Atte Arvostaa: Death Note

Kuten Okja-arvostelussa sanoinkin, Netflix-leffojen arvostelu on helppoa logistisesta näkökulmasta. Ei tarvitse lähteä kotoa, ei maksa käytännössä mitään ja arvostelu syntyy nopeasti. Ennen kuin alan kuitenkaan purkamaan uutta Death Note-elokuvaa sen enempää, täytyy tämä sanoa ensiksi: En ole Death Note-fani. Olen yrittänyt lukea mangaa, mutta en ole ikinä oikein saanut siitä otetta samalla tavalla kuin niin monet muut. Ehkä oli hyvä että en ole luonut mitään tunnesidettä sarjaan, sillä tämä olisi voinut olla vielä raivostuttavampi katsojakokemus.

Death Note

Elokuva: Light (Nat Wolff) saa käsiinsä mustan vihkon nimeltä Death Note. Kirjoittamalla henkilön nimen ja kuolintavan vihkoon, tulee tämä toteen. Light alkaa yhdessä tyttöystävänsä Mian (Margaret Qualley) jakamaan oikeutta, tappaen murhaajia ja muuta roskasakkia peitenimen "Kira" alla. Pian heidän perässään on huippuetsivä L (Keith Stanfield), ja Light ja Mira joutuvat pohtimaan, mikä on ero kahden pahan välillä...

Death Note on paska leffa. Pahoittelen, mutta niin se vain. En tiedä osaanko sanoa tätä mitenkään fiksusti tai kriittisesti. Death Note ei toimi, vaikka jokainen elokuvan erillinen osa selkeästi yrittää kaikkensa. Ohjaaja Adam Wingard tietää tiensä kauhun ja trillerien maastossa, mutta Death Note on sellainen sekamelska tyylien ja tunteiden osalta että siitä on vaikea sanoa oliko se kauhua, etsivätarina, traaginen romanssi tai parodia. Harva elokuva on näin pahasti hakuteillä siitä, mitä tunnetta sen pitäisi katsojalle esittää. Päällipuolisin pelottavat kohtaukset ovat enemmän naurettavia ja suuret, traagiset hetket saavat vain oksentamaan tai nauramaan sitäkin enemmän.

Natt Wolff on hyvä näyttelijä, ja en voi kiistää etteikö hän olisi viihdyttävä aina välillä, mutta hahmona Light on rasittava emopelle, josta uupuu kaikki alkuperäisen hahmon kylmänviileä tyylikkyys ja kontrolli. Light on jumalakompleksista kärsivä idiootti, joka ei tajua että hänen tyttöystävänsä Mia (joka saa Lady McBethin näyttämään vain hieman oudolta) on sosiopaattinen sekopää. Mia Sutton on jonkinlainen yhdistelmä mangan naishahmoja ja Lightin pahempia puolia, ja hän on täysin agendaton outous elokuvassa, joka hullaantuu Death Noten tuomasta vallasta ja mahdollisuudesta jakaa oikeutta sokeasti, välittämättä siitä ketä hän satuttaa tätä tehdessään. Ja nämä ovat meidän protagonistimme. Inhoan yli kaiken "kiusattu/hylkiö kostaa kaikille" narratiivia elokuvissa, ja Death Note rakentuu pitkälti sen päälle.

Tyylipuhtaimman roolisuorituksen tekee Keith Stanfield salapoliisi L:än roolissa. Hän esittää hyvin sosiaalisesti sulkeutunutta ja outoa L:ää, ja hän katoaa rooliin erinomaisesti. Hän oli myöskin heittämällä elokuvan mielenkiintoisin hahmo, ja tämä johtuu täysin Stanfieldin näyttelijänkyvyistä. Hahmona L on myöskin samassa kategoriassa kuin kaikki muutkin hahmot sarjassa- hermoheikko ja tasaisin väliajoin täydellinen idiootti. Willem Dafoe on viihdyttävän överi myöskin kuolemanjumala Ryukina, mutta tämän hahmo on muuttunut paljon alkuperäisestä. Ryuk oli alkuperäismateriaalissa tarkkailija ja todistaja Lightin teoille, joka sattui olemaan person omenille. Ryuk on, kuten koko elokuva, länsimaalaistettu perikotaisin enemmän demoniseksi hahmoksi, joka länsimaisen yleisön on helpompi ymmärtää ja tunnistaa. Hän ei vain katso, vaan hän viekoittelee ja koittaa ajaa Lightia syntiin, ja omenakin on muistuttamassa raamatullisista lähteistä. Hän on paljon enemmän paha ja pirullinen hahmo tarinassa, ja tämä juontaa meidän käsityksiimme kuolemasta ja toispuoleisesta olennoista.

Koko Death Note on niin länsimaalaisen näkökulman ja tyylin vanki, että alkuperäismateriaalin ideat jäävät jonnekin kauas taka-alalle. Se on helposti yksiä unohdettavimpia leffoja jonka olen kuunaan nähnyt, ja helposti myös huonoin elokuva jonka olen nähnyt tänä vuonna, ellei The Mummy olisi tullut aikaisemmin tänä vuonna. Se ei tarjoa mitään ajateltavaa, mitään subtekstuaalista sisältöä tai näkökulmaa joka tekisi siitä edes jotenkin mielenkiintoisen. Oudot musiikkivalinnat vievät koko ajan katsojan pois kohtauksen tunnelmasta, ja se on tahditettu todella oudosti ja lopun twist on naurettava, ja täysin tarpeeton. Jos tekijät kuvittelevat, että kukaan olisi kiinnostunut näkemään jatkoa tälle tarinalle, ovat he todella väärässä. Death Note on paska leffa, eikä siitä pääse mihinkään. Death Note on nyt nähtävillä Netflixissä, mutta minun suositukseni on katsoa jotain parempaa, eli melkein mitä tahansa. Skip it.

Atte T

Atte Arvostaa: The Defenders (kausi 1)

Netflixin suuri Marvel-kokeilu on saavuttanut ensimmäisen ison välivaiheensa. The Defenders, katutason sankarien versio Kostajista on saapunut Netflixiin. Tämä sarja yhdistää Daredevilin, Jessica Jonesin, Luke Cagen ja Iron Fistin sankarit ja juonet yhteen. Tie on ollut töyssyinen. Daredevilin 1. kausi oli erittäin vetävä, joskin paljolti pahiksen eteenpäinvetämä pakkaus ultraväkivaltaa ja kärsimystä, 2. kausi oli enemmän kahtia jakautunut; Tuomari toimi todella hyvin, Elektra ei. Jessica Jones oli riemuvoitto alusta loppuun, Luke Cage oli tyylikäs mutta kärsi heikosta keskuspahiksesta sarjan loppupuolella. Iron Fist taasen...Iron Fistista minulla ei ole paljoa hyvää sanottavaa, mutta se toi esiin keskeisen pahiksen, eli Käsi-järjestön ja sen juonet New Yorkin osalle. Nyt on aika nähdä mitenkä tämä kaikki toimii yhdessä.

Sisältää juonipaljastuksia!

The Defenders

Sarja: Joku palkkaa nuoria Harlemista hämärähommiin. Arkkitehti katoaa perheensä luota, ja hänen asunnostaan löytyy räjähteitä. Muinaisen K'un Lunin kaupungin vartijat ja asukkaat ollaan teurastettu. Lopulta, outo maanjäristys vavisuttaa New Yorkin kaupunkia. Daredevil (Charlie Cox), Jessica Jones (Krysten Ritter), Luke Cage (Mike Colter) ja Kuolematon Rautanyrkki (Finn Jones) ovat kaikki vastausten perässä. Mitä Käsi juonii? Mikä on Alexandran (Sigourney Weaver) motiivi tähän kaikkeen? Ja kuka on punapukuinen tappaja, joka vaanii sankareita?

The Avengers onnistui yhdistämään neljän eri supersankarielokuvan sankarit yhteen tarinaan, ilman että kukaan tuntui ulkopuoliselta tai sivuhahmolta. Tämä oli tietysti tärkeää, mutta se tarjosi myös samalla koherentin tarinan sekä viihdyttävän ja omaan tyylinsä sopivan finaalin joka oli kuin ilotulitus oman onnistumisensa iloksi. The Defenders onnistuu ensimmäisessä, mutta epäonnistuu jälkimmäisessä. Sarjan showrunnerit Douglas Petrie ja Marco Ramirez onnistuvat hyvin yhdistämään sarjojen tyylit yhteen, ja varsinkin alussa värejä, musiikkia ja kuvaustapaa käytetään hyvin luomaan sidos hahmojen omiin sarjoihin. Valitettavasti koko sarjan tarina noin yleensä jää hieman vähemmän tyylikkääksi, ja sarjan huippuhetket koittavat puolenvälin kohdalla. Loppu varsinkin kärsii huonosta rakennuksesta (heh) ja hämäristä tavoitteista ja panoksista. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kuitenkin neljän sankarin osalta hyvää luokkaa. Mike Colter ja Krysten Ritter tekevät vakaata perustyötä, ja oli ilo nähdä että Luken ja Jessican välillä on yhä kemiaa. He käyttäytyvät yhä samalla tavalla kuin omissa sarjoissaan, ollen molemmat hieman erisävyisiä vastahakoisia sankareita. Finn Jonesilla on hieman parempi käsikirjoitus tällä kertaa, ja Danny on hieman enemmän tykättävä ryhmän eräänlaisena juniorina. Hän on yhä ärsyttävä, mutta nyt se tuntuu hieman luonnollisemmalta. Jostain syystä Danny on kuitenkin myös ryhmän idiootti ja se joka pitää pelastaa useampaankin otteeseen, mikä on mielenkiintoinen valinta joka toisaalta antaa enemmän tilaa Lukelle, Jessicalle ja Mattille. Ja Mattista puheen ollen, Charlie Cox on päätähdistä se joka suoriutuu parhaiten. Hän on yhä todella hyvä esittämään Daredevilin aistien toimintaa, tämän suhde omaan sankarointiinsa on hyvin esillä ja kun hän laittaa taas Daredevilin puvun päällensä, on hän kuin eri henkilö. Kaikkien sarjojen sivuhahmot ovat mukana myöskin, ja heistä parhaiten suoriutuu Simone Missick ja aina loistava Rosario Dawson, ja heillä riittää tekemistä ja omia hienoja hetkiä sarjan aikana. Claire varsinkin saa arvostusta työstään, ja oli hauska nähdä kuinka tämän suhteet muihin sankareihin toimii käytännössä.

Pahispuolella oli todella vahva alku. Sigourney Weaver antoi heti mainion roolisuorituksen mysteerisenä Alexandrana, ja tämä oli heti hyvin humaani vihollinen. Oli myöskin kiva nähdä pahisjoukko, jonka sisälläkin riittää draamaa ja risteileviä motiiveja, kuten Kingpinin jengin kanssa oli Daredevilissa. Elektran pukua ollaan parannettu huomattavasti, ja Elodie Yung on ihan vakuuttava hiljaisena tappajana. Muut Käden jäsenet ovat vaihteleva sekamelska. Heille ei anneta selkeää omaa paikkaa tai luonnetta, ja ainoastaan Madame Gao (Wai Ching Ho) on heistä lopussakin muistettava ja viihdyttävä, joskin en kovinkaan paljon perustanut siitä, että ennen niin kaikkien yläpuolella oleva Gao on yhtäkkiä jonkun palvelija. The Defenders kärsii myös samasta ongelmasta kuin Luke Cage, sillä Elektran tapettua Alexandra ja otettua tämän paikan isona pahana, katoaa taas sarjan keskeisin pahis tarinasta. Alexandran tarina ja kamppailu oman kuolemansa kanssa oli mielenkiintoista, ja olisin halunnut nähdä hänet kunnolla toiminnassa. Elodie Yung ei onnistu ison pahiksen roolista yhtään niin hyvin, vaikkakin hänen ja Daredevilin välinen tappelu lopussa on täynnä tunnetta. 

Mikä sitten toimi sarjassa? No jaksojen 3-6 välinen osuus on sarjan paras osio. Silloin neljä sankaria pääsevät kunnolla tutustumaan toisiinsa, ja jaksossa 4 oleva ruokapöytäkohtaus on hyvin hauska. Dialogi heidän välillään on tuolloin nopeaa, tiukkaa ja paikka paikoin todella hauskaa ("I still hear neon."  "....what?") ja on hauska nähdä eri persoonien ja tyylien osuvan yhteen. Tätä olisin katsonut mielelläni kauemminkin. Toiminta, joka yleisesti sarjassa on heikon puolella, on tänä aikana hieman paremmin tehtyä ja viimeinen iso lopputappelu oli jo merkittävä parannus, vaikka se olikin vain glorifoitu nyrkkitappelu sankarien ja pahisten välillä. Danny on huomattavasti siedettävämpi, varsinkin sen jälkeen kun Luke pitää tälle pienen puhuttelun etuoikeuksistaan (joka on sarjan parhaimpia osuuksia). Luken ja Dannyn välille ei vielä syttynyt sitä ystävyyttä jota toivoin, mutta ehkä sarjan loppu antoi ymmärtää että Danny on aloittanut tiukan nöyrtymisen tien. Luken asenne kung fu-sekoiluun on hyvin huvittavaa, varsinkin kun ninjojen superliikkeet jotka ovat pistäneet Dannyn ja Daredevilin aikoinaan koville kimpoavat tästä mitäänsanomattomasti. Kuten aikaisemmin sanoinkin, sarjan kuvaus ja eri tyylien sekoittelu toimi varsinkin alkupuolella hyvin, eri värien ja tyylien kertoessa selkeästi kenenkä sankarin tarinaa nyt seurattiin. Pidin myös siitä, että he eivät samantien suostu sankariporukaksi vaan heidän omat demoninsa pitävät heistä otetta hyvän aikaa. 

Mutta oli myös paljon miinustakin. Danny Rand on idiootti, enkä tiedä tykkääkö käsikirjoittajat tästä kovinkaan paljoa. Oliko Danny tarkoituksella juuri se, joka on aina pulassa ja pitää pelastaa, vähentäen tämän ruutuaikaa sankarien joukosta? Hänen valintansa ja päätöksensä ovat välillä todella typeriä, ja on yhä hämmentävää kuinka K'un Lunin suurin soturi jää vangiksi toinen toistaan helpommin. Ja vaikka sankarien keskeiset erimielisyydet ovat viihdyttäviä, olisin kaivannut hieman enemmän yhtenäisyyttä ja vähemmän keskeistä tappelua (kiitos, Danny). Taistelukoreografia ei ole lähelläkään Daredevilin tyylikästä ja brutaalia menoa, vaan muistuttaa enemmän Iron Fistin heikompia osuuksia. Lopussa on hieman yritystä pitkästä shotista, joka kiertää sankarien läpi tyyppien lennellessä nyrkiniskuista ja karatepotkuista, mutta tämä on osa erittäin antiklimaattista loppua. Loppu on hämärä. Panokset ovat kuulemma korkealla, mutta mitä tapahtuu ja mitenkä jäävät katsojille hämärään. Myöskin Käden lopullinen tavoite on hyvin mitäänsanomaton siististä paljastuksesta huolimatta. Iron Fistin valinnat Käden suhteen painavat todella pahasti The Defendersissa, sillä Käsi on enemmän geneerinen kuin se on koskaan ollut. Daredevilissa nähty ninjaklaani on kadonnut, ja tilalla on enemmän jotain köyhän miehen Spectreä muistuttava aivopesula. Käden johtajista yksi on lähes mykkä puupökkelö, yksi rasittava selittäjä ja yksi siistin lavakarisman omaava mutta muuten pahiksena täysi käsi (heh). Lopussa itsessään on hyviä ideoita, ja sen hetken kun luulin oikeasti Matt Murdockin kuolleen oli tunnelma korkealla, mutta jotenkin loppukin jää todella hataraksi ja ainoa asia mitä siitä pystyi sanomaan on "Siinäkö se oli?"  

The Defenders on sekava paketti. Siinä oli todella hyviä kohtauksia, hienoja kohtaamisia, hyvää dialogia hitaan alun jälkeen ja osa hahmoista sai myös kaivattua hahmokehitystä sarjan aikana. Taistelukoreografiat jättivät paljon toivomisen varaan, pahikset olivat hyvin sekava paketti ja tarina ja skenaariot eivät olleet järin mielenkiintoisia tai persoonallisia. The Defendersin piti olla katutason The Avengers; sankarit auttamassa tavallisia ihmisiä. Mutta lopputulos on vain kaupungin pelastaminen, ja vaikka Daredevil, Luke Cage ja Jessica Jones tekivät hyvää työtä kaupungin eloon tuomisessa, tuntuu tämä maailma jotenkin nyt kaukaiselta obskuurin uhan noustessa. Jos Käsi olisi suoraan hyökännyt ihmisten pariin, kaapannut jengiä tai koittanut jotain suurta uhrausrituaalia, olisi panokset olleet korkeammalla koska olisimme päässet silloin kolmen aikaisemmin mainitun sarjan perusidean juurille; jokin (korruptio ja rikollisuus joka vainoaa vähäosaisia, hyväksikäyttö ja oman arvon menetys ja systemaattinen rasismi sekä väkivallan kierre) uhkaa viattomia ihmisiä, ja vain sankarit heidän paristaan voivat auttaa heitä. Mutta tämä iso "New York tuhoutuu johonkin" -skenaario jää aivan liian hämäräksi ja määrittelemättömäksi että se toimisi kunnon keskeisenä uhkana. The Defenders on parempi kuin Iron Fist, mutta valitettavasti jää minulla heikompien Netflix-sarjojen puolelle mikä on todella suuri sääli, sillä tässä projektissa oli todella paljon potentiaalia. Kenties toinen yritys voi onnistua paremmin, mutta nyt jään odottamaan mitä uutta Netflixin ja Marvelin yhteistyö voi tarjota Puolustajien ulkopuolella. The Defenders on nyt katsottavissa Netflixista.

Atte T

Ps. Ilmeisesti Douglas Petrie jätti showrunnerin hommat kesken kuvausten; tämä voi hyvinkin selittää sarjan epätasaisen laadun. 

Thor- mytologisesti oikein

Noniin, eiköhän palata ruotuun. Worldcon-huuma on yhä ylläni, ja eräässä paneelissa tuli esille taas kauan jo minua häirinnyt väärinymmärrys. Puheena oli Marvelin Thor, ja mytologiset väärinymmärrykset tämän tarinassa. Kyseessä oli tällä kertaa pienempi skisma, ääntämisestä ja sen sellaisesta. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Thor-sarjakuvien ja elokuvien valintoja ja ratkaisuja ollaan kritisoitu "väärinymmärryksinä" ja "taruihin sopimattomina". Mikäs siinä, mutta tämä argumentti tai valituksenaihe ei oikein tee mitään järkeä, sillä Marvelin Thor ei lähtökohtaisestikkaan ole suora adaptaatioa muinaisskandinaavisesta uskosta.

Ei, se on Shakespearen adaptaatio pohjolan myyteistä.

Ei vaadi kovinkaan suurta analyysia varhaisimmista Stan Leen ja Jack Kirbyn Thor-tarinoista aina Jason Aaronin moderniin Thoriin ja Chris Hemworthin tähdittämään leffasarjaan huomata, että juurikin William Shakespearen tyyli on se, mikä näkyy teemoissa, juonessa ja hahmoissa. Käykäämme siis läpi suoraan ja vuorotellen, mitenkä Thor on Shakespearelainen tarina ennemin kuin pohjalainen mytologia.

Hahmot

Kutein useimmat jumalat eri maiden taruissa, skandinaavinen pantheon muodostuu erillisistä perheyksiköistä. Odin on isä, ja osa jumalista ovat hänen poikiaan ja tyttäriään. Tämä on kuitenkin vain tapa linkittää tämä hahmot yhteen, ja päinvastoin kuin kreikkalaisten taruissa, perhedraama ei ole niin yleistä. Marvelin jumalperhe muistuttaa huomattavasti enemmän kuninkaallista hovia ja perhedraamaa Hamletista ja Othellosta. Odin on kuningas, Thor kuninkaan perijä, Loki veli joka himoitsee valtaistuinta. On vaimoja, rakastettuja, uskottuja ja ystäviä. Loki ei taruissa himoitse Odinin paikkaa, Thor ei ole Odinin perijä eikä heidän välinen skismansa liity tähän mitenkään. Tämä muutos antaa enemmän rakennetta kirjoittajille, jännitettä sekä jotain mitä odottaa tulevaisuudessa. Tuleeko Thor saamaan Odinin paikan? Onko Odinin päivät luetut? Mitä kaikkea Loki voi koittaa saadakseen paikan? Ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia?

Thor itse on klassinen prinssihahmo ennemin kuin jumala. Hän on klassinen ylpeä, mutta urhea prinssi jonka täytyy oppia nöyryyttä Tämä on niin iso osa Thorin hahmoa, että tämä on yhä kiinteä osa tämän tarinoita, yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Tämä on myös keskeisin osa Thor-elokuvan juonta- Thor lähetetään maahan ilman voimiaan oppiakseen nöyryyttä ja arvostamaan voimiaan ja sitä, mitä hän voi niillä tehdä. Thor on myös Jason Aaronin kynän alla saavuttanut kuninkaan paikkansa, ja tämä kuningasperhe-asetelma on jatkunut yhä sielä, joskin erilaisesta näkökulmasta. Aaronin Thor on niin pitkä, hyvin rakennettu ja eeppinen kokonaisuus että haluan käsitellä sitä joskus kokonaisen artikkelin muodossa.

Nuori ja ylimielinen, sankari, kuningas

Loki on myöskin Thorin tapaan hyvin perinteinen hahmo, jonka yhtäläisyydet Claudiuksen tai Iagon kanssa ovat huomattavia. Häntä ajaa eteenpäin kateus Thoria kohtaan ja vallanhimo. Tätä ollaan sitemmin laskettu pois hahmosta, ja häneen on lisätty paljon enemmän elementtejä klassisesta Lokista; moraalisesti harmaa ulkokuori, juonia niin pahisten kuin hyvistenkin pään menoksi ja hän on alati muutoksen ja puolenvaihdoksen tiellä. Hänen kilpailuasemansaa Thorin kanssa on kadonnut, mikä on hieman ryöstänyt sarjakuvalta tietyn keskeisen asetelman, ja hänestä on tehty enemmän sankari kuin konna. Loki on hahmoista se, joka on eniten irtaantunut Shakespearelaisesta alkuasetelmasta.

Odin on jumalten kuningas, paino sanalla kuningas. Hän hallitsee Asgardia ja vain Asgardia- muilla mailla ja maailmoilla on omat ruhtinaansa. Alunperin Odin oli lähes arkkityyppinen "viisas kuningas" - hän puhui suuria viisauksia ja antoi ohjeita Thorille. Myöhemmin hänelle on annettu lisää luonteenpiirteitä, kuten ylimielisyyttä ja aggressiivisuutta, jotka myöskin peilaavat hieman enemmän tämän mytologisia juuria. Mutta yhä Odin on kuningas enemmän kuin jumala. Vaikka Odin onkin Marvelin vahvimpia hahmoja, ei hän ole omnipotentti eikä häntä kiinnosta ihmisten maailman asiat pätkän vertaa. Odin on ylimielinen kuningas, joka ei välitä kansastaan, ja sopii paremmin Thorin asemaan supersankari-prinssinä joka suojelee taas tavallista kansaa. Tämä luo ristiriitaa ja konfliktia, jota alkuperäisissä taruissa ei ollut.

Teemat

Tarujen jumalten seikkailut ovat skenaarioita, joissa jumalat joutuvat outoihin sattumuksiin joidenka lopputuloksilla joko opetetaan jotain tai koitetaan selittää luonnonilmiöitä kuten vuorovettä tai ukkosta.  Sarjakuvien seikkailut keskittyvät enemmän Thorin ympärille, ja tämän sankaritekoihin suojellessaan ihmisten maailmaa ja Asgardia eri vihollisilta. Eri tahot- Loki, Malekith, Karnilla, Surtur, Lumoajatar, Hela- haluavat hallita Asgardia. Thor on vastahakoinen prinssi- hän rakastaa liikaa maata ja sen asukkaita keskittääkseen kaiken huomionsa Asgardiin tai ollakseen sen hallitsija, joten pyrkyreitä valtaistuimelle riittää. Nämä viholliset ovat toinen toistaan huonompia virkaan, julmia ja ylenkatsovia muita kohtaan. Thor on alituisesti eri velvollisuuksien riepottelemana. Jos hän ottaa Asgardin hallittavakseen, jättää hän maan oman onnensa varaan. Jos hän kääntää selkänsä kodilleen, on valtaistuin vapaa Lokin kaltaisille tyranneille. Vallan paino, velvollisuus ja hallintaoikeus on yleinen teema Shakespearen poliittisissa näytelmissä, ja tämä onkin Thorin keskeisimpiä elementtejä.

Myös teatraalisuus ja yliampuva visuaalisuus juontaa juurensa Shakespeareen. Toki jumaltarut ovat täynnä näitä elementtejä myös, sitä ei käy kieltäminen. Mutta kukaan ei muinaisissa taruissa puhu kuin Thor: 

Romuttaja, #1 Marvel Pahis Jota Emme Näe Leffoissa.

Calm thy tits, Thor.

Thorin- ja monen muun maan ulkopuolisen hahmon- puheenparsi muistuttaa paljon Shakespearen suosimaa, jambista pentametria muistuttavaa puhetapaa. Paljon "thou", "thine" ja "dost" sanoja, jotka antavat kuvan muinaisesta puheenparresta. Tällä ei tietenkään ole mitään yhteistä muinaisten saagojen kanssa, jotka seuraavat täysin erilaista kerrontatapaa, joka ei puolestaan sovi sarjakuvalliseen kuvakerrontaan. Mutta Shakespearen kerrontatapa yhdistettynä jumalten taisteluihin avaruudessa? Tämä on taivaallinen yhdistelmä, jossa kumpikin tekijä tukee toisen eeppistä menoa. Myös tämä puhetapa erottaa Thorin muista supersankareista-hän ei ole ihminen, hän ei ole kuten he. Ikuinen muistutus Thorin tietystä ulkopuolisesta asemasta jopa rakkaiden aseveljiensä keskuudessa. 

Thor juontaa toki juurensa skandinaavisiin taruihin; tätä ei käy kieltäminen. Stan Lee on itse sanonut, että hän katsoi kohti pohjoismaisia taruja koska hänen mielestään sarjakuvat olivat jo täynnä kreikkalaisia taruja ja niiden jumalia. Kreikkalaiset tarut ovat olleet kauan jo ennen ensimmäisen Thor-sarjakuvan ilmestymistä olleet tunnettuja popkulttuurissa. Thor on asiaesimerkki kulttuuriperinnön ja vanhojen uskomusten uudelleenkäytöstä ja onnistuneesta adaptaatiosta. Thorin ei ole ikinä ollut tarkoitus olla suora adaptaatio tai uudelleenkerronta vanhoista taruista. Se on vain adaptaatio (hei, vanha aihe josta aion kirjoittaa taas uudestaan tulevaisuudessa), ja kaikissa kunnon adaptaatioissa muutoksia tehdään jotta se sopisi paremmin taidemuotoon. Thor ei ole tarkka kerronta taruista, eikä se ole mitään velkaa kenellekkään. Se ei ole ymmärtänyt mitään väärin tai tehnyt virheitä, sillä se on lähtökohtaisesti täysin eri kuvakulmasta ja kontekstista kerrottu tarina. Shakespearelainen tarinankerronta, sankarimytologia ja pohjalaiset tarut yhdistyvät täydellisesti Thor-sarjakuvissa, oli tekijänä Walt Simonson, Jack Kirby tai Jason Aaron. Thor on moderneista sarjakuvista kekseliäimpiä, antaen täysin erilaisen version legendaarisista taruista sarjakuvamuodossa, ja se vain kärsii siitä että sitä suotta verrataan negatiivisesti alkuperäisiin legendoihin tai taruihin. Se on mytologisesti oikein, koska sen ei tarvitse välittää kuin omasta mytologiastaan sarjakuvana.

Atte T

Worldcon 75- Memory to last a lifetime

First things first- this is a very special episode of Suomi-Rivendell-Asgard. I mainly write in Finnish, since most of my audience has been so far finnish people. But, as the Worldcon is a very global convention and I met a lot of new people from all around the world, I am writing my Worldcon wrap-up blog post in english. This will most likely not be a permanent change; while I would love to have audience from all corners of the Earth, I do not trust my English enough to do this much blogging as I have done and keep my domestic audience with me as well. And I apologize for all the typos, grammar errors and weird idioms in the text in advance. Let's begin.

 So, I just came home from Worldcon 75. It has been a historical con in many ways. This was the first Worldcon in Finland ever! It had a massive number of new attendees! And, of course, it was my first Worldcon ever. I have been waiting for this con ever since we won the bid and it changed from dream to reality. I bought my membership, and then I just waited. But I kinda forgot that the Worldcon was coming. Not that it suprised me, but I did not feel excitment or anxiety- until I realized the con was starting in three days. I became super distressed and nervous about it. I had nightmares about Worldcon and how I lost everything there! What it would be like? Would I like it, or would it be too different or unfamiliar and would I feel totally lost all the time? In the end, I was very glad to realize that all those fears vanished in few moments after I stepped to the convention floor. Let's take this journey day-by-day, and see what Worldcon 75 was all about for me.

Tuesday 8th- the Reception at City Hall

Yeah, that did not help my nervousness at all. I was one of those who got the invitation to the reception at Helsinki City Hall at Tuesday. Dressed in my smart casuals, I arrived at the City Hall with no familiar face in sight. I met some people who seemed to be as nervous or bewildered as me, but kept their cool much better. I was visibly nervous. Why am I here with all these vaguely famous-looking people? I'm so glad I met first two of my Good Companions for Worldcon 75- Helmi and Janimal, who were about as nervous as I was and that helped. We could now continue panicking together, cracking jokes and guessing the identities of people there. Wine helped us to get ourselves together, and we managed to befriend few folks there- of which one was Ian Watson, great British writer of science fiction, including numerous books and tales in Warhammer 40 000 universe! He was super nice, even if I fangasmed all around him. A gentleman in any sense of the word. The party ended soon, and we three wandered to the Helsinki night, some of us slightly drunk, and all very excited for the week to follow.

Me, Helmi & Janimal 

Wednesday 9th- First day we will never forget

And then came the fabled first day. After I *finaly* managed to get to the Messukeskus convention hall, I was surprised at the registeration already! I had heard about SDCC and other cons having gift bags for registered members, but the contents of this "swag bag" managed to surprise me: Few ribbons (oh yeah, I got addicted to the ribbon collecting IMMEDIATELY), restaurant guide, beautiful souvenir book,collection of Finnish short stories, program guide and Helsinki City Travel Card that saved me a lot of money. I soon found my way to the trade hall, and started spending my money and met up with my friends from yesterday. We wandered around, while lot of folks wanted to take pictures of Janimal as Star-Lord and Helmi as Wonder Woman. I spotted George R. R. Martin, and asked him for a photo but he had no time for one. I went to a seriously over-crowded panel, which I left soon because I started to feel faint staying there. The over-crowded panels were a problem at Wednesday, but I was glad that the staff started fixing the problems very soon. Every other panel after that went nicely for me. Best was the koffeeklatch with Ian Watson. He had ton of fun stories about
'cons in eastern europe, about his writing process and how the guy who played Darth Vader was kind of a dick. On a coffee break we met Joe from Australia (Hi Joe!) who was really nice guy, telling us about Australian history and asking about finnish history in return.

Ian Watson

Joe and Janimal making new friends!

We had a ton of fun making a video about Wonder Woman getting man-splained by Star-Lord and The Doctor with Claudia from Germany who needed one for a trophy hunt, took some more pictures for just us and then headed our way to the first parties of the con- Welcome to Finland and New Zealand bid party. Finland's table was full of finnish delicacies like rye chips and liquorice, and NZ had kiwi fruit drinks and cupcakes, that ran out soon. We had more than few drinks, and after that we left for home. We laughed all the way from Messukeskus to train to our own stupid jokes, and I'm pretty sure we caused public disturbance in the local train when our tired, yet excited minds served jokes after jokes even from seemingly small things (I apparently became Helmi's replacement-husband for nitpicking bag-carrying for the con!) and then we drived to Espoo in Janimal's car, after some detours. I had never laughed at con that much in my life. First day was behind use, and I had maked new friends, lost a small fortune on toys and books, and partied with people all around the world. Worldcon did not hold any brakes for the first day, and there were three more to go...

Thursday 10th- All the meetups!

It was time to put some costumes on. I had both DC Comics and Marvel fan meetings on Thursday, so I needed to switch costumes midday! Day started with a panel called Superheroes and Supervillains for Modern Time by Camilla Linde, Siobhan Murphy and Anna Wu, moderated by Patrik Centerwall. It was pretty good panel, even if one of the panelists answered each question really lengthy and kinda out of context. Then was the time for DC Comics meet, and my Guy Gardner Green Lantern costume (of which you can find pretty good picture over here). DC Comics fan meet was super fun. I usually have not that many people (basically one) friends who I can talk about minutia of DC superheroes and why I love them so much, and I was so happy that everyone was just as fanatically opinionated about them! Favorite characters, movies, TV-series and particular comic book runs were discussed very thoroughly in under one hour. We did not agree on anything (how come you people don't like Supergirl season 2?) but I had hell of a time. After that, it was time for a quick costume change. Bye bye Green Lantern, hello S.H.I.E.L.D field Officer A.Timonen! Marvel meet had more people, and I felt at the start little bit lost, but good luck some of the attendees were quick to pick up the discussion topics if I failed to give one. I am immensely grateful for those folks, and Marvel meetup was super fun as well.

DC Comics Meetup

And at the evening, we had a new parties- Ireland bid party had nice spread of candies, cookies and chips, but the "winner" of that evening was Chinese Fandom Fan Party, that had amazing table full of coctail food, wine and champagne for the guests! They gave a nice speech and the feel of that room was amazing; everyone had a ton of fun. We met Joe again, and he bought us a round of beers. I met nice british couple who were going to Tampere after the con, and I offered them some tips for what to see in the city, and they offered me a beer as well! This level of generosity was overwhelming for me, and I felt kinda bad that I had no opportunity to return the favor later. We laughed away to the night with our drinks (free vodka coupons from irish table, huzzah!), ending the second day of Worldcon for me in very joyous times.

Chinese Fandom Fan Party

Friday 11th- Programs!

Friday's costume was Silent Bob, but I don't think no one took pictures of it. Including me. But that was not important, since the theme of the day was fixing Janne's Boss costume and running from one panel to another, and hanging around with the gang. First was Ex_Machina and Feminism by Andrew M. Butler , which was interesting dissection of the Alex Garland's movie Ex_Machina (which is great, btw) and how the different literary sources influenced it's story- mostly Ovid's Metamorphosis tale of Pygmalion and Charles Perrault's folktale Bluebeard. It offered no direct answers, but it showcased both the good and very problematic elements of the movie very well, even if I'm slightly on a different opinion on how the movie was "supposed" to be understood.  After that I went to the Rick & Morty fan meet, which was hosted by my friend Tiira, and that was fun little pause after all the serious talk. Though since some of the folks there had not seen the new episodes (especially Pickle Rick) I couldn't gush over the brilliance of the newest episode (seriously it was the best thing ever). That was followed by the best panel in Worldcon 75 that I attended: Golems and Flying Carpets: On drawing inspiration from Middle Eastern and Asian story-telling tradition, mythologies and religions, without fallling into the trap of orientalism and imperialism, by Nahal Ghanbari, Giti Chandra and Cenk Gokce. With a name and description like that, I was not prepared how much the audience-me included- would laught at that panel. The panelists were great and fun, they had really good points about various themes and ideas and their occasional rants about NCIS ( Cenk's phone started ringing "Not now, tovarisch Putin!") or Avatar ("blue painted white man saves the day!") were both fun and true as hell. But they also dropped some good examples, mainly Kamala Khan from Marvel comics and believe me, this was not the last time I would hear Kamala used as positive example of something in this con!

What the slide says.

From left: Gokce, Ghanbari & Chandra.

After that I went to the Praedor, the Finnish Fantasy Franchise presentation by Ville Vuorela. It was a very good presentation, even if I knew some of the stuff already. It was too bad that there were only few non-finnish people there, because Praedor could take the world by storm if given a chance. I had not heard about Praedor movie being once on a table, and I immediately started vision in my head how I would make one. Praedor movie needs to happen! After that, it was party time again, this time hosted by New Zealand again and also by France, who are bidding for 2023 Worldcon in Nice, France. I got addicted to kiwi juice and to corsican sausages, ate way too much candy and tasted the Pokemon coctail, which was actually really damn good drink.  We met with Rilla and Riaa, friends from cosplaycircles and Alan, who I met during the DC and Marvel meetups. Alan and I had a lot talk about, everything from our respectable action figure collections and how damn good Mask of the Phantasm was. After a while, we left for Janimal's home to fix their suits and try to get some sleep before Saturday. I also saw George R. R. Martin for second time, and asked for a photo but he had no time for one.

Helmi, Janne & Alan

Rilla, Daniel & Janimal. And arms of Riia.

Also I met TED CHIANG WHAT HE WAS SO NICE

 Saturday 12th- So long, and thanks for all the memories

And lo, it is ther last day for me. I know the con continued for one day more, but I had other duties to attend to back home. Me, Janimal and Janne arrived at Messukeskus early, since Janimal had to attend his masquerade info program at 10:00. I went to see a panel Girl Power! Cool comics written by women by Fionnuala Murphy, CE Murphy and Julie McGalliard. They talked about the difficulties faced by female comic writers, especially how Twitter has been a tool to attack female creators. They showcased cool creators like Fiona Staples, Marjorie Liu & Sana Takeda (who won Hugo award for their work on Monstress, congratulations!) and Willow G. Wilson, writer of Kamala Khan Ms. Marvel (see, I told you!). It was a really good panel and we had few laughs there as well. After that, I went to queue for 40 Years of Star Wars-panel with Janne, and good thing we did because that line filled up FAST. Panelists Katja Kontturi, Jussi Alroth, "Evil Ivo", John Coxon and moderator Nikki Ebright offered really good points about Star Wars, it's place in pop culture and what elements that have been circling around in the franchise. It was too bad I didn't see any of the panelists after that, or we did have enough time for questions because I wanted to ask them about the whole "love is the driving force of light side" thing that to me is the heart of the Star Wars mythos. It was really good panel still, and I only wished that it could have continued for couple of hours more.

Katja Kontturi & Jussi Alroth

Evil Ivo and John Coxon (no, John, Jaws was the first summer blockbuster!)

That I think was the officially last panel or program that I attended at Worldcon 75. We fixed Janne's armor again, and then we just chilled around, took some photos of each other. We also had some sorta serious talks, and it kinda showed that the week had been long and we had really become more friends during that time. Juri showed his drone, we took a final tour of the venue and Janimal, Janne and Helmi walked me off to the train station were we said our goodbyes, and I left for Tampere. Worldcon 75 was over for me. 

Helmi, Sanna and Janimal- makeoveeeer!

Oof, the loot I carried home was heavy and priceless:

This amazing Witch King of Angmar with his Fell Steed, bought from Headhunter Store! Thanks, Dean!

Ultimate Captain America WW2-Marvel Select figure from jonny. He sold it to me for bit too small price, so I bought him a coffee later.

Shaun of the Dead and The Producers-dvd's, both really hard to come by!

Green Arrow: Longbow Hunters, Lex Luthor- Unofficial Autobiography, Giant Days vol 4 and Salmiakki Fiction comic books! It's not a con without comic books!

Mary Shelley's Frankenstein from flea market, just one euro!

Worldcon 75 T-Shirt, as expected!

But what I really loved was all this free stuff! Souvenir Book itself was a great read, I got Polish Weird collection for free as well and the Giants at the End of the World -colletion of Finnish Weird loooks very promising little book. I have stuff to read through for a quite while here!

But the best thing in the Worldcon- in addition to great program, global atmosphere, meeting fellow fandom members from all around the world- was hanging around with my gang, the many times mentioned Helmi, Janimal and Janne. There were many I could thank for this con being a awesome experience (For example, jonny, Alex, Alan, Ira, Joe, Patrick & Jackie, Claudia, Jussi, Petri, Jaakko, etc etc  ) but these three wonderful people were the ones who walked me off to the train and I spend most of the time laughing, wandering and being confused together with. Thank you.

 

Janne

Janimal

Helmi

I fell instantly in love with Worldcon. This is the con I have always wanted to go- global, full of variaton, nice people and interesting programmes to see for days! I had previously held Ropecon as my favorite convention, but Worldcon surpassed even that. I will definitely go to Dublin for Worldcon 77 (congratulations!) and if possible, to New Zealand in 2020. And if possible, I would love to go there with these same amazing, fun, crazy people I had a pleasure to enjoy Worldcon 75 with. Thank you to you all, this has been a experience that I will remember for a lifetime.

Atte Timonen
@rosgakori

Ps. Most of the pictures I took are available behind this link: Skädäm!

Pps. Tampere 2032!

Atte Arvostaa: Atomic Blonde

Tällä viikolla tuli kolme elokuvaa josta piti valita mitä arvostelen; Stephen King- adaptaatio Musta Torni, kotimainen draamaleffa Miami ja Atomic Blonde, jossa Charlize Theron esittää agenttia kylmän sodan berliinissä, pieksemässä KGB:n koviksia yksi kerrallaan lasarettiin. Ei ollut kovinkaan vaikeaa valita, minkä menen katsomaan.

Atomic Blonde

Elokuva: Berliini, 1989. Muurin murtumiseen ei ole enään kuin viikkoja aikaa, mutta kaupunki on valmiina räjähtämään. Tähän ruutitynnyriin lähetetään MI6-agentti Lorraine Broughton (Charlize Theron), tehtävänään etsiä kuolleelta agentilta jäänyt lista peitetöissä olevista agenteista ja tappaa petturi Satchel, joka on myynyt tietoja kaikille puolille. Kylmästä kaupungista tuli juuri hieman kylmempi....

Tein itselleni ja muille karhunpalveluksen kuvaillessani tätä elokuvaa "John Wickiksi, mutta Charlize Theronilla." Tuo ei ole kovinkaan reilua tarinaa kohtaan, ja vielä monessa mielessä valheellinen kuvaus elokuvasta. Atomic Blonde on kaukana John Wickin sliikistä, ammattimaisesta väkivallasta ja hienostuneesta menosta. Atomic Blonde on potkimista, puremista, puukotusta ja veren yskimistä- ja kuten John Wick, tämä meno on koko rahan arvoista. Sarjakuvaan The Coldest City perustuva leffa on vuoden parhainta toiminta-antia ja tyylikkäimpiä aikansa kuvauksia. Elokuvan on ohjannut toinen John Wickin ohjaajista, stunttilegenda David Leitch, ja hyvin paljon samoja toteutustapoja ja tyylejä on nähtävillä Atomic Blondessa. Elokuvan iso setpiece- kohtaus on lähes kymmenminuuttinen jatkuva turpasauna toteutettuna yhdellä leikkauksella, ja kun lopussa Lorraine hädin tuskin jaksaa kävellä, tuntuu se aidommalta kuin pitkään aikaan.

Charlize Theron on aivan mahtava jälleen. Hän huokuu karismaa ja uhkaavuutta, jollaiseen ei pysty moni hollywoodissa. Arpien ja mustelmien peittämä Lorraine on elänyt agenttielämää kauan, ja tämä elämä ei ole siistiä eikä siloteltua; hän pärjää viinan, kipulääkkeiden ja loputtoman päättäväisyyden avulla. Hän on hieman vihainen ja aggressiivinen kaikkia kohtaan, mutta hänen kylmässä maailmassaan tämä on elinehto; älä luota kehenkään, älä pistä uskoasi kehenkään- olet vain pelinappula. Sofia Boutellan esittämä ranskalainen agentti Delphine ei ole vielä sisäistänyt tätä elämäntapaa, ja hän luo mielenkiintoisen vastaparin Theronin kokemusta ja traumoja täynnä olevalle Lorrainelle. Kaikkien trailerien mainostama herkkä hetki näiden välillä on myös kohtaus, joka alunperin vaikutti silkalta markkinoinnilta, joka kuitenkin palvelee tarkoitusta elokuvassa laajemmin.

Toinen syy Theronin lisäksi katsoa elokuva on aina loistava James McAvoy,  joka esittää Berliinissä vuosia brittiagenttina toiminuttta David Percivalia. Percival, ja McAvoyn roolisuoritus, on aikamoinen asia nähtäväksi. Percivalista ei näy mitään merkkiä perinteisesti romantisoiduista agenteista; hän on syntiensä ajama mies, joka vaihtaa informaatiota Jack Daniels-pulloihin ja muuhun itäblokissa vaikeasti saataviin tuotteisiin, ryyppää ja käy huorissa minkä kerkeää. Hän on myös loistava ja erittäin uhkaava agentti, ja juurikin McAvoyn uniikki karisma saa tämän kombon toimimaan todella hyvin. Percival voi hyvinkin olla yksiä realistisimpia kuvauksia agenttibisneksen raadollisuudesta ja inhorealismista.

Atomic Blonde on aikakausikuvaus siinä missä se on brutaali rekonstruktio agenttibisneksestä. 80-luvun hitit pauhaavat soundtrackilla, jota muuten hallitsee bassokuviot ja synapimputus. 99 Luftballons, Fight the Power ja London Calling saavat vuoron perään jalan vispaamaan teatterissa, ja elokuvan yleinen estetiikka on onnistunut luomaan hyvän kun 80-luvun lopun Berliinistä; graffitit seinillä, haalistuneetn keltaiset ja oranssit hallitsevat värimaailmaa ja elokuvateatterissa pyörii Tarkowskin Stalker. Atomic Blonde on kuitenkin myös brutaali dekonstruktio agenttileffoista yleensä. Agentit eivät pidä pukuja, he eivät ole kohteliaita tai komeita. Kysymykset kuten lojaalius ja petturuuden mitta ovat paljon esillä elokuvassa. Taistelut ovat rajuja ja inhottavia katsoa ja kaikki eivät pääse elossa kotiin. En tohdi kertoa enempää, sillä Atomic Blonden suhteellisen yksinkertaisen ja lähes kliseisen premissin takana on hyvä kokoelma selkäänpuukotuksia, salajuonia ja muuta agenttivehkeilyä. Atomic Blonde on raju, väkivaltainen ja menevä toimintaleffa, joka tarjoaa erilaisen kuvan kylmän sodan viime hetkien agenttibisneksestä sen viimeisinä hetkinä, ja sitä vetää eteenpäin päätähti jonka suoritus on upea ja kaikessa fysikaalisuudessaan henkeäsalpaava. Suosittelen lämpimästi.

Atte T