Puhutaanpas hieman superrikollisista.
Kaikki tietävät mikä on superrikollinen. Jokainen osaa nimetä jonkun superrikollisen: Lex Luthor, Jokeri, Doctor Doom, Kaksinaama ja nykyisten elokuvien vuoksi Loki ovat nykyään tunnetuimmat esimerkit superrikollisista jotka lähes kaikki tuntevat. Ja miksi ei tuntisi- superrikolliset ja pahikset ovat usein tarinoiden parhaimpia puolia. He ovat syy miksi tarinoilla usein on juoni ja sankarilla tarkoitus. He ovat pahoja, julmia miehiä ja naisia joilla on omat syynsä hirveisiin tekoihinsa. He haluavat vallata maailman, tuhota maailman tai vain tehdä mitä he ikinä haluavat. Superrikollisia on erilaisia, ja superrikollisen määritelmä on hyvin epämääräinen. Supervoimat eivät ole pakollisia, mutta yleensä heillä on jokin kyky tai attribuutti joka tekee heistä normaaleita kriminaaleja parempia. He ovat loistavia taistelijoita, omaavat jonkun aseen tai ns. "pahoja neroja". Älykkyys on mielenkiintoisesti yleisin ja toistuvin osa monien eri superrikollisten keskuudessa. Kaikki mainitsemani rikolliset alussa ovat jonkin alan neroja, oli kyseessä sitten rikollisuus tai jonkin sortin tieteen ala. Tämä yleinen kyky juontaa juurensa ensimmäisiin superrikollisiin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset superrikolliset? Superrikolliset ovat paljon vanhempia kuin sarjakuvat joihin heidät usein liitetään. Ensimmäiset ovat esiintyneet kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.
Professori James Moriarty, rikollisuuden napoleon ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen ilmestyi ensimmäisen ja viimeisen kerran 1893 Viimeinen Tapaus-kirjassa. Arthur Conan Doyle loi hänet juurikin tätä tarkoitusta varten- toimiakseen Holmesin viimeisenä ja vaarallisimpana vastustajana, tappaen Holmesin ja kuollen itse etsiväneron mukana. Holmesin kohdalla tämä ei kestänyt, sillä tarve kirjoille oli vielä olemassa, mutta Moriarty pysyi kuolleena. Mutta Moriarty on jäänyt elämään alkuperäisen tarinan jälkeen, sillä Moriarty ei ollut vain uusi rikollinen. Moriarty oli rikollisuus itse. Hän oli nero, sivistynyt mies ja matemaatikko mutta hänen veressään oli Holmesin mukaan "pahuuden siemen, joka pyrki pintaan". Hän ei likaa käsiään, vaan orkestoi rikoksia kulissien takaa. Hän on esikuva kaikille pahoille tiedemiehille ja neroille rikollisille joita nykyään vilisee sarjakuvissa yhtenään. Toinen kirjallisuuden esimerkki joka on vaikuttanut moniin nykyajan superrikollisiin on Tohtori Fu Manchu. The Mystery of Fu Manchu (1913) esitteli titulaarisen kiinalaisen superrikollisen ensimmäisen kerran. Pitkät roikkuvat viikset, kierot silmät ja kaavut ovat nykyään ikoniset ominaisuudet jotka usein yhdistetään tähän hulluun rikolliseen. Fu Manchusta on ponnistanut monta superrikollisuuden perinteisiä aspekteja, kuten samanlaiset uniformut apulaisilla, pakkomielteet (Fu Manchu ei siedä tuliaseita vaan suosii tikareita ja mystisia kykyjä vihollistensa tappamiseen) ja toistuva esiintyminen. Fu Manchusta on tullut paljon tunnetumpi kuin hänta vastustavista sankareista.
Nämä kaksi miestä omaavat eroistaan huolimatta ainakin yhden yhteisen ominaisuuden: älykkyyden. Älykkyys ja sivistys on jo heidän nimessään. He eivät ole fyysisesti uhkaavia tai väkivaltaisia varsinaisesti. Moriarty on vanha mies, mutta tämä ei vie mitään pois hänen uhkaavuudestaan. Hänen älynsä, juonensa ja maineensa tekee hänestä vaikuttavan ja pelottavan ilman että hän on lihaskimppu tai tappavien taistelulajien mestari. Ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen oli selkeästi näiden kahden miehen inspiroima. Action Comics-lehden numero 13 (1939) esitteli meille Gerard Shugelin, Ultra-Humaniitin. Jerry Siegel ja Joe Shuster loivat Gerardin Teräsmiehen arkkiviholliseksi ja vastakohdaksi. Teräsmies on sankarillinen lihaskimppu ja Ultra-Humaniitti taasen on paha nero joka on pyörätuolissa. Lihakset vastaan äly on tästä lähtien ollut yleinen vastakkainasettelu, jossa äly on yleensä pahan puolella ja lihakset hyvien. Kapteeni Ihmeen arkkivihollisia olivat paha, pieni, älykäs ja ruma Tohtori Sivana ja pahempi, pienempi ja älykkäämpi Mister Mind. Kapteeni Amerikka taisteli nerokasta natsia Punakalloa vastaan ja suurin osa Batmanin tunnetuimmista vihollisista ovat jonkin alan tohtoreita ja professoreita aina psykologiasta genetiikkaan. Tämä juontaa osin juurensa tieteen julkiseen mielipiteeseen. Tiede voi joko olla hyvä tai huono asia. 1.maailmansodan aikana kun maiden sotakoneistot vaativat uusia, tehokkaampia tapoja tappaa vihollisia. Biologinen sodankäynti ja erilaiset massatuhoaseet siirsivät tätä mielipidettä huonompaan suuntaan. "Älypäät luovat tuhon työkaluja, mutta tosimies ratkaisee ongelmat nyrkeillään!" Ja yhä yli 70 vuoden jälkeen Teräsmies lyö Ultra-Humaniitin tainnoksiin. Toki tasapaino näiden välillä on syntynyt. On nerokkaita ja älyään käyttäviä supersankareita ja lihaskimppuja superrikollisina, mutta tämä alkuperäinen dynamiikka on yhä läsnä.
 |
| Perinteinen päivä Ultra-Humaniitin elämässä |
Jos Professori Moriarty ja Tohtori Fu Manchu ovat esikuvia sarjakuvien pahiksille ja Ultra-Humaniitti ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen, voiko Moriartysta vetää suoran viivan nykypäivän superrikollisiin? Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Sarjakuvien superrikolliset ovat muuttunut paljon sitten ensimmäisistä versioistaan. Ennen kuin menen sen syvemmin nykyaikaisiin ja ns. "klassisen superrikollisen" ideaan, käyn nopeasti lävitse erään klassisen ja rakastetun superrikollisen arkkityypin. Kyseessä on tietenkin Bond-pahikset.
Bond-pahikset ovat yhdessä Moriartyn ja sarjakuvien klassikopahisten kanssa tunnetuimpia antagonisteja elokuvissa. Tohtori No, Francisco Scaramanga, Auric Kultasormi ja tietysti kaikkein tunnetuin, Ernst Stavro Blofeld ja hänen valkoinen kissansa. James Bond oli aikanaan suurimpia sankareita joita löytyi kirjallisuudesta. Tottakai hän tarvitsi vaikuttavia ja mieleenjääviä vihollisia jotka lukija muistaa Bondin lisäksi. Blofeld on ehdottomasti näistä tunnetuin ja useiten parodisoitu. Blofeld oli vanhempi kuin Bond, arpeutunut ja usein pöydän ääressä oleva juonija, toimien peilikuvana aktiiviselle ja toiminnan täytteiselle Bondille. Bond-pahiksilla on yleensä jokin ulkoinen piirre joka paljasti jotenkin heidän pahuutensa. Tohtori No ja hänen mekaaniset kätensä, Blofeldin kasvojen arpi ja Alec Trevalyanin palaneet kasvot näin esimerkiksi. Varhaiset pahikset kuten No ja Blofeld olivat myöskin saman pahan järjestön, Spectren, jäseniä. Heillä myöskin saattoi olla jokin pakkomielle tai teema jonka ympärillä heidän tarinansa pyöri. Auric Kultasormi himoitsi kultaa (nomen est omen), Carl Stromberg tuhota ihmiskunnan ja johtamalla valitut ihmiset vedenalaiseen paratiisiin ja niin poispäin. Nämä teemat ovat elokuvissa jätetty usein Bondin kaltaisten tieteis-toimintaelokuvien pariin...ja sarjakuviin.
Tästä pääsemme klassiseen superrikolliseen. Mitä tällä tarkoitan? Klassisia superrikollisia on sellaiset hahmot kuten Jokeri ja Arvuuttaja, Vihreä Menninkäinen ja Tohtori Mustekala, Lex Luthor ja Bizarro sekä Negatiivi-Salama ja Kapteeni Kylmä. Nämä kaikki ovat jollakin tavalla samanlaisia ja omaavat jonkin attribuutin joka yhdistää heitä. Mitä ovat nämä ominaisuudet? Ne voivat olla ulkoisia ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä jotka antavat näille hahmoille oman luonteensa, kuten Arvuuttajan arvoitukset ja Kapteeni Bumerangin nimikko-aseistus. Klassisten superrikollisten nimet usein kumpuavat juurikin heidän aseistuksestaan (Bumerangi), ulkonäöstään (Pingviini) tai tavastaan tehdä rikoksia (Deadshot). He ovat usein myös pakkomielteisiä jonkin asian tai teeman ympärillä, ja tämä voi vaihdella aina jostain eläimestä (Kissamies) supersankariin itseensä (Venom). Heille ei ole tärkeää mikään muu kuin heidän obsessionsa kohde. Klassiset superrikolliset ovat myöskin hyvin värikkäitä. Synkempi pukeutuminen on tullut paljon myöhemmin osaksi superkonnien ulkonäköä, mutta alunperin ja osan tapauksessa vielä tänänkin päivänä on heidän väriteemansa hyvin kirkas. Negatiivi-Salama, Salaman arkkivihollinen pukeutui keltaisiin trikoisiin jotka olivat paljon kirkkaammat kuin itse sankarin. Batmanin tapauksessa tämä toimii jälleen peilauksena Yön Ritarin synkkään ulkomuotoon. Jokeri, Arvuuttaja, Hullu Hatuntekijä, Kaksinaama- kaikkien vaatetukset ovat kirkkaita ja räväköitä. Marvel kuitenkin ottaa kakun tässä, sillä 60-luvulla luoduista hahmoista suurin osa pukeutui vielä samoihin väreihin- violettiin ja vihreään. Kang Valloittaja, Mahdoton Mies, Hulk, Annihilus, Super-Skrulli, Ronan Syyttäjä, Vihreä Menninkäinen, Imppari-Pete ja Mysterio ovat tämän väriteeman iloisia kantajia.
Iso osa näistä hahmoista on luotu joko sarjakuvien Kulta-ajalla tai Hopea-ajalla, 40-60 luvun aikana. Tällöin sarjakuvissa oli eri standardit millaisia pahisten piti olla. Koska sarjakuvat oltiin pitkälti suunniteltu lapsien ja nuorten luettavaksi, olivat pahikset lapsi-ystävällisiä, varsinkin Comics Code Authorityn toiminnan alkamisen jälkeen. Tämän vuoksi pahikset harvoin pääsivät tappamaan ketään tai voittamaan. Pahis aloitti juonen, yritti suorittaa sen ja lopulta sankari pisti polttimot himmeäksi. Kehenkn ei sattunut pahasti eikä kukaan kuollut. Mutta ajat muuttuivat. Yhtäkkiä Vihreä Menninkäinen tappaa Gwen Stacyn, Hämähäkkimiehen tyttöystävän. Jokerin rikokset muuttuvat yhden sarjakuvan aikana takaisin alkuaikojen murhatöiksi. Tämä aloitti monen hahmon kohdalla kehityskaaren joka johti monien superrikollisten muuttumiseen synkiksi tappajiksi ja uusien, väkivaltaisempien hahmojen synnyn. Negatiivi-Salama aloitti Salaman läheisten murhaamisen, hahmot kuten Zsazz ja Carnage aloittivat suoraviivaisen teurastuksen ja hahmot jotka eivät sopineet tähän uuteen muottiin saivat vitsihahmon maineen. Arvuuttaja oli vielä pitkään puhdas vitsi lukijoiden keskuudessa, mutta on sitemmin noussut ja saanut modernina aikana kasvojenkohotuksen ja maineensa takaisin. Mutta niin monet aikaisemmin vakavasti otetut kevyemmät superkonnat ovat jääneet vitsigalleriaan. Otetaanpa esimerkki Tappajakoi.
Tappajakoi on nimestään huolimatta kaukana tappajasta. Hän on nykyään arkkityyppi vitsihahmosta. Alunperin Cameron van Cleer oli rikas playboy ja Bruce Waynen ystävä. Hän kuitenkin oli pohjimmiltaan rahanhimoinen ja seikkailuhaluinen, ja kun Cameron kuuli Batmanista päätti hän ryhtyä naamioiduksi kostajaksi myöskin...tosin rikollisten puolelle. Tappajakoina hän suojelisi Gothamin rikollisuutta poliiseilta. Tappajakoi oli tehokas, ja taisteli Batmanin kanssa useaan otteeseen. Hän jopa teki jotain mihinkä Jokeri, Pingviini tai Kaksinaama ei ole koskaan kyennyt- hän sai selville Batmanin identiteetin. Tottakai hän löi päänsä myöhemmin ja unohti sen, mutta se on kuitenkin kiitettävä saavutus. Mutta kuten sanoin, ajat muuttuvat ja Tappajakoista on tullut vitsi. Enään hän ei seiso kahden DC:n tunnetuimman ja suosituimman pahiksen rinnalla. Hän on nyrkkeilysäkki Gothamin sankareille ja jokainen yritys tehdä hänestä moderni ja vakavasti otettava on epäonnistunut. Mutta miksi? Tappajakoi on klassinen superrikollinen kuten Pingviini tai Korppikotka. Hänellä on selkeä teema, tarkoitus ja oikeastaan aika uniikki ja mielenkiintoinen suuntaus rikollisuuden suojelijana. Osittain syytän tästä juurikin superrikollisten synkistymistä, varsinkin Batmanin vastustajien kohdalla. On vaikea pysyä relevanttina Jokerin, Banen, Kaksinaaman ja R'as Al Ghulin rinnalla. Tämä sama kohtalo on tapahtunut monille paljon tyhmemmillekin hahmoille: Leijamies, Tilkkutäkki, Imppari-Pete, Kilpikonna.
Mitenkä nämä klassiset superrikolliset ovat siirtyneet sitten valkokankaalle? Enemmän tai vähemmän hyvin. Superrikolliset elokuvissa ovat yleensä paljon hillitympia kuin he ovat sarjakuvissa, varsinkin 2000-luvulla. 90-luvun supersankarielokuvien pahikset olivat paljon värikkäämpiä ja naurettavampia, kuten Jim Carreyn Arvuuttaja ja Arnold Schwarzeneggerin Pakkasherra. Tämä traditio jatkui vielä joissakin elokuvissa, lähinnä Sam Raimin Hämähäkkimies-elokuvissa Willem Dafoen Menninkäisen muodossa. Mutta kiitos Christopher Nolanin Batman-elokuvien alkoi ihmisten standardit pahiksia kohtaan nousta. Tämän hetken ehdottomasti suosituin superrikollinen on tämä kaveri:
Loki. Ennen kuin Marvel alkoi ottamaan elokuvien tekemisen vakavasti ja luomaan yhtenäistä universumia, harva sarjakuvafanien ulkopuolelta tiesi kuka Loki oli. Mutta tässä piilee hyvin tehtyjen superrikollisten charmi: Pahis voi olla paljon mielenkiintoisempi kuin sankari, ja hyvää pahista ihmiset toivovat näkevänsä uudestaan. Loki on esiintynyt nyt kolmessa Marvel-elokuvassa, ja jokaisen myötä hänen suosionsa nousee. Tällä hetkellä tulevaisuudessa on kaksi elokuvaa jossa Loki tulee esiintymään, eikä yleisö näytä kyllästyvän tähän kieroilijaan. Loki on lähellä klassista superrikollista. Hänellä on värikkäät vaatteet, selkeä tarkoitus ja persoonallisuus. Loki on tähän mennessä Marvelin elokuvien onnistunein superrikollinen. Hän eroaa tarpeeksi vastustajastaan ollessaan heikompi mutta älykkäämpi, seuraten myöskin vanhaa äly vs lihakset-kaavaa. Mutta miksi lähes kaikki muut Marvelin elokuvien pahikset ovat olleet heikkoja? Obadiah Stane, Emil Blonsky, Anton Vanko, Justin Hammer, Punakallo, Malekith, Killian, Ronan ja Yellowjacket ovat kaikki jääneet Lokin jalkoihin suuren yleisön ja kriitikoiden edessä. Mutta itse olen hieman anteeksiantavampi. Heath Ledgerin Jokeri ja Tom Hiddlestonin Loki ovat vain pistäneet niin kovan tason jota vastaan verrata pahiksia. Kaikkien pahisten täytyy nykyään olla Lokin kaltaisia monimutkaisia ja monitasoisia hahmoja joilla on synkkä menneisyys ja herkkä puoli. Mutta suurin osa superrikollisista ei ole sellaisia. Loki ei sarjakuvissa edes ole sellainen (kunnes elokuvien suosi muutti hänet sellaiseksi) vaan vihan kyllästämä kieroilija. Mutta minkälaisia superrikolliset sitten voivat olla olematta Lokin tai Jokerin kopioita? Miksi Rautamiehen joka toinen superpahis on bisnespamppu puvussa?
Otetaanpa esimerkiksi kaksi ääripäätä tv:n puolelta. Toinen näistä kahdesta ei osaa käyttää klassisia superrikollisia ja toinen osaa.
Näin et tee superrikollisia:
Kyllä, tv-ohjelma joka ei uskaltanut kutsua päähahmoaan supersankarinimellä kolmeen tuotantokauteen. Arrow on ohjelmana mukiinmenevä, 2. kauden ollessa sarjan paras. Mutta vaikka nykyään shown supersankarit ovat alkaneet kutsua itseään nimillään, ei sarja vieläkään osaa käsitellä tavallisia superrikollisia kunnolla. Jos he eivät ole ex-palkkasotureita kuten George Harkness tai Deathstroke, ovat he huumekauppiaita ja sarjamurhaajia. Vihreällä Nuolella ei ole kaikkein mielenkiintoisin hahmogalleria, ja tätä on täytetty mm. Teinititaanien ja Batmanin pahiksilla. Mutta nämäkin ovat yhtä tylsiä ja sieluttomia. Nämä eivät ole mieleenjääviä hahmoja, sillä he kaikki seuraavat samaa kaavaa. Pahin näistä on mielestäni ykköskaudella Oliveria piinannut Kreivi, eli Arrowin surkea yritys tehdä Kreivi Vertigosta realistisen hahmon. Kreivi Vertigo omaa kyvyn hajottaa ihmisten tasapainoaistin, sekoittaen heidän näkönsä. Tämä sopi aikoinaan jousiampujan viholliseksi. Arrowissa Kreivi on huumekauppias jonka tuplaneula jättää vampyyrin kaltaiset puremajäljet käyttäjään. Siksi nimi "Kreivi."
Ei näin.
Näin teet onnistuneen superrikollisen:
Voi kyllä. Flash on tv-sarja josta en uskonut sen olevan niin hyvä ja hauska kuin se on tällä hetkellä. Ja paljon tästä tulee sen pahiksista. Nämä ovat rehellisesti superrikollisia kykyineen ja juonineen. Jokaisella on (kiitos Cisco Ramonin) oma titteli, ja oudoimmankin kuuloinen idea toimii. Flash sai idean psyykkisillä voimilla varustetuista jättiläsigorillasta toimimaan hyvin. Hahmot kuten Kapteeni Kylmä, Säävelho, Helleaalto, Silmänkääntäjä (Mark Hamill kauneimmillaan) ja tietenkin Negatiivi-Salama esitetään niinkuin ne ovat sarjakuvissa mutta heihin suhtaudutaan vakavasti. Sen sijaan että sarjan tekijät pelkäisivät että hahmoja ei oteta tosissaan, he ottavat hahmot itse tosissaan ja kunnioittavat niiden sarjakuvien perinteitä jotka esittelivät nämä hahmot ensimmäisen kerran. Osa hahmoista on helppo tehdä, mutta parhaiten he tekivät vaikeimman, eli Gorilla Groddin. Grodd on gorilla, joka asuu Central Cityn viemäreissä ja haluaa luoda älykkäiden Gorillojen rodun. Ja tämä toimii hyvin sarjan tunnelmassa ja Grodd on vakavasti otettava, pelottava vihollinen.
Aikaisemmin mainitsin että olen itse hieman anteeksiantavampi Marvelin superrikollisten suhteen elokuvissa. Ronan Syyttäjä oli tylsän värinen mutta hulvattoman ylitseampuva ja sopi täydellisesti sankarien vastakohdaksi. Ultron oli toki vain perinteinen tekoäly gone wrong, mutta sarjakuvien Ultron on juurikin sellainen. Yellowjacket on mielestäni aliarvioitu pahis. Hänellä on selkeä tavoite, syyt tekoihinsa ja näyttelijä Corey Stoll esitti miehen hajoavan psyykeen hyvin. On olemassa yksi syy miksi Loki on niin paljon suositumpi kuin muut pahikset ja osa sankareista: Kolme elokuvaa. Loki sai kolme elokuvaa aikaa kasvaa hahmona, esittää eri osia luonteestaan ja hahmostaan. Olisiko esimerkiksi Emil Blonsky aka Kuvotus Lokin rinnalla mielenkiintoisena hahmona jos The Incredible Hulk-elokuvan lisäksi olisi hän esiintynyt kahdessa muussa elokuvassa? Emil Blonsky on mielestäni myöskin aliarvioitu hahmo. Hänen pelkonsa vanhentumisesta ja taistelukyvyttömyydestään oli uniikki pelko pahiksella ja Tim Roth oli loistava näyttelijävalinta. Mutta koska Hulk ei tehnyt rahaa eikä saanut hyvää vastaanottoa, ei Blonsky ole saanut uutta mahdollisuuttaan. Ja hahmo jota kaikki rakastavat jo valmiiksi on saamassa kaksi elokuvaa vielä vyönsä alle, ja ihmettely siitä, miksi Marvel ei tee hyviä superrikollisia jatkuu.
No, koska tämä pitää huomioida: "Entäs Kingpin ja Kilgrave? He olivat paljon parempia kuin elokuvien pahikset!" Se on totta. Ero kuitenkin on olemassa. Kaikella kunnioituksella Vincent D'Onofriolle, Kingpin on ei ole monimutkainen tai vaikea hahmo adaptoida. Kingpin on gangsteri. Hän ei tuntuisi oudolta missään muussa rikossarjassa, sillä hän on hyvin realistinen hahmo. Kilgrave on jonkin verran vaikeampi, mutta hänellä ja Kingpinillä on yksi iso asia puolellaan. Tai oikeastaan aika monta- nimittäin jaksoja. Tv-sarja formaattina antaa aikaa kehittää hahmoja paljon paremmin kuin elokuva. Olisiko nämä hahmot toimineet yhtä hyvin elokuvassa? Ehkäpä, molemmat on käsikirjoitettu hyvin mutta formaattin ero on kuitenkin iso ja merkittävä tekijä. Sen takia en laskekkaan tv:n pahiksia samaan kategoriaan elokuvan kanssa mielelläni.
Superrikolliset ovat mielipidettä jakavia. Osan mielestä vain vakavasti otettavat pahikset kuten Jokeri, Magneto, Venom, Thanos, Doomsday ja Loki ovat hyviä, ja vähänkään kevyemmät hahmot kuten Arvuuttaja, Sarvikuono ja Bizarro saavat pysyä vitsikategoriassa. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että vanhan koulukunnan klassiset pahikset saavat juurikin tämän vitsikäsittelyn, kuten Mandariini Iron Man 3:sessa. Kun kirjoittaja ei tiedä mitä tehdä hahmolla jota ei osaa käyttää, muuttaa hän heidät vitseiksi. Mutta klassisessa superrikollisessa on potentiaalia, loputonta avaamatonta potentiaalia. Käsikirjoittaja Max Landis sanoi kerran: "Villains, when written right, are terrifying. Even the most minor comic book villains in the real world would make you shit your pants." Ja hän on oikeassa. Jokaisen värikkään trikoon ja eläinteemaisen naamarin takana on kuitenkin rikollinen. Vaikka hän pukeutuukin keltasinisiin housuihin ja pitkiin tossuihin, hänen kumikanansa sulattaa lihan luistasi. Hän saattaa puketua pilkkukuvioisiin vihreisiin paitoihin ja tonttuhattuun, mutta hän hallitsee mieltäsi ja voi ajaa sinut hirveisiin tekoihin. Hänellä on violetit trikoot ja keltainen naamari, mutta hän on taistelulajien mestari ja pärjää ilman supervoimia Kapteeni Amerikkaa vastaan. Ainoa asia mitä kirjoittaja tarvitsee on uskoa ja luottoa hahmoon.
DC, jos tarve nousee, olen valmis kirjoittamaan teille Tappajakoi-sarjiksia. Soittakaa.
Atte T
Iso osa näistä hahmoista on luotu joko sarjakuvien Kulta-ajalla tai Hopea-ajalla, 40-60 luvun aikana. Tällöin sarjakuvissa oli eri standardit millaisia pahisten piti olla. Koska sarjakuvat oltiin pitkälti suunniteltu lapsien ja nuorten luettavaksi, olivat pahikset lapsi-ystävällisiä, varsinkin Comics Code Authorityn toiminnan alkamisen jälkeen. Tämän vuoksi pahikset harvoin pääsivät tappamaan ketään tai voittamaan. Pahis aloitti juonen, yritti suorittaa sen ja lopulta sankari pisti polttimot himmeäksi. Kehenkn ei sattunut pahasti eikä kukaan kuollut. Mutta ajat muuttuivat. Yhtäkkiä Vihreä Menninkäinen tappaa Gwen Stacyn, Hämähäkkimiehen tyttöystävän. Jokerin rikokset muuttuvat yhden sarjakuvan aikana takaisin alkuaikojen murhatöiksi. Tämä aloitti monen hahmon kohdalla kehityskaaren joka johti monien superrikollisten muuttumiseen synkiksi tappajiksi ja uusien, väkivaltaisempien hahmojen synnyn. Negatiivi-Salama aloitti Salaman läheisten murhaamisen, hahmot kuten Zsazz ja Carnage aloittivat suoraviivaisen teurastuksen ja hahmot jotka eivät sopineet tähän uuteen muottiin saivat vitsihahmon maineen. Arvuuttaja oli vielä pitkään puhdas vitsi lukijoiden keskuudessa, mutta on sitemmin noussut ja saanut modernina aikana kasvojenkohotuksen ja maineensa takaisin. Mutta niin monet aikaisemmin vakavasti otetut kevyemmät superkonnat ovat jääneet vitsigalleriaan. Otetaanpa esimerkki Tappajakoi.
 |
| Tappajakoi, Jokeri ja Luthor. One of these things is not like the other. |
Tappajakoi on nimestään huolimatta kaukana tappajasta. Hän on nykyään arkkityyppi vitsihahmosta. Alunperin Cameron van Cleer oli rikas playboy ja Bruce Waynen ystävä. Hän kuitenkin oli pohjimmiltaan rahanhimoinen ja seikkailuhaluinen, ja kun Cameron kuuli Batmanista päätti hän ryhtyä naamioiduksi kostajaksi myöskin...tosin rikollisten puolelle. Tappajakoina hän suojelisi Gothamin rikollisuutta poliiseilta. Tappajakoi oli tehokas, ja taisteli Batmanin kanssa useaan otteeseen. Hän jopa teki jotain mihinkä Jokeri, Pingviini tai Kaksinaama ei ole koskaan kyennyt- hän sai selville Batmanin identiteetin. Tottakai hän löi päänsä myöhemmin ja unohti sen, mutta se on kuitenkin kiitettävä saavutus. Mutta kuten sanoin, ajat muuttuvat ja Tappajakoista on tullut vitsi. Enään hän ei seiso kahden DC:n tunnetuimman ja suosituimman pahiksen rinnalla. Hän on nyrkkeilysäkki Gothamin sankareille ja jokainen yritys tehdä hänestä moderni ja vakavasti otettava on epäonnistunut. Mutta miksi? Tappajakoi on klassinen superrikollinen kuten Pingviini tai Korppikotka. Hänellä on selkeä teema, tarkoitus ja oikeastaan aika uniikki ja mielenkiintoinen suuntaus rikollisuuden suojelijana. Osittain syytän tästä juurikin superrikollisten synkistymistä, varsinkin Batmanin vastustajien kohdalla. On vaikea pysyä relevanttina Jokerin, Banen, Kaksinaaman ja R'as Al Ghulin rinnalla. Tämä sama kohtalo on tapahtunut monille paljon tyhmemmillekin hahmoille: Leijamies, Tilkkutäkki, Imppari-Pete, Kilpikonna.
Mitenkä nämä klassiset superrikolliset ovat siirtyneet sitten valkokankaalle? Enemmän tai vähemmän hyvin. Superrikolliset elokuvissa ovat yleensä paljon hillitympia kuin he ovat sarjakuvissa, varsinkin 2000-luvulla. 90-luvun supersankarielokuvien pahikset olivat paljon värikkäämpiä ja naurettavampia, kuten Jim Carreyn Arvuuttaja ja Arnold Schwarzeneggerin Pakkasherra. Tämä traditio jatkui vielä joissakin elokuvissa, lähinnä Sam Raimin Hämähäkkimies-elokuvissa Willem Dafoen Menninkäisen muodossa. Mutta kiitos Christopher Nolanin Batman-elokuvien alkoi ihmisten standardit pahiksia kohtaan nousta. Tämän hetken ehdottomasti suosituin superrikollinen on tämä kaveri:
Loki. Ennen kuin Marvel alkoi ottamaan elokuvien tekemisen vakavasti ja luomaan yhtenäistä universumia, harva sarjakuvafanien ulkopuolelta tiesi kuka Loki oli. Mutta tässä piilee hyvin tehtyjen superrikollisten charmi: Pahis voi olla paljon mielenkiintoisempi kuin sankari, ja hyvää pahista ihmiset toivovat näkevänsä uudestaan. Loki on esiintynyt nyt kolmessa Marvel-elokuvassa, ja jokaisen myötä hänen suosionsa nousee. Tällä hetkellä tulevaisuudessa on kaksi elokuvaa jossa Loki tulee esiintymään, eikä yleisö näytä kyllästyvän tähän kieroilijaan. Loki on lähellä klassista superrikollista. Hänellä on värikkäät vaatteet, selkeä tarkoitus ja persoonallisuus. Loki on tähän mennessä Marvelin elokuvien onnistunein superrikollinen. Hän eroaa tarpeeksi vastustajastaan ollessaan heikompi mutta älykkäämpi, seuraten myöskin vanhaa äly vs lihakset-kaavaa. Mutta miksi lähes kaikki muut Marvelin elokuvien pahikset ovat olleet heikkoja? Obadiah Stane, Emil Blonsky, Anton Vanko, Justin Hammer, Punakallo, Malekith, Killian, Ronan ja Yellowjacket ovat kaikki jääneet Lokin jalkoihin suuren yleisön ja kriitikoiden edessä. Mutta itse olen hieman anteeksiantavampi. Heath Ledgerin Jokeri ja Tom Hiddlestonin Loki ovat vain pistäneet niin kovan tason jota vastaan verrata pahiksia. Kaikkien pahisten täytyy nykyään olla Lokin kaltaisia monimutkaisia ja monitasoisia hahmoja joilla on synkkä menneisyys ja herkkä puoli. Mutta suurin osa superrikollisista ei ole sellaisia. Loki ei sarjakuvissa edes ole sellainen (kunnes elokuvien suosi muutti hänet sellaiseksi) vaan vihan kyllästämä kieroilija. Mutta minkälaisia superrikolliset sitten voivat olla olematta Lokin tai Jokerin kopioita? Miksi Rautamiehen joka toinen superpahis on bisnespamppu puvussa?
Otetaanpa esimerkiksi kaksi ääripäätä tv:n puolelta. Toinen näistä kahdesta ei osaa käyttää klassisia superrikollisia ja toinen osaa.
Näin et tee superrikollisia:
Kyllä, tv-ohjelma joka ei uskaltanut kutsua päähahmoaan supersankarinimellä kolmeen tuotantokauteen. Arrow on ohjelmana mukiinmenevä, 2. kauden ollessa sarjan paras. Mutta vaikka nykyään shown supersankarit ovat alkaneet kutsua itseään nimillään, ei sarja vieläkään osaa käsitellä tavallisia superrikollisia kunnolla. Jos he eivät ole ex-palkkasotureita kuten George Harkness tai Deathstroke, ovat he huumekauppiaita ja sarjamurhaajia. Vihreällä Nuolella ei ole kaikkein mielenkiintoisin hahmogalleria, ja tätä on täytetty mm. Teinititaanien ja Batmanin pahiksilla. Mutta nämäkin ovat yhtä tylsiä ja sieluttomia. Nämä eivät ole mieleenjääviä hahmoja, sillä he kaikki seuraavat samaa kaavaa. Pahin näistä on mielestäni ykköskaudella Oliveria piinannut Kreivi, eli Arrowin surkea yritys tehdä Kreivi Vertigosta realistisen hahmon. Kreivi Vertigo omaa kyvyn hajottaa ihmisten tasapainoaistin, sekoittaen heidän näkönsä. Tämä sopi aikoinaan jousiampujan viholliseksi. Arrowissa Kreivi on huumekauppias jonka tuplaneula jättää vampyyrin kaltaiset puremajäljet käyttäjään. Siksi nimi "Kreivi."
Ei näin.
Näin teet onnistuneen superrikollisen:
Voi kyllä. Flash on tv-sarja josta en uskonut sen olevan niin hyvä ja hauska kuin se on tällä hetkellä. Ja paljon tästä tulee sen pahiksista. Nämä ovat rehellisesti superrikollisia kykyineen ja juonineen. Jokaisella on (kiitos Cisco Ramonin) oma titteli, ja oudoimmankin kuuloinen idea toimii. Flash sai idean psyykkisillä voimilla varustetuista jättiläsigorillasta toimimaan hyvin. Hahmot kuten Kapteeni Kylmä, Säävelho, Helleaalto, Silmänkääntäjä (Mark Hamill kauneimmillaan) ja tietenkin Negatiivi-Salama esitetään niinkuin ne ovat sarjakuvissa mutta heihin suhtaudutaan vakavasti. Sen sijaan että sarjan tekijät pelkäisivät että hahmoja ei oteta tosissaan, he ottavat hahmot itse tosissaan ja kunnioittavat niiden sarjakuvien perinteitä jotka esittelivät nämä hahmot ensimmäisen kerran. Osa hahmoista on helppo tehdä, mutta parhaiten he tekivät vaikeimman, eli Gorilla Groddin. Grodd on gorilla, joka asuu Central Cityn viemäreissä ja haluaa luoda älykkäiden Gorillojen rodun. Ja tämä toimii hyvin sarjan tunnelmassa ja Grodd on vakavasti otettava, pelottava vihollinen.
 |
| =AWESOME |
Aikaisemmin mainitsin että olen itse hieman anteeksiantavampi Marvelin superrikollisten suhteen elokuvissa. Ronan Syyttäjä oli tylsän värinen mutta hulvattoman ylitseampuva ja sopi täydellisesti sankarien vastakohdaksi. Ultron oli toki vain perinteinen tekoäly gone wrong, mutta sarjakuvien Ultron on juurikin sellainen. Yellowjacket on mielestäni aliarvioitu pahis. Hänellä on selkeä tavoite, syyt tekoihinsa ja näyttelijä Corey Stoll esitti miehen hajoavan psyykeen hyvin. On olemassa yksi syy miksi Loki on niin paljon suositumpi kuin muut pahikset ja osa sankareista: Kolme elokuvaa. Loki sai kolme elokuvaa aikaa kasvaa hahmona, esittää eri osia luonteestaan ja hahmostaan. Olisiko esimerkiksi Emil Blonsky aka Kuvotus Lokin rinnalla mielenkiintoisena hahmona jos The Incredible Hulk-elokuvan lisäksi olisi hän esiintynyt kahdessa muussa elokuvassa? Emil Blonsky on mielestäni myöskin aliarvioitu hahmo. Hänen pelkonsa vanhentumisesta ja taistelukyvyttömyydestään oli uniikki pelko pahiksella ja Tim Roth oli loistava näyttelijävalinta. Mutta koska Hulk ei tehnyt rahaa eikä saanut hyvää vastaanottoa, ei Blonsky ole saanut uutta mahdollisuuttaan. Ja hahmo jota kaikki rakastavat jo valmiiksi on saamassa kaksi elokuvaa vielä vyönsä alle, ja ihmettely siitä, miksi Marvel ei tee hyviä superrikollisia jatkuu.
 |
| On syy miksi hän on keskellä. |
No, koska tämä pitää huomioida: "Entäs Kingpin ja Kilgrave? He olivat paljon parempia kuin elokuvien pahikset!" Se on totta. Ero kuitenkin on olemassa. Kaikella kunnioituksella Vincent D'Onofriolle, Kingpin on ei ole monimutkainen tai vaikea hahmo adaptoida. Kingpin on gangsteri. Hän ei tuntuisi oudolta missään muussa rikossarjassa, sillä hän on hyvin realistinen hahmo. Kilgrave on jonkin verran vaikeampi, mutta hänellä ja Kingpinillä on yksi iso asia puolellaan. Tai oikeastaan aika monta- nimittäin jaksoja. Tv-sarja formaattina antaa aikaa kehittää hahmoja paljon paremmin kuin elokuva. Olisiko nämä hahmot toimineet yhtä hyvin elokuvassa? Ehkäpä, molemmat on käsikirjoitettu hyvin mutta formaattin ero on kuitenkin iso ja merkittävä tekijä. Sen takia en laskekkaan tv:n pahiksia samaan kategoriaan elokuvan kanssa mielelläni.
Superrikolliset ovat mielipidettä jakavia. Osan mielestä vain vakavasti otettavat pahikset kuten Jokeri, Magneto, Venom, Thanos, Doomsday ja Loki ovat hyviä, ja vähänkään kevyemmät hahmot kuten Arvuuttaja, Sarvikuono ja Bizarro saavat pysyä vitsikategoriassa. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että vanhan koulukunnan klassiset pahikset saavat juurikin tämän vitsikäsittelyn, kuten Mandariini Iron Man 3:sessa. Kun kirjoittaja ei tiedä mitä tehdä hahmolla jota ei osaa käyttää, muuttaa hän heidät vitseiksi. Mutta klassisessa superrikollisessa on potentiaalia, loputonta avaamatonta potentiaalia. Käsikirjoittaja Max Landis sanoi kerran: "Villains, when written right, are terrifying. Even the most minor comic book villains in the real world would make you shit your pants." Ja hän on oikeassa. Jokaisen värikkään trikoon ja eläinteemaisen naamarin takana on kuitenkin rikollinen. Vaikka hän pukeutuukin keltasinisiin housuihin ja pitkiin tossuihin, hänen kumikanansa sulattaa lihan luistasi. Hän saattaa puketua pilkkukuvioisiin vihreisiin paitoihin ja tonttuhattuun, mutta hän hallitsee mieltäsi ja voi ajaa sinut hirveisiin tekoihin. Hänellä on violetit trikoot ja keltainen naamari, mutta hän on taistelulajien mestari ja pärjää ilman supervoimia Kapteeni Amerikkaa vastaan. Ainoa asia mitä kirjoittaja tarvitsee on uskoa ja luottoa hahmoon.
DC, jos tarve nousee, olen valmis kirjoittamaan teille Tappajakoi-sarjiksia. Soittakaa.
Atte T
.jpg/revision/latest?cb=20110811172749){kind=link}
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti