Valotusaika
Tarina: Tulevaisuuden Jyväskylässä surullinen luuseri Jamo löytää kameran, jolla pystyy kuvaamaan menneisyyttä. Yhdessä lyhytpinnaisen ex- poliisi Osmon ja tekoälyllä varustetun Possu- pehmolelun kanssa Jamo alkaa selvittämään kadonneen Mintun tapausta, samalla koittaen tuoda jotain sulkeumaa oman elämänsä moniin takaiskuihin.
Avi Heikkisen esikoisalbumia ei olla toteutettu ihan perinteisimmillä metodeilla; koko teos koostuu tuhansista valokuvista, jotka on jälkikäsitelty näyttämää enemmän sarjakuvaan sopivimmilta. Tämän lisäksi se on myös aikamatkustusta, tekoälyä ja vaihtoehtoisia todellisuuksia käsittelevä buddycop- jännäri jossain Steven Spielbergin ja Shane Blackin välimaastossa, omaten kuitenkin myös kotimaisen mielentilan ja asenteen. Tämä kaikki yhdessä albumissa voisi tuntua liialta- jonkun näistä irrallisista elementeistä on pakko astua toisensa jaloille jossain kohtaa. Toisin kävi. Valotusaika on merkkiteos kotimaisen sarjakuvan parissa, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä scifi-tarina vaikeista asioista. En muista koska viimeksi kotimainen sarjakuva aiheutti näin vahvaa seinääntuijottelua lukemisen jälkeen.
Valotusaika kantaa vaikutteitaan hihassaan selkeästi, ja tämä näkyy hahmoissa; Jamo on Kiss Kiss Bang Bangin Harry Lockhartin tapaan ikuinen epäonnistuja joka tuntuu olevan elossa vain jonkun kosmisen tuurin ansiosta. Jamo varastaa niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, hänellä ei ole oikeita ystäviä (paitsi Possu) ja hän ei juuri ajattele viittä minuuttia edemmäs elämäänsä. Samalla kuitenkin lukiessani hänestä tuli mieleen myös The Nice Guysin Holland March, sillä tämän surkean kuoren alla on myös kunnon kimppu itseinhoa ja suru joka kalvaa häntä. Jamo olisi niin helposti voinut olla perinteinen kusipää-protagonisti ilman merkittäviä syvällisempiä puolia, mutta hänen menetyksensä julmuus onnistuu aina tekemään hänestä humaanimman. Osmossa taas on sekä Perry van Shrikeä että Jackson Healeyta, ollen isompi korsto jolla on oikeaa kokemusta jonkinlaisesta rikoksen selvittämisestä ja kuuluen seksuaalivähemmistöön (kahteen, itseasiassa!). Osmo on hyvä vastapari Jamolle, toimien rauhallisempana mutta kylmempänä vastakohtana Jamon villiin ja roisiin puoleen.
Maailmanrakentaminen on suo, johon on helppo jäädä jumiin. Parhaat spefi- teokset käyttävätkin mahdollisimman paljon oikeaa ja tuttua pohjanaan, ja Valotusaika ei eroa tässä. Tulevaisuuden Jyväskylä ei silminnähden eroa nykyajan versiosta, koska yhteiskunnan kehitys ei sinänsä ole merkittävää tarinan kannalta. Tekoäly on kehittynyt pisteeseen, jossa ihmiset ovat alkaneet varomaan sen potentiaalia, lukiten sitä yhä marginaalisempiin tiloihin kuten kuulakärkikyniin tai pehmoleluihin. Jotain tapahtui New Yorkille, ja merkkejä tekoälyjen aiheuttamista vahingoista on sielä täällä, aivan kuin alkusoittona suuremmalle apokalypsille. Koko tulevaisuuden ja menneisyyden tapahtumien näkeminen ja niihin vaikuttaminen siten luo toisaalta laajat mahdollisuudet vaikka minkälaiselle muutokselle ja villeillekkin paljastuksille. Mitä sinä muuttaisit, jos voisit nähdä tulevaisuuteen? Onko Jamo ja Osmo kohtalon vankeja, vai voivatko he vaikuttaa nähtyyn tulevaisuuteen ilman että koko maailma hajoaa samassa väännössä? Jos hahmot huokuvat Shane Blackin tyyliä, on isot kysymykset ja niiden tunteelliset vastakappaleet Spielbergiaanista.
Paras scifi käsittelee myös jotain isompaa kuin oma aiheensa; Jamon ja Osmon seikkailu menneisyyteen näkevän kameran kanssa on viihdyttäviä, mutta koko tarina on oikeastaan Jamon kamppailu saada oma syyllisyyden ja menetyksen traumansa käsiteltyä jollain tavalla, oli kyse sitten elämällä kameran avulla menneisyydessä jossa kaikki oli vielä hyvin, kuten nostalgiset valokuvat tuppaavat usein kaiken näyttämään, tai auttaakseen toista isää löytämään kadonneen lapsensa. Valotusajan ulkomaisista innoitajista huolimatta eniten siitä tuli mieleen kotimainen roolipeli Sotakarjut (jonka arvostelin toisen blogin puolella, skädäm) jossa siinäkin aiheena on muistot:
"Muistot määrittelevät meitä ihmisinä, ne ovat jotain johonka uskomme voivamme luottaa, ja niiden menettäminen on pelottavimpia ajatuksia joita olemme kehittäneet. Muistot voivat jäädä vainoamaan, ja vain kokemalla katarsista voimme saada jotain sulkeumaa ja jatkaa elämäämme." (Arvosteluraportti: Sotakarjut. 28.7.2017.)
Vailla vikoja teos ei kuitenkaan ole. Se on paikka paikoin omien vaikutteidensa kanssa hieman liiankin suora (eräät dialogit ja hämmentävän on the nose- dvd- kokoelma) ja hieman kliseinen "isopaha kertoo juonensa" kohtaus, sekä jokseenkin klassinen "kadonnut nainen" rikostapaus tuntuvat turhankin turvallisilta ratkaisuilta. Tiedän, minä olen se kaveri joka paasaa kliseiden hyveistä, eikä nämä teosta toisaalta riko tai haittaa yleistä laatua. Ja kun kerta jatko-osa on suunnitteilla, niin näitä kelpaa sitten prässäillä pois sen tekoprosessissa. Kokonaisuutenaan on Valotusaika erittäin onnistunut teos; se on hauska kuin mikä ("Sinulla on oikeus lakimieheen, mutta jos sen kutsut, niin vedän sitä turpaan."), se yllättää ja toteutustapa sopii teoksen metatasoon ja kamera-estetiikkaan täydellisesti. Valotusaika on juuri nyt parasta kotimaisen sarjakuvan saralla, joten suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen.
Atte T
PS. Tulevaisuudessa Netflixissä on mainoksia, mikä tekee Valotusajasta välittömästi dystopian.
Valotusaika kantaa vaikutteitaan hihassaan selkeästi, ja tämä näkyy hahmoissa; Jamo on Kiss Kiss Bang Bangin Harry Lockhartin tapaan ikuinen epäonnistuja joka tuntuu olevan elossa vain jonkun kosmisen tuurin ansiosta. Jamo varastaa niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, hänellä ei ole oikeita ystäviä (paitsi Possu) ja hän ei juuri ajattele viittä minuuttia edemmäs elämäänsä. Samalla kuitenkin lukiessani hänestä tuli mieleen myös The Nice Guysin Holland March, sillä tämän surkean kuoren alla on myös kunnon kimppu itseinhoa ja suru joka kalvaa häntä. Jamo olisi niin helposti voinut olla perinteinen kusipää-protagonisti ilman merkittäviä syvällisempiä puolia, mutta hänen menetyksensä julmuus onnistuu aina tekemään hänestä humaanimman. Osmossa taas on sekä Perry van Shrikeä että Jackson Healeyta, ollen isompi korsto jolla on oikeaa kokemusta jonkinlaisesta rikoksen selvittämisestä ja kuuluen seksuaalivähemmistöön (kahteen, itseasiassa!). Osmo on hyvä vastapari Jamolle, toimien rauhallisempana mutta kylmempänä vastakohtana Jamon villiin ja roisiin puoleen.
Maailmanrakentaminen on suo, johon on helppo jäädä jumiin. Parhaat spefi- teokset käyttävätkin mahdollisimman paljon oikeaa ja tuttua pohjanaan, ja Valotusaika ei eroa tässä. Tulevaisuuden Jyväskylä ei silminnähden eroa nykyajan versiosta, koska yhteiskunnan kehitys ei sinänsä ole merkittävää tarinan kannalta. Tekoäly on kehittynyt pisteeseen, jossa ihmiset ovat alkaneet varomaan sen potentiaalia, lukiten sitä yhä marginaalisempiin tiloihin kuten kuulakärkikyniin tai pehmoleluihin. Jotain tapahtui New Yorkille, ja merkkejä tekoälyjen aiheuttamista vahingoista on sielä täällä, aivan kuin alkusoittona suuremmalle apokalypsille. Koko tulevaisuuden ja menneisyyden tapahtumien näkeminen ja niihin vaikuttaminen siten luo toisaalta laajat mahdollisuudet vaikka minkälaiselle muutokselle ja villeillekkin paljastuksille. Mitä sinä muuttaisit, jos voisit nähdä tulevaisuuteen? Onko Jamo ja Osmo kohtalon vankeja, vai voivatko he vaikuttaa nähtyyn tulevaisuuteen ilman että koko maailma hajoaa samassa väännössä? Jos hahmot huokuvat Shane Blackin tyyliä, on isot kysymykset ja niiden tunteelliset vastakappaleet Spielbergiaanista.
Paras scifi käsittelee myös jotain isompaa kuin oma aiheensa; Jamon ja Osmon seikkailu menneisyyteen näkevän kameran kanssa on viihdyttäviä, mutta koko tarina on oikeastaan Jamon kamppailu saada oma syyllisyyden ja menetyksen traumansa käsiteltyä jollain tavalla, oli kyse sitten elämällä kameran avulla menneisyydessä jossa kaikki oli vielä hyvin, kuten nostalgiset valokuvat tuppaavat usein kaiken näyttämään, tai auttaakseen toista isää löytämään kadonneen lapsensa. Valotusajan ulkomaisista innoitajista huolimatta eniten siitä tuli mieleen kotimainen roolipeli Sotakarjut (jonka arvostelin toisen blogin puolella, skädäm) jossa siinäkin aiheena on muistot:
"Muistot määrittelevät meitä ihmisinä, ne ovat jotain johonka uskomme voivamme luottaa, ja niiden menettäminen on pelottavimpia ajatuksia joita olemme kehittäneet. Muistot voivat jäädä vainoamaan, ja vain kokemalla katarsista voimme saada jotain sulkeumaa ja jatkaa elämäämme." (Arvosteluraportti: Sotakarjut. 28.7.2017.)
Vailla vikoja teos ei kuitenkaan ole. Se on paikka paikoin omien vaikutteidensa kanssa hieman liiankin suora (eräät dialogit ja hämmentävän on the nose- dvd- kokoelma) ja hieman kliseinen "isopaha kertoo juonensa" kohtaus, sekä jokseenkin klassinen "kadonnut nainen" rikostapaus tuntuvat turhankin turvallisilta ratkaisuilta. Tiedän, minä olen se kaveri joka paasaa kliseiden hyveistä, eikä nämä teosta toisaalta riko tai haittaa yleistä laatua. Ja kun kerta jatko-osa on suunnitteilla, niin näitä kelpaa sitten prässäillä pois sen tekoprosessissa. Kokonaisuutenaan on Valotusaika erittäin onnistunut teos; se on hauska kuin mikä ("Sinulla on oikeus lakimieheen, mutta jos sen kutsut, niin vedän sitä turpaan."), se yllättää ja toteutustapa sopii teoksen metatasoon ja kamera-estetiikkaan täydellisesti. Valotusaika on juuri nyt parasta kotimaisen sarjakuvan saralla, joten suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen.
Atte T
PS. Tulevaisuudessa Netflixissä on mainoksia, mikä tekee Valotusajasta välittömästi dystopian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti