla on kieltämättä ollut vahva etuasema, mutta menen silti katsomaan innoissani Batman v Superman: Dawn of Justicen ja Suicide Squadin enkä pidä DC:tä mitenkään huonompana, The Flash tv-sarja oli viime vuoden paras tv-elämys, ja DC:llä on ollut hyvä putki tv:n puolella. Marvel Cinematic Universe on mahtava, mutta odotan silti innolla DC:n tuomaa vaihtelua.
On tärkeää että DC ja Marvel jatkavat kilpailua, sillä juuri tämä kilpailu ajaa heidät tekemään parempia tarinoita ja antamaan lukijoille vaihtelua. Joskus haluan lukea katutason sankarien ongelmista arjen ja superrikollisuuden välillä, joskus tarinoita intergalaktisista poliiseistä jotka taistelevat avaruuszombeja vastaan.He ovat molemmat myös oppineet virheistään: DC:n uusi Batgirl-sarja on huomattavasti kevyempi tunnelmaltaan ja uudet hahmot kuten "Spider-Gwen" ovat uudistaneet vanhoja hahmoja tehokkaasti. DC ja Marvel ovat minulle tärkeitä, ja jaksan seurata heidän sankariensa seikkailuja loppuun asti.
Viime viikonloppuna oli taas San Diego Comic-Con, tuo nörttien mekka. Ja kuten viime vuosina on tullut selväksi ei se enään ole sarjakuvatapahtuma vaan multimedia-tapahtuma. Tv-studiot, elokuvastudiot ja näyttelijät saapuvat puhumaan uusista tuotoksistaan, käsitteli se sitten sarjakuvia tai ei. Ja tämä on täydellinen testialusta kaikelle- trailereita näytetään yleisölle ja näin elokuvien hypetystä nostatetaan entisestään. Joitakin trailereita päätyy myöskin tapahtuman ulkopuolelle- tänä vuonna ne olivat Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad. Tästä nousi taas tietysti keskustelua. Jouduin erään kaverini kanssa hieman sanaharkkaan Suicide Squad-elokuvan Jokerin ja Killer Crocin ulkonäöistä. Häntä häiritse se että ne erosivat paljon sarjakuvien versioista. Aikaisemmin olimme jo keskustelleet DoJ:in Ihmenaisen ulkonäöstä- hän ei pitänyt tämän, hmmm, lihaksettomuudesta. Minua harvoin häiritsevät ulkonäköön liittyvät asiat. Jos hahmosta löytyy tietyt peruselementit ja näyttelijävalinta toimii, en ala valittamaan.
1.Vaikka rakastan sarjakuvien ylitseampuvuutta ja klassisia pukuja, niin ymmärän että jos jokin toimii sarjakuvissa ei tarkoita sitä että se toimii välttämättä yhtä hyvin elokuvassa. Sarjakuvissa Killer Croc voi olla monta metriä korkea krokotiilimies selityksenään että hänellä on ihomutaatio, annan sen mennä sillä se on osa sarjakuvien perinnettä. Elokuvissa moinen vaatisi lisäselitystä. Jos Killer Croc olisi kolmimetrinen lihaskimppu joka on suomujen peittämä, rikkoisi se elokuvan realistisuutta. Ja kyllä, haluan että supersankarielokuvissani on jonkin verran realistisuutta, Silloin voin uskoa hahmojen olemassaoloon ja luoda jonkinlaisen tunnesidoksen niihin.
2. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun hahmo tulee valkokankaalle. Jared Leto on neljäs Jokerin näyttelijä elokuvissa, eikä tule olemaan viimeinen. Sarjakuvahahmot ovat ajattomia, joista voi kertoa tarinoita uudelleen ja uudelleen. Tämä on uusi versio, eikä vie sinulta pois vanhoja versioita eikä pilaa tulevia. Hahmoa ja roolia ei siis pidä tuomita siis liian hätäisesti, sillä...
3. ...henkilökohtainen mantrani on WAIT and SEE. Mielestäni on täysin turhaa tuomita jotakin etukäteen. Trailerit, julisteet ja promokuvat antavat vain pintapuolisen kuvan hahmosta. Michael Keaton sai paljon vastustusta aikoinaan kun hän ryhtyi Batmanin näyttelijäksi. Kaikki eivät pitäneet Heath Ledgeristä Jokerina- hän oli näytellyt lähinnä romanttisissa elokuvissa ja oli kirkaskasvoinen ja komea. Hänen Jokerinsa on kenties kaikkein tunnetuin versio ja oli loistava. Olemme taas samassa tilanteessa. Jared Leto, Gal Gadot, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Jesse Eisenberg, Ben Affleck- he ansaitsevat tilaisuuden näyttää kykynsä ilman että heitä tuomitaan etukäteen. Antakaa se heille ja menkää katsomaan avoimin mielin- saatatte kokea positiivisen yllätyksen joka tekee elokuvakokemuksesta entistä paremman.
Huhuh. Tulipas sepustusta. Ottaako tuosta nyt selvää. Tämä oli aikalailla tällaista sielunavausta ja nörtteilyä, mutta tulipahan tehtyä. Ensi kerralla jotain muuta.
Atte T
ps. *= kyllä, en pidä Transformers-elokuvista ja en tule pitämäänkään. Keskustelu päättyy.
 |
| All-Star Superman (2006) |
Nämä erot eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja. DC:n sankareihin voi samaistua, heilläkin on monipuolista edustusta sankareiden joukossa ja Marvelin sankarit ovat ihanteellisia ja tarinat ovat aika ajoin hyvin eeppisiä. Kärjistäen jaon voi tehdä kuitenkin näin. Ja nämä ovat syyt miksi pidän molemmista yhtä paljon. Marvel ja DC tarjoavat hyvin erilaiset maailmat, sankarit ja tarinat lukijalle. Elokuvapuolella Marvelilla on kieltämättä ollut vahva etuasema, mutta menen silti katsomaan innoissani Batman v Superman: Dawn of Justicen ja Suicide Squadin enkä pidä DC:tä mitenkään huonompana, The Flash tv-sarja oli viime vuoden paras tv-elämys, ja DC:llä on ollut hyvä putki tv:n puolella. Marvel Cinematic Universe on mahtava, mutta odotan silti innolla DC:n tuomaa vaihtelua.
On tärkeää että DC ja Marvel jatkavat kilpailua, sillä juuri tämä kilpailu ajaa heidät tekemään parempia tarinoita ja antamaan lukijoille vaihtelua. Joskus haluan lukea katutason sankarien ongelmista arjen ja superrikollisuuden välillä, joskus tarinoita intergalaktisista poliiseistä jotka taistelevat avaruuszombeja vastaan.He ovat molemmat myös oppineet virheistään: DC:n uusi Batgirl-sarja on huomattavasti kevyempi tunnelmaltaan ja uudet hahmot kuten "Spider-Gwen" ovat uudistaneet vanhoja hahmoja tehokkaasti. DC ja Marvel ovat minulle tärkeitä, ja jaksan seurata heidän sankariensa seikkailuja loppuun asti.
 |
| @Alex Ross |
Extra: "Se on ihan erilainen kuin alkuperäinen"
Tämä on lyhyempi osuus, enkä jaksanut tehdä sille omaa viestiä joten tässä tulee:Viime viikonloppuna oli taas San Diego Comic-Con, tuo nörttien mekka. Ja kuten viime vuosina on tullut selväksi ei se enään ole sarjakuvatapahtuma vaan multimedia-tapahtuma. Tv-studiot, elokuvastudiot ja näyttelijät saapuvat puhumaan uusista tuotoksistaan, käsitteli se sitten sarjakuvia tai ei. Ja tämä on täydellinen testialusta kaikelle- trailereita näytetään yleisölle ja näin elokuvien hypetystä nostatetaan entisestään. Joitakin trailereita päätyy myöskin tapahtuman ulkopuolelle- tänä vuonna ne olivat Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad. Tästä nousi taas tietysti keskustelua. Jouduin erään kaverini kanssa hieman sanaharkkaan Suicide Squad-elokuvan Jokerin ja Killer Crocin ulkonäöistä. Häntä häiritse se että ne erosivat paljon sarjakuvien versioista. Aikaisemmin olimme jo keskustelleet DoJ:in Ihmenaisen ulkonäöstä- hän ei pitänyt tämän, hmmm, lihaksettomuudesta. Minua harvoin häiritsevät ulkonäköön liittyvät asiat. Jos hahmosta löytyy tietyt peruselementit ja näyttelijävalinta toimii, en ala valittamaan.
1.Vaikka rakastan sarjakuvien ylitseampuvuutta ja klassisia pukuja, niin ymmärän että jos jokin toimii sarjakuvissa ei tarkoita sitä että se toimii välttämättä yhtä hyvin elokuvassa. Sarjakuvissa Killer Croc voi olla monta metriä korkea krokotiilimies selityksenään että hänellä on ihomutaatio, annan sen mennä sillä se on osa sarjakuvien perinnettä. Elokuvissa moinen vaatisi lisäselitystä. Jos Killer Croc olisi kolmimetrinen lihaskimppu joka on suomujen peittämä, rikkoisi se elokuvan realistisuutta. Ja kyllä, haluan että supersankarielokuvissani on jonkin verran realistisuutta, Silloin voin uskoa hahmojen olemassaoloon ja luoda jonkinlaisen tunnesidoksen niihin.
2. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun hahmo tulee valkokankaalle. Jared Leto on neljäs Jokerin näyttelijä elokuvissa, eikä tule olemaan viimeinen. Sarjakuvahahmot ovat ajattomia, joista voi kertoa tarinoita uudelleen ja uudelleen. Tämä on uusi versio, eikä vie sinulta pois vanhoja versioita eikä pilaa tulevia. Hahmoa ja roolia ei siis pidä tuomita siis liian hätäisesti, sillä...
3. ...henkilökohtainen mantrani on WAIT and SEE. Mielestäni on täysin turhaa tuomita jotakin etukäteen. Trailerit, julisteet ja promokuvat antavat vain pintapuolisen kuvan hahmosta. Michael Keaton sai paljon vastustusta aikoinaan kun hän ryhtyi Batmanin näyttelijäksi. Kaikki eivät pitäneet Heath Ledgeristä Jokerina- hän oli näytellyt lähinnä romanttisissa elokuvissa ja oli kirkaskasvoinen ja komea. Hänen Jokerinsa on kenties kaikkein tunnetuin versio ja oli loistava. Olemme taas samassa tilanteessa. Jared Leto, Gal Gadot, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Jesse Eisenberg, Ben Affleck- he ansaitsevat tilaisuuden näyttää kykynsä ilman että heitä tuomitaan etukäteen. Antakaa se heille ja menkää katsomaan avoimin mielin- saatatte kokea positiivisen yllätyksen joka tekee elokuvakokemuksesta entistä paremman.
 |
| C'mon, give those nice folks a chance... |
Huhuh. Tulipas sepustusta. Ottaako tuosta nyt selvää. Tämä oli aikalailla tällaista sielunavausta ja nörtteilyä, mutta tulipahan tehtyä. Ensi kerralla jotain muuta.
Atte T
ps. *= kyllä, en pidä Transformers-elokuvista ja en tule pitämäänkään. Keskustelu päättyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti