Numero 200 Spesiaali: Minä ja Media

200 blogiteksti. Olen kirjoittanut reilun vuoden aikana sata uutta arvostelua, analyysia, esittelytekstiä ja listausta. Olen tämän vuoden aikana käynyt katsomassa ja arvostellut yli 20 elokuvaa. Aloitin Patreon-toiminnan, olen kokeillut uusia tekstimuotoja Viimeisen Tuomion ja Suuruden Reunalla-sarjojen aloituksen muodossa. Olen tehnyt myös TV-sarjojen arvosteluja ja lukuisia sarjakuva-aiheisia esittelyjä ja arvosteluja. Elokuvia, sarjakuvia, pelejä, TV-sarjoja, obskuureja, tunnettuja, dekonstruktiota ja rekonstruktiota, fanitusta ja rankkaa kritiikkiä. Mistä tämä kaikki oikein tulee?

Sanoisin että on itsereflektion paikka.

Everything changes, but the hat is constant.

Minä ja Sarjakuvat

"Kid....Comics will break your heart." -Jack Kirby

Aloin lukemaan sarjakuvia hyvin nuorella iällä, kuten monet sarjisfanit. Aku Ankka oli varmaan se ensimmäinen, tai Nalle Puh. Mutta Disneyn seikkailujen lisäksi varmaan merkittävin sarjakuva lapsuudessa oli Karvinen, josta olen oppinut kuivan huumorintajuni ja rakkauteni oudoista ihmisistä kertovia strippisarjiksia kohtaan. En voi sanoa että olisin tuolloin kuitenkaan jo kovin vahvasti pystynyt lapsena uppoutumaan sarjakuvien kirjavaan maailmaan. Kotona oli lähinnä Akua ja satunnaisia Karvisia. Vasta kun perheemme muutti pois keskeltä korpea koulujen alkaessa, pääsin käsiksi kirjastojen tarjontaan. Kun aloitin kouluni Heinijärven ala-asteella, löysin ensimmäisen Marvel-sarjakuvani. Sarjakirja 101, jossa Ihmeneloset pelastivat maailman Galactukselta. Koulun kirjastossa oli myös Infinity War-sarjakuvan ensimmäinen osa, josta mieleeni jäi hahmot kuten Wolverine, Kapteeni Amerikka ja Thanos.

Mutta kirjastossa oli se sarjakuvien maailma, jota en ollut ikinä ennen nähnyt. Tintti, Piko & Fantasio, Lucky Luke, Asterix, Aku Ankan tuoreemmat taskukirjat (kotona olevat olivat vanhempien peruja 70-80 luvulta) ja Avaruusagentti Valerian. Eurooppalainen sarjakuva oli pitkään minulle sarjakuvan perusmuoto, ja luin lapsena varmasti jokaisen sarjakuvan noista sarjoista, monen useaankin otteeseen. Samalla katselin varovaisesti aikuisten osaston sarjakuvia, jonne supersankarit ja enemmän aikuisille suunnatut Masi, Harald Hirmuinen, Viivi & Wagner sekä Ankardo oltiin piilotettu. Kun muutimme keskustaan, oli kirjasto toinen koti, jossa saatoin viettää tuntikaupalla aikaa lukien kaikkea sarjakuvista tietokirjoihin, mutta lähinnä sarjakuvia. Tällöin luin melkein kaikki sarjakuvat mitä Hämeenkyrön kirjastosta käsiini sain- myös ne aiemmin arveluttaneet aikuisten sarjakuvat. Näinä aikoina hankin myös kiitettävät kirjastolaskut, koska en tietenkään muistanut ikinä palauttaa yhtäkään lehteä ajoissa.

Jos joku tietää mitä Hämeenkyrön Kirjaston kappaleelle tapahtui, kertokaa.
Se katosi sieltä heti sen jälkeen, kuin ekan kerran luin sen.
MISSÄ SE ON

Ylä-asteelle siirtyessä vastaan tuli kaiken muuttanut sarjakuva: uusi, eksoottinen ja erikoinen sarjakuvan muoto, joka oli täysin erilainen verratuna eurooppalaisiin klassikoihin. Hauska, eeppinen ja välillä väkivaltainen. Kyseessä oli manga. Naruto, One Piece, Bleach, Fullmetal Alchemist, D-Gray Man- mangahulluus iski minuun kovaa. Tästä saan täysin kiittää kaveriani Pyryä, joka näytti minulle ja veljelleni pätkän Naruto-animesta, ja tämän jälkeen olin koukussa. Varsinkin Iso Kolme (Naruto, One Piece, Bleach) koukuttivat pian ja pahasti. Aloin etsimään erilaisia sarjoja, ja muodostin muutaman muun innokkaan alan harrastajan kanssa Hämeenkyrössä faniporukan jonka kanssa pystyi keskustelemaan koulussa ilman pilkkaa. Katsoin animea ja luin mangaa rinnakain, ja myös kiinnostukseni Japanilaiseen kulttuuriin ja historiaan alkoi tänä aikana.

Mangahylly vuosimallia 2008

Lukiossa kuitenkin alkoi mangan ja animen mielenkiinto lopahtaa. One Piece, Fullmetal Alchemist ja Berserk olivat vielä mukana, mutta nyt mielenkiintoni siirtyi taas länsimaihin. En muista tarkalleen mistä se alkoi, mutta tällöin sarjakuvakeräilyni alkoi kunnolla, tai mikä sen sytytti. Veikkaan vahvasti että kyseessä oli yhdistelmä menestyneitä ja moderneja supersankarielokuvia, kuten Dark Knight ja Iron Man jolloin mielenkiintoni näihin sankareihin palasi hyvin pitkän ajan jälkeen. Aloin ostamaan varsinkin Batman-sarjakuvia, ja siviilipalveluksessa aloin jo kutsumaan itseäni kerääjäksi. Pakkomielteeni Grant Morrisonin tuotantoon alkoi myös näillä main, kun luin hyvin tiuhassa tahdissa Arkham Asylumin, All-Star Supermanin ja Final Crisiksen. Arkham ja All-Star Superman olivat ne jotka ensimmäisen kerran saivat minut pysähtymään ja miettimään mitä luin. Ennen Arkhamia Batman oli minulle hyvin selkeä hahmo ja elokuvien mallin mukainen. Ennen All-Star Supermania Teräsmies oli minusta ihan jees sankari, muttei vielä minulle tärkeimpiä supersankareita joka Teris on minulle nyt. Nämä kirjat muuttivat käsityksiäni genrestä ja hahmoista, ja aloin etsimään lisää teoksia jotka saattaisivat kyseenalaistaa näkemyksiäni. Myöhemmin mukaan alkoi tulla myös Imagen ja Dark Horsen sarjoja sekä kotimaisia uutuuksia, jotka laajensivat entisestään maailmankuvaani sarjakuvien osalta. Jos sarjakuvaharrastuksellani on jotkut kiinnekohdat, ovat ne kiinni siinä mitenkä minulla oli rahaa. Lapsena luettiin sitä mitä kotona oli tai kirjastosta saatiin, ylä-asteen mangaharrastus sikisi internetin tarjoamista ilmaisista lukupalvelemista (myös nettisarjikset tulivat tällöin mukaan peliin) ja lukiossa kun aloin saamaan omaa rahaa opintotuen muodossa, pystyin itse vaikuttamaan siihen mitä luin. Lopullinen räjähdys alkoi samaan aikaan kun työni Fantasiapeleissä. Työntekijäalennuksilla sarjakuvia raahattiin kotiin ennätysmääriä, ja tällä hetkellä paras kirjasto löytyy kotoani.

DC-sarjakuvani n.2013.

En omaa tavallista suomalaisten supersankarisarjisfanien historiaa. En ole lukenut niitä lapsesta alkaen läpi teini-iän aikuisuuteen. Luin lapsena sen mitä pystyin, mutta vasta myöhemmin oli minulla mahdollisuus päästä tähän maailmaan kunnolla sisään. Ehkä se myös siksi kiinnostaa minua yhä niin paljon, ja tavalliset supersankaritarinatkin ovat minusta viehättäviä ja innostavia. Nykyään seuraan tarkasti julkaisuja ja uutisia eri sarjoista eri kustantamoilta. Sarjakuvat ovat niin kiinteä jokapäiväistä arkeani, että en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Luen niitä, kirjoitan niistä ja katson muiden tekemiä videoita sarjakuvista. Haaveilen että voisin joskus käsikirjoittaa oman sarjakuvani. Nyt olen tekemässä graduani sarjakuvista!  Sarjakuva- oli kyse sitten supersankareista, tieteisfiktiosta tai realistisesta draamasta- on mediana minulle ehkä se tärkein, jonka vain tämän listan viimeinen osa voi haastaa. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka erilainen näkemykseni tai yleinen fiilikseni viittasankareihin olisi, jos toisin olisi käynyt. Onneksi oli sentään Karvinen.

Minä ja Pelit

"As other have recently suggested, the term "gamer" is no longer useful as an identity because games are for everyone. So I'll take a cue from my younger self and say I don't care about being a "gamer" but I sure do love games." - Anita Sarkeesian

Ensimmäiset videopelini eivät olleet minun. Ne olivat hammaslääkärin aulassa olevassa tietokoneessa. Kesti kauan ennen kuin saimme kotiin minkäänlaista konetta, ja se oli silloin vanha kone jonka saimme ystäviltämme. Sillä ei pystynyt kuin pelaamaan muutamaa peliä, kuten Dangerous Dave ja Commander Keen. Myöhemmin saimme toisen vanhan tietokoneen, jossa oli jonkin verran lisää vanhoja, yksinkertaisia PC-pelejä 80-90 luvun taitteesta. Game Boy-käsikonsoli oli lainassa kavereilta ja kun veljeni meni lukioon, hankimme vihdoin kunnon tietokoneen. Tämä masiina jaksoi puksuttaa harvinaisen kauan, kunnes senkin aika päättyi. Näinä aikoina aloin vihdoin päästä modernimpien videopelien kuten Assassin's Creedin ja Dawn of Warin maailmoihin, sekä tietysti Baldur's Gate-roolipelin tuttuun ympäristöön. PC-pelit olivat hyvin pitkään ainoa merkittävä digitaalisen pelaamisen muoto itselleni. Olen tänä aikana pelannut kymmeniä PC-pelejä, mutta en ole ikinä oikein saavuttanut sitä pelikulttuurin immersiota mitä monilla muilla "pelaajilla" oli. En kasvanut pelejä pelaten, en oikeasti. Tähän päivään mennessä en ole ikinä pelannut Halo-pelisarjan pelejä, alkuperäistä Tomb Raider-sarjaa tai Half-Lifea.

Syy miksi listallani suosikkipeleistä on Assassin's Creed muttei esim. "KlassikoPeliX".

Ensimmäisen pelikonsolini sain viime keväänä syntymäpäivälahjaksi. Siinä teille kontekstia.

Roolipelit ovat sitten oma lukunsa ihan kokonaan. Voisin kirjoittaa roolipeleistä ja niiden merkityksestä minulle kirjoittajana ja median kuluttajana pitkät pätkät, mutta roolipelit kuuluvat enemmän tuonne toisen blogin puolelle (pakollinen linkki tässä). Roolipelit kuitenkin ovat olleet enemmän tai vähemmän kiinteä osa pelaamistani reippaat 10 vuotta, joten niiden merkitystä ei voi lainkaan väheksyä. Rakkauteni roolipelejä kohtaan pelaamisen muotona on syvä, ja olen aiheuttanut pientä hämmenystä yliopistossa sanoessani että mikään videopeli ei ikinä voi saavuttaa roolipelin tasoa immersiossa ja viihdyttävyydessä. Olen aina halunnut olla itse tarinan kertoja, ja roolipelit ovat olleet siihen täydellinen kanava.

Ja kyllä, minulla on pöytälaatikossa aloitettuja lyhyttarinoita ja sarjakuvakäsikirjoituksia. Ei, ette saa nähdä niitä. Niin syvälle tämä reflektio ei yllä.

Minä ja Kirjallisuus

"Susan hated literature. She'd rather read a good book." -Terry Pratchett, Hogfather.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kunnolla aloin lukemaan kirjoja lapsena. Sarjakuvat ja tietokirjat kiinnostivat paljon enemmän kuin kaunokirjallisuus, mutta koulu lopulta pakotti ottamaan ns. oikean kirjan käteen ja lukemaan. Tässä tapauksessa kyse oli Harry Potter ja Viisasten Kivestä. Harry Potterista tuli hyvin pian kestosuosikki, ja onneksi kummini antoivat aina uuden kirjan lahjaksi. Harry Potterit olivat todella hyvää viihdettä; hauskoja, hyvin kirjoitettuja ja kertaakaan ne eivät aliarvioineet lukijaansa. Mutta vaikka rakastin näitä kirjoja ja niitä luki hyvin mielellään uudestaankin, en silti alkanut lukemaan vielä hirveästi muita kirjoja. 

Sitten luin Tarun Sormusten Herrasta, ja tulvaportit aukenivat.

Taru Sormusten Herrasta-yhdistettynä tietysti elokuva-adaptaation tulemiseen samaan aikaan- aloitti sen fantasiaryöpyn minkä keskellä elin hyvin pitkään kirjallisuumaailmassa. TSH kuitenkin oli se mikä aloitti kaiken, ja on yhä minulle tärkeimpiä kirjoja joita olen koskaan lukenut, ja olen lukenut sen lähes kymmenen kertaa. Tätä seurasi pian muut J. R. R. Tolkienin teokset, kuten Hobitti ja Silmarillion, joista varsinkin Silmarillion muodostui hyvin tärkeäksi teokseksi itselleni. Mytologia ja tarut olivat aina kiinnostaneet, ja Silmarillion oli juuri sitä, mutta Keski-Maassa. Pian halusin laajentaa fantasiatuntemustani; R. A Salvatoren D'rizzt Do'Urden-kirjat olivat hyvä tähän tarkoitukseen, ja luin silloin ensimmäiset 4 sarjaa putkeen hyvinkin lyhyessä ajassa. Nuorena ja kokemattomana nämä olivat oikein mainioita seikkailukirjoja hieman Tolkienia rosoisemmalla pinnalla. Palasin Salvatoren ääreen tänä vuonna, ja totesin tämän tyylin olevan varttuneempana ja kriittisempänä lähes sietämätöntä! Elaine Cunninghamin Drowin Tytär, Dragonlance-sarjan myöhemmät julkaisut ja kotimainen Mike Pohjolan Kadonneet Kyyneleet seurasivat tätä, ja iso luita muita fantasiateoksia joita en edes enään muista. Lukiossa aloin lukemaan kirjallisuuden klassikoita, mutta nekin painottuivat jotenkin omien intressieni puolelle; kauhukirjallisuus ja mytologiset teokset kuten Dracula ja Jumalainen Näytelmä olivat enemmän mieleeni kuin Steinbeck tai Sillanpää. Ja ei fantasia mihinkään kadonnut, päinvastoin. Mukaan tuli modernimpia teoksia kuten G.R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu-sarja sekä Andrzej Sapkowskin Noituri-tarinat, jotka molemmat ovat tehokkaita fantasiatarinoita mutta myös niiden oivia rekonstruktioita. Nyt olen aloittanut yliopiston velvoittamana dekkarien lukemisen- genre joka ennen tätä oli kirjallisuuden puolelta minulle täysin tuntematon. Lukeminen on minulle tärkeä harrastus, jota en (yllätys yllätys) lukion jälkeen ole harrastanut ihan niin paljoa kuin olisin halunnut. Enkä ole puhunut kirjoista niin paljoa tässä blogissa kun olisin voinut. Kenties se on jotain jossa voisin parantaa. Minulle ehdoteltiin jo kaikkien Tulen ja Jään Laulu-kirjojen uudelleenlukemista ennen Game of Thronesin päättymistä ja sitten verrata ja analysoida. Ooof.

Noiturista tosin tulen puhumaan, kenties piankin....

Minä ja TV

"TV makes sense, it has structure, logic, rules and likable leading men." -Abed Nadir.

TV on aina ollut läsnä elämässäni. Varhaisimmat muistoni monista minulle tärkeistä tarinoista ja sarjoista kuuluvat television puolelle; perhetutun luona katsotut Teräsmies- piirretyt, Muumien katsominen päivittäisenä rituaalina, Tähtien Sota televisiosta illalla huoneen toisesta päästä kurkkien. Juurikin TV-animaatiosarjat ovat olleet kauan minulle tärkeitä. Muumeista se tietysti lähti, mutta myös muut Japanista tuotetut sarjat kuten Matka Maailman Ympäri 80. Päivässä ja Tao Tao, pieni pandakarhu olivat niitä alkuperäisiä parhaita sarjoja. Joku voisi kai vetää jotain viivoja tämän ja myöhemmän anime-viehätyksen välille alitajunnassani. Hämähäkkimies- rakkauteni syntyi myös television kautta, sillä aina silloin tällöin näin Spider-Man: The Animated Series-jaksoja. Siinä oli väriä, hurjia hahmoja ja menoa joka huimasi päätä. Voisin listata loputtomiin lasten animaatiosarjoja joita katsoin, mutta sanotaanko vaikka niin, että näin luultavasti jokaisen 90-luvun alusta 2000-luvun vaihdokseen Ylen näyttämän animaatiosarjan. Olipa Kerran...Ihminen on näistä se jonka pariin palasin lukiossa, sillä se oli hyvin helppo ja viihdyttävä tapa opiskella vuosilukuja!

On hämmentävää, kuinka monet lapsuutemme tärkeimmistä sarjoista...olivat animea.

Pokemon ja Digimon tottakai veivät minut myös mukanaan heti ilmestyttyään. Pokemon varsinkin muodostui noihin aikoihin oikeaksi obsessioksi. Korttipeli, Game Boy-peli, keräilykortit, lelut-se oli menoa. Digimon myöskin kiinnosti, mutta tämä oheistuotevirran puute oli se, mikä hieman lievensi tätä intoa. Tosin muistan jotenkin Digimonin animen olleen vähemmän episodimainen. Siinä oli varhaisia, pitkiä tarinakaaria jotka silloin tuntuivat ihan mahdottoman hienolta ajatukselta. Se oli myöskin paikkapaikoin karu; en varmaan ikinä tule unohtamaan Wizardmonin kuolemaa. Myöhemmin tämä anime-harrastus teki paluun Naruton muodossa, ja sillä tiellä oltiinkin sitten pitkään.

Wizardmon kuoli syntiemme tähden.

Mitä tulee live-action TV-sarjoihin, pitkään katsoin paljolti sitä mitä muut katsoivat samaan aikaan. Tämä tarkoittaa tietysti monia enemmän tai vähemmän hyviä kotimaisia TV-sarjoja, mutta ensimmäisiä Amerikkalaisia sarjoja jonka katselemisesta tuli viikottainen rutiini ja jota seurasin obsessiivisesti oli House. House paljolti myöskin vetosi siihen mistä itse pidin- kuivaa huumoria, erikoinen mutta karismaattinen päähenkilö ja oikeita panoksia teoilla. Tämän jälkeen taas tulvaportit aukenivat, ja nyt olen katsonut enemmän TV-sarjoja kun jaksan laskea tai muistaa. TV-sarjojen katselu on minulle nykyään aika rutiinia. Saatan maratoonata sarjoja päivässä tai viikossa, ja TV-sarjojen tarjonta on parantunut huomattavasti vuosien saatossa. Sarjat kuten Community, IT Crowd, Spaced, Freaks & Geeks ja muut ovat tulleet tutuiksi lukuisten uudelleenkatseluiden muodossa, ja löydän niistä hyvin paljon samaistumispintaa omaan elämääni. Doctor Who, Game of Thrones, Penny Dreadful, Firefly ja Jessica Jones ovat olleet yhtä iloa seurata, sillä hyvät genresarjat ovat aina parasta mahdollista katseltavaa.

 Mutta tämä ei kuitenkaan ole minulle se merkittävin näytelmätaiteen muoto.

Minä ja Elokuvat

"Of all the arts, movies are the most powerful aid to empathy, and good ones make us into better people." - Roger Ebert

Kuten monille lapsille, elokuva oli pitkään synonyymi animaatiolle. Koska siitähän kaikki lähti; Disney-elokuvista. En osaa laittaa sormeani tarkalleen siihen, mikä oli ensimmäinen Disney-elokuvani. Jos veikkaamaan lähdettäisiin, sanoisin että se varmaan olisi Aladdin, joka yhä on suosikkejani kaikista Disney-elokuvista. Disney-elokuvat olivat hyvää viihdettä lapsiperheissä; parhaat niistä viihdyttävät niin lapsia kuin vanhempiakin. Mulan, Leijonakunigas (jota en lapsena pystynyt katsomaan ilman itkemistä) Aladdin ja Tarzan olivat vakiopyörityksessä kotona. Tottakai tähän kuului myös satunnaiset ei-Disney-animaatioleffat, kuten Muumipeikko ja Pyrstötähti ja Iron Giant, joista jälkimmäinen kuuluu yhä ehdottomasti parhaimpiin elokuviin joita olen koskaan nähnyt. Sellaisia toisaalta parhaat animaatioelokuvat ovat; lapsena ne viihdyttävät värikkyyden, seikkailun ja huumorin kautta, mutta aikuisena tajuat että hetkinen, tässä on kerroksia, metaforia ja erittäin vakava subteksti. En minä lapsena tajunnut Iron Giantin poliittista kontekstia tai Maan Aikojen Alussa kristillisiä teemoja. Oppia ikä kaikki.

YÖT ARABIAAAAAN

Monet näistä elokuvista katsottiin puhkikulumiseen asti. Olen katsonut Aladdinin useammin kuin jaksan laskeakkaan. Myöhemmin aloin myöskin katsomaan muitakin elokuvia; vahvimmiten muistissa on Robin Hood- Varkaiden Kuningas, Star Wars ja Jurassic Park. Pimeä Uhka tuli katsottua suhteellisen useaan otteeseen, eikä pieni ja viaton mieleni nähnyt vielä tuon elokuvan (ja sen jatko-osien) laadun heikkoutta. Aloin ahmimaan isoja määriä seikkailu-ja ritarileffoja, sillä ne olivat kaikkein parhaimpia. Näistä elokuvista imin innoitetta kaikkeen mitä tein; piirsin niiden hahmoja, kirjoitin huonoja pastisseja niistä, emuloin heitä peleissä ja leikeissä. Muistan että kelailin aikoinaan kasetilla joskus kaikki silloin tylsät romanttiset kohtaukset Robin Hoodista ja Kloonien Hyökkäyksestä.  Lapsena Pimeä Uhka ja muut prequelit olivat suhteellisen kovia pätkiä. Katsottuani klassiset Tähtien Sota-leffat olin lopullisesti tässä sudenkuopassa. Kaverillani oli kotona kaiken lisäksi vielä vanhojen leffojen leluja, kuten iso Millenium Falcon ja AT-ST-lelusetti. Star Wars on minulle tärkein elokuvasarja mitä on koskaan tehty, ja sen ainoa haastaja on Taru Sormusten Herrasta. Imperiumin Vastaisku on minusta yhä yksiä parhaimpia elokuvia ja jatko-osia joita on koskaan tehty. Synkkä, murheellinen, traaginen- mutta se ei ole kertaakaan masentava tai tylsä, vaan hauska, jännitävä ja eeppinen.  Tähtien Sodasta puheen ollen: olen maininnut tämän aiemminkin, mutta ensikosketukseni tähän elokuvasarjoista mahtavimpaan ei ollut mikään elokuvista. Moneen kertaan mainitseman kaverini Pyryn luona oli Tähtien Sota-kasettisatuja. Suomalaisten ääninäyttelijöiden uudelleenkerronta Imperiumin Vastaiskusta oli parasta ikinä lapsena. Ossi Ahlapuro oli Darth Vaderina legendaarinen, ja minua hieman huimaa se, että kasettisadun kertoja Pekka Lehtosaari on tämän blogin lukijoita.

"Luuk Skaiwoolke". Kiitos Pekka.

Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Harry Potter ja Viisasten Kivi, ja se oli hyvin pitkään aikaan myös ainoa elokuva jonka kävin katsomassa Tampereen Finnkinossa. Pienellä kylällä jossa asuin silloin näytettiin harvoin elokuvia, mutta muistan nähneeni myöhemmin Koskilinnan salissa King Arthurin, Kaksi Tornia ja jonkun myöhemmistä Harry Pottereista, en enään muista. Koulussa esitetyissä näytöksissä näin Rölli ja Metsänhengen, Egyptin Prinssin ja Henkien Kätkemän. Elokuvateatteri-kävijähistoriani oli hyvin kauan hajanainen ja harva. Vasta Marvel Cinematic Univers-buumin alkaessa 2010-luvun taitteessa aloin enemmän käymään elokuvissa Tampereella- tämäkin oli sidottu aikaan, jolloin minulla oli omaa varallisuutta jota käyttää elokuvissa käymiseen. Perheessäni katsottiin elokuvia kyllä, mutta lähinnä niitä mitä televisiosta tuli. Myöskin suhteellisen tiukan sensuurin takia en nähnyt perinteisiä 13-kesäisten mind blown-pätkiä; Terminaattori, Predator, Die Hard, Rambo ja Alien-elokuvat ovat tulleet eteeni vasta paljon myöhemmin. Mutta toisaalta omaan tämän takia suhteellisen hyvän tietokannan romanttisiin komedioihin ja musikaaleihin, joten kai sekin on jotain.

Ei kauhua, ei väkivaltaa-se rajoittaa hieman klassikoiden kanssa.

Missä vaiheessa sitten aloin katsomaan elokuvia kriittisellä silmällä? Milloin aloin miettimään kuvausta, ohjaajan työtä, käsikirjoitusta ja sen sellaista? En osaa sanoa tarkalleen, mutta yksi ensimmäisistä elokuvista joka pisti minut ajattelemaan sitä mitä katsoin oli Christopher Nolanin Dark Knight. Lukiossa järjestetyllä elokuvakurssilla kävimme enemmän lävitse eri aikakausien leffoja sekä auter-teoriaa. Tällöin näin ensimmäisen kerran Nosferatu-Eine Symphonie des Grauensin. alkuperäisen ja omasta mielestäni yhden parhaimmista Dracula-elokuvista. Se sai minut ajattelemaan elokuvan kieltä ja miten tämä pieni mestariteos käytti kuvausta paikkaamaan dialogia. Tässä kohtaa aloin katsomaan paljon erilaisia elokuvia, varsinkin vanhempia pätkiä. Aloin päästä takaisin siihen tunteeseen mitä rakastin lapsena elokuvia katsoessani; kun tarina imee kokonaan sisäänsä, mutta samalla olin oppinut myös arvostamaan elokuvan teknistä toteutusta ja kaikkea sitä työtä taustalla. Aloin myöskin luomaan omaa, henkilökohtaista mieltymiskaavaani; tunteellinen rehellisyys, optimismi & idealismi, korkea formalismi ja sulava symbolismi. Ensimmäisen elokuva-arvostelun taisin kirjoittaa lukion jollekin kurssille, mutta en enään muista mistä ja minkälainen se oli. Lopullinen räjähdys tuli kuitenkin 2013, kun aloitin tämän blogin ja hiljainen arvostelujen virta eri medioista alkoi muodostautua. Otin paljon innoitetta eri nettikriitikoilta ja arvostelijoilta, ja koitin kauan löytää omaa kieltäni ja näkökulmaani näihin asioihin. Koska sen löysin- se on kysymys toiselle kerralle.

Parhaat elokuvat käydään katsomassa kolmasti.

Minun mediahistoriani saattaa olla jollekin yllätys. En ole immersoinut koko elämääni sarjakuvalle, elokuvalle tai kirjallisuudelle. Supersankarisarjakuvien, joista paasaan ehkä eniten, lukemisen aloitin kunnolla vasta noin 7 vuotta sitten. Elokuvia olen katsonut aina, mutta olen alkanut  käymään läpi ohjaajien ja käsikirjoittajien töitä vasta viimeisen neljän vuoden sisään. Olen aloittanut tämän nykyisen obsessioni elokuvien ja sarjakuvien kriittiselle tarkastelulle ja ahmimiselle suhteellisen myöhään. Tämä blogi ei ole kuin noin viisi vuotta vanha, mutta se löysi oman paikkansa vasta viimeisen kahden vuoden sisällä. En ole käynyt mitään koulua myöskään aiheista joita käsittelen. En omaa elokuva-alan tutkintoa tai en opiskele kirjallisuutta missään muodossa. Olen digitaalisen kulttuurin ja museologian opiskelija normaalilukion taustalla. Kaiken minkä olen oppinut sarjakuvista tai elokuvista olen oppinut itse; katsomalla, lukemalla ja tarkkailemalla.

"Jargon is the last refuge of the scoundrel." -Roger Ebert.

Mitä minä haen takaa on se, että sinä et tarvitse myöskään vuosikausia pitkää taustaa elokuvien parissa tai koko ikäsi mittaista intohimoa sarjakuvia kohtaan. Jos haluat alkaa lukea sarjakuvia ja tutustua genreen- tee se, aloita mistä haluat ja seuraa omia mieltymyksiäsi. Jos haluasit opetella katsomaan elokuvia enemmän kriittisestä näkökulmasta- tee se, lue ja katso muita tekemässä tätä ja opi se heiltä; Lindsay Ellis, Mikey Newman, Bob Chipman, Film Critic Hulk ja monet muut ovat olleet minun esikuvani. Ahvenaario, Nörttitytöt, Hyllyy ja muut tekevät samaa työtä Suomessa, ja he ovat inspiroineet myös minua. Suurin kiitos mitä tästä työstä voin ikinä saada on se, että joku näkee jonkun elokuvan uudella tavalla, joku aloittaa sarjisten lukemisen tai inspiroituu itse kirjoittamaan omaa arviota tai videoesseetä minun ansiostani.

Kiitos että olette seuranneet minua 200 tekstin halki. Kaikki näistä 200 jutusta ei ole sellaisia että seison välttämättä niiden takana tai että olisin järin ylpeä niistä, mutta ne ovat olleet askeleita matkalla tähän pisteeseen. Rendel-arvosteluni on luettu yli 1500 kertaa, eli jonkinäköinen läpilyönti tapahtui juuri ennen tätä tekstiä. Toivottavasti näemme taas näissä merkeissä 300 tekstin kohdalla ensi vuonna.

Atte T


Ps. Kiitos, Pyry.

Atte Arvostaa: Rendel

Vihdoin ja viimein- ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva Rendel on saapunut elokuvateattereihin. Tai, saapuu perjantaina. Itse kävin katsomassa elokuvan jo eilen ennakkonäytöksessä Tampereen elokuvakeskus Niagarassa muiden innokaiden hämäläisten joukossa. Jännitys oli katossa; ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva oli täällä. Vielä kerran; ensimmäinen suomalainen supersankarielokuva. Ei mikään lyhytleffa Youtubessa tai taidepätkä joka ei ikinä päädy suuren yleisön silmien eteen, täysverinen kotimainen supersankarielokuva. Mitä siltä voisi odottaa- tapaus on ainutkertainen kotimaisen elokuvan mittapuulla. Nyt se on kuitenkin nähty.

Rendel

Elokuva: Rikollisjärjestö VALA kylvää sekasortoa ja kipua ympärilleen. Heidän suunnitelmiinsa tulee kuitenkin särö, kun mustanpuhuva naamiomies Rendel (Kris Gummerus) aloittaa yhden miehen sodan VALAA vastaan. Gangsterin poika Rotikan (Rami Rusinen) vastuulle jää naamiomiehen pysäyttäminen, mutta voiko loputonta vihaa pysäyttää mikään?

Rendel on hyvä elokuva. En ala kiertelemään ja kaartelemaan tämän kanssa sen enempää; Rendel on pienoinen ihme mutta ihme joka toimii. Se ei ole kuitenkaan mikään tyylipuhdas suoritus tai genren uudistaja kotimaasta. Se kärsii monista viittasankarien stereotypioista ja kliseistä, mutta ne eivät pilaa kokonaisuutta. Jesse Haaja tekee tässä aikamoisen pelinavauksen leffojen pariin, ja en malta odottaa mitä hän tekee seuraavaksi. Käsikirjoitus on yllättävä, hauska ja mielenkiintoisen hajanaisesti rakennettu, joka tuo kevyttä mysteeriä mukaan elokuvaan. Myös kuvaaja Tero Saikkonen ansaitsee hatunnoston, sillä Rendel on kuvattu taidolla ja huolella, käyttäen välillä erikoisiakin kuvakulmia luodakseen välillä hyvinkin sarjakuvamaisen fiiliksen leffaan.

Kris Gummerus tekee kiitettävää työtä elokuvan aikana kahdessa hyvin erilaisessa roolissa, sekä Rendelinä että miehenä joka hän oli ennen supersankarin uraa. Rendel on hyvin uhkaava hahmo; paljoa ei Gummerus pääse ilmeilemään naamarinsa takaa, mutta tämän body language puvussa on vakuuttavaa. Hän ei ole maailman kokenein sankari, ja oli kiva nähdä hyvin tehtyjä spontaaneja reagointeja tulitukseen tai vakaviin taisteluhaavoihin. Elokuvan tähti näyttelijäpuolella on kuitenkin Rami Rusinen, joka varastaa shown joka kohtauksessa suvereenisti. Rotikka on todella säälittävä kaveri, raivokohtauksia saava moraaliton kusipää jonka loputtomaan turhautumiseen kaikkea kohtaan on todella helppo samaistua. Myös tämän isäsuhde auttaa tässä, mutta palataan tähän myöhemmin. 

Rendel näyttää todella hyvältä. Toki se on lähinnä tyhjiä teräshalleja ja tehdasrakennuksia, mutta nämä on kuvattu ja valaistu todella hyvin ja Mikkelistä (sekä Kuopiosta, Sotkamosta ja parista muusta kaupungista) ollaan saatu todella tyylikkään näköinen näyttämö tapahtumille. Rendel todisti sen, että kotimaisista kaupungeista löytyy sielua ja tyyliä isompiinkin tuotantoihin, ja kellotornit ja talviset kadut tuntuvat samaan aikaan ikonisilta että uniikeilta Rendelissä. Tero Saikkonen tekee pieniä ihmeitä tylsien hallien kanssa, ja vaihtuvat väripaletit tuovat pirteyttä muuten synkkiin tapahtumapaikkoihin. Myös sävellyksestä ja musiikeista pitää antaa positiivista palautetta; Tuomas Kantelisen musiikki toimii, ja elokuvan hauskimpia rinnastuksia oli Rendelin antama brutaali turpasauna tekopirteän iskelmän säestyksellä. Viihdettä on moneen lähtöön.

Mutta Rendel kuitenkin kärsii muutamista asioista. Sen merkittävät naishahmot ovat kaikki joko Rendelin pelastuksen kohteita tai sivuhahmoja jotka kuolevat nopeasti, lukuunottamatta enigmaattista Marlaa. Tähän liittyy myös Rendelin motivaatio supersankarointiin, joka on klisee josta en välitä juuri lainkaan...mutta koska tämä on subjektiivista, ja kyseinen tapa on hyvin voimakas tapa herättää tunteita, niin se ei varsinaisesti ole iso miinus. Käsikirjoitus on hieman turhankin täyteen ahdettu; se yrittää rakentaa omaa maailmaansa ja kuvaa isommasta suunnitelmasta kaiken takana, mutta nämä elementit jäivät roikkumaan elokuvaan hieman oudosti.Olisin toivonut VALAn suunnitelmien olevan hieman enemmän kiinnitetty Mikkelin selkeästi kurjaan elämään, jolloin Rendelin supersankarointi olisi ollut hieman enemmän sidottu uniikkiin tapahtumapaikkaan.

Mutta se mikä Rendelissä oli mielenkiintoisinta, oli sen teema ja asetelma. Rendel on tarina kahdesta hyvin erilaisesta isästä, joidenka perheet paljolti määrittelevät heidän elämäänsä. Tämä yhdistettynä elokuvan hajanaiseen rakenteeseen tekee Rendelin keskeisimmäksi teemaksi juurikin isän aseman; mitä olet valmis tekemään perheesi vuoksi? Rendel on kotimainen artefakti; genre-elokuva joka toimii ja jossa on potentiaalia menestykseen jopa ulkomailla asti. Se on Suomalainen elokuva eikä pelkää olla sen mukainen, mutta sen vahvimmat vaikutteet ovat Nolanin Batman-leffoissa ja Netflixin Daredevil-sarjassa; meno on kurjaa, pimeät kadut ja tehdashallit hallitsevat tapahtumapaikkoina ja yö on perusasetus tapahtumien suhteen. Rendel on raju, paikka paikoin todella hauska ja yllättävä supersankarileffa ensikertalais-ohjaajalta ison maailman tyyliin kotimaisella kosketuksella. Menkää katsomaan, tämä on kotimaista elokuvahistoriaa nyt.

Atte T

ps. Antti "Hyrde" Hyyrynen on leffassa. Hilpeys oli katossa kun tämä tuli.

pps.  Koko iso lääkebisnes on vain jotain, jonka kimppuun Rendel voi hyökätä, ei varsinaisesti osa juonta tai hahmomotivaatioita joka johtaisi mihinkään. Onko tämä ovela subversio, jossa katsojalle annetaan ns. selkeä motivaatio hakata pahiksia, mutta kaiken alla onkin oikeasti paljon persoonallisemmat syyt? Mene ja tiedä.

pps. Lisää, kiitos!

Atte Arvostaa: Raatteen Tie

Sarjakuva-arviota pukkaa, tällä kertaa vuorossa tämän syksyn uutuuksiin kuuluva kotimainen teos. Suomi 100-vuonna olemme saaneet itseasiassa huomattavan vähän mitään kovinkaan merkittävää kotimaista sarjakuvajulkaisua joka liittyisi aiheeseen jotenkin. Juuri julkaistu Heikki Paakkasen ja Timo J. Tuikan Suomi sata vuotta ja risat on yksi, ja Pekka Lehtosaaren ja Hannu Lukkarisen Raatteen Tie on ehdottomasti toinen. Tänään arviossa on juurikin Lehtosaaren ja Lukkarisen teos:

Raatteen Tie

Tarina: 30.11.1939 Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman sodanjulistusta. Tästä alkoi 105 päivän sota, joka toimi alkutahteina ja esinäyttelynä edessäpäin näkyvälle toiselle maailmansodalle. Mitä pieni ja mitätön Suomi mahtaa muka suurelle ja mahtavalle Neuvostoliitolle?

Me olemme kaikki kuulleet talvisodasta ja jatkosodasta koko ikämme eri medioiden kautta. Elokuvat ja TV-sarjat ovat kuvastaneet Suomalaisia sodassa jo kauan, ja lopputulokset usein vaihtelevat vakavasta antisotaelokuvasta draaman rintamalla ja sen takana. Lehtosaaren ja Lukkarisen teos on jotain siltä väliltä, joskin se nojaa enemmän sodan marttyyrien kunnioittamiseen kuin varsinaiseen antisota-viestiin. Se on hyvin asiansa tunteva teos, joka kertoo lähes historiankirjamaisesti talvisodan tapahtumista, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. 

Sarja rakentuu usean eri kehyskertomuksen varaan. Alussa esitellään  pariskunta Taisto ja Rauha (subtle, this one ain't) jonka elämä katkeaa täysin sodan alkaessa. Taisto siirtyy rintamalle ja Rauhan kodin tuhouduttua hän ryhtyy Lotaksi. Marsalkka Mannerheim aloittaa Suomen puolustuksen suunnittelun sen jälkeen kun hallitus nimesi hänet ylipäälliköksi. Neuvostoliiton lentäjä-ässä Ivan Ivanovits tekee pakkolaskun Suomen puolelle ja aloittaa paluumatkan kotiin. Josif Stalin ylenkatsoo Suomen puolustusta, ja suunnittelee jo itsevarmana tulevia sotia ja valloituksia. Tässä on useita hyviä ideanpoikasia kasassa, mutta koska nämä kaikki ovat mukana n. 70-sivuisessa sarjakuvassa, ei niistä mihinkään keskitytä kunnolla eikä henkilöhahmoihin ehditä syventyä. Jos tarinassa on tarkoitus fokuksena olla enemmän tapahtumat itsessään, tuntuu osa näistä hahmoista täysin turhilta tarinassa. Raatteen Tie olisi toiminut parhaiten jatkosarjana, ei yksittäisenä sarjakuvaromaanina. Silloin se olisi voinut keskittyä kunnolla Taiston tappamisinhoon, Rauhan vahvuuteen vaikeana aikana ja Mannerheimin sotilasjohtajuuteen.

Sillä kuten sanoin, tässä on paljon todella hyviä ideoita ja ajatuksia. Ministerin kommentti Mannerheimin nuorentumisesta sotatilan alkaessa- "Mannerheim on mies joka elää parhaiten sotatilassa, muuten hän näivettyy"  on vahva lausunto. Samoin esille nostettu idea vihollisen asettamiseksi toiseuden tilaan on ajatus joka nostetaan hyvin esiin, kuten myös omien menetysten toiseuttaminen ("ei tapettu, ei murhattu- kaatunut.") ja kertoo paljon siitä, miten ihmiset pystyvät selviytymään epäinhimillisissä tiloissa ja hirviömäisten tekojen ympärillä. Rauhan kommentit "oman paikkansa löytämisestä Martoista" ja Ivan Ivanovitsin vahva kunniantunto olisivat kaikki ansainneet paljon enemmän tilaa, ja Lehtosaaren teksti on näissä, pohtivissa kohdissa parhaimmillaan. 

Mikä kirjassa toimii joka kohdassa on kuitenkin taide. Lukkarisen kynänjälki on sanalla sanoen upeaa. Talvisen Suomussalmen kylmyys hohkaa sivuista, tulitaisteluiden helvetillinen kaaos on vahvasti läsnä ja hän käyttää negatiivista tilaa hyväkseen luodessaan kuva kolkosta ja talvisesta maasta. Tämän hieman karusta ja "suttuisesta" kynänjäljestä huolimatta tapahtumia on helppo seurata ja tapahtumien karuus kuvastuu sitäkin paremmin. Myöskin historialliset henkilöt tunnistaa välittömästi. Tämä karuus ja tyyli kuitenkin hieman sotii kirjoitusta vastaan, sillä Rauha ja Taisto eivät juurikaan jää mieleen ulkonäkönsä suhteen. Tavallaan tämä on toimiva tehokeino; ketä he ovat paitsi tavallisia ihmisiä, tyhjä tila jolla täyttää itsemme, mutta kun heidän varaansa rakennetaan kehyskertomus, olisi toivottavaa että heidät tunnistaisi. Myöskin monissa kohdissa toivoin että teksti oltaisiin valla jätetty pois, ja annettu taiteen yksinään kertoa tarinaa. 

Raatteen Tie on hyvin ammattimaisesti tehty teos. Sen taide on korkeatasoista, sen käsikirjoitus on toimiva ja lopussa on kattava lähdeluettelo. Ehkä sen takia minusta tuntui siltä, että luin historiankirjaa enemmän kuin sarjakuvaa. Kaikesta näkyy että tekijöillä ei ole muuta kuin loputonta kunnioitusta talvisodan marttyyreitä ja veteraaneja kohtaan, asiat esitetään hyvin suoraan ja kertojaääni taustoittaa tilanteita kunnolla. Raatteen Tie on hyvä sarjakuva niille, joita aihe kiinnostaa mutta jotka eivät ole itse tutkineet vielä paljoa. Sotasarjakuvana se jatkaa kotimaista sotakuvauksen kirjoa; sota on helvettiä ja taistelut kovia, mutta kyllä niistä selvitään Suomalaisella sisulla. Arvostan sen ideoita ja taidetta paljon, mutta jäin ehkä toivomaan hieman syvällisempää ja pitempää tarinaa, jossa oltaisiin voitu vielä tarkemmin ja henkilökohtaisemmin pureutua talvisodan tunnelmaan ja ihmisten elämään 105 päivän aikana. Raatteen Tie ei puhutellut minua niin paljon kuin se selkeästi on puhutellut sen luojia, mutta suosittelen silti siihen tutustumista. 

Atte T

Hahmovikojen äärellä

Olen aina silloin tällöin käynyt läpi joitain aiheita twitterin puolella, joista voisin kirjoittaa pidempiäkin segmenttejä blogin puolelle. Joskus siirto isompaan mittakaavaan ei onnistu- kaikesta on vaikea hakata keskiarvollista 1000 sanan pakettia kasaan. Joskus käy kuitenkin niin kivasti, että aihe josta aiemmin oli mielenkiintoa kirjoittaa mutta tuntui että kokonaisuus jäisi laihaksi saa lisää lihaa luidensa ympärille ajan kuluessa.

Puhutaanpas siis hieman hahmojen puutteista ja vioista!

Tarinoiden hahmoilla on aina ollut jotain vikoja. Klassisin ja tunnetuin sekä kirjaimellisin esimerkki on Akilleus ja hänen legendaarinen kantapäänsä; voittamattoman Akilleuksen iho oli murtumaton, lukunnottamatta tämän kantapäitä joista tämän äiti oli pitänyt kiinni kastaessaan poikansa kuoleman virtaan. Samaan syssyyn menee Sigurd, jonka selässä on tammenlehden kokoinen heikko kohta. Mutta minua ei kiinnosta puhua fyysistä heikkouksista. Fyysiset heikkoudet ovat yleensä itsestäänselvyyksiä sen suhteen, että enemmin tai myöhemmin sankari tai konna kohtaa loppunsa sen kautta. Mikä minua kiinnostaa enemmän on heikkoudet hahmojen luonteissa, tavoissa tai motiiveissa, jotka tekevät näistä hahmoista mielekkäämpiä. Miksi sitten haluan puhua tästä?

Akilleuksen olisi kannattanut laittaa saappaat jalkaan.

Koska minusta tuntuu, että kaikki eivät arvosta hahmojen vikoja samalla tavalla kuin minä. Tämän näkee varsinkin tietyillä verkkosivuilla (kröhtwittertumblrköh) ja kun puhutaan naishahmoista, vähemmistöihin kuuluvista hahmoista, mutta myös mieshahmojen kohdalla tämä on nousussa. Tiettyjen elokuvien, pelien ja sarjakuvien hahmojen kohdalla näkee, kuinka heitä- ja varsinkin heidän kirjoittajiaan-kritisoidaan näiden hahmovikojen takia. Tämä on minusta ollut aina todella absurdi ajatus, ja sen tähden haluankin paneutua tämän pariin tänään kunnolla. Mutta aluksi, mitä tarkoitan hahmojen vioilla?

Sagassa hahmoilla on vikoja joka lähtöön, mutta ne myös setvitään.

Hahmon vika käytöksessä tai hahmossa itsesään on usein este, jokin jonka hahmon on ylitettävä matkallaan. Tämä on yleensä myös tarha sankarin muuten kiiltävässä julkikuvassa; Harry Potter on rohkea, reilu, oikeudenmukainen ja myötuntoinen, mutta hänen ylpeytensä ja lyhyt pinnansa saattavat tämän ongelmiin alinomaan. Peter Parker on oikeudentuntoinen ja valmis auttamaan kaikkia, mutta hänen lyhytnäköisyytensä ja itsekkyytensä haittaa tämän supersankarointia vakavasti. Nämä luonteenpiirteet ovat itsessään esteitä sankarin tiellä siinä missä antagonistit tai muut selkeämmät uhkakuvat. Kunnon hahmoviat tekevät sankarista mielenkiintoisemman, ja tuovat persoonallisempaa konfliktia mukaan tarinaan. Me odotamme että sankareissa on jotain vialla, jotain joka tekee heistä humaanimpia. Harry Potter ei ole vain "the chosen one", vaan myös normaali teini ongelmineen mitä se tuo mukanaan. Monet parhaista young adult-kirjoista perustavat viihdyttävyytensä juurikin hahmojensa vikoihin.

Kääntöpuoli tälle on se, että päällisinpuolin täydellisiä hahmoja aletaan vertailla näihin. Teräsmies on usein esimerkki tällaisesta hahmosta. Teräsmies on, nopealla tarkastelulla, vailla mitään heikkouksia niin fyysisesti kuin hahmonakin. Teräsmiehen heikkoudet eivät vain ole samanlaisia kuin muilla hahmoilla, koska Teräsmies ei ole kuten muut hahmot. Hän on tuhoutumaton ja vahvempi kuin muut, mutta tämä tekee hänestä myöskin hieman itsekeskeisen. Ei siinä mielessä etteikö hän välittäisi muista, päinvastoin; hän ottaa vastuun aina, koska hän voi kestää sen. Tämä johtaa siihen että Teräsmies aliarvioi kaikki ympärillään, eikä luota samalla tavalla muihin sankareihin. Tämä johtaa käytökseen, jossa hän ei konsultoi muita tai toimii oman päänsä mukaan. Kapteeni Amerikka on samassa kategoriassa. Marvel Cinematic Universe on tehnyt hienoa työtä Kapun pitkän kaaren hahmotarinan kanssa; Kapu on pohjimmiltaan hyvä tyyppi, joka ei näe mitään erikoista itsessään ja on aina valmis toimimaan oikein. Mutta hänen huolenpitonsa ja halunsa aina auttaa muita on myös jotain joka sokaisee hänet lopulta; hänen uskonsa omaan asiaansa ajaa ystävät ja liittolaiset ongelmiin jota hän ei itse tajua. Teräsmiehen ja Kapteeni Amerikan kaltaiset kiiltokuva-sankarit omaavat myös hahmovikoja, mutta ne eivät ole yhtä päivänselviä kuin muilla.

Ja sen tähden kaikki ystäväni ovat vankilassa.

Mutta ne viat, joista olen enemmän kuullut kritiikkiä, ovat hieman enemmän ajankohtaisia vikoja. Kasuaali homofobia, rasismi ja seksismi ovat hahmovikoja joita kritisoidaan eniten. Ja tämä on sinänsä ymmärrettävää: sankarit ja protagonistit jotka omaavat näitä näitä luonteenpiirteitä ovat asemassa jossa he voivat normalisoida vahingollisia asioita. Mutta siitäkin huolimatta, nämä luonteenpiirteet ovat olemassa siksi, että heillä on jotain jonka kanssa kamppailla. Otetaan kaksi suosikkiesimerkkiäni; Sera videopelistä Dragon Age: Inquisition ja Steve Trevor Wonder Woman-elokuvasta. Sera on eräänlainen Robin Hood-hahmo, tavallista kansaa puolustava varas ja jousiampuja, joka ei juurikaan välitä laista tai jumalista. Hän on myöskin lesbo ja kaupunkihaltia (Dragon Agen lähin paraabeli juutalaisiin), eli kahden merkittävän vähemmistön jäsen. Mutta Sera on myös kasuaalin rasistinen toisia haltioita kohtaan ja heittää silloin tällöin transfobisia vitsejä. Tämä on kuitenkin osa tämän hahmoa; hän ei ole niin puhdas ja oikeassa kuin hän luulee olevansa. Sera on dekonstruktio sankarillisesta varkaasta, joka vastustaa auktoriteetteja ja traditioita, mutta koska Dragon Agen maailma on juurrutettu realistisiin ongelmiin, ei hän itse näe mitään väärää käytöksessään inhota oman verenperintönsä kulttuurisia juuria tai niitä joita hän ei ymmärrä. Tämä on yleistä "oikeassa maailmassa" kuten olemme viime aikoina huomanneet.

"Listen,"Elven life" is backwards and boring."

Steve Trevor on hieman lievempi paketti. Trevor on kaikin puolin mainio kaveri; ennakkoluuloton, rohkea, ei kaihda uhrata omaa turvallisuuttaan toisten avuksi ja on suojelevainen kavereitaan kohtaan. Mutta Steve Trevor on myöskin aikakautensa tuote. Monet ovat syyttäneet tämän suhdetta Dianan kanssa seksistiseksi ja kuinka Trevorin täytyy olla äänessä aina samaan aikaan Dianan kanssa ja kuinka tämä ei luota Dianaan tarpeeksi. Kyllä, tämä on täysin totta, mutta kannattaa huomioida että kyseessä on 1900-luvun alkuvuodet. Sosiaalinen progressio ei ole samalla tasolla nykypäivän kanssa, ja Trevorin oma kasuaali seksismi on jotain mikä hänen täytyy ylittää hahmona. Steve Trevor on kasvanut ympäristössä jossa naisten odotetaan olevan hiljaa ja jättävän puhuminen miehille, ja vaikka Trevor onkin paremmasta päästä miesten käytöksessä naisten ympärillä, on hänelläkin opittavaa. Hän ei kuitenkaan ikinä saa mahdollisuutta, koska hän uhraa henkensä rakastamansa naisen puolesta. Lopussa hän on valmis uskomaan koko ihmiskunnan tulevaisuuden Dianan harteille, mikä on paljon kehitystä tämän elokuvan aikana.

Joskus tuntuu siltä, että se mitä fanit haluavat hahmoiltaan, on täydellisyyttä. Sankarit eivät saa olla ennakkoluuloisia, heidän pitää olla avoimia kaikkia kohtaan ja vastustaa auktoriteetteja. Karu ulkokuori on hyvä, mutta sisällä pitää takoa kultainen sydän. Mutta mielestäni nämä hahmot ovat pitkälti tylsiä ja ennalta-arvattavia. Kunnon protagonistilla on luonteenpiirteitä, tapoja ja heikkouksia jotka tekevät hänestä mielenkiintoisne, antavat jotain sisäistä kamppailtavaa. Twitterissä osallistuin sarjakuvahaasteeseen, jossa viimeksi kysyttiin kahta lempihahmoani sarjakuvista. Valintani liittyvä myös vahvasti tähän; Hellboy auttaa muita hädässä ja ei pelkää vaarantaa itseään, mutta hän on lyhytpinnainen, taipuvainen tarpeettomaan väkivaltaan ja pelkää vastuuta. Kamala Khan alias Neiti Ihme on Marvelin sankareista parhaimpia- auttaa pienissäkin ongelmissa, välittää kaikista ja ei halua satuttaa ketään, mutta hänen itsekeskeisyytensä ja paikkapaikoin sokea uskonsa esikuviinsa ajaa hänet ongelmiin tuon tuostakin. Pidän myös hyvin paljon Biowaren pelien kuten Dragon Agen ja Mass Effectin viallisista sankareista kuten Serasta, Mirandasta, Iron Bullista ja Stenista; kaikki he omaavat negatiivisia luonteenpiirteitä ja ennakkoluuloja, mutta heille annetaan myös mahdollisuus kasvaa niistä pois. Jos nämä hahmot olisivat ensitapaamisesta lähtien avoimia kaikille, kavereita keskenään ilman ennakkoluuloja tai stereotyyppisia ajatuksia toisista, olisi pelissä huomattavasti vähemmän särmää ja makua.

"Le mieux est l'ennemi du bien."

Täydellisyys on hyvän vihollinen.

Atte T

Atte Arvostaa: Lumotut

Ihan aluksi kaksi asiaa:

1. Jouduin taas tekemään kovan valinnan kahden elokuvan väliltä- joko Logan Lucky tai tämänpäiväinen valintani Lumotut. Päädyin tähän sen pohjilta, että olen arvioinut komedialeffoja aika paljon, mutta tämänkaltaiset trillerit ovat harvinaisempia.

2. En ole nähnyt alkuperäistä vuoden 1971 Lumotut-elokuvaa, saatikka ole lukenut teosta johonka nämä elokuvat perustuvat. En siis voi verrata tai olla vihainen jos elokuva on tehnyt erilaisia tai vääriä valintoja toistensa kesken. Enkä sitä oikeastaan muutenkaan haluaisi tehdä.

Lumotut

Elokuva: Amerikan Sisällissodan raivotessa, Virginialainen nuori tyttö nimeltä Amy (Oona Laurance) löytää haavoittuneen unionikorpraali John McBurneyn metsästä. Hän auttaa tämän Miss Martha Farnsworthin (Nicole Kidman) tyttökouluun turvaan, jonne hänet otetaan varovaisesti tervetulleeksi. Kaikki koululla ovat jollakin tavalla McBurneyn pauloissa, mutta kuinka kauan tämä lumous voi kestää?

Lumotut oli kaikin puolin erikoinen elokuvakokemus. Elokuvan ensimmäisen 40 minuutin ajan ajattelin tämän olevan kenties tylsin ja ärsyttävin elokuva jonka olen nähnyt pitkään aikaan, mutta viimeiset 40 minuuttia olin istuimeni reunalla, seuraten herkähtämättömästi julman tapahtumasarjan päätöstä. Sofia Coppola on tehnyt Lumotuissa uransa teknisesti parhaimman elokuvan, aina ohjauksesta käsikirjoitukseen. Elokuvassa on hyvin satumainen tunnelma; luonnollisesti valaistut, aamu-usvan ja iltaruskon maalaamat metsät ja vanhan plantaasin jylhyys antaa tapahtumapaikalle eristetyn ja toismaallisen fiiliksen joka toimii sen eduksi.

Kaikki näyttelijät elokuvassa antavat hyvän roolisuorituksen, mutta pinnalle tyttökoulun asukeista nousee kolme nimeä yli muiden, ja heidän roolinsa kaikki eroavat merkittävästi toisistaan. Nicole Kidman on vakaa, teräksinen ja äidillinen hahmo, joka huolehtii kaikkien talon asukkaiden huolenpidosta ja on se ääni jota kuunnellaan. Kirsten Dunst on "kahlittu" nainen Edwina Morrow, joka on selkeästi ansassa oman myötätuntonsa ja tiukan kasvatuksen keskellä. Hän on alati hillitty ja tyynen oloinen, mutta pinnan alla kiehuu. Dunst antaa elokuvan parhaan roolisuorituksen, ja häntä ei ollut edes tunnistaa aluksi. Elle Fanning on Alice, kapinallista henkeä huokuva teini, jonka aluksi antagonistinen asenne korpraalia kohtaan muuttu hetkessä kielletyn hedelmän himoitsemiseksi, ja kaikki Fanningin asenteesta ulkomuodon huolittomuuteen huokuu normeja rikkovaa asennetta.

Colin Farrell on varmasti tällä hetkellä ainoa filmitähti, joka pystyy tämänkaltaiseen rooliin ilman ongelmia; alussa hän on viaton, rehellinen ja luotettavan oloinen sotilas, positiivinen roolimalli joka maksaa huolenpidosta auttamalla kotitöissä, mutta hetkessä on hän huokuu raivoa ja vaaraa kaikille hänen ympärillään. Farrell on niin karismaattinen ja traditionaalisen komea sotilaspuvussaan, ettei sinänsä ole ihme että nuoret tytöt varsinkin talossa kaatuvat välittömästi tämän jalkoihin. McBurney on kuitenkin myös uhkaava, varsinkin alitajuntaisesti. Tietyissä kohdissa hänen käytöksestään on nähtävillä saalistajan ja hyväksikäyttäjän maneereja, ja juuri hänen ansiostaan elokuvan tunnelma muuttuu kokonaan puolenvälin tienoilla.

Mutta kuten sanoin, ensimmäiset 40 minuuttia ovat todella, todella puudutavat sellaiset. Se on lähinnä erinnäisiä arkiaskareita ja talon naisväen kilpailua McBurneyn huomiosta. Toki tämä myöhemmin maksetaan takaisin todella ahdistavalla ja jännittävällä loppupuoliskolla, ja on osa koko elokuvan metatason huijausta todellisesta luonteesta, mutta alun kankeus voi olla osalle liikaa. Lumotut on elokuva naisista ja heidän maailmastaan aikana, jossa mies voi olla samaan aikaan lumoava, mutta uhka tälle maailmalle. Sen satukirjamainen tunnelma ja kuvaus antaa mielikuvan juurikin tästä-sadusta, jossa on uhka, hyviä tekoja joista ei saa palkkiota ja opetus lopussa. Lumotut on haastava elokuva; samaan aikaan tylsistyttävän vanhanaikainen tarina joka kiihtyy loppua kohti mentäessä sulavasti yhä uhkaavammaksi trilleriksi. Klassisesta ulkonäöstään ja romanttisesta subtekstistä huolimatta tämä ei ole romanssi tai rakkaustarina, vaan varoittava tarina pettävistä ulkokuorista. 

Atte T