Supersankarikuoleman kuolema

Koska kesä on kauneimmillaan, tarkoittaa se sitä että Marvel on taas uuden kriisissarjakuvan parissa. Isoista kriisisarjakuvista on tullut vuosien varrella juurikin kesän myyntitykkejä, jolloin taas syksyllä voidaan julkaista joukko uusia sarjakuvia kriisistä syntyneeseen uuteen status quoon. Toissa vuonna se oli Original Sin, viime vuonna Secret Wars (joka nollasi lehtien numerot ja toi uuden status quon Marvelille) ja tänä vuonna se on Civil War II, jossa taas Marvelin supersankarit hakkaavat toisiaan poliittisten ja ideologisten syiden vuoksi superrikollisten sijaan. Tällä kertaa ideologinen dilemma koskee epäinhimillistä poikaa nimeltä Ulysses jonka supervoima on ennustaminen. Carol Danvers aka Kapteeni Ihme haluaa käyttää Ulysseksen kykyjä saadakseen taktisen edun taisteluissa, kun taas Tony Stark pitää tätä sankarien rajojen ylittämisenä. Kun Carol johtaa joukon sankareita taistelemaan Thanosta vastaan ennustusten perusteella, päättyy taistelu katastrofiin. Rautamies ja Kapteeni Ihme haluavat molemmat suojella kollegoitaan, mutta eri tavoilla ja supersankarit ryhmittäytyvät toisiaan vastaan.

Tähän mennessä James Rhodey aka Sotakone, Jennifer Walters aka Hulktar ja Bruce Banner aka Hulk ovat menettäneet henkensä taistelussa.

Ja vaikka kuinka typerä koko kiista on ja kuinka järjetön tuo puolijakauma on (Kapteeni Amerikka puoltamassa "isoveli valvoo"- osapuolta, sehän kiva), Civil War ei ole aiheemme tänään. Ei, tämän päiväinen aiheemme on supersankarien kuolema. Näiden kriisien oikea traditio ja dramaattinen paino on jo vuosien aikana ollut kuolemassa. Toki kuolemaa tapahtuu näiden kriisienkin ulkopuolella, mutta harvemmissa väärin kukaan tärkeä tulee kuolemaan lehdessä jolla on tietty oma lukijakuntansa. Kuolemat säästetään nykyään kesän isoihin kriiseihin jolloin muut lehdet ovat tauolla ja pääkriisilehti ja sen sivulehdet ovat ainoat lehdet missä tapahtuu mitään. En inhoa isoja kriisejä sinänsä, mutta kaikkella on rajansa. Nykyään tuntuu että yksittäiset tarinat ovat vain ajanviettoa isojen tapahtumien välissä, päinvastoin kuin ennen jolloin nämä isot kriisit olivat vähän niinkuin Avengers-elokuvat: isoja kesärymistelyjä jossa supersankarit eri lehdistä pääsevät yhdessä taistelemaan ja pelastamaan maailman. Oikea hahmokasvu ja persoonalliset tarinat tapahtuvat omissa julkaisuissa. Seuraavan kriisin mainostus alkaa melkein samantien uuden loputtua ja sen lyhyen määrän mitä lehti on ehtinyt tulla keskeytetään kesäksi, ja syksyllä aloitetaan alusta. 

She-Hulkin mielenkiintoinen hahmokehitys? Pfft, kuole pois!

Supersankarien kuolema on nykyään niin yleistä että siitä on tullut vitsi. Kuolema ei ole enään uutinen, sillä lähes kaikki supersankarit ovat kuolleet ja palanneet takaisin: Teräsmies, Vihreä Nuoli, Batman, Vihreä Lyhty, Salama, Vesimies, Jason Todd, Marsilainen Metsästäjä, Haukkamies, Haukkanainen, Tulimyrsky, Terästyttö, Teräs ja Haukka DC:ltä ja Kapteeni Amerikka, Thor, Haukasilmä, Vision, Muurahaismies, Painajainen, Jean Grey, Bucky Barnes, Wolverine, Hämähäkkimies, Ihmemies, Professori X ja Stature Marvelilta näin esimerkiksi, puhumattakaan superrikollisista. Sankarien kuoleman käyttäminen juonen pääkohtana tuli muotiin 1992 tapahtumassa nimeltä Death of Superman, jossa tapahtumaa varten keksitty pahis tappoi Teräsmiehen maailman tylsimmässä nyrkkitappelussa. Death of Superman ja sitä seurannut Reign of Supermen tappoi aluksi Kapun isossa taistelussa jonka alussa mukana oli myös Oikeuden Puolustajat. Kun Tuomiopäivä ja Teris tappoivat sitten toinen toisensa, ei kestänyt kovinkaan kauaa kunnes Teräsmies palasi takaisin elävien kirjoihin. Ja tätä kuolemaa mainostettiin, ISOSTI. Lehden jossa Teräsmies kuoli (Superman #75) kansi oli musta jossa oli vain Teräsmiehen logo vuotamassa verta. Lehteä myytiin uskomattomia määriä ja tapahtuma rikkoi uutiskynnyksen isosti. Ja kun Teris sitten palasi, pidettiin koko tarinaa pelkkänä huijauksena ja Action Comics-lehden myynti ei koskaan noussut entiselle tasolle.

Ja tästä alkoi hirveä teurastuksen ja resurrektion sarja. Supersankarit ovat kuolleet, palanneet henkiin ja kuolleet uudestaan vuosien aikana lukemattomia kertoja turtumiseen asti. Ainoa esimerkki tapauksesta jolloin joku tuntui edes vähän välittävän supersankarin kuolemasta oli kun Kapteeni Amerikka kuoli 2007, palaten takaisin paria vuotta myöhemmin. Pahin kaikista supersankarien kuolemaa käsittelevistä sarjakuvista oli Jeph Loebin hirveä Ultimatum, jossa lähes kaikki Marvelin Ultimate-sarjan sankarit kuolivat turhat, yltiöväkivaltaiset kuolemat. Ei kestänyt kauaakaan kun supersankarin kuolemasta tuli pelkkä turtunut tapa ja koko homma vedettiin vitsiksi. Mutta markkinointi on kavalaa ja tunteetonta duunia. Internetin myötä lehtien mainostus ja julkisuus on noussut aivan uudelle tasolle. Viikkoja ja kuukausia etukäteen tuli informaatiota lehtien sisällöstä, juonesta, kuvituksesta ja hahmoista. Tämä nosti uutta hypeä lehtien lukijoiden parissa ja ennakkotilaukset ja muut alkoivat nostaa lehtien myyntiä ennestään. Kuolema on yksi hyvä myyntikikka. Toki lukijaa ärsyttää jos hänen lempihahmonsa tulee kuolemaan, mutta mielenkiinto siihen MITEN hahmo kuolee on isompi. Kuolema on halpaa sarjakuvissa, mutta lehdet eivät ole ja firmat tietävät tämän.

Keep it classy.

Teräsmiehen kuolema ei johtanut vain ikonisen supersankarin kuolemaan vaan myöskin KUOLEMAN kuolemaan. Kuolema ei ole enään mitään sarjakuvissa, pelkkä turtunut vitsi. Kun Nerdist-uutissivu teki uutisen Bruce Bannerin kuolemasta Civil War II:en taisteluissa, luki uutisessa seuraavasti:

"But don't worry, comic fans. There are no deaths that can't be eventually reversed in superhero fiction!"

Minulle tämä ei ole lohtu, vaan esimerkki supersankaribisneksen stagnaatiosta. Kirjoittajat saavat tehdä ihan mitä tahansa  ilman että heidän teoillaan on mitään vaikutusta pitkällä kantamalla. "Dööööh, voin tapppaa kenetkä tahansa vaikka kuinka väkivaltaisesti, ei se kuitenkaan ole lopullista." Kirjoittajalla on myös vastuunsa ja kuolemaa ei voi jakaa kuvittelemalla että kyllä ne sieltä palavat. Monia supersankarien perheenjäseniä ja ystäviä on tapettu koska kuolema on niin yleistä että siitä on tullut hyväksyttävää. Sue Dibny, Lian Harper, Raya Vestri ja Katma Tui eivät ole palanneet takaisin (ja kaikki ovat naisia, hmmm) ja heidät tapettiin vain draaman vuoksi. Isoja draamaattisia tarinoita voi kirjoittaa ilman ruumiitakin. DC:n JLA/Titans: Technis Imperative on koko DC:n universumin kattava eeppinen sci-fi rymistely jossa yksikään sankari ei kuollut, joku jopa palasi henkiin. Marvelin alkuperäinen Secret Wars tempasi kaikki maapallon vahvimmat supersankarit toiselle planeetalle taistelemaan Galactusta ja Marvelin muita vahvimpia ja vaarallisimpia superkonnia vastaan- eikä kukaan kuollut. Myös aikoinaan mainostamani Annihilation sopii tähän, sillä vaikka supersankari saa surmansa tarinassa nousee uusi täyttämään hänen paikkansa. Kvasaari kuoli sankarin kuoleman, yrittäen pelastaa kokonaista planeettaa Tuhon aallolta, ei taistellessaan toista supersankaria vastaan. Eikä kuolema sinänsä ole pahasta- kuolema on kuitenkin osa elämää. Mutta jos kuolemalla ei ole mitään tarkoitusta tai oikeaa muutosta tarinaan on se vain turhaa draamaa. Supersankarit, kuten muutkin fiktiiviset hahmot, ovat sellaisia joihin voi muodostaa vahvankin tunnesiteen. Fanien uskollisuus hahmoja kohtaan ja tunnesidos jonka lukija muodostaa hahmoon on syy miksi lehdet kuten Starman, Mighty Thor ja New Teen Titans kestivät vuosia. Nykyään kun lehdet kestävät ehkä vuoden kerrallaan ja sankarit voivat kuolla kesällä, miksi haluaisin luoda minkäänlaista tunnesidosta hahmoon? En ole surullinen Brucen, Rhodeyn ja Jenniferin kuolemista Civil War II:ssa. Olen väin ärsyyntynyt. Kuolema on kuitenkin jo kuollut.

Atte T