Atte Arvostaa: Guardians of the Galaxy vol 2

Täällä taas, ja Scifi-Viikot jatkuvat elokuva-arvostelun parissa. Marvelin Guardians of the Galaxy oli aikamoinen pommi tullessaan, hyvässä mielessä. Jopa Marvelin hahmovalikoiman mittapuulla marginaaleista hahmoista tehty elokuva oli vuoden parhaimpia ja kenties koko Marvel Cinematic Universen paras elokuva. Ja nyt, kolmen vuoden jälkeen, tulee jatko-osa, ja odotukset ovat todella korkealla. Mikä on lopputulos?

Guardians of the Galaxy vol. 2

Taustaa:  Kun elämä ensimmäisen kerran kehittyi universumiin, yksi planeetoista syntyi eri lailla. Sille kehittyi tietoisuus. Ego, Elävä Planeetta sijaitsee mustan galaksin alueella, ja hän on sitemmin kohdannut Thorin, Ihmeneloset ja Hopeasurffarin. Egon loivat Stan Lee ja Jack Kirby.

Elokuva: Galaksin Vartijat ovat maailmojen pelastamisen bisneksessä. Kun työkeikka Sovereign-kansan kanssa menee persiilleen, kohtaa Peter Quill (Chris Pratt) miehen (Kurt Russel),  joka sanoo olevansa tämän isä. Onko Peter löytänyt vihdoin perheensä? Voiko Rocketin (Bradley Cooper) kanssa elää? Mikä Nebulaa (Karen Gillan) oikein syö? Onko heistä pelastamaan maailmaa toista kertaa?

Marvelin elokuvia haukutaan usein "vitsi-festareiksi" koska ne ovat kuulemma pelkkää huulenheittoa. Olen raskaasti eri mieltä siinä onko tämä huono asia, mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 tekee tästä taidetta. Mitenkä kukaan voi heittää tällaisen määrän vitsejä, ylitseampuvaa scifi-jargonia ja Marvelin hahmogalllerian hauskimpia konsepteja, ja samaan aikaan olla vakavasti otettava tarina jonka keskiössä on hyvin raskaita ja samaistuttavia teemoja? Millä muulla elokuvalla on pokkaa tehdä edellisen elokuvan tanssialku uudestaan ja vielä paremmin? James Gunn teki sen taas, ja hänen tarinansa on täynnä hetkiä jotka saavat innostumaan, nauramaan ja lopulta itkemään. Se jatkaa ensimmäisen elokuvan hahmojen tarinoita, antaa vanhoille sivuhahmoille omat tarinansa ja lisää uusia hahmoja joidenka osaa elokuvasarjan jatko-osissa odottaa innolla. Vertasin aikoinaan ensimmästä Guardians-elokuvaa Tähtien Sota-elokuviin, ja nyt tämä tuntuu varsinkin osuvalta vertaukselta. 

Vanhat tähdet ovat palanneet, ja kaikki jatkavat samalla tasolla, ajoittain jopa nousten uudelle tasolle. Dave Bautista jaksaa hämmentää kyvyllään olla huvittava möläyttelijät, vakuuttava taistelija ja tarpeen vaatiessa rauhallinen, surunsa peittävä mies. Bradley Cooper myöskin nostaa panoksia Rocketin roolissa, mutta palanneista hahmoista Yondu (Michael Rooker) ja Nebula siirtyvät uudelle tasolle. Nebula ei ole enään hieman kaksiulotteinen kakkospahis, vaan hänen ja Gamoran (Zoe Saldana) suhdetta käydään lävitse kunnolla ja hän saa hahmona oman, mielenkiintoisen agendan. Michael Rooker on todella viihdyttävä näyttelijä, ja Yondu on yhä elokuvan hauskimpia ja siisteimpiä hahmoja, mutta tällä kertaa Yondu saa myös tuntea isoja tunteita ja kokea hahmokehitystä, jonka lopputulema on sekä mahtava että koskettava, ja orastava ystävyys Rocketin kanssa on iso osa tätä.

     

Kun Peter Quillin isälle spekuloitiin näyttelijää, Kurt Russel kävi varmasti monella mielessä. Russel ei ole ainoastaan hyvä näyttelijä, vaan myös ikoninen hahmo 80-luvulla näytellessään jo silloin övereitä parodioita eri toimintatähtien arkkityypeistä. Kuka olisikaan siis parempi hönölle, 80-luvun toimintatähtien elämää emuloivalle Peterille? Russel on täydelline valinta rooliin, ja hänellä ja Prattilla on hyvää isä-poika karismaa joka pistää koko homman toimimaan. Elizabeth Debicki on loistava absoluuttisen ylpeän ja puhtoisen ja naurettavan pikkumaisen Ayeshan roolissa, mikä ei ole vaikeaa kun ottaa huomioon että Debicki on näytellyt nokkavia aatelisia aikaisemminkin. Mutta elokuvan hienoin nosto on Pom Klementieff Mantis-muukalaisen roolissa. Empaattinen Mantis on mahtava, täysin looginen lisäys hahmogalleriaan jossa kaikilla on jonkinlaisia tunteellisia patoumia. Klementieff vetää "sosiaalisesti rajoittunut"- kliseenkin uusille vesille todella hyvällä ja yllättävällä roolisuorituksella ja Mantis tuntuu jo nyt selkeältä osalta Galaksin vartijoita.

Jos ensimmäisen Guardians-elokuvan teema oli oman paikkansa löytämisessä ja traumojen ylittämisessä, tämän on perheessä ja perhesuhteissa. Tämä syntyy tietysti luonnostaan kun pääjuoni käsittelee Peterin ja tämän isän tapaamista, mutta kyse ei ole vain siitä. Gamora kohtaa psykoottisen siskonsa Nebulan ja näiden sisarsuhdetta puidaan hyvin, Yondu kohtaa miehistönsä vihan sen suhteen että hän on aina lepsu Peterin suhteen, Rocket tuntee olevansa ulkopuolinen ja jopa Draxin menneisyyden menetykset käydään lävitse todella tehokkaalla tavalla. Olen yhä hieman yllätynyt siitä, kuinka nämä elokuvat ovat sysänneet romanttisen rakkauden sivualalle keskittyen ystävien väliseen rakkauteen, ja vaikka Peter kuinka koittaa Gamoraa iskeä ei heistä ikinä tule varsinaisesti paria. Sen sijaan elokuva näyttää perhesuhteiden monimutkaisuuden: kateutta, itseinhoa, menetyksen painoa ja tarvetta todistaa olevansa jotain muuta kuin on. Mutta kaiken tämän alla on Galaksin vartijat perhe itsessään, ja vaikka kuinka osa jäsenistä koittaa esittää onttoa ja kylmää, ei tunteita voi pitää loputtomiin piilossa. 

Onko elokuvassa jotain joka ei toimi? Ehkä hieman. Mantisin ja Draxin välistä ystävyyssuhdetta esittään aika-ajoin oudossa, hieman epämiellyttävässä valossa. Alati suoria ajatuksia laukova Drax pilkkaa suoraan Mantista hyvin epämiellyttävästi, ja tämä on vedetty puhtaasti komedisena kohtauksena. Jamess Gunnilla on käsikirjoittajan hieman ongelmia naisten pilkkaamisen kanssa. Hän on hyvä luomaan oman agendan omaavia, itsenäisiä naishahmoja (Gamora ja Nebula tässä, Libby Superissa)  mutta hänellä on paha tapa hieman irvailla näiden kustannuksella. Tämä ei välttämättä ole ongelma kaikille- kohtaus on hauska, sitä on pohjustettu ja se sopii molempien hahmojen luonteisiin, mutta joillekin tämä voi tuntua turhan pahamieliseltä ja hieman inhottavalta. Myöskäään jokainen vitsi ei toimi, ja parissakin kohtaa olisi niitä voinut leikata hieman pois.

Soundtrack- kuten pitääkin- on taas ykkösluokkaa, oli kyseessä sitten mahtimix-2 tai Tyler Batesin omat sävellykset. Leffan hauskimpia kappaleita tulee kuitenkin lopputekstien aikana. Tyler Batesin ja James Gunnin yhdessä tekemä "Guardians Inferno" on täydellinen loppubiisi ja yllätyssolisti tekee kaikesta täydellistä. Kaiken kaikkiaan, Guardians of the Galaxy vol. 2 on juuri sitä mitä sen piti olla. Se jatkaa edellisen elokuvan tarinaa, on itsenäisesti oma elokuvansa (MCU-tulevaisuusviittauksia on suhteellisen vähän itse elokuvassa, lopputekstit sen sijaan...) ja se tarjoaa kaikille hahmoille elokuvassa jotain tekemistä, kuten ensemble-leffojen kuuluukin. Se menee todella synkille alueille ja on aika ajoin todella intensiivinen siinä mitenkä se esittää tapahtumia. Nämä eivät ole puhtaita sankareita, ja tavat jolla he pääsevät tavoitteisiinsa ovat radikaaleja ja sekopäisiä. Mutta jos puhuvan pesukarhun ystävyssuhde sinisen avaruusrosvon kanssa saa sinut herkistymään, on kyseessä erityinen elokuva muutenkin. Guardians of the Galaxy vol. 2 on visuaalisesti kaunis, sisällöltään rikas avaruusooppera jossa maisemat vaihtuvat, toiminta on kekseliästä ja villiä, mutta joka muistaa myös sen, miksi näistä hahmoista välitetään. Menkää ja ihastukaa.

Atte T

ps. Muistakaa pysyä lopputekstien loppuun asti! 

Spoilereita:  

- Tämä on Stan Lee-cameo jota en kuunaan unohda. On mahdollista että Marvel on saanunut oikeudet vain Seuraajiin, mutta onko tämä esimakua Ihmenelosten liittymisestä MCU:hun?

- Sylvester Stallonen yllätysrooli Starhawkina oli aluksi hieno silmänvinkkaus Yondun juurille sarjakuvissa, mutta sitten kun paikalle tuli Martinex (Michael Rosanbaum), Charlie-27 (Ving Rhames), Aleta Ogord (Michelle Yeoh), Mainframe (Miley Cyrus) ja Krugarr, alkoi näyttää siltä että Galaksissa on kohta kahdet vartijat....

- Finaly.