Scifiä, politiikkaa ja isoja ideoita

Scifi-viikot jatkuvat taas arvostelun jälkeen, ja tällä kertaa teemme katsauksen elokuva-ohjaajaan jonka tuotannosta löytyy tällä hetkellä kolme modernia tieteiselokuvaa jotka vaihtelevat perusvahvasta todella hyvään. Jos puhutaan yleisesti 2000-luvun parhaimmista scifi-leffoista, on yksi näistä elokuvista listalla väistämättä. Tänään puhumme ohjaaja Neil Blomkampista ja tämän tuotannosta.

Neil Blomkamp on Etelä-Afrikassa syntynyt ja kasvanut ohjaaja, joka muutti 16-vuotiaana Kanadaan perheensä kanssa. Hän oli taustaltaan animaattori, ja teki paljon töitä vuosituhannen vaihteessa 3D-animaattorina lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, kuten Smallvillessa ja  Stargatessa. Hän myöhemmin ohjasi joukon lyhytfilmejä Halo-pelisarjasta joita kollektiivisesti kutsutaan nimellä Landfall. Hän myös ohjasi lisää lyhytfilmejä, kuten Tetra Vaalin ja Alive in Joburgin, joissa molemmissa oli esillä hänen elokuvauransa tulevat tyylit- poliittiset viestit ja saumattoman hyvä 3D-tietokoneanimaatio sulautettuna live-action maailmaan. Tämä kiinnitti ohjaaja Peter Jacksonin huomion, joka oli aikeissa tehdä Halo-elokuvan. Blomkamp kiinnitettiin ohjaajaksi ja Jackson tuottajaksi.

Landfall (2007)

Näin ei kuitenkaan käynyt. Blomkamp ja studio riitaantuivat välittömästi jo esituotantovaiheessa ja koko projekti kosahti kasaan kun rahoitus katosi. Jakcson kuitenkin halusi yhä tehdä elokuvan Blomkampin kanssa, ja niinpä he päättivät tehdä täysimittaisen version tämän aiemmin tekemästä lyhytfilmistä Alive in Joburgista. Elokuva kertoisi alieneista maassa, jotka aluksensa hajottua jäivät asumaan maahan ihmisten antaessa heille oman asuinalueen Johannesburgista, joka pian slummiutuu ja ihmisten ja alienien (joita ulkonäkönsä takia kutsutaan ravuiksi) välit viilentyvät. Tämä elokuva on District 9 (2009).

District 9 on hyvin erilainen scifielokuva. Sen värimaailma on ruskea ja kolkko, se on kuvattu found footage-tyyliin erinäisten turvakameroiden ja dokumenttiprojektien kehyksen kautta ja sen lopusta on erittäin vaikea sanoa onko se onnellinen vai surullinen. Sen keskiössä on kahden hyvin erilaisen hahmon yhteinen matka kohti eri lopputuloksia- ylimielisen ja kasuaalin rasistisen (vai onko oikea termi spesisti?) virkamiehen Wikus van de Merwen (Sharlto Copley) halu parantua ravuilta saadsuta tartunnasta ja rapu-alien Christopher Johnsonin (Jason Cope) pyrkimys päästä pois maasta perheensä kanssa. Sen teemat liittyvät vahvasti humanismiin, rasismiin ja segregaatiopolitiikkaan, ja suorat vertauskuvat Etelä-Afrikan apartheid-politiikaan on helposti nähtävissä. Ravut asuvat omalla alueellaan ja heitä kohtaan harjoitettu syrjintä ja väkivalta on systemaattista. Ravut esitetään hyvin negatiivisessa valossa- he tappelevat, ryöstelevät ja asuvat likaisissa oloissa- mutta tämä näkyy dokumenttikameroiden läpi. Elokuvan tarjoama näkökulma vähemmistön elämään on täysin virkamiesten ja systeemin hallinassa. Kun rapuja esitetään positiivisessa valossa, vaihtuu kuvakulma pois näistä perinteisempään kuvaukseen ja rapujen elämä vaikuttaa hyvinkin inhimilliseltä. District 9 on myös hyvin rankka elokuva katsoa. Se ei kaihda esittää epäinhimillistä kohtelua rapuja kohtaan, se on hyvin väkivaltainen paikkapaikoin ja Wikuksen lopullinen kohtalo on Cronenberg-tason kauhua. Rapujen design on todella hyvä, samaan aikaan todella vierasperäisen oloinen mutta myös inhimillinen, joka auttaa katsojaa tuntemaan sääliä heitä kohtaan. District 9 oli tullessaan sekä arvostelu-että myyntimenestys. Se sai jopa parhaan elokuvan oscar-ehdokkuuden ja avasi Blomkampin tien hollywoodiin. Ja samat teemat- ja Sharlto Copley- palasivat seuraavassa elokuvassa.

Elysium (2013) on huomattavasti suoraviivaisempi toimintaelokuva kuin District 9. Elysiumissa maan tulevaisuus näyttää heikolta. Maa on saastunut, ylikansoitettu ja nääntymässä nälkään. Mutta tämä ei koske kaikkia, sillä rikkaat ja etuoikeutetut asuvat Elysiumissa, suunnattomalla avaruusasemalla. Elysiumin asukkaat ovat ikuisesti terveitä, sillä heillä on käytössää med bay-teknologia joka parantaa jokaisen haavan ja sairauden ja tekee kauneusleikkauksia. Monet maan asukkaista koittavat päästä Elysiumin ikkuiseen onneen ja parantaa sairaansa, mutta tätä rajanylitystä vartioidaan vahvasti. Ja kun maan asukkaista suurin osa näyttää latinoilta ja Elysiumilaiset keskiverrolta 1%, edustajilta, on vaikea olla näkemättä ilmiselvää vertauskuvaa Yhdysvaltojen rajapolitiikkaan. Päähenkilö Max Da Costa (Matt Damon, tiedän, palaamme asiaan pian) on entinen autovaras joka työskentelee robottitehtaalla pitkää vuoroa. Työtapaturma antaa hänelle rankan säteilymyrkytyksen, ja hänen ainoa pelastuksensa on Elysiumissa. Yhdessä ystävänsä Julion (Diego Luna) ja gangsteri Spiderin (Wagner Moura) avulla hän koittaa päästä Elysiumiin. Mukana menossa on myös Elysiumin kylmäverinen puolustusministeri Delacourt (Jodie Foster) ja tämän palkkaama psykopaatti Kruger (Sharlto Copley) jonka tehtävä on tappaa Elysiumin uhkaajia. Elysium on täynnä kaikkea scifi-hienoutta: kyber-teknologiaa, voimahaarniskoita, robottisotilaita ja avaruusaluksia, mutta kaikki tämä futuristinen hienous on hyvin realistisen ja käytännöllisen näköistä. Sama ruskean ja harmaan väriteema jatkuu Blomkampin visiossa. mutta sen vastakohtana on nyt Elysiumin puhtaan valkoinen paratiisimaisuus. Tarina on kuitenkin ehkä hieman turhankin täynnä hienoja juttuja suhteessa sen kaavamaiseen tarinaan. Sen kehitystä tai rakennetta ei ole vaikea päätellä, mutta erittäin hyvä toiminta ja kaunis visuaalisuus pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Elysium on Blomkampin elokuvista eniten valtavirtaan uppoava, ja ehkä sen tähden myöskin heikoin. Ei se huono ole, mutta ideasta, tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

Chappie (2015) korjasi tämän, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.  Siinä palataan District 9:n maisemiin ja samoihin teemoihin ihmisyydestä ja sen määritelmästä. Johannesburgin nousevaa rikosprosenttia vastaan poliisivoimat ottavat käyttöön robottipoliisit, joita valmistaa Tetravaal- laboratorio (Blomkamp palaa taas lyhytelokuviensa ideoihin). Nämä robotit kehitti Deon Wilson (Dev Patel), jonka unelmana on luoda aito A.I, jotta hänen robottinsa voisivat olla yhä aidompia. Tätä ideaa harittaa Tetravaalin johtaja Bradley (Sigourney Weaver) joka ei näe tarkoitusta moiselle ja kilpaileva suunnittelija Vincent Moore (Hugh Jackman) joka pitää moista loukkauksena Jumalaa kohtaan. Tämä ei Deonia hidasta, ja kun rikollinen parivaljakko Ninja & Yolandi (Ninja & Yolandi Die Antwoordista) kidnappaa hänet saadakseen oman robottinsa, luo hän Chappien (Sharlto Copley, täällä taas), tuntevan robotin. Chappien teemat liittyvät vahvasti luomiseen, eksistentialismiin, kristinuskoon teemoihin sekä kasvatusfilosofiaan.  Koko tarinan voi nähdä hyvinkin transhumanistisena luomiskertomuksena, jossa Deon on jumala ja Chappie on uusi ihminen, joka kyseenalaistaa olemassolonsa, elämänsä merkityksen ja sen mitan. Se myöskin näyttää sen kuinka jokainen meistä on ympäristönsä kasvatti, ja se esittää nature vs nurture- kasvatusideoiden eri vaikutuksia lapsen- tässä tapauksessa Chappien- kehitykseen. Sen ongelma voi olla siinä, että tätä ideaa ei esitetä kovin sulavasti, ja jos elokuvan idea ja kasvuhenkinen tarina ei kiinnosta, niin koko elokuva voi jättää kylmäksi. Myöskin kolme näkyvintä roolisuoritusta liikkuu raja-alueilla sen suhteen että onko ne ärsyttäviä vai ei, varsinkin Die Antwoordin kaverien suhteen. Itse kuitenkin pidin paljon Chappiesta, ja sen rosoisen ja paikka paikoin epämiellyttävän ulkokuoren alla on kuitenkin hyvin humanistinen ja lämmin tarina.

Tässä vaiheessa sananen yhteisestä nimittäjästä eli Sharlto Copleysta. Copley ja Blomkamp tapasivat koulussa Etelä-Afrikassa, ja myöhemmin kun District 9:än tuotanto alkoi Johannesburgissa oli Sharlto valmiina taas ystävänsä tukena. Kun ottaa huomioon että District 9 oli Copleyn ensimmäinen elokuvarooli, on hänen roolisuorituksensa todella hyvä ja tämän jälkeen noussut Hollywoodin mielenkiintoisimpien hahmonäyttelijöiden kastiin. Hänen vahva aksenttinsa ja uniikki yleisilmeensä on hänen vahvin aseensa, ja hän on todistanut olevansa laaja-alainen näyttelijä. Virkamiehestä palkkatappajaksi ja sitten lapsekkaaksi robotiksi, on se yksi asia mikä toimii aina kaikissa Blomkampin elokuvissa Sharlto Copley.

Elysium (2013) kuvaukset

Nämä ovat kaikki hyvin originaaleja elokuvia, ja Blomkampin elokuvat ovat aina selkeästi hänen tuotoksiaan. Niiden yleisilme, kuvaustapa ja tarinankerronta ovat erikoisia ja mielenkiintoisia, ja Blomkampin halu kertoa suuremmista ideoista elokuviensa kautta antaa elokuville jotain syvempääkin sisältöä. Mutta ei hänkään täysin vailla virheitä ole. Hänen elokuvansa kertovat usein vähemmistöistä tai yhteiskunnan hylkiöistä, mutta he itse ovat kuitenkin harvoin päähenkilöitä näissä tarinoissa. Pahin esimerkki tästä on Matt Damonin sankaruusrooli elokuvassa joka olisi ollut läpihuutojuttu latinonäyttelijälle. Samoin District 9:än epämiellyttävä tapa esittää elokuvan ainoat mustat hahmot on ongelmallinen, mutta onko siinä kyseessä Blomkampin tapa esittää Etelä-Afrikan ongelmaa ulkomaalaisten kanssa? Paha sanoa, mutta kannibalistiset nigerialaiset gangsterit ovat hieman kulmakarvaa nostava elementti apartheidia kritisoivassa elokuvassa. Tämä huomioon ottaenkin, on Neil Blomkamp silti omia suosikkiohjaaniani. Hänen elokuvissaan on aina jotain pinnan alla odottamassa, sen visio sciifistä on samaan aikaan villi mutta myös realistisen uskottava ja tämä osuu hyvin hänen tarkoitukseensa tehdä samaistuttavia tarinoita. Blomkampin seuraava elokuva on Alien-elokuva Ridley Scottin kanssa, silloin nähdään riittääkö hänen rahkeensa olemassaolevan franchisen hallintaan. Ainakin varmaa on, että luvassa on taas yhteiskunnallista sisltöä, likaisen tyylikästä värimaisemaa ja Sharlto Copley.

Atte T