Atte Arvostaa: Guardians of the Galaxy vol 2

Täällä taas, ja Scifi-Viikot jatkuvat elokuva-arvostelun parissa. Marvelin Guardians of the Galaxy oli aikamoinen pommi tullessaan, hyvässä mielessä. Jopa Marvelin hahmovalikoiman mittapuulla marginaaleista hahmoista tehty elokuva oli vuoden parhaimpia ja kenties koko Marvel Cinematic Universen paras elokuva. Ja nyt, kolmen vuoden jälkeen, tulee jatko-osa, ja odotukset ovat todella korkealla. Mikä on lopputulos?

Guardians of the Galaxy vol. 2

Taustaa:  Kun elämä ensimmäisen kerran kehittyi universumiin, yksi planeetoista syntyi eri lailla. Sille kehittyi tietoisuus. Ego, Elävä Planeetta sijaitsee mustan galaksin alueella, ja hän on sitemmin kohdannut Thorin, Ihmeneloset ja Hopeasurffarin. Egon loivat Stan Lee ja Jack Kirby.

Elokuva: Galaksin Vartijat ovat maailmojen pelastamisen bisneksessä. Kun työkeikka Sovereign-kansan kanssa menee persiilleen, kohtaa Peter Quill (Chris Pratt) miehen (Kurt Russel),  joka sanoo olevansa tämän isä. Onko Peter löytänyt vihdoin perheensä? Voiko Rocketin (Bradley Cooper) kanssa elää? Mikä Nebulaa (Karen Gillan) oikein syö? Onko heistä pelastamaan maailmaa toista kertaa?

Marvelin elokuvia haukutaan usein "vitsi-festareiksi" koska ne ovat kuulemma pelkkää huulenheittoa. Olen raskaasti eri mieltä siinä onko tämä huono asia, mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 tekee tästä taidetta. Mitenkä kukaan voi heittää tällaisen määrän vitsejä, ylitseampuvaa scifi-jargonia ja Marvelin hahmogalllerian hauskimpia konsepteja, ja samaan aikaan olla vakavasti otettava tarina jonka keskiössä on hyvin raskaita ja samaistuttavia teemoja? Millä muulla elokuvalla on pokkaa tehdä edellisen elokuvan tanssialku uudestaan ja vielä paremmin? James Gunn teki sen taas, ja hänen tarinansa on täynnä hetkiä jotka saavat innostumaan, nauramaan ja lopulta itkemään. Se jatkaa ensimmäisen elokuvan hahmojen tarinoita, antaa vanhoille sivuhahmoille omat tarinansa ja lisää uusia hahmoja joidenka osaa elokuvasarjan jatko-osissa odottaa innolla. Vertasin aikoinaan ensimmästä Guardians-elokuvaa Tähtien Sota-elokuviin, ja nyt tämä tuntuu varsinkin osuvalta vertaukselta. 

Vanhat tähdet ovat palanneet, ja kaikki jatkavat samalla tasolla, ajoittain jopa nousten uudelle tasolle. Dave Bautista jaksaa hämmentää kyvyllään olla huvittava möläyttelijät, vakuuttava taistelija ja tarpeen vaatiessa rauhallinen, surunsa peittävä mies. Bradley Cooper myöskin nostaa panoksia Rocketin roolissa, mutta palanneista hahmoista Yondu (Michael Rooker) ja Nebula siirtyvät uudelle tasolle. Nebula ei ole enään hieman kaksiulotteinen kakkospahis, vaan hänen ja Gamoran (Zoe Saldana) suhdetta käydään lävitse kunnolla ja hän saa hahmona oman, mielenkiintoisen agendan. Michael Rooker on todella viihdyttävä näyttelijä, ja Yondu on yhä elokuvan hauskimpia ja siisteimpiä hahmoja, mutta tällä kertaa Yondu saa myös tuntea isoja tunteita ja kokea hahmokehitystä, jonka lopputulema on sekä mahtava että koskettava, ja orastava ystävyys Rocketin kanssa on iso osa tätä.

     

Kun Peter Quillin isälle spekuloitiin näyttelijää, Kurt Russel kävi varmasti monella mielessä. Russel ei ole ainoastaan hyvä näyttelijä, vaan myös ikoninen hahmo 80-luvulla näytellessään jo silloin övereitä parodioita eri toimintatähtien arkkityypeistä. Kuka olisikaan siis parempi hönölle, 80-luvun toimintatähtien elämää emuloivalle Peterille? Russel on täydelline valinta rooliin, ja hänellä ja Prattilla on hyvää isä-poika karismaa joka pistää koko homman toimimaan. Elizabeth Debicki on loistava absoluuttisen ylpeän ja puhtoisen ja naurettavan pikkumaisen Ayeshan roolissa, mikä ei ole vaikeaa kun ottaa huomioon että Debicki on näytellyt nokkavia aatelisia aikaisemminkin. Mutta elokuvan hienoin nosto on Pom Klementieff Mantis-muukalaisen roolissa. Empaattinen Mantis on mahtava, täysin looginen lisäys hahmogalleriaan jossa kaikilla on jonkinlaisia tunteellisia patoumia. Klementieff vetää "sosiaalisesti rajoittunut"- kliseenkin uusille vesille todella hyvällä ja yllättävällä roolisuorituksella ja Mantis tuntuu jo nyt selkeältä osalta Galaksin vartijoita.

Jos ensimmäisen Guardians-elokuvan teema oli oman paikkansa löytämisessä ja traumojen ylittämisessä, tämän on perheessä ja perhesuhteissa. Tämä syntyy tietysti luonnostaan kun pääjuoni käsittelee Peterin ja tämän isän tapaamista, mutta kyse ei ole vain siitä. Gamora kohtaa psykoottisen siskonsa Nebulan ja näiden sisarsuhdetta puidaan hyvin, Yondu kohtaa miehistönsä vihan sen suhteen että hän on aina lepsu Peterin suhteen, Rocket tuntee olevansa ulkopuolinen ja jopa Draxin menneisyyden menetykset käydään lävitse todella tehokkaalla tavalla. Olen yhä hieman yllätynyt siitä, kuinka nämä elokuvat ovat sysänneet romanttisen rakkauden sivualalle keskittyen ystävien väliseen rakkauteen, ja vaikka Peter kuinka koittaa Gamoraa iskeä ei heistä ikinä tule varsinaisesti paria. Sen sijaan elokuva näyttää perhesuhteiden monimutkaisuuden: kateutta, itseinhoa, menetyksen painoa ja tarvetta todistaa olevansa jotain muuta kuin on. Mutta kaiken tämän alla on Galaksin vartijat perhe itsessään, ja vaikka kuinka osa jäsenistä koittaa esittää onttoa ja kylmää, ei tunteita voi pitää loputtomiin piilossa. 

Onko elokuvassa jotain joka ei toimi? Ehkä hieman. Mantisin ja Draxin välistä ystävyyssuhdetta esittään aika-ajoin oudossa, hieman epämiellyttävässä valossa. Alati suoria ajatuksia laukova Drax pilkkaa suoraan Mantista hyvin epämiellyttävästi, ja tämä on vedetty puhtaasti komedisena kohtauksena. Jamess Gunnilla on käsikirjoittajan hieman ongelmia naisten pilkkaamisen kanssa. Hän on hyvä luomaan oman agendan omaavia, itsenäisiä naishahmoja (Gamora ja Nebula tässä, Libby Superissa)  mutta hänellä on paha tapa hieman irvailla näiden kustannuksella. Tämä ei välttämättä ole ongelma kaikille- kohtaus on hauska, sitä on pohjustettu ja se sopii molempien hahmojen luonteisiin, mutta joillekin tämä voi tuntua turhan pahamieliseltä ja hieman inhottavalta. Myöskäään jokainen vitsi ei toimi, ja parissakin kohtaa olisi niitä voinut leikata hieman pois.

Soundtrack- kuten pitääkin- on taas ykkösluokkaa, oli kyseessä sitten mahtimix-2 tai Tyler Batesin omat sävellykset. Leffan hauskimpia kappaleita tulee kuitenkin lopputekstien aikana. Tyler Batesin ja James Gunnin yhdessä tekemä "Guardians Inferno" on täydellinen loppubiisi ja yllätyssolisti tekee kaikesta täydellistä. Kaiken kaikkiaan, Guardians of the Galaxy vol. 2 on juuri sitä mitä sen piti olla. Se jatkaa edellisen elokuvan tarinaa, on itsenäisesti oma elokuvansa (MCU-tulevaisuusviittauksia on suhteellisen vähän itse elokuvassa, lopputekstit sen sijaan...) ja se tarjoaa kaikille hahmoille elokuvassa jotain tekemistä, kuten ensemble-leffojen kuuluukin. Se menee todella synkille alueille ja on aika ajoin todella intensiivinen siinä mitenkä se esittää tapahtumia. Nämä eivät ole puhtaita sankareita, ja tavat jolla he pääsevät tavoitteisiinsa ovat radikaaleja ja sekopäisiä. Mutta jos puhuvan pesukarhun ystävyssuhde sinisen avaruusrosvon kanssa saa sinut herkistymään, on kyseessä erityinen elokuva muutenkin. Guardians of the Galaxy vol. 2 on visuaalisesti kaunis, sisällöltään rikas avaruusooppera jossa maisemat vaihtuvat, toiminta on kekseliästä ja villiä, mutta joka muistaa myös sen, miksi näistä hahmoista välitetään. Menkää ja ihastukaa.

Atte T

ps. Muistakaa pysyä lopputekstien loppuun asti! 

Spoilereita:  

- Tämä on Stan Lee-cameo jota en kuunaan unohda. On mahdollista että Marvel on saanunut oikeudet vain Seuraajiin, mutta onko tämä esimakua Ihmenelosten liittymisestä MCU:hun?

- Sylvester Stallonen yllätysrooli Starhawkina oli aluksi hieno silmänvinkkaus Yondun juurille sarjakuvissa, mutta sitten kun paikalle tuli Martinex (Michael Rosanbaum), Charlie-27 (Ving Rhames), Aleta Ogord (Michelle Yeoh), Mainframe (Miley Cyrus) ja Krugarr, alkoi näyttää siltä että Galaksissa on kohta kahdet vartijat....

- Finaly.

Atte Arvostaa: Jackie

Uudenvuoden lupaukseni täksi vuodeksi oli käydä vähintään kolmasti kuussa elokuvissa ja tehdä sitten arvostelut jokaisesta. Näin vuoden loppuun mennessä olisin nähnyt tarpeeksi elokuvia kunnon top 10-listojen tekemiseen ja en enään löytäisi kuluneen vuoden parasta elokuva dvd:ltä joulukuussa. Tämä tarkoittaa tietysti sitä että Suomi-Rivendell-Asgard siirtyy uuteen aikaan, sillä tämä tarkoittaa paljon enemmän ei-nörttileffoja. Joka viikko ei tule uutta scifieepposta tai supersankarileffaa, joten valmistautukaa hyvin laajaan kattaukseen erilaisia elokuvia. Sopivasti vuoden ensimmäinen teatterissa nähty elokuva onkin draamaleffa yhdestä Yhdysvaltain historian synkimmistä hetkistä:

Jackie

Elokuva: Marraskuun 26 päivä 1963 salamurhaaja ampui Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn. Kahden vuoden ajan ennen sitä Jackie Kennedy (Natalie Portman) oli ensimmäinen nainen. Nyt hänen täytyy haudata miehensä, poistua Valkoisesta Talosta ja tottua todellisuuteen synkässä, julmassa ja hullussa maailmassa.

Jotkut elokuvat näyttävät paperilla juuri sellaiselta että ne on luotu voittamaan palkintoja. Usein nämä elokuvat kertovat filmiteollisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja kuuluisista Amerikkalaisista. Jackie on yhä sellainen, mutta se on samalla myös todella, todella hyvä ja vilpitön elokuva USA:n rakastetuimmasta ensimmäisestä naisesta tämän elämän synkimpänä hetkenä. Chileläinen ohjaaja Pablo Larrain ja kuvaaja Stephane Fontaine tekevät huimaa työtä perinteisillä elementeillä; kuvaustapa on hyvin perinteistä ja suorastaan vanhaikaista mutta se sopii täydellisesti elokuvan nostalgiseen ja pirullisen yksityiskohtaiseen kuvaan Kennedyn hautajaisista ja Jackien elämästä niinä päivinä. On vaikea olla imeytymättä mukaan Valkoisen Talon hiljaisuuteen Jackien vaeltaessa sen nyt kolkoilla käytävillä tai Dallaksen autotien karmivaan loputtomuuteen sinä kohtalokkaana päivänä. Ja Mica Levin enteilevä ja melankolinen jousisoittimiin perustuva soundtrack on osuva tähän tyyliin.

Olen ihaillut Natalie Portmania aina siitä lähtien kuin näin hänet ensimmäisen kerran Pimeässä Uhassa, ja viime vuosina hän on päässyt kunnolla oikeuksiinsa loistavana näyttelijänä. Julkkisrooleissa on aina vaarana että näyttelijä sortuu vain imitaatioon ja uskottavuus horjuu. Portman kuitenkin katoaa täysin Jackien hahmoon. Hän osaa imitoida hyvin Jackien aksenttia ja puhetapaa eri tilanteissa, oli kyseessä sitten paniikissa oleva Jackie tai Valkoista Taloa kameroilla esittelevä tv-Jackie. Hän osaa esittää jokaista Jackien vaihetta ilman että se kertaakaan tuntuu väkinäiseltä, ja Portmanin kyky hallita tilaa pienestä koostaan huolimatta on iso tekijä tämän toteutuksessa. Peter Sarsgaard ottaa kaiken irti ilmeekkyydestään ja rauhallisesta ulkomuodostaan Bobbie Kennedyn roolissa ja hän on rauhallinen ja murtunut enemmän hysteerisen ja avoimen Jackien rinnalla ja luo hienoa tasapainoa. Billy Crydup näyttelee toimittaja Theodore H. Whitea jonka haastattelu toimii taustarakenteena koko elokuvalle ja hän on samalla katsojan näkökulma elokuvan hiljalleen paljastessaan korttinsa.

Jackie ei ole elämänkerta, sillä sen tapahtumaika on suhteellisen lyhyt ja tiivis. Life-lehden haastattelun aikana esitellään Dallaksen tapahtumat, paluu Valkoiseen Taloon, hautajaisten suunnittelun monet ja nopeasti vaihtuvat vaiheet ja hautajaiset itse. Tämän seassa on Jackien keskustelua Isä Richard Sorleyn (John Hurt) kanssa jossa hän koittaa takoa jotain järkeä tapahtuneeseen. Sitä elokuva on eniten; tilanteen tajuamista. Tapahtumat liikkuvat nopeasti eteenpäin Jackien elämässä ja tilanteen järjettömyys ja kauheus näkyy jokaisesta hetkestä. Hänen aviomiehensä ja USA:n presidentti ei ole ollut kuolleena vielä tuntejakaan kun hän seuraa varapresidentti Lyndon B. Johnsonin (John Carrol Lynch) virkaanastumista Air Forcce Onessa. Mitä hän tekee nyt? Hän ei voi asua enään Valkoisessa Talossa kauaa, missä hänen perheensä nyt asuu? Jackie viettää pitkiä öitä Valkoisessa Talossa koreissa vaatteissa ja koruissa, kuunnellen levyjä, juoden viiniä ja kulkien läpi salien jotka hän itse oli sisustanut tulevien vuosien varalle. Häneltä riistettiin tulevaisuus rakastamansa miehen kanssa ja se minkä piti olla onnellinen tulevaisuus on nyt onnellinen menneisyys.

Levy jota Jackie kuuntelee on Camelot-musikaali, ja kappale Camelot (Reprise). Siinä lauletaan "Don't let it forgot/ that once there was spot/ for one brief, shining moment/ there was Camelot." Tämä osa musikaalia oli John F Kennedyn itsensä suosikki ja sitemmin on tullut osaksi Kennedyn hallinnon muistelua. Ja se on myöskin täydellinen summaus Jackiesta ja syy miksi tämä elokuva on niin osuva nyt tässä hetkessä. Vaikka elokuva keskittyykin Kennedyjen elämän raadollisimpaan aikaan (Jackie näyttää Kennedyn salamurhan hyvin graafisesti) ja Bobby lopulta murtuessaan valittaa isoon ääneen kuinka kaikki heidän tavoitteensa (avaruusohjelma, kansalaisoikeudet...) jäivät kesken tai vähäisempien miesten käsiin, loppuu se positiiviseen nuottiin onnellisesta ja rakkaasta muistosta Johnin kanssa. Voin kuvitella että vanhempi yleisö liikuttuu Jackien yksityiskohtaisesta Kennedy-nostalgiasta mutta nuorempi yleisö liikuttuu sen tahattomasta kontekstista. Maailma on kaoottinen ja täynnä asioita ja tapahtumia jotka eivät tee järkeä, ja positiiviset asiat eivät voi jatkua ikuisesti. Mutta niiden muistaminen on tärkeää ja historia opettaa meille että pahaa tapahtuu, mutta parempia aikoja on myös edessäpäin. Loppuvuoden tapahtumat varsinkin ovat antaneet Jackielle aivan uuden, vahingossa syntyneen metatason joka voi tehdä siitä vielä vaikuttavamman elokuvan. Se että Jackie lopettaa nostalgisen positiiviseen tunteeseen on aikamoinen temppu kun ottaa huomioon että kyseessä on teknisesti kaksituntinen elokuva kuolemasta ja hautajaisista. Jackie on synkkä, surullinen ja haikea elokuva mutta se myöskin rohkaisee muistelemaan hyviä hetkiä elämässä. Se on kunnianosoitus Jackie Kennedylle ja tämän uniikille asemalle ensimmäisten naisten joukossa, ja vaikka et ehkä itse olekkaan elänyt Kennedyjen aikakautena, saa se katsojan haikailemaan parempien aikojen perään.

Atte T