Kyberpunk ja Upgrade- älä anna sen syödä sinua

Paljon on ollut puhetta kyberpunk- genren pitkäikäisyydestä ja samalla sen tietystä monotonisuudesta. Kyberpunk elää ja hengittää, mutta sen ulkomuoto ja sisältö toistaa samoja teemoja ja estetiikkoja uudestaan ja uudestaan. Tänään haluan puhua yhdestä hyvin tietystä kyberpunk- elokuvasta, joka oli kaikin puolin loistava esimerkki siitä, kuinka tekemällä pientä voi saada aikaiseksi genrensä malliesimerkin. Mutta aluksi:

Kyberpunk- kun teknologia kohtaa kapinan

Kyberpunk on suhteellisen tuore tieteiskirjallisuuden alalaji, jonka juuria kaivellessa voi kuitenkin hetkessä löytää itsensä koko tieteisfiktion alkuhämäristä. Kyberpunkin termin loi kirjailija Bruce Bethke teoksessaan... Cyberpunk (1980), yhdistellen sanoja jotka kuvasivat teknologiaa ja "sosiaalisesti syrjäytyneitä nuoria". Cyberpunk kertoi nuorista tietokone-experteistä (ei vielä kuitenkaan hakkereista, palataan tähän pian) jotka aiheuttavat hankaluuksia. Vaikka Cyberpunk loi termin, oli kuitenkin William Gibsonin teos Neurovelho (Neuromancer, 1984) se mikä kodifoi kyperpunkin monista päällimmäisistä ideoista; kyberavaruus (termi jonka Gibson itse loi), hakkerit, kybernetiikka, yhteiskunnan raju kahtiajakautuminen ja erinnäiset alakulttuurit ovat esillä Neurovelhossa, kuten myös teemat eriarvoisuudesta, kybertekniikan vaaroista ja kapitalismin kritiikki- sekä tietysti Japanin käyttäminen synkän ja sieluttoman tulevaisuudenkuvan luomisessa koska teknologiatuotannoltaan rikas Japani oli 1980-1990-lukujen vaihteessa suosittu välikäsi kuvaamaan synkkää tulevaisuutta koska se uhkasi Yhdysvaltojen teknologiamarkkinoita ja tätä käytetään yhä mikä on hieman kyseenalaista ja häiritsevää.  

Joka tapauksessa kyberpunk kuitenkin otti tästä tulta alleen kunnolla ja pian kokonainen alagenre alkoi kukoistamaan, luoden kuvia tulevaisuudesta jossa kyberteknologia, virtuaalimaailmat, korporaatiot ja hakkerit ovat arkipäivää. Nämä visiot ovat myös lähes poikkeuksetta synkkiä dystopioita, heijastaen aikakauden pelkoja tulevaisuudesta jonka teknologian kehitys ja suuryhtiöiden nousu loivat. Pian myös teokset jotka syntyivät ennen genren virallista kodifoitumista alkoivat saamaan kyberpunk- näkyvyyttä; parhaimmat esimerkit lienevät Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä (1968) ja Katsuhiro Otomon Akira (1982), ja näiden elokuva-adaptaatiot auttoivat luomaan visuaalista kuvaa kyberpunkin maailmoista. Suunnattomat kaupungit, jotka ovat tuhon reunalla, eläen totalitaristisessa maailmassa jossa kasvottomat korporaatiot ja yhteiskuntaelimet nielaisevat ihmisiä sisäänsä. Elokuvat jotka joko käyttävät kyberpunkin tropeja ja estetiikkaa tai ovat suoraan kyberpunkkia genreltään ovat moninaisia; Tron, RoboCop, Total Recall, Hackers, Johnny Mnemonic, Dark City, Matrix- trilogia, Elysium, Chappie, Ghost in the Shell ja monia muita. Myös televisiossa on kyberpunk päässyt valloilleen viime vuosina Mr. Robotin ja Altered Carbonin kaltaisten ohjelmien kautta. 

Olennaista kyberpunkille teknologian lisäksi on yhteiskunnalliset teemat. Kapina yhteiskuntaa vastaan näkyy yhä vahvasti klassisessa estetiikassa, joka imee vaikutteita punk-liikkeiden muodista ja tyylistä, ja kuinka hakkerit, shadowrunnerit ja muut päähenkilöt kyberpunkissa toimivat usein lakia ja järjestystä vastaan. Elokuvat kuten Blade Runner esittävät mainosten pervasiivisuuden kaupunkikuvassa, kuinka kapitalismi on vallannut koko yhteiskunnan ja on kaikkialla. Multikansalliset, kasvottomat korporaatiot hallitsevat kaikkea ja usein heidän toimintansa on ihmisarvoja polkevaa ja tuhoisaa ympäristölle kaikin tavoin. Korruptio, vallan ja valuutan tiukka jakautuminen ja "alempien" yhteiskuntaluokkien kapina tätä kaikkea vastaan on kyberpunkin vakiokamaa, jossa teknologia on usein tapa päästä tasoihin sinua varakkaampien ja parempiosaisten kanssa.

Mitä noissa torneissa on? Ketkä asuvat kaukana katujen väkivallasta?

Viime vuosina tulleet kyberpunkin tuotokset ovat tuntuneet hieman käytetyn oloisilta. Kun Ghost in the Shell lopulta sai live-action adaptaationsa vuosi takaperin, tuntui se vanhalta ja turvalliselta, sillä alkuperäisen Ghost in the Shellin estetiikka on aikoja sitten otettu ja uudelleenkäytetty uudestaan ja uudestaan. Sama kokee muita uudempia kyberpunkin tuotteita; Altered Carbonin suoraan Blade Runnerista kopioitu kaupunkikuva ei tunnu ahdistavalta vaan tutulta ja odotetulta. Sama tulee mieleen katsoessa Alitan traileria tai tulevaa Cyberpunk 2077- peliä, jotka tuntuvat jämähtäneen 1980-luvun estetiikkaan. Tämä ei ole enään ahdistavaa tai ajatuksia herättävää, vaan tuttua ja turvallista. Lause tyyli ennen tarkoitusta, asenne ennen kaikkea joka koristi Cyberpunk- roolipeliä tuntuu uhkaukselta; tyyli ilman substanssia on vain onttoa estetiikkaa. Mutta onneksi on kyberpunkin edustajia jotka ovat tuoneet jotain erilaista näille markkinoille; vaikka Blade Runner 2049 käyttääkin yhä Los Angelesin tuttua pilvenpiirtäjä- labyrinttia pohjanaan, on mukana paljon modernimpia ahdistuspisteitä tämän lisäksi. Logan yhdisti kyberpunkkiin supersankaritarinan elementtejä sekä hyvin moderneja teemoja pakolaisuudesta. 

Ja Upgrade käyttää teknologiapelkoa kuvaamaan hyvin toistuvaa teemaa viime vuoden spefi-elokuvissa. 

Upgrade- kun teknologia kohtaa kivun

Upgrade on 2018 ilmestynyt elokuva jonka on ohjannut ja kirjoittanut Leigh Whannel, Saw- ja Insidious- elokuvasarjojen pitkäaikainen kirjoittaja. Upgrade kertoo Greysta (Logan Marshall-Green), joka elää tulevaisuuden Amerikassa. Hän korjaa vanhoja autoja työkseen, vaimonsa Ashan (Melanie Vallejo) työskennellessä robotiikka-firmassa. Greyn elämä kuitenkin muuttuu lopullisesti kun kotimatkalla Asha ammuttaan ja Grey halvaantuu kaulasta alaspäin. Neliraajahalvaantunut Grey saa kuitenkin uuden mahdollisuuden; kybernetiikkanero Eron Keen (Harrison Gilbertson) tarjoaa Greylle mahdollisuuden kävellä ja olla normaali, asentamalla tähän uusimman keksintönsä, STEM- sirun. STEM (äänenään Simon Maiden) toimii, ja antaa Greylle mahdollisuuden etsiä käsiinsä vaimonsa tappajat. STEMin vahvistamana alkaa verimylly läpi synkkien katujen kohti oikeutta.

Upgrade on erittäin tyylikäs esimerkki oman genrensä- tai tässä tapauksessa ehkä genrejensä elinvoimaisuudesta ja monimuotoisuudesta. Upgrade on kyberpunkkia, kauhua, toimintaa ja välillä jopa komediaa samassa paketissa, yhdistellen näitä sulavasti yhteen. On paljon mitä voisin sanoa tästä elokuvasta ja sen hyvistä puolista. Logan Marshall-Green antaa huikean roolisuorituksen, eritoten fyysisen suorituksen puolessa jossa hän esittää todella hyvin oman ruuminsa hallinan olevan jossain muualla, käyttäen tätä niin komediseen kuin kauhistuttavaan lopputulokseen. Tätä tukee vahva kameratyö, joka vahvistaa Greyn konemaista liikehdintää ja esittää Upgraden teknologian täytteisen maailman kolkkoutta. Jed Palmerin konemusiikki heijastaa niin genrensä klassikoiden kuten Blade Runnerin äänimaailmaa, luoden varsinkin Greyn hädän hetkillä ahdistavan tunnelman. Elokuva tehtiin suhteellisen pienellä budjetilla, 3-5 miljoonaa, ja tämä ei näy kertaakaan elokuvassa negatiivisesti. Upgraden maailma on lähellä kyberpunkin estetiikkaa; korkeita torneja jukstapositiossa köyhien kortteleihin, mutta maailma tuntuu modernimmalta kuin useimmat kyberpunkin maailmat; sen sijaan että se emuloisi 1980-luvun estetiikka ja Blade Runnerin tyyliä, Upgrade tuntuu kehittyneen tästä ajasta ja sen muodista ja tyylistä.

Leffan pääteema on kuitenkin kyberpunkin klassinen teema; kybernetiikka ja ihmisyys, ja miten teknologia voi syödä sielun, niinsanotusti. Tämä koneistumisen kuvaaminen sieluttomuutena ja tunteettomuutena on vanha kikka tieteisfiktiossa. Jos joku halutaan esittää epäinhimillisenä tai vaarallisena, sitä enemmän häneen on lisätty teknologiaa. Jos koko hahmon ihmisyys halutaan pistää vaakalaudalle, on hän usein androidi tai robotti. Teknologia on usein näissä tarinoissa lähtökohtaisesti epäinhimillistä, teknofobian ollessa vahva osa maailmaa. Upgrade esittää lukuisia ihmisiä jotka ovat vahvistaneet itseään teknologialla- kamerasilmiä, haulikoita käsien sisällä, nanobakteereita ja vahvistettuja kudoksia. Mutta tämä teknologia ei sinänsä ole se mikä syö käyttäjänsä sielun. Kyse on enemmän syystä miksi heidät on vahvistettu teknologialla, ja minkä kuvaamiseen elokuva käyttää tätä.

HUOMIO: tässä osiossa juonipaljastuksia- mukaan lukien elokuvan lopusta.

Grey, kuten hänen jahtaamansa rikolliset, ovat ihmisiä jotka ovat kärsineet ja menettäneet jotain. Grey ilmaisee olevansa kotoisin tietystä korttelista, jonka elokuva näyttää olevan kokoelma telttaleirejä ja hiljalleen homehtuvia parakkeja, joissa huumeet ja väkivalta rehottaa. Grey on kotoisin näistä oloista, ja hänen epäluulonsa teknologiaa kohtaan nousee näistä oloista. Poliisin harjoittama tarkkailu on alituisesti mukana näillä alueilla, lennokkien vahtiessa alati. Greyn halvaannuttua kehottaa hänen äitinsä ja ystävänsä häntä elämään uudestaan, kuten Asha olisi toivonut. Mutta hänet houkutellaan palaamaan takaisin, ja STEMin avulla Grey aloittaa kostotehtävänsä. STEM ohjailee häntä nyrkkitappeluissa ja takaa-ajoissa, pistäen porukkaa lihoiksi, usein jopa vastoin Greyn tahtoa tai tämän katsoessa toisaalle. Hetki hetkeltä STEM saa enemmän valtaa Greyn kehosta, kunnes lopulta hän ei enään hallitse itseään, STEMin pakottaessa hänet liikkelle. Greysta on tullut oman vihansa ja kostonhimonsa vanki, kykenemätön elämään mitenkään itsenäisesti näiden ulkopuolella. Hän tappaa, kiduttaa, pilkkaa kuolleiden muistoja ja ei anna armoa. Kybertekniikka ei ole kuin metafora koston ja vihan tuomalla tyhjyydelle.

Greyn viedessä STEMin paikallisen hakkerin luokse, näyttää elokuva ihmisiä virtuaalitodellisuudessa, kyberpunkin vanhassa vakionimessä. Greyn kysyessä miksi ihmiset viettävät aikaa päivien, jopa viikkojen ajan valhemaailmassa. Hakkeri Jamie (Kai Bradley) vastaa sanomalla, kuinka todellisuus voi olla välillä pelkkää tuskaa. Tämä, yhdistettynä Greyn itsemurhayritykseen, muodostaa teeman symbolisesta itsetuhosta jonka tuska ja traumat aiheuttavat. Kuten viime vuoden parhaimmassa scifi-elokuvassa Annihilation, tämä symbolinen itsetuho jättää jälkeensä vanhan minän, antaen uuden, tuntemattoman minän matkata kohti tulevaisuutta. Hetki hetkeltä Grey uppoaa myös haavemaailmaan, maailman jossa Asha elää, jossa hänen ei tarvitse elää rakastamansa ihmisen poissaolon aiheuttaman kivun kanssa. Ja lopulta STEM antaa sen hänelle. STEM kuormittaa Greyn mielen kuvilla onnellisesta maailmasta, ottaen täysin vallan tämän kehosta, tapettuaan aluksi kaikki jotka olivat vastuussa Greyn elämän tuhoamisesta, jatkaen matkaansa kohti ihmisyyttä.

literally getting that taste of human blood

Mietin Upgradea katsoessani sitä koska viimeksi teknologia ja kybernetiikka on ollut näin olennainen osa elokuvan teemaa ja sisäistä viestiä. Upgrade on kyberpunkkia joka ei pelkää käyttää genrensä estetiikkaa, ideoita ja kliseitä mielenkiintoisen, tunteellisesti vahvan ja lopulta hyvin subjektiivisesti kammottavan tai iloisen lopun luomiseen. En tiedä millä kannalla olen. STEM lukitsi Greyn vangiksi omaan ruumiiseensa, palauttaen hänet omaan alkutilanteeseensa ennen STEMiä, tarjoten hänelle fantasian jossa hänen ei tarvitse kärsiä. Onko tämä onnellinen loppu jossa Grey saa rauhan, vai kauhuelokuvan loppu jossa moraaliton, kylmä entiteetti joka on kuiskaillut alati sankarin korvaan, hallitsee Greyn kehoa vastoin tämän tahtoa. En tiedä. Tämä loppu on vahvan monitulkintainen, se herättää filosofisia kysymyksiä kuten hyvän scifin kuuluukin ja muistuttaa myös tärkeästä ajatuksesta kivun, vihan ja kostonhimon edessä;

Älä anna sen syödä sinua.


Atte T

Atte Arvostaa: Glass

Vuoden toinen elokuva-arvostelu, ja vuorossa on M. Night Shyamalanin uusin elokuva. Shyamalan on ohjaaja jonka tuotannon laadun katoamiselle nauraminen oli vielä yhteen aikaan osa internetin elokuvapiirien rinkirunkkausta. Shyamalan on tehnyt elokuvia jotka eivät ole miellyttäneet monia (Last Airbender, After Earth ja The Happening nousevat usein esiin ensimmäisenä) mutta jonka listalta löytyy myös hyviä ja suorastaan loistavia elokuvia. Kuudes Aisti on yhä arvostettu mysteerileffa jonka twisti vielä tuolloin tuntui uudelta ja Signs on mielpiteitä enemmän jakava mutta silti monien mielestä uniikki ja ajatuksia herättävä elokuva. Minulle kuitenkin Shyamalanin paras elokuva on yhä Unbreakable, leffa jonka joudun tässä arviossa spoilaamaan. Jos et ole nähnyt Unbreakablea ja et tiedä siitä mitään, suosittelen katsomaan sen. Ja siihen perään Splitin, joka on ongelmallinen mutta ihan toimiva elokuva. Lopulta voit katsoa perään Glassin. 

VAROITUS: JUONIPALJASTUKSIA UNBREAKABLESTA ja SPLITISTÄ. SHYAMALAANISIA JUONIPALJASTUKSIA

Glass

Elokuva: David Dunn (Bruce Willis) vahtii Phidalphian katuja, koittaen löytää nuoria naisia kaappaavan sarjamurhaaja Kevin Crumbin. (James McAvoy). Lopulta he molemmat jäävät kiinni, päätyen Raven Hillin mielisairaalaan psykologi Ellie Staplen (Sarah Paulson) hoidettavaksi. Mutta Dunn ja Kevin eivät ole ainoat jotka luulevat olevansa supersankareita. Kolmatta potilasta kutsutaan nimellä Herra Lasi (Samuel L. Jackson).

Tulen epäonnistumaan tänään tehtävässäni. Te olette tulleet tänne kuulemaan, onko tämä elokuva minun mielestäni hyvä vai huono. En osaa vastata tähän kysymykseen, muuta kuin muutamalta aspektilta. Glass on outo elokuva, joka jätti minut outoon tilaan ja joka minun todellakin pitää nähdä toisen kerran. Ensimmäinen kolmannes oli erittäin vakuuttava jatko molemmille elokuville, toinen kolmannes muuttui hitaaksi ja ekspositiolta raskaaksi ja viimeisessä osassa juna lähti raiteilta, tällä kertaa vain kuvainnollisesti. M. Night Shyamalanin tapa rahoittaa omat tuotantonsa antaa hänelle aina lähes absoluuttisen vapauden elokuviensa suhteen, ja Glassissa tämä näkyy hyvin. Sitä ei kiinnosta tippaakaan yleisön toiveiden palveleminen, fanservice tai odotettavat ratkaisut. Välillä tämä toimii, välillä tämä ei todellakaan toimi, mutta Shyamalanin pokkaa ja itsenäisyyttä on pakko ihailla alati.

Mikä toimii parhaiten elokuvassa on pääkolmikko, tai sanotaanko että pääkaksikko; McAvoy ja Jackson todellakin vetävät tätä elokuvaa eteenpäin. Monet ovat sanoneet että Glass on enemmän jatkoa Splitille kuin Unbreakablelle, ja tässä suhteessa he eivät ole väärässä. McAvoyn magneettinen roolisuoritus Kevinin 24 eri persoonana on alati viihdyttävä, oli kyse sitten 9-vuotiaan Hedwigin eläväisestä liikkeestä tai Denniksen hallitusta ahdistavuudesta- Pedosta nyt puhumattakaan. Jackson on suurimman osan elokuvasta katatonisessa tilassa, kuvaten hyvin hänen haurasta tilaansa, ja kun Elijah Pricen lopulta pääsee irti on Jackson juuri täydellinen. Bruce Willis valitettavasti nukkuu elokuvan läpi mikä on sääli, sillä Unbreakable oli yksi Williksen uran tähtihetkistä ja toivoin tämän jatkuvan.

Heikommalla puolella on sitten melkein kaikki muut. Sarah Paulsenin psykologilta puuttuu kokonaan Elijahin, Davidin tai Kevinin mielenkiintoinen syvyys saatikka minkäänlainen tausta supersankareissa, eikä häntä saada muuksi kuin yksiulotteiseksi inttäjäksi. Loistava Anya Taylor-Joy palaa Casey Cookena Splitin tapahtumien jälkeen, mutta vaikka hänen kontaktiaan Keviniin nostetaan hieman esiin, ei Caseyllä itsellään ole juuri agendaa elokuvassa. Davidin poika Joseph (Spencer Treat Clark, palaa Unbreakablesta) on Jim Olsen- henkinen satelliittihahmo ilman sisäistä elämää isänsä supersankaroinnin ulkopuolella ja Elijahin vanha äiti (Charlayne Woodard, kuin myös) jää eniten sivulinjoille, joskin hänen suhteensa poikansa tekoihin esitetään mielenkiintoisesti. Nämä sivuhahmot ovat lähes poikkeuksetta yksiuloitteisia ja elävät lähinnä Glassin kolmen päähenkilön ympärillä....mikä oli mahdollisesti tarkoituskin.

Split ja Unbreakable ovat elokuvia kivusta, oli kyse sitten traumoista tai kuulumattomuuden tunteesta. Oli kyse sitten Elijahin synnynnäisen sairauden tuomasta lohduttomuudesta ja alituisesta kivusta tai Kevinin kokeman hyväksikäytön aiheuttama pelko maailmaa kohtaan jossa hän joutuu antamaan vallan Pedolle, kipu on ohjannut heitä pahoihin ja hyviin tekoihin. Glass sekä muistaa tämän että unohtaa sen samaan aikaan. Pääkolmikon tapauksessa tämä on yhä mukana, mutta Casey ei ikinä saavuta omaa sankaruuttaan tai pahuuttaan, vaikka hänen elämänsä on täynnä kipua. Hänellä on taustatarina joka sopii tähän, ja melkein jopa odotin tätä elokuvan aikana. Glass ja Shyamalan nostavat kivun esiin Pedon harjoittaman filosofian kautta; rikkinäiset ihmiset ovat parempia, sillä he ovat kestäneet ja sitten nousseet kivun yläpuolelle. Hyvän idean poikanen on tuolla sisällä jossain, mutta Glassissa tämä filosofia koskee vain kolmea päähenkilöä. Casey, Joseph ja Mrs. Price ovat statisteja, kykenemättömiä kehittymään niin kauan kuin Vartija, Peto ja Herra Lasi ovat olemassa. Mutta oliko tämä tarkoituksellista?

Ja koska en halua enkä voi paljastaa loppua teille, joudun vain sanomaan että tästä huolimatta, ja osittain tämän takia, Glass oli elokuva josta lopulta....pidin? Shyamalan on tehnyt elokuvan, joka ei halua miellyttää ketään, joka muuttuu lopussa sekä yliampuvan hassuksi että lähes ruokottavan ilkeämieliseksi. Tunnelmanmuutokset ja Shyamalan kulkevat käsi kädessä, ja arvostan sitä kuinka paljon hän ei välitä seurata Unbreakablen jälkeen syntynyttä supersankarielokuvien buumin tuomia odotuksia tai kliseitä. Samaan aikaan elokuva punoo klassisten tropejen subversioita, mutta toisaalta hieroo niitä päin katsojien naamaan, luottamatta heihin lainkaan. Glass on Shyamalania puhtaimmillaan; vahvasti hänen visioidensa, ajatustensa ja tarkan silmänsä luoma elokuva, jossa on sisällä todellinen helmi. Sääli että sydänkäyrän lailla pomppiva tunnelma, dialogin vaihteleva laatu ja tiettyjen filosofisten ideoiden kuihtuminen sekä perinteinen Shyamalaaninen twisti joka ei tee mitään järkeä estävät sitä olemasta....jotain? Oikeasti, tämä oli todella vaikeaa. En tiedä mitä elokuvasta ajattelen. Samaan aikaan se tuntuu loistavalta että kauhealta. Harva elokuva on näin subjektiivinen, joten sanoisin että menkää katsomaan itse. Puhutaan sitten lisää joskus toiste.

Atte T

Samaistumisen haasteet ja Honda-San

Minä olen joskus silloin tällöin sanonut että olen työskennellyt niin sanotussa nörttikaupassa, tarkalleen Tampereen Fantasiapeleissä. Tänä vuonna näiden töiden alkamisesta on 7 vuotta, ja vaikka en ole enään kahteen vuoteen ollut töissä sielä enään kokonaisvaltaisesti, olen ollut kuvioissa mukana satunnaisesti festarimyyjänä ja jouluapulaisena. Monet teistä ovat saattaneet törmätä tai jopa tutustua minuun näiden töiden kautta. Nykyään kun opiskelujeni takia en ole edes enään samassa maakunnassa, on nämä satunnaisetkin työt hieman vähentyneet. Mikä on ymmärrettävää, joskin hieman sääli. Pidin työstä, olin hyvä siinä ja työkaverini ja vakioasiakkaat olivat ainainen ilo.

Työ oli hyvin perinteistä myyntihommaa pienessä kaupassa, ja nautin kuinka sain olla tekemisessä myyjänä tavaran kanssa josta tiesin jotain. Sarjakuvat, roolipelit ja figupelit tulivat tietysti takaraivosta, mutta myös manga, lautapelit ja lopulta jopa erinnäiset keräilykorttipelit tulivat hyvin tutuksi. Parhaita hetkiä olivat ne, kun joku tuli kysymään jotain, itselleen tai lahjaksi, ja onnistuin suosittelemaan jotain jonka tiesin hyväksi ja sopivaksi. Tämä oli erityisen hieno fiilis sarjakuvien kohdalla, koska sarjakuvamyynti Suomessa on vähän kärsivä ala. Kun pystyt asiakkaan kanssa keskustelemaan sarjakuvista, peleistä ja niitä ympäröivästä kulttuurista, muodostuu helposti luotettavia myyjä-asiakas-suhteita joita arvostin paljon. Nyt olen enemmän suuntamassa kohti akateemista uraa, lähempänä koulutustani, mutta muistelen lämmöllä myyntityötä nörttikaupassa.

Osa teistä ehkä ihmettelette, miksi puhun vanhoista töistäni blogissa jonka pitäisi kertoa tuotteista, ei niiden myymisestä. Tällä kertaa nämä kaksi yhdistyvät erikoisella tavalla, sillä aiheenamme on tänään erittäin harvinainen aihe tälle blogille; anime.

Puhutaan hieman Skull-Face Bookseller Honda-Sanista.

Haluan hieman selventää omaa kantaani animeen sen kuluttajana, sillä se kuinka vähän olen puhunut siitä blogissa on ehkä merkki ristiriitaisesta suhteestani siihen. Aikoinaan olin animen suurkuluttaja- Naruto, One Piece, Bleach, Black Lagoon, Cowboy Bepop, Fullmetal Alchemist & Fullmetal Alchemist Brotherhood- listaa voisi jatkaa. Tämä sitten laantui yhdessä kohtaa, ja myöhempinä vuosina on animejen määrä tippunut ja mielipiteeni ja makuni muuttunut radikaalisti. Katselin Attack on Titania sen ollessa juuri tullut kuuma uutuus, ja se lähinnä tylsistytti minua. Koitin katsoa One Punch Mania, mutta olin nähnyt samat vitsit aiemmin. Jokaisen viime aikojen hittianimen olen skipannut armotta, parilla poikkeuksella. Katsoin kokonaan erinomaisen Aggretsukonin Netflixistä, ja veljeni käskystä katsoimme jouluna My Hero Academian kaikki jaksot, joka olisi varmaan oman anime-kulutukseni kultakautena ollut parasta ikinä. Pidin siitä, mutta siinäkin animen kiertävät tropet, kliseet ja ärsyttävän samanlaiset hahmodynamiikat alkoivat rassata. Myönnän, ongelma on aivan varmasti siinä etten ole seurannut tarpeeksi erilaisia sarjoja, mutta perinteinen anime- estetiikka ei vetoa enään minuun kuin ennen aikaan. Pidän yhä vanhoista sarjoista ja tuoreemmistakin klassikoista, mutta tankkini alkoi olla täysi.

..and that's all he wrote about MHA deal with it

Mutta sitten löysin Skull-Face Bookseller Honda-Sanin, ja myös uutta tilaa tankistani. Tässä oli sarja joka onnistui toimimaan jokaisella osa-alueella, ja joka tarjosi jotain mitä en saa muualta; aitoa samaistumista. Skull-Face Bookseller Honda-San on semi-elämänkerrallinen tarina titulaarisesta Hondasta, luurangosta joka on töissä kirjakaupassa joka erikoistuu sarjakuviin, niin paikalliseen mangaan kuin ulkomaalaisiin sarjakuviin. Sarja on kokoelma lyhyitä skenaarioita Hondan arjessa, valoittaen sekä myyntityössä koettavia absurdeja skenaarioita, japanilaisen manga-myyntiteollisuuden ja kustannuksen arkea sekä sarjan luoja Hondan omia kokemuksia ollessaan töissä kirjakaupassa. Hänen työtoverinsa kuten Lantern-san, Gasmask-senpai ja Armor huolehtivat eri osa-alueista, tuoden esiin eri kustantajien ja subgenrejen myynnillisiä eroja. Jaksot kestävät noin keskimäärin 10-15 minuuttia, ja niitä ei ole paljoa- 12 yhteensä- joten katsoin jaksot putkeen hetkessä. En muista koska olen nauranut animelle näin paljon, ja tuntenut yhtä syvää sidosta sen päähahmoon. 

Skull-Face Bookseller Honda-San on hyvin samanlainen kuin Aggretsukon, sillä molemmilla on absurdi ja naivistinen lähestymistapa animaatioon mutta hyvin aito ja tunnistettava maailma. Aggretsuko käytti söpöjä eläinhahmoja luomaan faabelien kaltaisia vertauksia stressaavassa työympäristössä ja kuinka Retsuko purki tätä stressiä death metal-karaokessa. Suuret työmäärät, ärsyttävät työtoverit, seksistinen pomo- kaikki sai aina purkaa metallimusiikin tuoman tunteellisen katarsiksen kautta, auttaen Retsukoa pärjäämään tättä työelämässä. Tämä tunteellinen puhdistautuminen jollakin tavalla on monille ankarassa työhierarkiassa työskentelevälle tuttua, ja juuri se teki Aggretsukosta niin samaistuttavan. Skull-Face Bookseller Honda-Sanin kohdeyleisö ja kiinnekohta on paljon pienempi kuin Aggretsukonilla, ja Hondan oma ääni sarjassa on paljon kuuluvampi; hän kritisoi sekä kustantajia että japanilaista manga- kulttuuria tavoilla joita näkee todella harvoin mangassa tai animessa itsessään. Honda lähetetään harjoittelemaan hymyilyä alan koulutustilaisuuteen- absurdin painajaismaista, mutta myös hyvä muistutus; kuten hymyily on lihas, myös positiivisuus vaatii työtä. Honda, päinvastoin kuin Retsuko, ei kuitenkaan inhoa työtään, päinvastoin. Hän nostaa esiin manga-fanien intohimon, kirjakaupoissa käymisen ilon ja hyvän olon tunteen minkä kiitollinen asiakas voi saada myyjässä. Skull-Face Bookseller Honda-San tulee rakkauden paikasta, ja on selkeästi sekä Hondan tapa käsitellä omia kokemuksiaan työalalla että antaa takaisin taiteenmuodolle ja sen fanikunnalle. 

On aika harvinaista löytää elokuvaa, tv-sarjaa, sarjakuvaa, animea, mangaa, peliä, mitä tahansa, joka puhuttelee sinua ja sinun henkilökohtaisia kokemuksiasi. Toki monia hahmoja suunnitellaan samaistuttaviksi- syy miksi 90% amerikkalaisten seikkailu/nuortenleffojen päähenkilöistä ovat tylsiä ja laimeita kopioita toisistaan- mutta usein tämä jää yleiselle tasolle- he ovat jokamiehiä. Näitä tehdään sen takia, että ne löytävät mahdollisimman ison yleisön, jotta mahdollisimman moni ymmärtää sarjan protagonistin aseman ja suostuu seuraamaan tarinaa. Vasta viime vuosina olemme alkaneet tekemään jonkinlaista edistystä tällä saralla elokuvien ja tv:n puolella. Ehkä samaistuttava päähenkilö voi olla nainen? Ehkä hän voi olla rodullistettu, ehkä jopa rodullistettu nainen! Kenties joku päivä päähenkilö voi myös olla ei-hetero. Erilaiset kokemukset luovat erilaisia tarinoita, ja eikös sitä kaikki kuitenkin halua- erilaisia, uusia tarinoita? Kuinka monta tarinaa voi saada siitä että Tavallinen MiesPoika saa Voiman ja Voimalla hän voittaa Ison Pahuuden? Tämä on yksi syy miksi en näe syytä repiä pelihousuja joka kerta kun vanha franchise rebootataan naispäähenkilöillä- se on jo lähtökohtaisesti yksi uusi asia, erilainen näkökulma ja samaistumisen lähtökohta. Tarina muuttuu tämän kontekstissa aika lailla. 

Itseasiassa, nyt kun samaistumisesta puhuttiin, niin Honda-san on itseasiassa aika mielenkiintoinen esimerkki tästä. Honda on sarjassa luuranko, ja vaikka hän on nimeltään ja tekstissä mies, on luuranko kuitenkin yksi universaaleimmista tunnistettavista hahmoista. Hondan hahmoon on helppo kuvitella mitä tahansa. Luuranko on kollektiivisesti tunnetuimpia symboleita, joka toimii maailmanlaajuisesti ja kautta sukupuolirajojen. Hondassa on myös toinen lähes universaalisti arvostettava ja samaistuttava piirre; hän on intohimoinen. Vaikka sarja tekee paljon huumoria Hondan työpaikalla kärsimisestä, se myös nostaa esiin hänen oman statuksensa kuluttajana; lopputekstien ultra- söpössä loppuanimaatiossa Honda lukee matkalla töihin, töistä kotiin ja viimeisenä sängyssä. Se että välittää jostain on vahva luonteenpiirre, sillä vaikka et juuri itse pidä samasta asiasta, ymmärrät millaista on fanittaa jotain todella vahvasti. Hahmot jotka avat apaattisia tai eivät välitä juuri mistään ovat usein tylsiä tai teennäisen oloisia. Vilpitön fanius on lähentävää.

...kuten on eksistentiaalinen paniikki ihmiskontaktista.

John Krasinki paljasti hetki sitten julkaistussa haastattelussa, että hän oli kertonut ohjaaja Paul Thomas Andersonille huonosta elokuvasta jonka hän näki. PTA vanhana viisaana sanoi, että "älä sano noin. Älä sano elokuvaa huonoksi, vaan hyväksy että okei, ehkei se ollut minulle tehty." 

Myönnän että Skull-Face Bookseller Honda-San ei ole sarja joka sopii kaikille. Siinä olevat manga-teollisuuden vitsit ovat välillä minullekin vaikeita ymmärtää, ja jos myyntityö tämän kaltaisella alalla ei ole tuttu, voi monet dramaattiset tilanteet jättää kylmiksi. Mutta se puhutteli minua. Näin itseni välittömästi Honda-sanin paikalla, tunnistin tilanteita ja aloin muistelemaan paljon menneitä työvuosiani samalla alalla. Varsinkin Hondan puhuessa myyntityöstä tulevasta hyvästä fiiliksestä, ja kuinka tätä hyvää fiilistä pitää käyttää kilpenä silloin kun huonotapainen asiakas tuntuu tekevän kaikesta kurjaa, nousi mieleeni paljon näitä hyviä fiiliksiä omilta ajoiltani. Modernissa työelämässä positiivisten kokemusten varastointi sisäänsä huonoja päiviä varten on pakollista henkisen selviytymisen takia, ja tämä sarja esittää sen paremmin kuin mikään muu. Skull-Face Bookseller Honda-San muistutti minua siitä, kuinka mielekästä tällainen työ voi parhaimmillaan olla, kuinka jopa Japanissa asti samat työkokemukset voisivat luoda linkin minun ja heidän välilleen ja kuinka tärkeää on se, että teet sitä mistä oikeasti pidät. Ja mikään TV-sarja ei ole saanut minua tuntemaan tällä tavalla. Skull-Face Bookseller Honda-San ei oman tyylinsä ja sisällönsä takia ehkä ikinä saavuta universaalin samaistuvuuden tuomaa massahuomiota, mitä paljon geneerisemmät ja taiteellisesti tylsemmät sarjat saavat harva se vuosi. Se on anime- versio siitä ulkomaalaisesta elokuvasta jonka näit kerran, joka jäi mieleesi ja jota muistelet rakkaudella ja lämmöllä vielä vuosien päästä, koska se puhutteli sinua ja sinun kokemuksiasi. Sanalla sanoen, Skull-Face Bookseller Honda-San on parasta mahdollista viihdettä juuri minulle. Ja se on tarpeeksi.

Aasa T 

PS.  Skull-Face Bookseller Honda-San ottaa kantaa mangakulttuurin näennäiseen ongelmaan oikean representaation kanssa LGB- vähemmistöjen suhteen, ja siinä on mukana homoja hahmoja - ehkä vain sivurooleissa, mutta he ovat sielä ja he eivät ole vitsi vaan asiakkaita joita Honda-san auttaa parhaansa mukaan.

Atte Arvostaa: Bumblebee

Aika aloittaa uusi vuosi vuoden ekalla uudella elokuvalla! Ja se onkin aikamoinen yllätys; nähtävästi Transformers- elokuvat voivat olla hyviä, jos ohjaaja ei ole franchisea ja sen faneja halveksuva nihilisti. Kumma juttu!

Bumblebee

Elokuvat: Sota Cybertronilla raivoaa, ja autobotit ovat häviämässä. Bumblebee (Dylan O'Brien) lähetetään tehtävällä turvata autoboteille turvapaikka maa-planeetalta. Hän kuitenkin menettää taistelussa muistinsa, ja maassa hän tapaa Charlien (Hailee Stanfieldin), nuoren naisen joka haluaa oman auton sekä ystävän joka ymmärtää häntä. Mutta sota ei pysy Cybertronilla, vaan seuraa Bumblebeeta maahan....

Travis Knight on ohjaaja jonka käsiin oli hyvä antaa kuolonkoreissa oleva Transformers- franchise. Knightilla on takana joukko hyviä lastenleffoja (kuten vuoden 2016 paras leffa Kubo and the Two Strings) ja hän ei todellakaan pettänyt. Bumblebee on ensimmäinen elokuvasarjan leffoista joka oli hauska ja viihdyttävä alusta loppuun asti, jonka hahmot olivat lähes poikkeuksetta tykättäviä ja josta tuntui rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan, ei aktiivinen ylenkatsonta. Se ei ole mikään loistoleffa, vaan hyvin toimivaa viihdettä joka sisältää sekä tykättäviä hahmoja, kunnon toimintaa ja siinä on jonkinlaista hahmopsykologiaa sekä sanottavaa. Perushommia, mutta viiden Transformers- elokuvan jälkeen tämä tuntuu suorastaan vallankumouksellista!

Hailee Stanfield on ollut sitten True Gritin näyttelijä jonka suurta paluuta olen odottanut, ja Bumblebeessa hän hoitaa päähahmon tontin hienosti. Charlie on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori, joka on yhä edesmennyttä isäänsä sureva erakko, jota ei jätä rauhaan niin eteenpäin liikkunut perhe kuin vittuilevat ikätoverit. Bumblebee nostaa hienosti esiin mielestäni sen miten Charlien perhe on mennyt eteenpäin, mutta Charlie ei voi; hän elää isänsä muistojen ympäröimänä ja kaikki eivät voi liikkua eteenpäin yhtä hyvin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Bumblebee puolestaan on hieman Iron Giantin nimikkohahmoa muistuttava koirapentu, joka ei muista uraansa sotasankarina- hän pelkää isoa osaa asioista, reagoiden tavoilla joita hän ei itsekkään ymmärrä. Bumblebee on enemmän hahmojensa kuin toiminnan tai setpiecejen eteenpäin vetämä elokuva. Iso käsi käsikirjoittaja Christina Hodsonille, joka vältti hienosti pahimmat kliseet ja ainoa romanssi elokuvassa on oikeastaan Charlien ja Bumblebeen välillä.

John Cenan rooli pakollisena ihmis- pahiksena on ihsan mainio ja hänen komedian tajunsa on toimiva, joskin en tiedä vieläkään onko Blockersin lisäksi juuri kukaan osannut käyttää John Cenaa oikein. Pidin tosin siitä, että päinvastoin kuin koko muussa franchisessa, Bumblebeessa ei sotilaat ole sankareita jotka ovat aina oikeassa. Burns on omien pelkojensa ja ennakkoluulojensa ohjailema tylppä instrumentti. Varsinaista pahiksen roolia täyttävät decepticonit Shatter (Angel Basset) ja Dropkick (Justin Theroux), jotka ovat etsimässä Bumblebeeta. Erityisesti Basset antaa Shatterille paljon persoonaa, mutta he ovat elokuvan hieman yksiulotteiset pääkonnat; kuten useimmat decepticonit aina, heilläkään ei ole juuri mitään sisäistä ajajaa kuin oma pahuutensa tai muuta elämää kuin tehtävänsä.

Bumblebeessa käytetään autoboteista usein heidän itsensä toimesta termiä pakolainen (refugee). Tätä subtekstiä onkin vaikea olla huomioimatta välillä. Bumblebee ei pysty kommunikoimaan tapaamiensa ihmisten kanssa, suurin pelko hänestä kuvastuu sodasta joka voisi seurata hänen perässään ja vihollisen toimien takia häntäkin pelätään, ilman oikeaa syytä. Charlie opettaa 'Beetä sopeutumaan ja sulautumaan, sekä lopulta myös puhumaan, eli kommunikoimaan kunnolla. Kieli on ensimmäinen tapa toiseuttaa muukalainen, ja hänen kyvyttömyytensä puhua puolestaan johtaa moniin väärinymmärryksiin ja estää häntä varoittamasta ihmisiä decepticoineista. Tämä on hieman erilainen mutta erittäin toimiva tapa luoda jonkinlaista syvyyttä elokuvaan, vaikkei se kauhean syvällinen tai mainostettu osa tarinaa olekkaan. 

"Thank you for giving me voice."

Voi kuinka nautittava Transformers- franchisesta tulikaan, kun toiminnasta saa selvää ja hahmodesignit on tehty selkeämmiksi ja uniikeimmiksi. Nopeasti pystyin bongaamaan monta tuttua hahmoa (erityisesti Soundwaven klassinen kasettisoitin- look miellytti minua) ja toiminta sekä Cybertronilla decepticonien ja autobottien välillä että maassa ihmisten ja Bumblebeen välillä on helppoa seurata ja hyvin suunniteltua. Siinä on muutama kohtaus jossa Travis Knight venytti tällaisen elokuvan väkivaltaisuutta robottien räjähdellessä tuhannen kappaleiksi ja ihmisten muuttuessa nesteeksi, jonka odotan vetoavan nuorempiin katsojiin erinomaisesti. Jopa takaa-ajo poliisin ja Bumblebeen välillä on täynnä hauskoja muutoksia ja oivaa tilannekomiikkaa, todistaen Knightin kyvyn toiminnan parissa. Travis Knightin tausta on lähinnä animaatiossa, ja ehkä hän kanavoi niissä opittuja taitoja autobottien ja decepticonien liikeradoissa.

Bumblebee on hieno esimerkki siitä, kun kaikki tekevät työnsä hyvin, välittävät siitä mitä tekevät ja haluavat tehdä lopputuotteesta parhaan mahdollisen. Siinä ei olla laiskoteltu, se ei aktiivisesti tee pilkkaa omasta perinnöstään eikä yritä olla "aikuinen" tai "edgy". Bumblebee on hyvää perustason puurtamista, jonka kaltaisia nuorten toimintaleffoja haluaisin nähdä enemmänkin. Se muistuttaa hieman viime vuoden Jumanjia; wholesome family fun josta ei vauhtia eikä vaarallisia tilanteita puutu. Bumblebee on hyvä alku leffavuodelle, ja toivonkin että tulevat toimintaleffat ovat yhtä viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kuin tämä. Se onnistui nimittäin tekemään jotain ihmeellistä, jota en uskaltanut edes toivoa; se sai minut odottamaan lisää Transformers- elokuvia. 

Atte T