Atte Arvostaa: Godzilla II: King of Monsters

Kun puhutaan jaetuista elokuva-universumeista, puhutaan usein Marvelin menestyksestä ja kaikkien muiden epäonnistumisesta. Yksi näistä jaetuista elokuva-universumeista on Legendaryn MonsterVerse, joka sai haparoivan alkunsa vuoden 2014 Godzilla- elokuvalla. Godzilla ei ollut mikään kovin ihmeellinen elokuva, lukuunottamatta sen todella killeriä loppua ja erittäin hyvää alun rakentamista. MonsterVerse sai jatkoa 2017 Kong: Skull Islandin muodossa, joka oli jo huomattavasti parempi teos jossa kakku myös syötiin, ollessa häpeilemätön hirviöleffa ja paraabeli Vietnamin sotaan. Godzilla II: King of Monsters jatkaa jaetun maailman tarinaa niin Godzillan kuin Kong: Skull Islandin tiimoilta, ja voi pojat voi pojat:

Godzilla II: King of Monsters

Elokuva: Viisi vuotta on kulunut siitä, kun Godzilla tuhosi San Fransiscon ja titaanien aika alkoi. Hirviöitä tutkiva Monarch- järjestö on kartoittanut useiden muinaisten jättiläisten sijainteja, kun taas maailman hallitukset haluaisivat tuhota ne ennen kuin ne tuhoavat ihmiskunnan. Ekoterroristien vapauttaessa hirvittävän King Ghidorahin, alkaa taistelu siitä, kuka on hirviöiden kuningas ja  maailman herra. 

Jos Godzillan ongelman voi kiteyttää kahteen pisteeseen, oli kyse tylsästä päähahmosta ja Godzillan näkemisen odottamisesta liian kauan. Godzilla II: King of Monsters korjaa nämä molemmat erheet ja vähän päälle, ja on ehdottomasti tämän kolmiosaisen elokuvasarjan paras elokuva. Godzilla II on paras hirviöleffa jonka olen nähnyt vuosiin, kilpaillen Pacific Rimin kanssa kärkipaikoista. Se on iso, vauhdikas, yliampuva, pulp- henkinen 2- tuntinen hirviö- smackdown jossa hirviöiden kuningas itse saa loistaa muiden Tohon kaiju-klassikoiden rinnalla. Godzilla- fanit helposti jakautuvat kahteen leiriin, niihin jotka pitävät alkuperäisen Gojiran syvällisemmästä metafora- subtekstistä ja sen vakavuudesta, ja niihin jotka haluavat katsoa kumipukuisia hirviöitä painimassa miniatyyrimaastoissa. Godzilla II on tietokone-efektiversio jälkimmäisestä. 

Vaikka pääshow onkin jättiläislisko vastaan kolmipäinen lohikäärme, on mukana myös ihmishahmoja joilla on tällä kertaa jopa mielekästä tekemistä. Paljon tarinasta pyörii Tri Emma Russelin (Vera Farmiga) kehittämän Orca- laitteen ympärillä, jolla pystyy "kommunikoimaan" hirviöiden kanssa, ja Russelin perhe ajautuukin tapahtumiin mukaan vastoin omaa tahtoaan. Emman ex- aviomies Mark (Kyle Chandler) vihaa titaaneja niiden aiheuttaman henkilökohtaisen menetyksen takia, ja Russelien tytär Madison (Millie Bobby Brown) koittaa löytää tasapainoa vanhempiensa välissä. Erityisesti Millie Bobby Brown erityisesti loistaa hyvin erilaisessa roolissa verratuna Stranger Thingsin tähtirooliin. Myös Godzillan paras hahmo Ishiro Serizawa (Ken Watanabe) on mukana toiminnassa, ja hän tuo juuri oikeaa gravitasta ja vakavuutta kaikkeen missä onkaan mukana. Heidän lisäkseen riennoissa on mukana joukko luotettavia kykyjä kuten Bradley Whitford, Sally Hawkins, O'Shea Jackson Jr. ja Zhang Ziyi, sekä varmasti jo selkärangasta tulevassa pahisroolissa oleva Charles Dance. Monet näistä hahmoista ovat yksinkertaisia ja hieman kliseisiä, mutta toisaalta niin arkkityyppejä, että ne tunnistaa ilman suurempaa selittelyä, jotta tarina voi liikua suoraan hirviöpainiin.

Hirviöpainista puheen ollen, voi kyllä: ensimmäistä erää Godzilla vastaan King Ghidorah- matsissa ei tarvitse kauaa odottaa, ja hirviöitä puskee ruudulle jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä. Godzilla ja muut monsterit näyttävät upeilta, ja ohaaja Michael Doughertylla on todellakin silmää näiden massivisten olentojen esittämiseen juuri oikealla tavalla. Godzilla, King Ghidorah, Rodan ja Mothra ovat kaikki todella hyvin toteutettuja olentoja, joille Dougherty ja CGI- taiteilijoiden eskadroona onnistuu luomaan tunteita ja jopa persoonallisuutta; Godzilla on kuin Hulk, vihainen ja vaarallinen mutta ei julma, kun taas Ghidorah on julma, tyrannimainen sadisti. Ghidorah, Godzilla ja Mothra ovat minun kolme suosikki- kaijuani ja olin todella tyytyväinen siihen mitä he tekivät niillä; erityisesti Mothran myyttinen, lähes hengellinen esiintyminen oli todella upea näköistä. Lawrence Sherin kuvaus ja kompositiot ovat erinomaisa esittämään nämä hirviöt niiden nykymuodossa: luonnovoimina. 

Tämä hirviöt = luonnokatastrofit on osa elokuvan symbolisempaa osuutta. Hirviöiden tuhon aallot ovat tulvia, tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä, ja mukana on myös klassinen argumentti "ihmiset ovat sairaus, meitä on liikaa ja bla bla blaa", jonka toistuvuus spekulatiivisessa fiktiossa viime vuosina on yhä enemmän aikamme ahdistutiloja kuvaava elementti. Ilmastokatastrofin aave leijuu Godzilla II:en yläpuolella, ja vaikka se ei ikinä ylitä monsteripainia fokuksessa, on idea "pelastumisen eteen on taisteltava ja löydettävä harmonia luonno kanssa" kieltämättä ajankohtainen. Tämä kaikki, yhdistetynä Bear McRearyn todella, todella tiukan soundtrackin kanssa, tekee Godzilla II: King of Monstersista yhden vuoden parhaimmista viihdepommeista, varsinkin jos isojen hirviöiden spektaakkeli on mieleesi. En tiedä mitä ne joka eivät perusta hirviöleffoista pitävät tästä, mutta kaltaiselleni fanille tämä oli todella nautinnollinen kokemus, jonka näkemistä elokuvateatterissa suosittelen täysin rinnoin- spektaakkelina se on sen arvoinen.

Atte T

Game of Thrones Post Mortem

Muistan kuinka joskus vuonna 2010, veljeni alkoi hehkuttamaan minulle kirjasarjaa nimeltä Tulen ja Jään Laulu. En kovin nopeasti jaksanut siitä innostua; olin vielä tuolloin vahvassa high fantasy- koukussa, eikä kuvailtu synkkyys ja maanläheisyys ollut ihan se mikä minua kiinnosti. Mutta hän sai kuitenkin pääni kääntymään, osittain koska kirjasarjan televisio-adaptaatio oli tuolloin tuloillaan ja hän halusi että luen mahdollisimman monta kirjoista ennen sitä. Ja hyvä että saikin; George R. R. Martinin kirjasarja iski kyllä ja kovaa, ja ahmin ensimmäisen osan, Valtaistuinpelin, hyvin nopsaan. Maailma, hahmot ja niitä ympäröivät aidot panokset ja virheiden hinnat imivät minut mukaansa. Ja sitten tuli HBO:n adaptaatio, Game of Thrones, joka sai ensi-iltansa huhtikuussa 2011. Yhtäkkiä tämä kirja ja sen hahmot olivat elossa edessäni televisioruudulla, kuin suoraa kirjan sivuilta loikanneina. En sitten Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta- elokuvien ollut nähnyt mitään näin alkuperäiselle uskollista ja aidon näköistä.

Ja nyt, 8 vuoden jälkeen, on sarja päättynyt. Kenties maailman suosituimpiin ja tunnetuimpiin kuuluva televisiosarja, joka poiki tuhat meemiä, sarja josta tuli hätkähdyttävän nopeasti osa kulttuurikieltämme ja minkä silminnähden yksinkertaisistakin lausahduksista on tullut kuolemattomia, päättyi reilu viikko sitten- ei suosionosoituksiin ja tyytyväisen surullisiin tunteisiin kun hyvä sarja päättyy, vaan pettymykseen, kiistanalaisuuteen ja naurettavan suuriin nimenkeräyksiin sarjan lopun korjaamisen puolesta. Mitä tapahtui? Miten Game of Thrones muuttui yhdestä suosituimmista ja kehutuimmista sarjoista television historiassa tähän muotoonsa?

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA

Mistä valtaistuinpelissä on kyse?

Jos alkaa miettimään syitä miksi Game of Thrones oli niin suosittu ja ennen kaikkea tunteita herättävä sarja, on yksi monista syistä sen maailman karuus ja armottomuus. Tämä alkoi ensimmäisestä jaksosta; karkurit teloitetaan ja väärässä paikassa väärään aikaan oleva lapsi tönätään alas tornin huipulta. Ned Starkin (Sean Bean) teloituksesta Punaisiin Häihin, hahmot joiden luuli olevan viikatemieheltä turvassa kuolivat julmasti ja ilman kunniaa tai järkeä. Kuten Cersei Lannister (Lena Headey) sanoi: "Valtaistuinpelissä joko voittaa tai kuolee, välimaastoa ei ole". Voittajat saavat mitä haluavat, ainakin hetkeksi, ja häviäjät eivät saa toista mahdollisuutta. Game of Thrones oli armoton, ja pahoja asioita tapahtui niin "hyville" ja "pahoille"- termejä jotka Westerosin harmaan moraalin maailmassa tuntuivat turhilta. Oikeudenmukaiset ja kunniakkaat taistelevat vakaumustensa puolesta ja kuolevat liekkeihin ja rautaan, ja julmat ja itsekkäät sadistit jatkavat vallassa. Hyvätkin hallitsijat korruptoituvat, ja valitut kuninkaat ja vapahtajat eivät ole sen parempia kuin muutkaan. Ja samalla sadat, tuhannet ja miljoonat kärsivät mahtavien valtiaiden kamppailuissa.

Monet teistä ovat varmasti tietoisia Martinin tarinoiden yhteyksistä oikeaan historiaan, varsinkin Ruusujen Sodan Eurooppaan. Englannin kilpailevat suvut peilaavat niin Lannistereita kuin Starkkeja, liittolaisuuksien vaihtuessa voimatasapainojen mukaan. Etelässä ovat tavoiltaan erilaiset Espanjan Maurit, meriä seilaavat normannit ryöstelevät rantoja ja kaukana idässä tasangoilla hallitsee Kultaisen ordan ratsulaumat. Dynastiat olevat ja menevät, sankarit muuttuvat historian saatossa konniksi ja oikeutta on vaikea löytää. Pohjaamalla fantasiansa historiaan, Martin loi uudenlaisen paradigman genreen ja sen tarinakaariin; Tulen ja Jään Laulu, kuten Game of Thrones, ei ole mikään Campbellinen sankaritarina tai Tolkien- henkinen eeppos hyvyyden ja pahuuden taistelusta. Me seuraamme historiaa fiktiivisessä maailmassa, ja kuten me kaikki tiedämme, historia ei ole kiltti kenellekkään.

Zeynep Tufekcin artikkelissa The Real Reason Why Fans Hate The Last Season of Game of Thrones, tämä ero perinteisemmän televisioviihteen esitetään erona psykologisen ja sosiologisen tarinankerronan kohdalla. Kuten Martinin kirjat, Game of Thrones oli pitkään hyvä esimerkki sosiologisesta tarinankerronasta. Hahmojen kohtaloita ei määritellyt pelkästään heidän valintansa, vaan yhteiskunnalliset instituutiot, arvojärjestelmät ja perinteet. Game of Thrones ei ole tarina Jon Nietoksen (Kit Harrington) vaiheisista ja hänen narratiivistaan, se on tarina koko Westeroksesta. Sosiologisessa tarinankerronnassa tarina liikkuu eteenpäin, vaikka ilmeisen tärkeitä hahmoja kuoleekin matkalla. Ned Starkia seurasi tämän poika Robb Stark (Richard Madden) joka koki saman väkivaltaisen kohtalon kuin isänsä. Henkilökohtaiset tarinat, kuten Theon Greyjoyn (Alfie Allen) tai Sansa Starkin (Sophie Turner) kehitys viimeisille kausille on tärkeä osa yhä, mutta heidän valintansa ja tilanteensa ovat reflektio hallitsevista järjestelmistä- Rautasaarelaisten äärimmäisen toksinen mieskulttuuri ja Starkien kunniakkuus ajavat Theonin sotaan itsensä kanssa, ja Sansan asema ylhäisenä nuorena naisena tekee hänestä pelinappulan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Game of Thronesin väkivalta ja synkkyys oli helppo kopioida; sen tapa käyttää näitä työkaluina televisiolle epätyypillisen tarinankerronnassa on paljon hankalampaa....kuten lopulta näimme.

Mitä tapahtui

Yksinkertainen vastaus: ajan ja materiaalin puutos. Showrunnerien David Benioff ja D.B. Weiss (kansankielessä myös tunnettu nimellä D&D) työ ei ikinä ollut helppoa, mutta heidän apunaan oli joukko kyvykkäitä ohjaajia (kuten Alan Taylor ja Neim Marshall) sekä Martinin alkuperäisteosten materiaali. Materiaali jota he adaptoivat televisioon nojasi vahvasti juuri tähän aiemmin puhuttuun sosiologiseen tarinankerrontaan, ja tämän lisäksi useimmat vuorosanoista oltiin poimittu suoraan kirjoista. Toki he tekivät muutoksia ja kirjoittivat omaa dialogia; romaanin rakennetta on vaikea siirtää täydellisesti televisiomuotoon, varsinkin kun raskaampi ekspositio-teksti, joka kontekstualisoi maailmaa hahmojen ympärillä, pitää saattaa jotenkin orgaanisesti katsojien huomioon. Kohtauksia luotiin näitä varten, ja ne toimivat oikein hyvin. Mutta tosiasia on että Benioff ja Weiss pystyivät hyvin kauan nojaamaan Martinin kirjojen tarkkoihin yksityiskohtiin ja selkeisiin rakenteisiin, ja tämä näkyy kausilla 1-5 kaikkein parhaiten.

En ole niitä ihmisiä jotka vaativat isoon ääneen Martinin pitävän kiirettä Talven Tuulten sekä viimeisen kirjan kanssa. Hän kirjoittaa omalla tahdillaan kun jaksaa, ja meillä ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuitenkin, tämän tarinan keskeneräisyyden takia myös Benioffilta ja Weissilta loppui materiaali kesken. Martin on kuulemma kertonut heille miten tarina jatkuu ja päättyy, joten sarja seuraa jotenkin samanlaisia linjoja kuin tulevat kirjat. Mutta vaikka Benioff ja Weiss tiesivät miten tarina meni, eivät he välttämättä seuranneet näitä linjauksia täydellisesti. Kirjoissa esiintynyt enigmaattinen Lady Kivisydän leikattiin kokonaan pois, ja Martin ei ollut tähän tyytyväinen, sanoen Kivisydämen olleen tärkeä ja keskeinen hahmo hänen tarinassaan. Mutta kyse ei ole vain Kivisydämen ja Victarion Greyjoyn puutteesta tai Martellien suvun saamasta kylmästä kohtelusta. Kun kirjat eivät enään määritelleet sitä, miten hahmojen kohtalot menevät, tuli sarjaan selkeästi erilainen dynamiikka. Lopulta myös Martin itse sanoi, ettei hänen kirjansa pääty samalla lailla kuin sarja.

Kun aiemmin hahmot jotka tekivät virheitä maksoivat niistä raskaan hinnan, nyt kaikki tuntui olevan mahdollista. Jonin varomattomuus ja kärsimättömyys ennen Äpärien Taistelua ei maksa hänelle tai hänen ystävilleen juuri mitään, ja Sansa sekä Laakson Ritarit pelastavat hänet tästä pulasta. Samoin hänen vielä typerämpi retkensä Muurin toiselle puolelle hakemaan todistusaineistoa kuolleiden armeijan olemassaolosta (suunnitelma jonka yksityiskohtia ei ikinä selitetä) on järkyttävän suuri riski, jossa taas hänen varomattomuutensa palkitaan pelastusretkellä, ja vaikka yksi Daeneryksen (Emilia Clarke) lohikäärmeistä ja tertiääri-hahmo Myrin Thoros (Paul Kaye) kuolee, on se suhteessa koko reissuun ja kaiken mahdottomuuteen hyvin lievä tappio. Rampa Jaime Lannister (Nikolai Coster-Waldau) ja aivan liian ylikäytetty Bronn (Jerome Flynn) selviytyvät niin myrkytyksistä ja kommandomatkoista Dorneen sekä dothraki- lauman ja lohikäärmeen hyökkäyksestä, vaikka he tekevät alati typeriä päätöksiä ja valintoja joista he selviytyvät ihmeen kaupalla. Ero aikaisempaan on huomattava; Jaimen käden menetys, Theonin silpominen, Robb Starkin ja tämän miesten kohtalo olivat karuja hetkiä jotka nousivat hahmojen ottamista riskeistä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Kolmen viimeisen kauden aikana hahmot selvisivät yhä villeimmistä skenaarioista, koska tärkeämpää oli pitää suositut hahmot mukana (Jonin matka Muurin tuolle puolen on käytännössä fanisuosikki-hahmojen kokoontumisajot) ja keskittyä tiettyjen hahmojen matkoihin sarjassa. Tämän tähden vain neljä mitenkään merkittävää hahmoa kuolee Yön Kuninkaan (Vladimir Furdik) hyökkäyksessä Talvivaaraan ja Pitkä Yö ja Valkoiset Kulkijat (you know, paraabeli pysäyttämättömälle katastrofille) voitetaan yhdessä jaksossa.

Tässä kohtaa haluan sanoa muutaman sanan ennakko-odotusten horjuttamisesta, joka on usein yleisin sanapari Game of Thronesin käänteistä puhuessa. Käänteet kuten oletetun protagonisti Ned Starkin teloitus ensimmäisellä kaudella, Punaiset Häät ja Jaimen käden menetys ovat yllättäviä, karuja ja vahvasti ympärillä hallitsevien tekijöiden ja tilanteiden muokkaavia, tai subversioita genren tropeista. Yksi loistava (ja aina tuskallinen) esimerkki on Oberyn Martellin (Pedro Pascal) kohtalo jaksossa Mountain and the Viper. Oberynin konflikti Lannisterien ja Gregor Cleganen (Hafthor Julius Björnsson) kanssa oli kauan sitten asetettu kohdilleen. Tyrionin (Peter Dinklage) tilanne oli mahdottoman oloinen, jotan armo tässä tapauksessa tuntui mahdolliselta; jakso itsessään esitti armoa aikaisemmin, Ygritten (Rose Leslie) säästäessä Gillyn (Hannah Murray) Myyräkylän hyökkäyksessä ja Tyrionin tarina Orson Lannisterista sekä Tyrionin säästämässä kuoriaisen hengen. Oberynin ja Vuoren taistelu on täynnä käänteitä, ja Oberynin toistama lause on suora viittaus fantasiaklassikko Princess Briden kuuluisaan "Minun nimeni on Inigo Montoya, sinä tapoit isäni, valmistaudu kuolemaan" mantraan, jossa sankari saa kostonsa sukunsa vihollista kohtaan. Ja sitten Vuori tappaa hänet. Mountain and the Viper on hienosti rakennettu jakso joka nojaa aiempiin olettamuksiin Oberynistä, maailmasta ja jopa metatekstuaalisesta asiayhteydestä tilanteisiin, ja sitten muistuttaa miten tämä maailma toimii.

Vastaavasti kahden viimeisen kauden twistit ja ennakko-odotusten kääntäminen tuntuu siltä, että ne on tehty vain niiden itsensä vuoksi, nostattaakseen shokkiarvoa. Erityisesti lohikäärmeiden tappaminen tuntui juuri tältä; he kuolivat koska kolme lohikäärmettä oli joko liikaa mietittävää logistisesta näkökulmasta tai heidän kuolemansa oletettiin olevan shokeeraavia hetkiä. Luultavasti kyseessä oli sekä ja että. Yön Kuninkaan tuhoutuminen Aryan (Maisie Williams) käsissä, Missandein (Nathaniel Emmanuel) teloitus ja Daeneryksen napsahtaminen Kuninkaansataman valloituksessa omaavat varmasti Benioffin ja Weissin mielessä syviä merkityksiä ja ovat osa jotain pidempää tarinaa, mutta ne eivät tunnu samalta kuin aikaisemmat vastaavat käänteet. Missandei kuolee, jotta Daenerys ja Harmaa Mato (Jacob Anderson) voisivat olla surullisia ja vihaisia. Tätä puolustellaan sillä että Daeneryksen raakuutta oltiin ennakkoon vihjailtu, mutta kuten juuri aiemmin totesin, vihjailu jostain ei aina tarkoita että siihen pitäisi päätyä. Hahmon kuolema ei synny niinkään ympäröivän maailman rakenteista ja odotuksista, vaan tarpeesta saada hahmot paikkaan X. Samoin lohikäärmeiden kuolema on osa tätä pakotusta saada hahmot paikkaan, johon ne eivät orgaanisesti olisi menossa. Usein nämä ovat myös jotenkin epäloogisia: miten Missandei jäi vangiksi alun perinkin? Mitä kaikkea nämä lohikäärmeet kestävät ja mitä eivät? Kuinka nämä hahmot liikkuvat niin nopeasti tämän mantereen halki, jotta he ehtivät olemaan oikeassa paikassa aina ajoissa? Kuten aikaisemmin mainittiin, nämä ovat osa alkuperäismateriaalin puutetta yritystä kehittää samanlaista jännitettä omien kykyjen puitteissa.

Lopuksi: historia vai laulu? 

Alkuperäinen raakile tätä blogikirjoitusta varten oli paljon negatiivisempiin asioihin keskittyvä, jossa olisin käynyt läpi lukuisia kohtia jotka ärsyttivät viimeisimpien kausien kohdalla. Mutta sitten päädyin katsomaan kaikki kaudet uudestaan, ja samalla muistin paremmin kuinka kamalan hyvä tämä sarja parhaimmillaan oli, ja haluan mieluummin muistaa sarjan parhaimmat hetket kuin repiä Benioffin ja Weissin ratkaisuja kappaleiksi. Joten sen sijaan lopetan tämän muistopuheen lyhyeen noottiin sarjan luonteesta, nimistä ja tarinoiden tarkoituksesta.

Viimeisen jakson suuri lopullinen "voittaja" on Bran Stark (Isaac Hempstead-Wright), josta tulee Bran the Broken, Westerosin kuningas. Syy tähän oli Tyrionin monologi siitä, mikä yhdistää kaikki seitsemän kuningaskuntaa- tarinat. Tyrionin sanoin; "Kenellä on parempi tarina kuin Bran Starkilla?" Tähän reagoitiin netissä hyvin erilaisin tavoin, ja varsinkin tämän lauseen suhdetta Branin sisarusten Sansan ja Aryan tarinoihin nostettiin esiin. Ja vaikka Aryan tarina siitä miten aatelistytöstä tuli kasvoton salamurhaaja on hyvä, ei se ole samanlainen kuin Branin tarina. Branin tarina- poika joka ei osannut kävellä opetteli lentämään- on helppo muuttaa myytiksi, tarinaksi jota kerrotaan eteenpäin ja joka muutetaan lauluksi. Se on inspiroiva tarina jossa kovan kohtalon kokenut lapsi nousee vaikeuksien ylitse, käy Muurin tuolla puolen ja palaa takaisin viisaampana ja vahvempana. Branin tarina on helppo myydä innostavana ja sankarillisena tarinana.

Tarinat ovat mahdottoman tärkeitä Westerosin väelle. Laulut kertovat tarinoita jotka ovat todellisuudessa kauhunäytelmiä, ja opettavat samalla historian tapahtumia. Castameren Sateet on balladi joka yhdistetään Lannisterien sukuun, ja jonka tarkoitus on vahvistaa yksi ja vain yksi asia: Lannistereille, varsinkin Tywin Lannisterille (Charles Dance), ei vittuilla. Tarina Rottakokista joka tappoi vieraansa kattonsa alla opettaa sen, että jumalat eivät katso hyvällä niitä, jotka tappavat vieraita talossaan. Kuninkaat ja aateliset tietävät tarinoiden, laulujen ja legendojen merkityksen. Joffrey Baratheon (Jack Gleeson) nostaa patsaita kunniakseen, ylikatsoo historiallisia kirjoituksia ja järjestää esityksiä jotka esittävät (hyvin) fiktiivisen version Viiden Kuninkaan Sodasta, esittäen hänet suurena sankarina ja vihollisensa tyhminä pelkureina. Suuret suvut eivät halua olla alaviitteitä historiankirjoissa, vaan legendoja- he ovat Okaiden Kuningattaria, sankarillisen Valontuojan kantajia, Lohikäärmeiden Äitejä ja Kuninkaansurmaajia- nimiä jotka jäävät historiaan, lauluihin ja tarinoihin. Viimeisessä jaksossa on Tyrion Lannister varma, että historia muistaa hänet pahana miehenä, kuten hänen liikanimensä Peikko, Puoli-Mies ja Demoniapina kielivät, mutta sen sijaan häntä ei edes mainita historiikissa. Hänen tekonsa Viiden Kuninkaan Sodan ajalta ovat unohtuneet historiasta, eläen vain ihmisten kertomissa tarinoissa.

Drink long and deep, my noble king, from this cup of sweet wine/
The last drink he shall ever take, and vengeance shall be mine!

Mutta me saimme seurata historiaa ja Tyrionin elämää itse. Me tiedämme mitä hän teki, miten hän eli ja mitkä virheet hän teki, ja voimme itse tehdä valinnan siitä, oliko hän hyvä ihminen. Parhaimmillaan Game of Thrones loi kontrastia sosiologisten tekijöiden vaikutuksesta historian kulkuun ja siitä syntyvien tarinoiden ja laulujen välille, muistuttaen siitä kuinka helposti historia ja taru sekoittuvat, jos nämä tekijät unohtuvat. Game of Thrones käytti fantasiaa lohikäärmeiden ja zombilaumojen avulla korostaakseen yhteiskunnallisia vaikutuksia ihmiskohtaloihin ja miten nämä voidaan sekä ikuistaa että yksinkertaistaa laulujen, tarinoiden ja näytelmien kautta. Ja sellaisena sen haluan muistaa. Game of Thrones oli yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista televisiosarjoista jonka olen nähnyt, ja vaikka siinä on paljon kritisoitavaa sen hyviltäkin ajoilta, on sen perintö kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, eikä kaksi viimeistä kautta voi pilata sitä kuinka hyvä se kokonaisuutena lopulta oli.

Valar Morghulis. 


Atte T

PS. Koska jotakuta kuitenkin kiinnostaa: Parhaat hahmot Top 5

- Samwell Tarly: Majakkani pimeässä, oikeasti hyvä ja kunnollinen ihminen julmassa maailmassa jota ohjaa empatia ja lopulta löydettyään rakkaita ihmisiä ympärilleen, autenttisen tuntuinen rohkeus.

- Theon Greyjoy: Theonin tarina on todella mielenkiintoinen, ja se miten sarja tasapainottaa Theonin kamalia tekoja hänen todella julmaan kohteluunsa Ramsayn käsissä on mestarillista. Theonin parannus ja eläminen tekojensa kanssa on hienoa, ja Alfie Allen on loistava.

- Brienne of Tarth: Kuka on yllättynyt, käsi ylös. Toinen majakkani pimeässä, vahva ja hieno kontrastihahmo Jaime Lannisteriin (myös yksi suosikeistani) joka sekä oppii tuntemaan Jaimen tämän pahanomaisen tittelin ylitse, ollen alati kunniakas, rehellinen mutta virheisiin taipuvainen subversio monista eri hahmotyypeistä.

- Sansa Stark: Sansa on hahmo josta en alunperin pitänyt kirjoissa (enkä sarjassakaan) mutta jonka hahmon jutun tajusin paremmin vasta 2. kaudella. Sansa on hallitsevien järjestelmien ja traditioiden uhri, joka oppii kuitenkin uimaan tässä maailmassa ja lopulta nousee tämän pelin ruhtinaaksi.

- Tyrion Lannister: Vau, iso yllätys taas. Tyrion on ehkä loppujen lopuksi koko Game of Thronesin merkittävimpiä hahmoja niin sarjassa kuin popkulttuurissa. Tyrionilla on loputtomasti syitä olla niin paha ja julma kuin hänen vastustajansa luulevat hänen olevan, ja näistä huolimatta hän on Lannisteriesta kunniallisin ja moraalisesti suoraselkäisin, ja se kuinka kyseenalaisa tekoja Tyrion suorittaa suhteessa hänen tykättävyyteensä on aina rohkeaa, ja todiste sekä Peter Dinklagen mestarillisesta taidosta näyttelijänä että Tyrionin hahmon elinvoimaisuudesta.

Atte Arvostaa: John Wick Chapter 3 - Parabellum

*DING DING DING*

LET'S GET READY TO RUMBLEEEEEE

John Wick Chapter 3: Parabellum

Elokuva: John Wick (Keanu Motherfucking Reeves) on erotettu salamurhaajien lainkuuliaisesta alamaailmasta, ja hänen päästään on luvattu miljoonapalkkio. Viimeisten voimavarojensa avulla Wick pakenee New Yorkista Casablancaan, jossa hänen vanha ystävänsä Sofia (Halle Berry) auttaa häntä löytämään keinon jolla sovittaa syntinsä...

John Wick. John Wick- elokuvien korkea laatu on kyllä ollut yksi tämän vuosikymmenen parhaimpia yllätyksiä; alunperin suhteellisen geneerisen oloinen ammuskeluleffa paljastuikin visuaalisesti, koreografisesti ja symbolisesti mielenkiintoiseksi paketiksi, ja Keanu Reevesin yhdeksi hienoimmista roolisuorituksista. Nyt elokuvasarjan kolmas osa, John Wick Chapter 2:en järkyttävän hyvän cliffhanger-lopun jälkeen, jatkaa tätä tarinaa ja vie sitä yhä edelleen kohti uusia sfäärejä. John Wick Chapter 3: Parabellum on vuoden kovimpia toimintaleffoja, ja toiminnan eskaloituminen nuhjuisesta katutappelusta aina kymmeniä pyssymiehiä sisältävään koirataisteluun on joka kerta viihdyttävää, koska stunttimiehestä ohjaajaksi kehittynyt Chad Stahelski todellakin tietää miten kuvata helposti seurattavaa ja sopivan raadollista toimintaa. Luulit että Wick oli jo näyttänyt kaikkensa? Nyt hän tappaa jengiä hevosilla ja kirjaston kirjoilla!

Keanu Reeves on yhä parasta niin kuin hän oli Bill & Ted- aikoina ja Matrixissa. Hänen ulosantiaan on helppo kritisoida tylsänä tai puisena, mutta Reevesin taito saada katsoja puolelleen roolissa missä hyvänsä yhdistettynä tämän lähes meta-tasoiseen karismaan maailman tehokkaimpana tappajana toimii erittäin hyvin. Alunperin Wick palasi takaisin väkivallan maailmaan kun hänen kykynsä surra rauhassa riistettiin häneltä, sitten kun hänen vanhat lupauksensa tulivat kummittelemaan ja hän ylitti rajan jolta ei ole paluuta takaisin. Nyt hän maksaa kovaa sakkoa tästä rikoksesta, ja hänen surunsa- muisto rakkaastaan ja tämän puhtaan muiston vaaliminen- on ainoa syy jatkaa eteenpäin. Wickin vanha ystävä Sofia on samasta puusta veistetty, joka joutui luopumaan ainoasta rakkaudestaan saadakseen asemansa, ja hänen kauttaan elokuva myös tutkii koko "pahis tappoi John Wickin koiran ja sen takia kaikki kuolee" vitsiä, sillä kyse ei ikinä ole pelkästään eläimistä. Sofiasta puheen ollen, Halle Berry muistuttaa taas kuinka oikeasti hyvä näyttelijä hän on, ja rääkki minkä Berry kulki läpi roolia varten todellakin näkyy kankaalla.

Vanhasta kaarista Ian McShane, Lance Reddick ja Laurence Fishburne jatkavat erinomaista työtä. McShanen Winstonin viileä karisma toimii yhä, Reddickin Charon pääsee toimintaan kiinni ja rakastan niin paljon Fishburnen elämää isompaa, mahtipontista ja koppavaa "The Bowery King"- hahmoa. Uusista nimistä Anjelica Huston Wickin menneisyyden hahmona ja Asia Kate Dillon Wickin edesauttajien perässä kulkevana "Tuomarina" olivat vallan mainioita, mutta Mark Dacascosin Zero on kuitenkin se joka on varastaa shown. Zero oli hetken vain geneerisen ninjan oloinen tappaja, mutta hän kuitenkin heijastaa hienosti Wickin myyttistä asemaa tässä maailmassa ollen tämän suuri fani. Samassa luokassa on myös indonesian toimintatähdet Yayan Ruhian ja Cecep Arif Rahman (Raid 2), jotka melkein ovat karanneet omasta elokuvastaan tänne taistelemaan John Wickin kanssa. 

John Wickeissa toiminnan jälkeen paras asia on se miltä se näyttää, ja miten tätä ulkonäköä käytetään kontrastina sen hirvittävään, väkivaltaiseen maailmaan. Wick on neonvalojen ja värien maailma, jossa varjot ovat pimeitä ja synkkiä. Continental-hotellien siisteys ja tyylikkyys (uusi Continental-hotelli unlockattu Casablancassa!) ja salamurhaajien maailman lainkuuliaisuus ja järjestelmällisyys (kuka ikinä suunnittelikaan Korkean Pöydän virastot ansaitsee Oscarin) antaa heille sivistyneisyyden verhon jonka tarkoitus on pitää jonkinlaista kuria maailmassa. He ovat kuitenkin yhtä väkivaltaisia ja julmia kuin kuka tahansa muukin, he vain näyttävät hyvältä puhuessaan muuta. Korkean Pöydän sanktioima ninjahyökkäys (luoja että rakastan näitä leffoja) tappaa armotta myös ihmisiä jotka eivät olleet mitenkään osallisia Wickin pakoon tai tämän tekoihin. Elokuva elokuvalta tämä siisti, sääntöjä sisältävä maailma paljastuu entistä dystopisemmaksi paikaksi, ja ajatus kaiken polttamisesta maahan ei olisi huono idea.

Toivon todellakin että oletetussa neljännessä John Wick-elokuvassa paneuduttaisiin entistä enemmän siihen, miksi John Wick jatkaisi taisteluaan lepäämisen ja piiloutumisen sijaan. Hän on kykenevä tappamaan kenet tahansa ja kuinka monta tahansa, joten olisi hyvä vahvistaa entisestään sitä miksi pelkästään tämän surutyön lisäksi. Kun taistelut kerta ovat näiden elokuvien myyntivaltti ja toistuvin osa, haluaisin että tarinankerronta ei aina tykkäisi seinään niiden kohdalla. Onneksi nämä taistelukohtaukset ovat niin hyviä että tähän asti tälläkin on pärjätty. Ensimmäinen John Wick oli kreikkalainen jumaltaru ja John Wick Chapter 2 videopeli-räiskinnän ja rock-oopperan sekoitus. Mitä John Wick Chapter 3 - Parabellum sitten on? Legendan statuksen kanssa elämistä ainakin, pääasiallisesti kuitenkin helkutin kovaa viihdettä. John Wick Chapter 3 - Parabellum on suurella todennäköisyydellä vuoden kovimpien toimintaleffojen kärjessä, ja jos nautit edellisistä John Wickeista niin luultavasti nautit myös tästäkin. Keanu Reeves tappaa kaikki, minä pidin paljon.

Atte T

   

Atte Arvostaa: Voro 2- Tulikiven Armeija

Toukokuun sarjisarvio pyörähtää käyntiin, tällä kertaa vuorossa jatko-osa yhdelle ehdottomista suosikeistani. Janne Kukkosen  Voro- Kolmen Kuninkaan Aarre on parhaimpia kotimaisia sarjakuvia joita olen lukenut, nimesin sen vuonna 2016 toiseksi parhaaksi sarjakuvaksi kaikista sinä vuonna ja olin hyvin tyytyväinen sen Sarjakuva-Finlandian voittoon.

So let's go for a round two koska Kukkosen voittoputki senkun jatkuu. Varoitus! Tässä arviossa on juonipaljastuksia Voro 1- Kolmen Kuninkaan Aarre- teoksesta.

Voro 2- Tulikiven Armeija

Tarina: Nuori voro Lilja ja hänen opettajansa koittavat löytää uutta paikkaa jossa elää rauhassa ja harjoittaa varkauden jaloa taitoa. Sota on kuitenkin kaikkialla, ja pian hekin ajautuvat mukaan sen liekkeihin, joita alati ruokkii myös vanha vihollinen Paloheimo sekä heidän henkiin herännyt jumalansa Ithiel, jonka tähtäimessä on mystinen Tulikiven armeija...

Voro oli minulle kuin mannaa taivaasta. Kotimaista fantasiasarjakuvaa joka loi aivan uudenlaista maailmaa jossa tuntui vahva kotimainen ote, sekä loistava, nuori naispäähenkilö siihen päälle vielä. Voro 2 tekee kaiken mitä kunnon jatko-osan pitääkin: jatkaa hahmojen kasvua, tuo uusia hahmoja ja tilanteita sankarin eteen ja kasvattaa panoksia. Vorossa parasta on sen uniikkius; monen fantasiatarinan kohdalla on helppo vetää viivoja Taru Sormusten Herrasta tai Dungeons & Dragonsin suuntaan, mutta Voron kohdalla tämä ei ole mahdollista. Rehellisesti sanottuna, sen lähimmät vertauskohdat ovat Tulen ja Jään Laulussa ja ehkä Noiturissa, mutta nekin ovat lähinnä esteettisiä.

Lilja on yhä erinomainen protagonisti; fiksu mutta koppava, rohkea mutta äkkipikainen, kovien olojen kasvatti joka kuitenkin omaa yhä empatiaa muita kohtaan. Häntä vaivaa yhä ensimmäisen kirjan tapahtumat, nähden alati painajaisia ja miettien omaa paikkaansa tässä konfliktissa; voiko hän jatkaa vain varastelua, poistuen paikalta aina kun tilanne menee liian kuumaksi? Voron maailmassa itsekkäät halut hallitsevat maailmaa; kateus, vallanhimo ja rahanahneus ajavat ihmisiä toisiaan vastaan. Lilja ja Seamus yrittävät parhaansa mukaan käyttää taitojaan selviytyäkseen epäreilussa maailmassa, jossa nuori tyttö ja vanhus eivät muuten etenisi mihinkään. Mutta Seamus on myös kävelevä esimerkki siitä, ettei tällainen elämä välttämättä johda mihinkään hyvään.

Liljan tietämättään vapauttama muinainen pahuus jota Paloheimo palvoo on myös hieno, uusi osa tarinaa. Paloheimon jumala Ithiel, Tuli-Isä, on karmiva ja erittäin toimiva ison skaalan vastustaja. Onko Ithiel "jumala" konventionaalisessa mielessä, vai vain todella voimakas olento josta Paloheimo on muovannut herran itselleen? Jos Ithiel on jumala, mitä muita jumalia kulkee ihmisen hahmossa ympäri Voron maailmaa? Ithiel herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, ja Paloheimon tapa pitää hänen uskonsa elossa muiden unohtaessa tämän uhan tuntuu...historiallisesti sopivalta. Paloheimo ei ole vain geneerinen pahuuden armeija, vaan myös katkeruuden ja vallanhimon sokaisemia surkimuksia, jotka eivät tiedä mitä he ovat tekemässä.

Vorossa on paljon kehuttavaa, aina Kukkosen kevyestä mutta hyvin persoonallisesta kynänjäljestä oikeiden panosten tuntuun ihmisten kuollessa Liljan ympärillä, mutta on siinä myös kritisoitavaa. Vaikka Lilja onkin mainio sankari, on maailma muuten hieman äijäkeskeinen. Kuten useimmat tämän kaltaiset synkät fantasiatarinat, sen vahva pohjustus "oikeaan maailmaan" tuo mukanaan maailman sisäistä seksismiä, jonka ansiosta Lilja on ainoa nimetty naishahmo tarinassa jolla on jotain painoarvoa. Voro 2:ssa tulee yksi lisäys, Alkemisti, mutta hän on hyvin nopeasti nähty sivuhahmo, jonka lopullinen kohtalokin jäi epäselväksi. Liljan asema tässä yhteiskunnassa (varas+lapsi+tyttö) takaa hänen altavastaajan asemansa, mutta jättää samalla maailman hieman köyhemmäksi representaatioltaan.

Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan riko, ja Voro 2- Tulikiven Armeija on taas jälleen loistava lisäys tämän vuoden kotimaiseen sarjakuvatuotantoon. Olen todella onnellinen että Voro on olemassa. Tällaisia kotimaisia fantasiatarinoita sietäisi olla enemmänkin, ja tässä on ainesta laajempaankin tarina-universumiin sekä myös mahdolliseen laajennukseen sarjakuvan ulkopuolelle- Voro- roolipeli tuntuu ilmiselvältä, wink wink- sekä maailmanvalloitukseen. Voro 2- Tulikiven Armeijan lukemisen jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli se, että nyt pitää saada nopeasti kolmas osa luettavaksi myös. Viimeksi sitä piti odottaa kolme vuotta, joten palataan aiheeseen mahdollisesti 2022. Voro 2- Tulikiven Armeija on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Atte T

PS. Jos haluat sarjakuvasi arvioitavaksi, ota minuun yhteyttä joko Twitterin tai Facebookin kautta! Joka kuukausi arvioin yhden kotimaisen sarjakuvan, mahdollisesti useammankin jos arviokappaleita alkaa kolisemaan postiluukusta enemmän.

Atte Arvostaa: Pokemon: Detective Pikachu

En ole maininnut tästä kuin ehkä muutaman kerran, mutta minä pidän Pokemonista todella paljon. Alkuperäiset Gameboyn pelit olivat tärkeitä ponnahduslautoja enemmän strategiseen pelaamiseen, kuten oli myös Pokemon-keräilykorttipeli. Pokemon-anime oli lapsuuteni tärkeimpiä sarjoja, ja muistan hämärästi itkeneeni katsoessani ensimmäista Pokemon-elokuvaa. En ole nyt moneen, moneen vuoteen seurannut pelejä tai animaatiosarjaa mitenkään ahkerasti, mutta Pokemonin idea on aina viehättänyt ja on ollut hienoa nähdä kuinka franchise on pysynyt näinkin elinvoimaisena. Luonnollisesti, idea live-action Pokemon-elokuvasta on aina ollut kutkuttava, ja nyt se on mahdollista nähdä ihan omin silmin elokuvateatterissa!

Pokemon: Detective Pikachu

Elokuva: Isänsä menettänyt Tim Goodman (Justice Smith) saapuu ihmisten ja Pokemonien asutamaan Ryme Cityyn. Tämän kotoa Tim löytää hämmentävän, puhuvan Pikachun (Ryan Reynolds) joka oli hänen edesmenneen isänsä Pokemon-partneri. Vastahakoinen Tim ja maailmanluokan etsivä Pikachu alkavat selvittämään mitä hänen isälleen tapahtui, mihin Pikachun muisti meni ja mitä Ryme Cityssa oikein tapahtuu.

Vaikka äsken toitotinkin suurta Pokemon- rakkauttani, niin Detective Pikachu- videopeli (johon elokuva perustuu) ei ollut tuttu ennestään. En tiedä pelistä juuri mitään, mutta aploodeeraan sitä kenenkä idea oli yhdistää Pokemon ja Film Noir- etsivätarina ripauksella cyberpunkkia. Detective Pikachu on hilpeän outo ja hauska elokuva, joka todellakin kumartaa Pokemonin oman pitkän perinteen lisäksi dekkarielokuville. Kaksi elokuvaa jotka siitä eniten tuli mieleen olivat Blade Runner ja Kuka Viritti Ansan, Roger Rabbit? Detective Pikachu ei ole yhtä sisällöllisesti rikas, ja varsinkin lopussa se menee vähän turhan hötöksi ja merkityksettömäksi että sitä oikeasti voisi verrata näihin kahteen, mutta visuaalisuus ja tyyli emuloivat näitä hyvin. 

Tämä kohtaus oli niin hauska ja NIIN OUTO

Ensimmäisiä asioita joita huomioin Detective Pikachussa oli kuinka monipuolinen näyttelijäkatras siinä oli. Justice Smith hoitaa hyvin vieraisiin vesiin joutuneen tavallisen kaverin roolin, ollen hieman yhtä eksynyt ihmettelijä kuin monet katsojistakin, ja kuten film noiriin kuuluu, on hänelläkin taakkaa ja katumusta kannettavana. Ryan Reynolds on, kuten arvata saattaa, yhtä iloa Pikachun roolissa, ja juuri kontrasti Pikachun ultrasöpön ulkokuoren ja Reynoldsin suorasanaisen ulosannin kanssa on niin hauskaa. Kathryn Newton tiesi ehkä paremmin kuin kukaan muu (Bill Nighyn lisäksi) millaisessa elokuvassa hän on, ja reportteri Lucy Stevens on välillä kuin suoraa kliseisistä dekkareista revitty tähtireportteri kuuman jutun jäljillä. Ken Watanabe, Karan Soni ja Omar Chaparro täyttävät rosteria ystävällisen poliisin, parhaan ystävän ja laittoman pokemon-stadiumin pyörittäjien rooleissa, kaikki hoitaen hommansa hyvin ja tehden maailmasta sitä kautta elävämmän tuntuisen. 

Pokemonit itsessaan on toteutettu erittäin hyvin, ja erikoisefektien taso on muutenkin elokuvassa varsin korkealla. Tässä auttaa paljon se, että vain muutama Pokemon kerrallaan on varsinaisessa fokuksessa, ja useampien ollessa mukana on usein hämärää tai nopeassa liikkeessä, jossa mahdollinen tökköily voidaan piilottaa. Designit ovat kaikki vanhoja tuttuja ja tunnistettavia välittömästi, ja vaikka kaikki eivät ole siirtyneet ihan aukottomasti (katson sinua, Gengar), on suurin osa erittäin hyvän näköisiä. Vanhalle Pokemon- fanille oli todella siistiä nähdä Arcaninen, Gyaradosin ja Charizardin kaltaisia todella siistejä Pokemoneja menossa mukana. Tosin loppuvaiheessa aloin kiinnittää huomiota siihen, että varsinkin massakohtauksissa samoja Pokemoneja oli paljon, mikä kielii siitä mihin designeihin oltiin nähty enemmän vaivaa ja mitä oltiin hiottu loppuun asti.

Maailma jota nämä ihmishahmot ja Pokemonit asuttavat on mielenkiintoinen. Detective Pikachu, kuten melkein kaikki parhaat Pokemon- projektit, ei yritä luoda liikaa kontakeja oikeaan historiaan ja maailmaan, pysyen kaukana kysymyksistä kuten "mitä Pokemonit tekivät maailmansodassa" tai pitäen viittaukset oikeaan maailmaan minimissään. Ryme City, ihmisten ja Pokemonien yhteiselon paratiisi, on hyvin kyberpunk- henkinen sekamelska, yhdistäen genren tutun ja turvallisen japani-estetiikan film noir- miljööseen hämärien kujien, vilkkaiden katujen ja vanhojen rakennusten toimesta. Elokuva on kuvattu filmille, ja se näkyy positiivisesti; kaupungin vaihtelevat värimaailmat tuntuvat syvemmiltä ja vahvistavat entisestään haluttua tyyliä. Erityisesti Lucy Stevensin esittelykohtaus hyötyy tästä, ja kohtaus on kuin suoraan genren klassikoista revitty kuvakulmineen ja valaistukseltaan.

Kuitenkin, kuten monet kriitikot ovat huomauttaneet, on tarina vähän niin ja näin. Se alkaa erittäin lupaavasti, siinä on kunnon mysteerin ainekset ja nopeita käänteitä ja vaarallisia tilanteita riittää. Ongelma on se, mihin se kulminoituu ja mikä kaiken motiivi oli. Kun koko elokuvan estetiikka ja tyyli imitoi film noiria, on loppuvaiheen notkahdus totaalisen esoteeriseen scifi- skenaarioon todella outo ja valitettavasti ei oikein sovi elokuvan rakentamaan murhamysteeriin ja muistinmenetykseen. Toisaalta, "murhamysteeri ja muistinmenetys" Pokemon-elokuvassa on jo itsessään ihan pirun outoa, joten ehkä kyse on vain...eri tyyppisestä outoudesta? Pikachun roskadekkarien puhetapa, tämän heittelemät vitsit jotka vaihtelevat Ed Gein- viittauksista tämän kahviaddiktioon, Omar Chaparron näyttelemä paidaton salipäällikkö sekä loppupahiksen...juttu tekivät Detective Pikachista jälkikäteen ajateltuna todella erikoisen kokonaisuuden. Ainakaan Detective Pikachua ei voi syyttää tylsyydestä missään kohtaan, ja se että Avengers: Endgamen yliampuvuus, Hellboyn valitettavat ratkaisut ja Bumblebeen robotin ja tytön rakkaustarina eivät edes vertaudu Detective Pikachun outouteen on sulka sen hatussa. 

Tämä outous ja sen vaikutukset elokuvan loppuun eivät kuitenkaan pilanneet kokemusta minulta. Tällaisia outouksia harvoin näkee muualla kuin Netflixissä tai adult swimillä, joten arvostan loputtomasti Detective Pikachun  omistautumista.....itselleen. Se ei ole tylsä eikä turvallinen by the book-  videopelileffa. Henry Jackman ansaitsee extra kiitokset Pokemon- pelien syntikka-melodioita mukailevasta soundtrackistaan, ja tiesittekö että John Mathieson, Gladiaattorin ja Oopperan Kummituksen kuvaaja kuvasi tämän elokuvan? Kuten sanoin, outoa. Oli miten oli, Detective Pikachu on ilahduttava elokuva. En tiedä mitä Pokemoneista täysin ulalla oleva henkilö saisi tästä irti, se mahdollisesti vain tuplaisi koko show'n outousfaktorin, mutta kaltaiselleni fanille nostalgia ja rakkaus Pokemonia kohtaan vain auttoi rakastamaan tätä uniikkia ja erikoista otusta. Detective Pikachu ei ole mitä odotat, mutta se voi silti olla rahasi arvoinen.

Atte T

PS. Okei, seuraavaksi tuotte sitten mukaan Rakettiryhmän, mukaanlukien Jessien, Jamesin ja Meowthin. PREPARE FOR TROUBLE- MAKE IT DOUBLE kassatuotot, siis.