Atte Arvostaa: Glass

Vuoden toinen elokuva-arvostelu, ja vuorossa on M. Night Shyamalanin uusin elokuva. Shyamalan on ohjaaja jonka tuotannon laadun katoamiselle nauraminen oli vielä yhteen aikaan osa internetin elokuvapiirien rinkirunkkausta. Shyamalan on tehnyt elokuvia jotka eivät ole miellyttäneet monia (Last Airbender, After Earth ja The Happening nousevat usein esiin ensimmäisenä) mutta jonka listalta löytyy myös hyviä ja suorastaan loistavia elokuvia. Kuudes Aisti on yhä arvostettu mysteerileffa jonka twisti vielä tuolloin tuntui uudelta ja Signs on mielpiteitä enemmän jakava mutta silti monien mielestä uniikki ja ajatuksia herättävä elokuva. Minulle kuitenkin Shyamalanin paras elokuva on yhä Unbreakable, leffa jonka joudun tässä arviossa spoilaamaan. Jos et ole nähnyt Unbreakablea ja et tiedä siitä mitään, suosittelen katsomaan sen. Ja siihen perään Splitin, joka on ongelmallinen mutta ihan toimiva elokuva. Lopulta voit katsoa perään Glassin. 

VAROITUS: JUONIPALJASTUKSIA UNBREAKABLESTA ja SPLITISTÄ. SHYAMALAANISIA JUONIPALJASTUKSIA

Glass

Elokuva: David Dunn (Bruce Willis) vahtii Phidalphian katuja, koittaen löytää nuoria naisia kaappaavan sarjamurhaaja Kevin Crumbin. (James McAvoy). Lopulta he molemmat jäävät kiinni, päätyen Raven Hillin mielisairaalaan psykologi Ellie Staplen (Sarah Paulson) hoidettavaksi. Mutta Dunn ja Kevin eivät ole ainoat jotka luulevat olevansa supersankareita. Kolmatta potilasta kutsutaan nimellä Herra Lasi (Samuel L. Jackson).

Tulen epäonnistumaan tänään tehtävässäni. Te olette tulleet tänne kuulemaan, onko tämä elokuva minun mielestäni hyvä vai huono. En osaa vastata tähän kysymykseen, muuta kuin muutamalta aspektilta. Glass on outo elokuva, joka jätti minut outoon tilaan ja joka minun todellakin pitää nähdä toisen kerran. Ensimmäinen kolmannes oli erittäin vakuuttava jatko molemmille elokuville, toinen kolmannes muuttui hitaaksi ja ekspositiolta raskaaksi ja viimeisessä osassa juna lähti raiteilta, tällä kertaa vain kuvainnollisesti. M. Night Shyamalanin tapa rahoittaa omat tuotantonsa antaa hänelle aina lähes absoluuttisen vapauden elokuviensa suhteen, ja Glassissa tämä näkyy hyvin. Sitä ei kiinnosta tippaakaan yleisön toiveiden palveleminen, fanservice tai odotettavat ratkaisut. Välillä tämä toimii, välillä tämä ei todellakaan toimi, mutta Shyamalanin pokkaa ja itsenäisyyttä on pakko ihailla alati.

Mikä toimii parhaiten elokuvassa on pääkolmikko, tai sanotaanko että pääkaksikko; McAvoy ja Jackson todellakin vetävät tätä elokuvaa eteenpäin. Monet ovat sanoneet että Glass on enemmän jatkoa Splitille kuin Unbreakablelle, ja tässä suhteessa he eivät ole väärässä. McAvoyn magneettinen roolisuoritus Kevinin 24 eri persoonana on alati viihdyttävä, oli kyse sitten 9-vuotiaan Hedwigin eläväisestä liikkeestä tai Denniksen hallitusta ahdistavuudesta- Pedosta nyt puhumattakaan. Jackson on suurimman osan elokuvasta katatonisessa tilassa, kuvaten hyvin hänen haurasta tilaansa, ja kun Elijah Pricen lopulta pääsee irti on Jackson juuri täydellinen. Bruce Willis valitettavasti nukkuu elokuvan läpi mikä on sääli, sillä Unbreakable oli yksi Williksen uran tähtihetkistä ja toivoin tämän jatkuvan.

Heikommalla puolella on sitten melkein kaikki muut. Sarah Paulsenin psykologilta puuttuu kokonaan Elijahin, Davidin tai Kevinin mielenkiintoinen syvyys saatikka minkäänlainen tausta supersankareissa, eikä häntä saada muuksi kuin yksiulotteiseksi inttäjäksi. Loistava Anya Taylor-Joy palaa Casey Cookena Splitin tapahtumien jälkeen, mutta vaikka hänen kontaktiaan Keviniin nostetaan hieman esiin, ei Caseyllä itsellään ole juuri agendaa elokuvassa. Davidin poika Joseph (Spencer Treat Clark, palaa Unbreakablesta) on Jim Olsen- henkinen satelliittihahmo ilman sisäistä elämää isänsä supersankaroinnin ulkopuolella ja Elijahin vanha äiti (Charlayne Woodard, kuin myös) jää eniten sivulinjoille, joskin hänen suhteensa poikansa tekoihin esitetään mielenkiintoisesti. Nämä sivuhahmot ovat lähes poikkeuksetta yksiuloitteisia ja elävät lähinnä Glassin kolmen päähenkilön ympärillä....mikä oli mahdollisesti tarkoituskin.

Split ja Unbreakable ovat elokuvia kivusta, oli kyse sitten traumoista tai kuulumattomuuden tunteesta. Oli kyse sitten Elijahin synnynnäisen sairauden tuomasta lohduttomuudesta ja alituisesta kivusta tai Kevinin kokeman hyväksikäytön aiheuttama pelko maailmaa kohtaan jossa hän joutuu antamaan vallan Pedolle, kipu on ohjannut heitä pahoihin ja hyviin tekoihin. Glass sekä muistaa tämän että unohtaa sen samaan aikaan. Pääkolmikon tapauksessa tämä on yhä mukana, mutta Casey ei ikinä saavuta omaa sankaruuttaan tai pahuuttaan, vaikka hänen elämänsä on täynnä kipua. Hänellä on taustatarina joka sopii tähän, ja melkein jopa odotin tätä elokuvan aikana. Glass ja Shyamalan nostavat kivun esiin Pedon harjoittaman filosofian kautta; rikkinäiset ihmiset ovat parempia, sillä he ovat kestäneet ja sitten nousseet kivun yläpuolelle. Hyvän idean poikanen on tuolla sisällä jossain, mutta Glassissa tämä filosofia koskee vain kolmea päähenkilöä. Casey, Joseph ja Mrs. Price ovat statisteja, kykenemättömiä kehittymään niin kauan kuin Vartija, Peto ja Herra Lasi ovat olemassa. Mutta oliko tämä tarkoituksellista?

Ja koska en halua enkä voi paljastaa loppua teille, joudun vain sanomaan että tästä huolimatta, ja osittain tämän takia, Glass oli elokuva josta lopulta....pidin? Shyamalan on tehnyt elokuvan, joka ei halua miellyttää ketään, joka muuttuu lopussa sekä yliampuvan hassuksi että lähes ruokottavan ilkeämieliseksi. Tunnelmanmuutokset ja Shyamalan kulkevat käsi kädessä, ja arvostan sitä kuinka paljon hän ei välitä seurata Unbreakablen jälkeen syntynyttä supersankarielokuvien buumin tuomia odotuksia tai kliseitä. Samaan aikaan elokuva punoo klassisten tropejen subversioita, mutta toisaalta hieroo niitä päin katsojien naamaan, luottamatta heihin lainkaan. Glass on Shyamalania puhtaimmillaan; vahvasti hänen visioidensa, ajatustensa ja tarkan silmänsä luoma elokuva, jossa on sisällä todellinen helmi. Sääli että sydänkäyrän lailla pomppiva tunnelma, dialogin vaihteleva laatu ja tiettyjen filosofisten ideoiden kuihtuminen sekä perinteinen Shyamalaaninen twisti joka ei tee mitään järkeä estävät sitä olemasta....jotain? Oikeasti, tämä oli todella vaikeaa. En tiedä mitä elokuvasta ajattelen. Samaan aikaan se tuntuu loistavalta että kauhealta. Harva elokuva on näin subjektiivinen, joten sanoisin että menkää katsomaan itse. Puhutaan sitten lisää joskus toiste.

Atte T