Deadpool ja avain menestykseen

Tänäänkin aiheenamme on tuo sarjakuvien megatähti Deadpool joka nyt on noussut myöskin huippusuosioon elokuvastarana. Viikonlopun aikana suomessa lähes 50 000 ihmistä kävi katsomassa Deadpoolin, ja 15.2 mennessä se on netonnut maailmalla lähes 300 miljoonaa dollaria. Kriittinen vastaanotto on ollut hyvä, ja fanit ovat ylistäneet elokuvaa kaikin puolin. Useat ovat nostaneet esille elokuvan tuloista puhuessa sen k-luokituksen. Suomessa elokuva sai K16-luokituksen jota USA:ssa ja muualla maailmassa vastaa "R-Luokitus"- vastaavaa luokitusta ei ole saanut mikään hollywood-supersankarielokuva sitten Watchmenin. Fanit, pääosan esittäjä ja ohjaaja Tim Miller kampanjoivat ja taistelivat saadakseen tämän luokituksen. Nyt kaikki ylistävät elokuvaa sen väkivaltaisuuden ja rankan huumorin vuoksi. "Deadpool tekee pilkkaa koko supersankaribisneksestä ja sen kliseistä" "Sen K-luokitus on avain sen menestykseen! " "Deadpool näytti miten sarjisleffat pitää tehdä!" Teoriassa nämä kaikki lauseet ovat tosia. Tosiasiassa elokuva menestys ei ollut kiinni sen luokituksesta, sen huumorissa eikä varsinkaan sen metahuumorissa. Toki nämä ovat osa sen menestystä, mutta tosiasiassa Deadpoolin menestyksen avain on tämä:

Kyllä, Deadpool. Deadpool oli vitsejä ulos tykittävä sekopää. Hänellä on synkkä menneisyys, mutta sen sijaan että tämä tekisi hänestä masentuneen synkistelijän, Deadpool pitää tämän synkkyyden tuhannen ja yhden vitsin takana. Hän ei ota mitään ja kaiken tosissaan yhtä aikaa. Hän rikkoo neljännen seinän tasaisin väliajoin metavitseillään. Hän ei kaihda tappamista ja pistääkin ruumishuoneelle uskomattoman määrän jengiä. Sanalla sanoen, Deadpool on Deadpool. Hän on uskollinen sarjakuvien esikuvalleen lähes kaikin puolin, ja tarina seuraa monellakin tapaa perinteistä sarjakuvaa. Tämä johtuu siitä että ohjaaja, käsikirjoittajat ja varsinkin Ryan Reynolds RAKASTAVAT tätä hahmoa. He uskoivat katsojien kykyyn uppoutua hahmon maailmaan, he uskoivat hahmon kykyyn olla viihdyttävä ollessaan juuri sellainen kun alkuperäismateriaalissa ja he tekivät elokuvan ajatellen faneja eikä studioita ja heidän vaatimuksiaan.

Tähän kyllä kuului se, että elokuva oli väkivaltainen, rääväsuinen ja verinen- tämä on osa Deadpoolia. Mutta nämä elementit kuuluvat Deadpoolin kaltaisille hahmoille, ei jokaiseen tulevaan supersankarielokuvaan. Deadpool oli hyvä ja menestyy elokuvana siksi että se tehtiin huolella ja rakkaudella. Pahimmassa tapauksessa Deadpoolin menestyksen avain tullaan tulkitsemaan väärin, ja tulevaisuus tuo meille itseironisia ja hyperväkivaltaisia sarjisleffoja jotka eivät sellaisia ole alunperin. Kuvitelkaa Deadpoolin väkivaltaisuudella varustettu Hämähäkkimies? Itseironinen ja täynnä viittauksia oleva Vihreä Lyhty? Hyvin mustaa ja rujoa huumoria sekä F-pommeja tiputteleva Ihmeneloset? Nämä elementit eivät osu ollenkaan yhteen ja pettäisivät alkuperäismateriaalin ja pahasti. Mitä näiden elokuvien tekijöiden pitää tehdä on olla uskollisia lähdemateriaalille, taistella studioiden vaatimuksia vastaan ja ennen kaikkea- uskoa ja välittää hahmosta mistä elokuvaa ollaan tekemässä. Deadpool tehtiin suhteellisen pienellä budjetilla, vain 50 miljoonaa, mutta tämän ansiosta studio ei ollut koko ajan puuttumassa elokuvan tekoon sillä heillä ei ollut niin paljoa pelissä. Deadpool ei olekkaan erikoisefekteillä kuorrutettu räjähdysfestivaali. Deadpool ei vaadi moista toimiakseen, sillä sen hahmot riittävät pitämään yleisön mielenkiinnon kiinnitettynä. TÄMÄ on se mitä Deadpoolista pitää elokuvastudioiden ja tuottajien oppia: Älkää ottakko mallia kaikista muista, älkää tehkö vain kopioita jokaisesta menestyneestä elokuvasta vaan uskokaa ja luottakaa tekijöihin. Amazing Spider-Man 2 oli mukiinmenevä elokuva, mutta ohjaajan ja näyttelijöiden mukaan elokuvan ongelmat johtuivat studion vaatimista lisäyksistä ja käsikirjoituksen muokkauksista, koska elokuvan piti luoda tilaa mahdollisimman monelle uudelle hahmolle tulevien elokuvien vuoksi. Fantastic Four (2015) kärsi tästä erityisen paljon uudelleenkuvausten ja lisäysten vuoksi. Elokuva ei studion käpälöinnistä huolimatta ollut hyvä, mutta ainakin se olisi ollut persoonallisempi.

Tai ehkä ei.

Deadpool tulee kieltämättä avaamaan ovia hahmoille ja sarjoille joihin sen kaltainen K-luokitus kuuluu. Spawn, X-Force, Saga, Rämeen Olento, Kuuritari, Aaveajaja, Lobo, Justice League Dark, Question, Cthulhu-mythos ja monet muut väkivaltaiset, rujot ja kauhistuttavat hahmot ja tarinat ansaitsevat tulla esitetyksi juuri sopivalla kypsyydellä. Mutta tämä yksin ei tule nostamaan tai upottamaan näitä elokuvia. Ei, se mikä tekee näistäkin elokuvista hyviä on hahmot, tarina ja uskollisuus alkuperäistarinoille joihinka elokuvien kohdeyleisökin on aikanaan rakastunut. Tämä sama sääntö pätee myös muihin hahmoihin. Tässä blogissa jo käsittelemäni Ihmenelosten lisäksi uuden mahdollisuuden saavat sarjisleffat kuten Vihreä Lyhty, Aaveajaja, Hämähäkkimies ja Hulk ovat samalla viivalla muiden kanssa, saatikka sitten täysin puhtaalta pöydältä aloittavat elokuvat kuten Ihmenainen ja Shazam. Tärkeää on välittää ja uskoa hahmoon ja maailmaan jossa he elävät, olla luovia ja rajoja rikkovia tarinankirjoituksessa ja tehdä elokuvia faneille eikä vain yrittää tehdä uudestaan sitä minkä joku muu on tehnyt paremmin.

There is only one Deadpool.

Atte T

Atte Arvostaa: Deadpool

Kyllä, se on vihdoin täällä. Jo helmikuussa elokuvateattereihin tuli tämän vuoden odotetuimpia elokuvia. Mutta ennen kun voin mennä sen syvällisemmin itse elokuvaan, puhutaanpa hieman Deadpoolista ja suhteestani häneen hahmona.

Koska tämä on erittäin tärkeää. Deadpool on uskomattoman suosittu hahmo. Kuka ei tunnistaisi Deadpoolin ikonista pukua sen nähdessään? Suupaltti soturi ei ole ainoastaan supersuosittu sarjakuvahahmona, mutta myös animaatiosarja-esiintymisestensä ja nykyään meemi-statuksensa ansiota. Sinun ei tarvitse lukea yhtäkään Deadpool-sarjakuvaa ja voit rakastaa hahmoa. Hän on hauska, väkivaltainen, itsetietoinen siitä että on sarjakuvahahmo ja tekee pilkkaa lähes kaikista. Deadpool minulle on...hauska hahmo. En ole lukenut jokaista Deadpool-sarjista, enkä aiokkaan. Deadpool on vähän ylikäytetty hahmo. Hän on joka paikassa ja joka kuukausi näen uuden Deadpool-sarjakuvan. Deadpool Kills The Marvel Universe, Deadpool vs Carnage, Deadpool vs The World, Deadpool vs Deadpool- ei kiinnosta. Paras Deadpool-sarjakuva jonka olen lukenut on joko Brian Posehnin kirjoittama Dead Presidents jossa Deadpool tappelee Yhdysvaltain presidenttien zombeja vastaan tai Rick Remenderin Uncanny X-Force jossa Deadpool on sivuhahmo. Deadpool on minulle hauskaa viihdettä silloin tällöin, ei kaikkien aikojen paras sarjakuvahahmo tai käänteentekevä satiiri supersankarista.

That being said...

Tapaa Deadpool (Ryan Reynolds), palkkasoturi ja tappaja. Punaisessa naamarissaan ja tiukoissa trikoissaan tämä suupaltti soturi on jakamassa jouluiloa ja luoteja kaikille jotka seisovat hänen ja hänen kohteensa välissä. Kohde? Ajax (Ed Skrein), tiedemies joka on vastuussa hänen karmivasta ulkonäöstään.  Heitetään mukaan pari Ryhmä-X:än mutanttia kuten Kolossi (Stefan Kapicic) ja Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand), taakse jäänyt rakkaus Vanessa (Morena Baccarin) ja avulias baarimikko Weasel (TJ Miller). Aika tehdä Chimi-vitun-changoja.

En muista koska olisin nauranut näin paljon elokuvateatterissa viimeksi. Ja tämä kertookin kaiken: Deadpool on aivan älyttömän hauska elokuva. Kirjoitus yhdistettynä Reynoldsin näyttelyyn ja veriseen ja nopeaan toimintaan luo hyvän tunnelman joka hallitsee elokuvaa suurimman osan ajasta. Deadpool on lähes pilkulleen uskollinen alkuperäismateriaalilleen, yhdistäen useita eri elementtejä monista eri sarjoista. Mutta täydellinen elokuva ei ole, kuten saattoi odottaakin. Deadpoolissa oli todella hyviä puolia, mutta sen kompastuskivet eivät ole ihan pieniä. Deadpoolin parhaat osat ovat sen hahmoissa, huumorissa ja toiminnassa, kun taas heikoin kohta on piilee sen juonessa. Deadpool ei riko neljättä seinää ihan koko aikaa, mutta joka kerta kun hän sen tekee ja puhuttelee yleisöä se toimii, eikä tunnu pakotetulta tai tahattoman taiteelliselta. Tällaiset kohtaukset ovat kuin suoraan sarjakuvista.

Olen vakuuttunut siitä että Ryan Reynolds on syntynyt näyttelemään Deadpoolia, hän täyttää hahmon kengät täydellisesti, ollen huulta heittävä ja koko ajan kaikille vittuileva sekopää mutta myöskin tarpeen tullessa uhkaava ja väkivaltaa huokuva psykopaatti. Sitä Deadpool onkin-tappaja. Hänestä ei yritetä tehdä sankaria eikä Deadpool sitä varsinaisesti sano sitä myöskään itse olevansa. Sankarillisemmat hahmot tuomitsevat hänen tekonsa, mutta Deadpool ei ole muuttumassa tästä paremmaksi ainakaan lähiaikoina- eikä tarvitsekkaan! Hän on hauska sosiopaatti, jonka loputon optimismi ja kyvyttömyys ottaa asioita vakavasti tekevät hänestä hauskan hahmo seurata koko elokuvan ajan. Myös osa huumorista perustuu Reynoldsin kehonkieleen ja kykyyn tehdä fyysistä komediaa. Pääpahis Ajax on viihdyttävä, joskin aika yksiulotteinen "paha tiedemies" antagonisti, mutta tämän tyylinen pahis usein sopii elokuvan tyyliin. Ed Skrein ei pääse kunnolla revittelemään roolissaan, vaan pelaa sen kylmän rauhallisena, mikä toisaalta toimii peilikuvana vitseilevalle protagonistille. Ajaxin apuri Angel Dust (jumalainen Gina Carano) on myöskin aika lattea, joskin oli hauska nähdä naispahis jonka kyvyt eivät olleet nopeuteen tai sulavuuteen liittyviä, vaan puhdasta väkivaltaa. Angelin tappelu Kolossin kanssa on hauska ja ex-vapaaottelijan kyvyt pääsevät esille tässä hyvin. Ja kun hänet nyt mainittiin, puhutaanpa Kolossista: Tämä Kolossi on kuin suoraan sarjakuvista. Hän näyttää uskomattomalta, ja valinta käyttää CGI:ta hänen luomiseensa oli oikea. Kolossin äänenä toimiva Stefan tuo venäläisen mutantin eloon, ja on hauska yhdistelmä kovanaamaista soturia ja hieman hönttiä sankaria. Kolossi oli yksiä elokuvan helmiä. Normaalisti rakastan Morena Baccarinia missä hän ikinä onkaan. Firefly-sarjasta, Gothamista ja Homelandista tuttu näyttelijä valitettavasti nostaa elokuvassa lyhimmän tikun ollessa pitkälti vain neito pulassa jonka Deadpoolin pitää pelastaa. Toki hän on hauska ja täynnä persoonaa, ja ei hän vain istu ja odota pelastusta mutta tämä ei muuta faktaa että hän on lähinnä palkinto elokuvan lopussa.

Mistä päästäänkin elokuvan heikoimpaan osaan- tarinaan. Tämä voi kuulostaa isolta ongelmalta, mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Tarina itsessään ei ole huono. Deadpool koittaa löytää Ajaxin ja pistää tämän maksamaan teoistaan, Vanessa ajautuu tähän mukaan, lopputappelu. Tämän lisäksi käydään lävitse Deadpoolin taustatarina paloissa elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana. Mutta Deadpool-tarinat harvoin seuraavat  näin tarkkaa kaavaa. Vaikka Deadpool onkin komedinen ja muista supersankarileffoista pilkkaa tekevä, on se kuitenkin itsekkin Hollywood-leffa ja joutuu seuraamaan sen kaavaa. Deadpoolin romanssi Vanessan kanssa on toki uskottava, mutta jotenkin tämä tuntuu oudolta Deadpoolin hahmon huomioon ottaen. Paria poikkeusta lukuunottamatta Deadpool ei varsinaisesti sarjiksissa ole sitoutuvaa sorttia, ja onkin jännä nähdä mitenkä seuraava elokuva tulee käsittelemään tätä, vain tönätäänkö tämä romanssi sivuraiteille yhdessä Vanessan kanssa. Toisaalta tarinan yksinkertaisuus antaa Deadpoolille tilaa toimia ja heittää vitsejä eikä se yritäkkään olla mitään ihmeellistä. Jotenkin vain odotin jotain hieman enemmän uniikkia ja vähemmän perinteistä tarinankerrontaa.

Mutta tästä huolimatta Deadpool on hyvin toimiva elokuva. Se on hervottoman hauska, toiminnan täytteinen ja ei yritä täyttää ruutua massiivisilla efekteillä tai monimutkaisilla tapahtumapaikoilla, vaan pitää homman maan tasalla. Sen huumori on mustaa ja hyvin epäkorrektia mutta näinä aikoina tälläisesta huumorista onkin puutetta. Jos olet hyvin HC-Deadpool-fani joka on lukenut kaiken ja pitää hahmoa parhaimpana sarjakuvahahmona ikinä ja odottaa täydellistä adaptaatiota, en ihmettele jos elokuva ei vastaa odotuksiasi. Minulle kuitenkin Deadpool antoi lähes juuri sitä mitä toivoinkin: väkivaltaa, paljon nauruja sarjakuvamaisen version Deadpoolista. Toivon että tulevaisuudessa tehtäisiin X-Force-elokuva ja Deadpoolille annettaisiin kavereita jonka kanssa toimia, sillä hauskimpia kohtauksia elokuvassa olivat ne jossa Deadpool puhui muille mutanteille. Tällöin saisimme jotain uutta ja vanhaa samassa paketissa.  Jään innolla ja mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Deadpoolin tarina filmitaivaan tähtenä on vasta alkanut.

Atte T 

Ihmeneloset- mikä siinä on niin vaikeaa?

Arvon lukijat, uteliaisuuteni petti. Päätin katsella viime vuonna ilmestyneen Fantastic Four-elokuvan. Kyllä, elokuvan jollekka Dome.fi antoi 1,5/5 tähteä ja jonka prosentillinen arvosana Rotten Tomatoesissa on tällä hetkellä vakaa 9%. Elokuvan josta lähes kukaan, aina sarjisfaneista kasuaaliin elokuvayleisöön ei pitänyt. Jopa elokuvan ohjaaja Josh Trank haukkui omaa elokuvaansa ennen sen ensi-iltaa. Vahvalla pohjalla mennään, siis.

Mitä pidin siitä?

No mitäs luulette. Fantastic Four on ehkä huonoin supersankarielokuva jonka olen koskaan nähnyt. Se ei toiminut sci-fi elokuvana, se ei toiminut nuorisoelokuvana eikä todellakaan supersankarielokuvana. Se on hajuton, se on mauton ja täynnä tylsää ja hämmentävää teknologia-jargonia. Ohjaaja Trank ajautui kuvaksissa usein tappeluihin sekä studion että näyttelijöiden kanssa, sillä hänen "visionsa" ei vastannut Foxin tarvetta klassisemmalle supersankarielokuvalle. Trank oli sanonut haluvansa Cronebergin Kärpänen-elokuvan tyylisen version Ihmenelosten voimien alkuperästä ja nämä vaikutukset näkyvät ja ovatkin kuvauksellisesti parhaat kohdat elokuvassa. Mutta nämä osat ovat lyhyitä, ja epäsopivia elokuvan tunnelmaan. Näyttelijät eivät omaa lainkaan kemiaa keskenään, ja osa on suorastaan ärsyttävän epäsopivia rooleihinsa näinä klassisina hahmoina.

Oh, they thought they were the FF. That's adorable.

Tämän parempaa arvostelua en aio tästä sontaläjästä tehdä, mutta tämä toimii hyvänä aasinsiltana tämän päivän aiheeseen: Mikä Ihmeneloset-elokuvien tekemisessä on niin vaikeaa?

Ihmenelosten syntymän jälkeen 1961 on Marvelin sankariperheestä tehty kolme elokuvaa jotka on julkaistu ja yksi jota ei koskaan virallisesti levitetty. Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer (2007) elokuvat eivät myöskään saaneet hyvää vastaanottoa mutta oli silti huomattavasti parempi kuin viime vuotinen yritys. Ne olivat värikkäitä, toiminnantäytteisiä ja hahmot muistuttivat enemmän sarjakuvaversioitaan. Mutta ne olivat silti huonoja ollessaan tylsiä, muovisen näköisiä ja huonosti kirjoitettuja elokuvia joita kukaan ei muistele lämmöllä. Ja kuten Josh Trankin elokuvassa, Tohtori Doom oli surkea adaptaatio Marvelin parhaasta superrikollisesta jossa ei ollut hiventäkään sarjakuvien kuninkaallisesta, vallanhimoisesta nerosta. Sitten on elokuva jota ei koskaan virallisesti julkaistu. 1994 Roger Cormanin halpabudjetilla tekemä The Fantastic Four valmistui, mutta sitä ei koskaan julkaistu virallisesti. Osa sanoo että tämä oli studion tapa pitää oikeudet itsellään ja elokuvaa ei koskaan pitänytkään julkaista, vain tehdä. Todellisuudessa Marvelin silloinen isopomo Avi Arad esti elokuvan julkaisun, peläten elokuvasarjan kuolevan syntyessään. Hän ei ollut välttämättä väärässä- mutta mielenkiintoisesti Cormanin Ihmeneloset on ehkä lähimpänä sarjakuvien hahmoja, ainakin päänelikon kohdalla. Reed oli isällinen johtajahahmo, Sue empaattisempi mutta silti kyvykäs ja aktiivinen, Johnny oli energiaa täynnä oleva villi nuorukainen ja Möykky oli ärtynyt mutta tilansa hyväksyvä murisija. Onko Cormanin The Fantastic Four hyvä? Ei. Ei todellakaan. Mutta se on parasta mitä meillä on tällä hetkellä.

jeee...

Okei, kuten olette ehkä huomanneet, omaan jossakin määrän vahvan mielipiteen Ihmenelosista. Tähän on syynsä. Ihmeneloset on ensimmäisiä, ehkä jopa ensimmäinen, supersankarisarjis jonka luin. Omistan kyseisen lehden yhä, ja olen ostanut siitä jopa kaksoiskappaleen erikseen lukemista varten. Sarjakuvakirja 101 kertoo Galactuksen ja Ihmenelosten ensikohtaamisen, ja se kiteytti minulle Ihmeneloset ja minkälaisia sankareita he ovat. Aluksi vesi tulvii New Yorkin kaduilla. Sitten taivas syttyy palamaan. Lopulta pilvet muuttuvat kiveksi, ja näiden pilvien välissä lentää Hopeasurffari. Ihmeneloset koittavat pysäyttää Hopesurffarin ja onnistuvatkin, mutta tämä ehtii lähettää sanaa herrallensa, joka saapuu maahan. Galactus, planeettojen syöjä on täällä. Galactus aloittaa planeetan tuhoamiseen tarkoitetun koneen rakennuksen, ja Ihmeneloset koittavat pysäyttää tämän ennen kuin on liian myöhäistä. He epäonnistuvat, sillä Galactus on liian vahva. Haavoittunut Hopeasurffari saa hoitoa haavoihinsa Ben Grimmin sokealta tyttöystävältä Alicialta, ja tajuaa kuinka paljon hyvää maapallolla on, tai ainakin potentiaalia hyvään. Niinpä Hopesurffari kertoo kuinka Galactuksen voi pysäyttää- matkaamalla tämän alukselle, joka on suuri että planeetat kiertävät sitä, ja etsiä Galactuksen suurin ase- Kaikenlopettaja. Johnny ja Hopeasurffari matkaavat alukselle, ja Reed, Ben ja Susan koittavat estää Galactusta parhaansa mukaan. Johnny ja Surffari onnistuvat, ja Kaikenlopettajan avulla he onnstuvat käännyttämään Galactuksen takaisin. Galactus kuitenkin riistää petolliselta Hopeasurffarilta hänen kykynsä lentää avaruudessa, lukiten tämän Maahan. Galactus lähtee, jättäen seuraavat sanat Maan asukkaille.

"On teidän valintanne nousetteko tähtien yläpuolelle vai hukutteko sodan raunioihin."

I love this so much.

Minun mielestäni tämä on täydellinen Ihmeneloset-tarina. Siinä on kunnon panokset, mahtava ja näyttävä pahis joka ei oikeastaan ole edes paha vaan hyökkää maahan pakon edessä. Taistelut ovat näyttäviä ja luovia, hahmot keskustelevat keskenään ja luovat uusia suhteita eri hahmoihin ja loppukonflikti ei ole vain toisen tyrmääminen iskulla vaan älyn ja suunnittelun lopputulos ja koko tarina päättyy voimakkaaseen, ajatuksia herättävään noottiin. Ja tämä ei ole aina laatuaan. Vuosien ajan on eri kirjoittajat ja piirtäjät aina Stan Leesta Jonathan Hickmaniin kirjoittaneet fiksuja, eeppisiä ja lämminhenkisiä tarinoita ensimmäisen supersankariperheen seikkailuista. Erilaisia tarinoita erilaisilla vihollisilla erilaisissa tilenteissa- tässä piilee Ihmenelosten charmi. Kaikissa hyvissä tarinoissa käsitellään tai esitetään ainakin joitain seuraavista elementeistä.

1. Löytöretkeilijä-sankarit.
Päinvastoin kuin useat muut supersankarit, Ihmeneloset eivät jumita ainoastaan New Yorkissa tai Yhdysvalloissa. He tutkivat, tekevät matkoja uusiin maihin ja maailmoihin. Negatiivinen Ulottuvuus, Mikroversumi, Attilan, Atlantis ja tietysti Tohtori Doomin kotimaa Latveria. He tutkivat, kartoittavat ja tekevät löytöjä jotka edistävät ihmiskunnan tuntemusta maailmasta. Ja usein nämä maailmat ja paikat ovat uskomattoman näköisiä, varsinkin Kirbyn ja Leen aikakaudella. Tämän takia Ihmenelosten tarinat pysyvät mielenkiintoisina ja jännittävinä, ja joka kerta Marvel-universumi laajenee näiden pioneerien takia.

2. Tieteen puolella rauhan vuoksi.
Reed Richards on maailman älykkäin mies, ja loputkin Ihmenelosista ovat jonkin alan ja tason experttejä. He ovat älykkäitä, ja usein Herra Fantastinen koittaa ratkaista ongelmat järkeillen ennemin kuin nyrkeillään. Toki nyrkkitapplua varten on Möykky, mutta useammin kuin kerran on juurikin Reedin äly, Suen järkeily, Johnnyn nokkeluus ja Möykyn aliarvioimin johtaneet Ihmenelosten voittoon. Heille älykkyys ei ole vain taustalla oleva attribuutti joka oikeuttaa heidän asemansa- se on ase supervoimien ohella. Myös suurin osa Ihmenelosten vihollisista on älykkäitä tiedemiehiä, mutta siinä missä he käyttävät älyään maailmanvalloituksiin ja toisten satuttamiseen, Ihmeneloset käyttävät kykyjään maailman suojelemiseen.

3. Perhe.
Tämä elementti on kaikista tärkein, ja minkä elokuvat ovat sössineet pahiten. Ihmeneloset ovat perhe. Tämä ei tarkoita pelkästään Reedin ja Suen avioliittoa ja heidän lapsiaan- Johnny ja Ben ovat tärkeä osa tätä perhettä. Ben ja Reed ovat lapsuudesta asti olleet kavereita, ja sisarukset Johnny ja Sue ovat, noh, sisaruksia. Tämä perhedynamiikka on pitänyt heidät yhdessä ja tehneet heistä uniikin supersankariryhmänä. Tämä perhe ei ole täydellinen tietenkään (Tohtori Doom on Valeria Richardsin, nuorimmaisen lapsen, kummisetä) ja tämä johtaa väistämättä mielenkiintoisiin konflikteihin. Tämä perhe on laaja- Hulktar, Epäinhimillisten kuningashuone, Ikineuvos-vaiheen ottolapset, Uatu Vahtija, Hämähäkkimies, Wyatt Wingfoot- perhe on laaja, monipuolinen ja kaikkea muuta kuin perinteinen.

Ei ehkä perinteinen, mutta silti paras perhe ikinä.

Kuten kaikki varmaan tiedätte, Tohtori Doom on minun henkilökohtainen suosikkini kaikista superroistoista. Mutta tämä ei tarkoita että haluan nähdä jokaisessa Ihmeneloset-elokuvassa Doomin uudestaan ja uudestaan, varsinkin kun vieläkään kukaan ei ole onnistunut pääsemään lähellekkään sarjakuvien Doomia. Elokuvat ovat pelänneet tehdä hänestä sen mitä hän on: Maailman mahtavin velho, nerokkain tiedemies maan päällä, oman valtionsa sivistynyt yksinvaltias ja suuruudenhullu maailmanvalloittaja joka huokuu charmia. Myönnän, tämä ei ole välttämättä helpoon hahmo adaptoida mutta jos Marvel onnistui tekemään Lokista maailman suosituimman superrikollisen, ei Doom voi olla mahdotonta. Tärkeintä on vain ottaa hahmo sellaisenaan, ei yrittää keksiä koko Doomin hahmoa uudestaan. Hän ei ole mikään yhtiöpamppu, hän on monarkki. Hän ei ole Latverialainen agentti, hän on sen yksinvaltias.Eikä hän ole pelkkä älykäs opiskelija- hän on velho joka halusi yhdistää tieteen esoteeriseen taikuuteensa ja räjäytti puolet yliopistosta ilmaan. Hän on, miestä itseään lainaten:

"I am the old trunk, filled with secrets. I am the explosion in the college laboratory. I am the mask that burns with fires of vengeance. I am the legend that unites a nation. I am the story of DOOM."

Mutta Doom ei ole ainoa varteenotettava vihollinen. Doomin lisäksi Galactus on pyörähtänyt elokuvankankaalla, tosin se tehtiin niin huonosti ja tylsästi että kukaan ei muista häntä. Näiden kahden ikonisen vihollisen lisäksi on joukko muita hahmoja joita voisi käyttää. Ihmenelosten alkuperäinen vihollinen Harvey Elder aka Myyrämies, maanalaisen maailman valtias ja hirviöarmeijan komentaja esimerkiksil. Myyrämies ei ehkä ole ensimmäisellä vilkaisulla minkään vertoinen vihollisena, mutta fiksulla kirjoittamisella ja suunnittelulla voi ihmiskunnan hylkimä ja ikuisessa yksinäisyydessä elävä Myyrämies olla varteenotettava pahis. Hullu Haihattelija on harvoja Marvelin tiedemiehiä joka voi haastaa Richardsin ja Doomin älyn mittelössä, ja hänen luomansa androidit ja Q.U.A.S.I.M.O.D.O-kyborginsa ovat jatkuva uhka Ihmenelosien elämässä. Bentley Wittman aka Velho on teknologialla tehnyt itsestään käytännössä loitsijan, käyttäen kaikkea mieltenhallinasta lentämiseen ja energiaammuksiin. Myöskin hänen kloonattu lapsensa Bentley 13 on Ihmenelosten adoptoima, ja hän haluaa saada tulevaisuutensa takaisin terveen lapsen muodossa. Ja sitten on Annihilus. Annihilus on Negatiivisen Universumin herra, sen kaiken tuhoavan energian kiteytyminen. Hän johtaa hirveää Tuhon aaltoa, joka syö kaiken edeltään. Annihilus on suunnattoman vahva, älykäs ja hirviömäinen peto. Ja hei, Fox omaa vielä oikeudet kaupan päälle Kostajien pitkäaikaiseen viholliseen Kang Valloittajaan, koska hän on Reed Richardsin jälkeläinen tuhannen vuoden takaa. Kang on aikaterroristi, joka on valloittanut maailman tulevaisuudessa, mutta hän ei ole tyytyväinen tähän vaan halusi vallata vaikeimman mahdollisimman aikakauden- supersankarien ajan maapallon. Kangilla on käytössään kaikki aseet kaikilta aikakausilta, ja aikamatkaajana hän omaa taistelukokemusta sadoista eri taisteluista eri vihollisten kanssa. Ja kiitos Matt Fractionin, meillä on myös Doom, Tuhoava Valloittaja- Ihmenelosten kolmen vaarallisimman vihollisen yhdistymä yhdeksi, voittamattomaksi vastustajaksi. Ihmenelosten vihollisgalleriasta löytyy monia vaihtoehtoja luoviin ja erilaisiin vihollisiin elokuvien niitä tarvittaessa. Aina ei tarvitse käyttää Doomia.

All our powers combined= AWESOME

Mitenkä siis tehdä onnistuneen Ihmeneloset-elokuvan? Oikea ohjaaja ja käsikirjoittaja on kaiken A ja O. Kuka olisi oikea ihminen kuvaamaan perhedynamiikan, sci-fi-seikkailun kauneuden, epäinhimillistenkin olentojen inhimillistämisen ja saada kaiken tämän näyttämään ajattomalta. Minun mielestäni, on aika pyytää apuun mies joka on jo kerran tehnyt hyvän Ihmeneloset-elokuvan: Brad Bird. Rautajätti, Ihmeperhe, Ratatouille, Tomorrowland- kaikissa näissä on esillä elementtejä jotka huokuvat Ihmenelosista tuttua tunnelmaa ja lämpöä. Hän osaa tehdä Sci-fiä joka näyttää ajattomalta ja omanlaiseltaan, kirjoittaa loistavia perhe-ja henkilösuhteita ja saada jättiläisrobotin tuntumaan aidolta ja realistiselta. Koska pääasia Ihmeneloset-elokuvaa tehdessä ei ole ajatella sitä supersankarielokuvana ensimmäiseksi, vaan perhe-elokuvana. Koko tarina ja konsepti syntyy ja kuolee perhesuhteiden ympärillä, ja jos tässä epäonnistutaan, kaatuu koko elokuva. Toivon kovasti että Fox antaa periksi ja myy oikeudet takaisin Marvelilla, ja kenties 2020 voimme saada rakkaudella tehdyn, ja sarjakuville uskollisen ja seikkailuntäyteisein perhe-elokuvan supersankareilla. Marvel, olkaa kuulolla ja valitkaa puikkoihin mies joka voi hoitaa homman kotiin tyylillä.

Bird is the word.

Atte T

Klassinen Superrikollinen

Viimeisin blogitekstini ei käsitellyt mitään hahmoa, tiettyä teosta sarjakuvien tai elokuvien puolelta tai ei listannut omia suosikkejani näiden joukosta. Reboot, New 52 ja Sarjakuvien Nykytila sai hyvää palautetta ja toivottiin että kirjoittaisin lisää tämänkaltaisia. Tästä innostuin, ja aloin miettimään aiheita ja teemoja joista voisin kirjoittaa samantyylistä analyysiä. Mihinkä sitten päädyin?

Puhutaanpas hieman superrikollisista.

Kaikki tietävät mikä on superrikollinen. Jokainen osaa nimetä jonkun superrikollisen: Lex Luthor, Jokeri, Doctor Doom, Kaksinaama ja nykyisten elokuvien vuoksi Loki ovat nykyään tunnetuimmat esimerkit superrikollisista jotka lähes kaikki tuntevat. Ja miksi ei tuntisi- superrikolliset ja pahikset ovat usein tarinoiden parhaimpia puolia. He ovat syy miksi tarinoilla usein on juoni ja sankarilla tarkoitus. He ovat pahoja, julmia miehiä ja naisia joilla on omat syynsä hirveisiin tekoihinsa. He haluavat vallata maailman, tuhota maailman tai vain tehdä mitä he ikinä haluavat. Superrikollisia on erilaisia, ja superrikollisen määritelmä on hyvin epämääräinen. Supervoimat eivät ole pakollisia, mutta yleensä heillä on jokin kyky tai attribuutti joka tekee heistä normaaleita kriminaaleja parempia. He ovat loistavia taistelijoita, omaavat jonkun aseen tai ns. "pahoja neroja". Älykkyys on mielenkiintoisesti yleisin ja toistuvin osa monien eri superrikollisten keskuudessa. Kaikki mainitsemani rikolliset alussa ovat jonkin alan neroja, oli kyseessä sitten rikollisuus tai jonkin sortin tieteen ala. Tämä yleinen kyky juontaa juurensa ensimmäisiin superrikollisiin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset superrikolliset? Superrikolliset ovat paljon vanhempia kuin sarjakuvat joihin heidät usein liitetään. Ensimmäiset ovat esiintyneet kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.

Professori James Moriarty, rikollisuuden napoleon ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen ilmestyi ensimmäisen ja viimeisen kerran 1893 Viimeinen Tapaus-kirjassa. Arthur Conan Doyle loi hänet juurikin tätä tarkoitusta varten- toimiakseen Holmesin viimeisenä ja vaarallisimpana vastustajana, tappaen Holmesin ja kuollen itse etsiväneron mukana. Holmesin kohdalla tämä ei kestänyt, sillä tarve kirjoille oli vielä olemassa, mutta Moriarty pysyi kuolleena. Mutta Moriarty on jäänyt elämään alkuperäisen tarinan jälkeen, sillä Moriarty ei ollut vain uusi rikollinen. Moriarty oli rikollisuus itse. Hän oli nero, sivistynyt mies ja matemaatikko mutta hänen veressään oli Holmesin mukaan "pahuuden siemen, joka pyrki pintaan". Hän ei likaa käsiään, vaan orkestoi rikoksia kulissien takaa. Hän on esikuva kaikille pahoille tiedemiehille ja neroille rikollisille joita nykyään vilisee sarjakuvissa yhtenään. Toinen kirjallisuuden esimerkki joka on vaikuttanut moniin nykyajan superrikollisiin on Tohtori Fu Manchu. The Mystery of Fu Manchu (1913) esitteli titulaarisen kiinalaisen superrikollisen ensimmäisen kerran. Pitkät roikkuvat viikset, kierot silmät ja kaavut ovat nykyään ikoniset ominaisuudet jotka usein yhdistetään tähän hulluun rikolliseen. Fu Manchusta on ponnistanut monta superrikollisuuden perinteisiä aspekteja, kuten samanlaiset uniformut apulaisilla, pakkomielteet (Fu Manchu ei siedä tuliaseita vaan suosii tikareita ja mystisia kykyjä vihollistensa tappamiseen) ja toistuva esiintyminen. Fu Manchusta on tullut paljon tunnetumpi kuin hänta vastustavista sankareista.

 Nämä kaksi miestä omaavat eroistaan huolimatta ainakin yhden yhteisen ominaisuuden: älykkyyden. Älykkyys ja sivistys on jo heidän nimessään. He eivät ole fyysisesti uhkaavia tai väkivaltaisia varsinaisesti. Moriarty on vanha mies, mutta tämä ei vie mitään pois hänen uhkaavuudestaan. Hänen älynsä, juonensa ja maineensa tekee hänestä vaikuttavan ja pelottavan ilman että hän on lihaskimppu tai tappavien taistelulajien mestari. Ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen oli selkeästi näiden kahden miehen inspiroima. Action Comics-lehden numero 13 (1939) esitteli meille Gerard Shugelin, Ultra-Humaniitin. Jerry Siegel ja Joe Shuster loivat Gerardin Teräsmiehen arkkiviholliseksi ja vastakohdaksi. Teräsmies on sankarillinen lihaskimppu ja Ultra-Humaniitti taasen on paha nero joka on pyörätuolissa. Lihakset vastaan äly on tästä lähtien ollut yleinen vastakkainasettelu, jossa äly on yleensä pahan puolella ja lihakset hyvien. Kapteeni Ihmeen arkkivihollisia olivat paha, pieni, älykäs ja ruma Tohtori Sivana ja pahempi, pienempi ja älykkäämpi Mister Mind. Kapteeni Amerikka taisteli nerokasta natsia Punakalloa vastaan ja suurin osa Batmanin tunnetuimmista vihollisista ovat jonkin alan tohtoreita ja professoreita aina psykologiasta genetiikkaan. Tämä juontaa osin juurensa tieteen julkiseen mielipiteeseen. Tiede voi joko olla hyvä tai huono asia. 1.maailmansodan aikana kun maiden sotakoneistot vaativat uusia, tehokkaampia tapoja tappaa vihollisia. Biologinen sodankäynti ja erilaiset massatuhoaseet siirsivät tätä mielipidettä huonompaan suuntaan. "Älypäät luovat tuhon työkaluja, mutta tosimies ratkaisee ongelmat nyrkeillään!" Ja yhä yli 70 vuoden jälkeen Teräsmies lyö Ultra-Humaniitin tainnoksiin. Toki tasapaino näiden välillä on syntynyt. On nerokkaita ja älyään käyttäviä supersankareita ja lihaskimppuja superrikollisina, mutta tämä alkuperäinen dynamiikka on yhä läsnä.

Perinteinen päivä Ultra-Humaniitin elämässä

       

Jos Professori Moriarty ja Tohtori Fu Manchu ovat esikuvia sarjakuvien pahiksille ja Ultra-Humaniitti ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen, voiko Moriartysta vetää suoran viivan nykypäivän superrikollisiin? Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Sarjakuvien superrikolliset ovat muuttunut paljon sitten ensimmäisistä versioistaan. Ennen kuin menen sen syvemmin nykyaikaisiin ja ns. "klassisen superrikollisen" ideaan, käyn nopeasti lävitse erään klassisen ja rakastetun superrikollisen arkkityypin. Kyseessä on tietenkin Bond-pahikset.

Bond-pahikset ovat yhdessä Moriartyn ja sarjakuvien klassikopahisten kanssa tunnetuimpia antagonisteja elokuvissa. Tohtori No, Francisco Scaramanga, Auric Kultasormi ja tietysti kaikkein tunnetuin, Ernst Stavro Blofeld ja hänen valkoinen kissansa. James Bond oli aikanaan suurimpia sankareita joita löytyi kirjallisuudesta. Tottakai hän tarvitsi vaikuttavia ja mieleenjääviä vihollisia jotka lukija muistaa Bondin lisäksi. Blofeld on ehdottomasti näistä tunnetuin ja useiten parodisoitu. Blofeld oli vanhempi kuin Bond, arpeutunut ja usein pöydän ääressä oleva juonija, toimien peilikuvana aktiiviselle ja toiminnan täytteiselle Bondille. Bond-pahiksilla on yleensä jokin ulkoinen piirre joka paljasti jotenkin heidän pahuutensa. Tohtori No ja hänen mekaaniset kätensä, Blofeldin kasvojen arpi ja Alec Trevalyanin palaneet kasvot näin esimerkiksi. Varhaiset pahikset kuten No ja Blofeld olivat myöskin saman pahan järjestön, Spectren, jäseniä. Heillä myöskin saattoi olla jokin pakkomielle tai teema jonka ympärillä heidän tarinansa pyöri. Auric Kultasormi himoitsi kultaa (nomen est omen), Carl Stromberg tuhota ihmiskunnan ja johtamalla valitut ihmiset vedenalaiseen paratiisiin ja niin poispäin. Nämä teemat ovat elokuvissa jätetty usein Bondin kaltaisten tieteis-toimintaelokuvien pariin...ja sarjakuviin.

Tästä pääsemme klassiseen superrikolliseen. Mitä tällä tarkoitan? Klassisia superrikollisia on sellaiset hahmot kuten Jokeri ja Arvuuttaja, Vihreä Menninkäinen ja Tohtori Mustekala, Lex Luthor ja Bizarro sekä Negatiivi-Salama ja Kapteeni Kylmä. Nämä kaikki ovat jollakin tavalla samanlaisia ja omaavat jonkin attribuutin joka yhdistää heitä. Mitä ovat nämä ominaisuudet? Ne voivat olla ulkoisia ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä jotka antavat näille hahmoille oman luonteensa, kuten Arvuuttajan arvoitukset ja Kapteeni Bumerangin nimikko-aseistus. Klassisten superrikollisten nimet usein kumpuavat juurikin heidän aseistuksestaan (Bumerangi), ulkonäöstään (Pingviini) tai tavastaan tehdä rikoksia (Deadshot). He ovat usein myös pakkomielteisiä jonkin asian tai teeman ympärillä, ja tämä voi vaihdella aina jostain eläimestä (Kissamies) supersankariin itseensä (Venom). Heille ei ole tärkeää mikään muu kuin heidän obsessionsa kohde. Klassiset superrikolliset ovat myöskin hyvin värikkäitä. Synkempi pukeutuminen on tullut paljon myöhemmin osaksi superkonnien ulkonäköä, mutta alunperin ja osan tapauksessa vielä tänänkin päivänä on heidän väriteemansa hyvin kirkas. Negatiivi-Salama, Salaman arkkivihollinen pukeutui keltaisiin trikoisiin jotka olivat paljon kirkkaammat kuin itse sankarin. Batmanin tapauksessa tämä toimii jälleen peilauksena Yön Ritarin synkkään ulkomuotoon. Jokeri, Arvuuttaja, Hullu Hatuntekijä, Kaksinaama- kaikkien vaatetukset ovat kirkkaita ja räväköitä. Marvel kuitenkin ottaa kakun tässä, sillä 60-luvulla luoduista hahmoista suurin osa pukeutui vielä samoihin väreihin- violettiin ja vihreään. Kang Valloittaja, Mahdoton Mies, Hulk, Annihilus, Super-Skrulli, Ronan Syyttäjä, Vihreä Menninkäinen, Imppari-Pete ja Mysterio ovat tämän väriteeman iloisia kantajia. 

Iso osa näistä hahmoista on luotu joko sarjakuvien Kulta-ajalla tai Hopea-ajalla, 40-60 luvun aikana. Tällöin sarjakuvissa oli eri standardit millaisia pahisten piti olla. Koska sarjakuvat oltiin pitkälti suunniteltu lapsien ja nuorten luettavaksi, olivat pahikset lapsi-ystävällisiä, varsinkin Comics Code Authorityn toiminnan alkamisen jälkeen. Tämän vuoksi pahikset harvoin pääsivät tappamaan ketään tai voittamaan. Pahis aloitti juonen, yritti suorittaa sen ja  lopulta sankari pisti polttimot himmeäksi. Kehenkn ei sattunut pahasti eikä kukaan kuollut. Mutta ajat muuttuivat. Yhtäkkiä Vihreä Menninkäinen tappaa Gwen Stacyn, Hämähäkkimiehen tyttöystävän. Jokerin rikokset muuttuvat yhden sarjakuvan aikana takaisin alkuaikojen murhatöiksi. Tämä aloitti monen hahmon kohdalla kehityskaaren joka johti monien superrikollisten muuttumiseen synkiksi tappajiksi ja uusien, väkivaltaisempien hahmojen synnyn. Negatiivi-Salama aloitti Salaman läheisten murhaamisen, hahmot kuten Zsazz ja Carnage aloittivat suoraviivaisen teurastuksen ja hahmot jotka eivät sopineet tähän uuteen muottiin saivat vitsihahmon maineen. Arvuuttaja oli vielä pitkään puhdas vitsi lukijoiden keskuudessa, mutta on sitemmin noussut ja saanut modernina aikana kasvojenkohotuksen ja maineensa takaisin. Mutta niin monet aikaisemmin vakavasti otetut kevyemmät superkonnat ovat jääneet vitsigalleriaan. Otetaanpa esimerkki Tappajakoi.

Tappajakoi, Jokeri ja Luthor. One of these things is not like the other.

Tappajakoi on nimestään huolimatta kaukana tappajasta. Hän on nykyään arkkityyppi vitsihahmosta. Alunperin Cameron van Cleer oli rikas playboy ja Bruce Waynen ystävä. Hän kuitenkin oli pohjimmiltaan rahanhimoinen ja seikkailuhaluinen, ja kun Cameron kuuli Batmanista päätti hän ryhtyä naamioiduksi kostajaksi myöskin...tosin rikollisten puolelle. Tappajakoina hän suojelisi Gothamin rikollisuutta poliiseilta. Tappajakoi oli tehokas, ja taisteli Batmanin kanssa useaan otteeseen. Hän jopa teki jotain mihinkä Jokeri, Pingviini tai Kaksinaama ei ole koskaan kyennyt- hän sai selville Batmanin identiteetin. Tottakai hän löi päänsä myöhemmin ja unohti sen, mutta se on kuitenkin kiitettävä saavutus. Mutta kuten sanoin, ajat muuttuvat ja Tappajakoista on tullut vitsi. Enään hän ei seiso kahden DC:n tunnetuimman ja suosituimman pahiksen rinnalla. Hän on nyrkkeilysäkki Gothamin sankareille ja jokainen yritys tehdä hänestä moderni ja vakavasti otettava on epäonnistunut. Mutta miksi? Tappajakoi on klassinen superrikollinen kuten Pingviini tai Korppikotka. Hänellä on selkeä teema, tarkoitus ja oikeastaan aika uniikki ja mielenkiintoinen suuntaus rikollisuuden suojelijana. Osittain syytän tästä juurikin superrikollisten synkistymistä, varsinkin Batmanin vastustajien kohdalla. On vaikea pysyä relevanttina Jokerin, Banen, Kaksinaaman ja R'as Al Ghulin rinnalla. Tämä sama kohtalo on tapahtunut monille paljon tyhmemmillekin hahmoille: Leijamies, Tilkkutäkki, Imppari-Pete, Kilpikonna.

Mitenkä nämä klassiset superrikolliset ovat siirtyneet sitten valkokankaalle? Enemmän tai vähemmän hyvin. Superrikolliset elokuvissa ovat yleensä paljon hillitympia kuin he ovat sarjakuvissa, varsinkin 2000-luvulla. 90-luvun supersankarielokuvien pahikset olivat paljon värikkäämpiä ja naurettavampia, kuten Jim Carreyn Arvuuttaja ja Arnold Schwarzeneggerin Pakkasherra. Tämä traditio jatkui vielä joissakin elokuvissa, lähinnä Sam Raimin Hämähäkkimies-elokuvissa Willem Dafoen Menninkäisen muodossa. Mutta kiitos Christopher Nolanin Batman-elokuvien alkoi ihmisten standardit pahiksia kohtaan nousta. Tämän hetken ehdottomasti suosituin superrikollinen on tämä kaveri:

Loki. Ennen kuin Marvel alkoi ottamaan elokuvien tekemisen vakavasti ja luomaan yhtenäistä universumia, harva sarjakuvafanien ulkopuolelta tiesi kuka Loki oli. Mutta tässä piilee hyvin tehtyjen superrikollisten charmi: Pahis voi olla paljon mielenkiintoisempi kuin sankari, ja hyvää pahista ihmiset toivovat näkevänsä uudestaan. Loki on esiintynyt nyt kolmessa Marvel-elokuvassa, ja jokaisen myötä hänen suosionsa nousee. Tällä hetkellä tulevaisuudessa on kaksi elokuvaa jossa Loki tulee esiintymään, eikä yleisö näytä kyllästyvän tähän kieroilijaan. Loki on lähellä klassista superrikollista. Hänellä on värikkäät vaatteet, selkeä tarkoitus ja persoonallisuus. Loki on tähän mennessä Marvelin elokuvien onnistunein superrikollinen. Hän eroaa tarpeeksi vastustajastaan ollessaan heikompi mutta älykkäämpi, seuraten myöskin vanhaa äly vs lihakset-kaavaa. Mutta miksi lähes kaikki muut Marvelin elokuvien pahikset ovat olleet heikkoja? Obadiah Stane, Emil Blonsky, Anton Vanko, Justin Hammer, Punakallo, Malekith, Killian, Ronan ja Yellowjacket ovat kaikki jääneet Lokin jalkoihin suuren yleisön ja kriitikoiden edessä. Mutta itse olen hieman anteeksiantavampi. Heath Ledgerin Jokeri ja Tom Hiddlestonin Loki ovat vain pistäneet niin kovan tason jota vastaan verrata pahiksia. Kaikkien pahisten täytyy nykyään olla Lokin kaltaisia monimutkaisia ja monitasoisia hahmoja joilla on synkkä menneisyys ja herkkä puoli. Mutta suurin osa superrikollisista ei ole sellaisia. Loki ei sarjakuvissa edes ole sellainen (kunnes elokuvien suosi muutti hänet sellaiseksi) vaan vihan kyllästämä kieroilija. Mutta minkälaisia superrikolliset sitten voivat olla olematta Lokin tai Jokerin kopioita? Miksi Rautamiehen joka toinen superpahis on bisnespamppu puvussa? 

Otetaanpa esimerkiksi kaksi ääripäätä tv:n puolelta. Toinen näistä kahdesta ei osaa käyttää klassisia superrikollisia ja toinen osaa. 

Näin et tee superrikollisia:

Kyllä, tv-ohjelma joka ei uskaltanut kutsua päähahmoaan supersankarinimellä kolmeen tuotantokauteen. Arrow on ohjelmana mukiinmenevä, 2. kauden ollessa sarjan paras. Mutta vaikka nykyään shown supersankarit ovat alkaneet kutsua itseään nimillään, ei sarja vieläkään osaa käsitellä tavallisia superrikollisia kunnolla. Jos he eivät ole ex-palkkasotureita kuten George Harkness tai Deathstroke, ovat he huumekauppiaita ja sarjamurhaajia. Vihreällä Nuolella ei ole kaikkein mielenkiintoisin hahmogalleria, ja tätä on täytetty mm. Teinititaanien ja Batmanin pahiksilla. Mutta nämäkin ovat yhtä tylsiä ja sieluttomia. Nämä eivät ole mieleenjääviä hahmoja, sillä he kaikki seuraavat samaa kaavaa. Pahin näistä on mielestäni ykköskaudella Oliveria piinannut Kreivi, eli Arrowin surkea yritys tehdä Kreivi Vertigosta realistisen hahmon. Kreivi Vertigo omaa kyvyn hajottaa ihmisten tasapainoaistin, sekoittaen heidän näkönsä. Tämä sopi aikoinaan jousiampujan viholliseksi. Arrowissa Kreivi on huumekauppias jonka tuplaneula jättää vampyyrin kaltaiset puremajäljet käyttäjään. Siksi nimi "Kreivi."

Ei näin.

Näin teet onnistuneen superrikollisen:

Voi kyllä. Flash on tv-sarja josta en uskonut sen olevan niin hyvä ja hauska kuin se on tällä hetkellä. Ja paljon tästä tulee sen pahiksista. Nämä ovat rehellisesti superrikollisia kykyineen ja juonineen. Jokaisella on (kiitos Cisco Ramonin) oma titteli, ja oudoimmankin kuuloinen idea toimii. Flash sai idean psyykkisillä voimilla varustetuista jättiläsigorillasta toimimaan hyvin. Hahmot kuten Kapteeni Kylmä, Säävelho, Helleaalto, Silmänkääntäjä (Mark Hamill kauneimmillaan) ja tietenkin Negatiivi-Salama esitetään niinkuin ne ovat sarjakuvissa mutta heihin suhtaudutaan vakavasti. Sen sijaan että sarjan tekijät pelkäisivät että hahmoja ei oteta tosissaan, he ottavat hahmot itse tosissaan ja kunnioittavat niiden sarjakuvien perinteitä jotka esittelivät nämä hahmot ensimmäisen kerran. Osa hahmoista on helppo tehdä, mutta parhaiten he tekivät vaikeimman, eli Gorilla Groddin. Grodd on gorilla, joka asuu Central Cityn viemäreissä ja haluaa luoda älykkäiden Gorillojen rodun. Ja tämä toimii hyvin sarjan tunnelmassa ja Grodd on vakavasti otettava, pelottava vihollinen.

=AWESOME

Aikaisemmin mainitsin että olen itse hieman anteeksiantavampi Marvelin superrikollisten suhteen elokuvissa. Ronan Syyttäjä oli tylsän värinen mutta hulvattoman ylitseampuva ja sopi täydellisesti sankarien vastakohdaksi. Ultron oli toki vain perinteinen tekoäly gone wrong, mutta sarjakuvien Ultron on juurikin sellainen. Yellowjacket on mielestäni aliarvioitu pahis. Hänellä on selkeä tavoite, syyt tekoihinsa ja näyttelijä Corey Stoll esitti miehen hajoavan psyykeen hyvin. On olemassa yksi syy miksi Loki on niin paljon suositumpi kuin muut pahikset ja osa sankareista: Kolme elokuvaa. Loki sai kolme elokuvaa aikaa kasvaa hahmona, esittää eri osia luonteestaan ja hahmostaan. Olisiko esimerkiksi Emil Blonsky aka Kuvotus Lokin rinnalla mielenkiintoisena hahmona jos The Incredible Hulk-elokuvan lisäksi olisi hän esiintynyt kahdessa muussa elokuvassa? Emil Blonsky on mielestäni myöskin aliarvioitu hahmo. Hänen pelkonsa vanhentumisesta ja taistelukyvyttömyydestään oli uniikki pelko pahiksella ja Tim Roth oli loistava näyttelijävalinta. Mutta koska Hulk ei tehnyt rahaa eikä saanut hyvää vastaanottoa, ei Blonsky ole saanut uutta mahdollisuuttaan. Ja hahmo jota kaikki rakastavat jo valmiiksi on saamassa kaksi elokuvaa vielä vyönsä alle, ja ihmettely siitä, miksi Marvel ei tee hyviä superrikollisia jatkuu.

On syy miksi hän on keskellä.

No, koska tämä pitää huomioida: "Entäs Kingpin ja Kilgrave? He olivat paljon parempia kuin elokuvien pahikset!" Se on totta. Ero kuitenkin on olemassa. Kaikella kunnioituksella Vincent D'Onofriolle, Kingpin on ei ole monimutkainen tai vaikea hahmo adaptoida. Kingpin on gangsteri. Hän ei tuntuisi oudolta missään muussa rikossarjassa, sillä hän on hyvin realistinen hahmo. Kilgrave on jonkin verran vaikeampi, mutta hänellä ja Kingpinillä on yksi iso asia puolellaan. Tai oikeastaan aika monta- nimittäin jaksoja. Tv-sarja formaattina antaa aikaa kehittää hahmoja paljon paremmin kuin elokuva. Olisiko nämä hahmot toimineet yhtä hyvin elokuvassa? Ehkäpä, molemmat on käsikirjoitettu hyvin mutta formaattin ero on kuitenkin iso ja merkittävä tekijä. Sen takia en laskekkaan tv:n pahiksia samaan kategoriaan elokuvan kanssa mielelläni. 

Superrikolliset ovat mielipidettä jakavia. Osan mielestä vain vakavasti otettavat pahikset kuten Jokeri, Magneto, Venom, Thanos, Doomsday ja Loki ovat hyviä, ja vähänkään kevyemmät hahmot kuten Arvuuttaja, Sarvikuono ja Bizarro saavat pysyä vitsikategoriassa. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että vanhan koulukunnan klassiset pahikset saavat juurikin tämän vitsikäsittelyn, kuten Mandariini Iron Man 3:sessa. Kun kirjoittaja ei tiedä mitä tehdä hahmolla jota ei osaa käyttää, muuttaa hän heidät vitseiksi. Mutta klassisessa superrikollisessa on potentiaalia, loputonta avaamatonta potentiaalia. Käsikirjoittaja Max Landis sanoi kerran: "Villains, when written right, are terrifying. Even the most minor comic book villains in the real world would make you shit your pants."  Ja hän on oikeassa. Jokaisen värikkään trikoon ja eläinteemaisen naamarin takana on kuitenkin rikollinen. Vaikka hän pukeutuukin keltasinisiin housuihin ja pitkiin tossuihin, hänen kumikanansa sulattaa lihan luistasi. Hän saattaa puketua pilkkukuvioisiin vihreisiin paitoihin ja tonttuhattuun, mutta hän hallitsee mieltäsi ja voi ajaa sinut hirveisiin tekoihin. Hänellä on violetit trikoot ja keltainen naamari, mutta hän on taistelulajien mestari ja pärjää ilman supervoimia Kapteeni Amerikkaa vastaan. Ainoa asia mitä kirjoittaja tarvitsee on uskoa ja luottoa hahmoon. 

DC, jos tarve nousee, olen valmis kirjoittamaan teille Tappajakoi-sarjiksia. Soittakaa.

Atte T