Muistan kuinka joskus vuonna 2010, veljeni alkoi hehkuttamaan minulle kirjasarjaa nimeltä Tulen ja Jään Laulu. En kovin nopeasti jaksanut siitä innostua; olin vielä tuolloin vahvassa high fantasy- koukussa, eikä kuvailtu synkkyys ja maanläheisyys ollut ihan se mikä minua kiinnosti. Mutta hän sai kuitenkin pääni kääntymään, osittain koska kirjasarjan televisio-adaptaatio oli tuolloin tuloillaan ja hän halusi että luen mahdollisimman monta kirjoista ennen sitä. Ja hyvä että saikin; George R. R. Martinin kirjasarja iski kyllä ja kovaa, ja ahmin ensimmäisen osan, Valtaistuinpelin, hyvin nopsaan. Maailma, hahmot ja niitä ympäröivät aidot panokset ja virheiden hinnat imivät minut mukaansa. Ja sitten tuli HBO:n adaptaatio, Game of Thrones, joka sai ensi-iltansa huhtikuussa 2011. Yhtäkkiä tämä kirja ja sen hahmot olivat elossa edessäni televisioruudulla, kuin suoraa kirjan sivuilta loikanneina. En sitten Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta- elokuvien ollut nähnyt mitään näin alkuperäiselle uskollista ja aidon näköistä.
Ja nyt, 8 vuoden jälkeen, on sarja päättynyt. Kenties maailman suosituimpiin ja tunnetuimpiin kuuluva televisiosarja, joka poiki tuhat meemiä, sarja josta tuli hätkähdyttävän nopeasti osa kulttuurikieltämme ja minkä silminnähden yksinkertaisistakin lausahduksista on tullut kuolemattomia, päättyi reilu viikko sitten- ei suosionosoituksiin ja tyytyväisen surullisiin tunteisiin kun hyvä sarja päättyy, vaan pettymykseen, kiistanalaisuuteen ja naurettavan suuriin nimenkeräyksiin sarjan lopun korjaamisen puolesta. Mitä tapahtui? Miten Game of Thrones muuttui yhdestä suosituimmista ja kehutuimmista sarjoista television historiassa tähän muotoonsa?
SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA
En ole niitä ihmisiä jotka vaativat isoon ääneen Martinin pitävän kiirettä Talven Tuulten sekä viimeisen kirjan kanssa. Hän kirjoittaa omalla tahdillaan kun jaksaa, ja meillä ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuitenkin, tämän tarinan keskeneräisyyden takia myös Benioffilta ja Weissilta loppui materiaali kesken. Martin on kuulemma kertonut heille miten tarina jatkuu ja päättyy, joten sarja seuraa jotenkin samanlaisia linjoja kuin tulevat kirjat. Mutta vaikka Benioff ja Weiss tiesivät miten tarina meni, eivät he välttämättä seuranneet näitä linjauksia täydellisesti. Kirjoissa esiintynyt enigmaattinen Lady Kivisydän leikattiin kokonaan pois, ja Martin ei ollut tähän tyytyväinen, sanoen Kivisydämen olleen tärkeä ja keskeinen hahmo hänen tarinassaan. Mutta kyse ei ole vain Kivisydämen ja Victarion Greyjoyn puutteesta tai Martellien suvun saamasta kylmästä kohtelusta. Kun kirjat eivät enään määritelleet sitä, miten hahmojen kohtalot menevät, tuli sarjaan selkeästi erilainen dynamiikka. Lopulta myös Martin itse sanoi, ettei hänen kirjansa pääty samalla lailla kuin sarja.
Kun aiemmin hahmot jotka tekivät virheitä maksoivat niistä raskaan hinnan, nyt kaikki tuntui olevan mahdollista. Jonin varomattomuus ja kärsimättömyys ennen Äpärien Taistelua ei maksa hänelle tai hänen ystävilleen juuri mitään, ja Sansa sekä Laakson Ritarit pelastavat hänet tästä pulasta. Samoin hänen vielä typerämpi retkensä Muurin toiselle puolelle hakemaan todistusaineistoa kuolleiden armeijan olemassaolosta (suunnitelma jonka yksityiskohtia ei ikinä selitetä) on järkyttävän suuri riski, jossa taas hänen varomattomuutensa palkitaan pelastusretkellä, ja vaikka yksi Daeneryksen (Emilia Clarke) lohikäärmeistä ja tertiääri-hahmo Myrin Thoros (Paul Kaye) kuolee, on se suhteessa koko reissuun ja kaiken mahdottomuuteen hyvin lievä tappio. Rampa Jaime Lannister (Nikolai Coster-Waldau) ja aivan liian ylikäytetty Bronn (Jerome Flynn) selviytyvät niin myrkytyksistä ja kommandomatkoista Dorneen sekä dothraki- lauman ja lohikäärmeen hyökkäyksestä, vaikka he tekevät alati typeriä päätöksiä ja valintoja joista he selviytyvät ihmeen kaupalla. Ero aikaisempaan on huomattava; Jaimen käden menetys, Theonin silpominen, Robb Starkin ja tämän miesten kohtalo olivat karuja hetkiä jotka nousivat hahmojen ottamista riskeistä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Kolmen viimeisen kauden aikana hahmot selvisivät yhä villeimmistä skenaarioista, koska tärkeämpää oli pitää suositut hahmot mukana (Jonin matka Muurin tuolle puolen on käytännössä fanisuosikki-hahmojen kokoontumisajot) ja keskittyä tiettyjen hahmojen matkoihin sarjassa. Tämän tähden vain neljä mitenkään merkittävää hahmoa kuolee Yön Kuninkaan (Vladimir Furdik) hyökkäyksessä Talvivaaraan ja Pitkä Yö ja Valkoiset Kulkijat (you know, paraabeli pysäyttämättömälle katastrofille) voitetaan yhdessä jaksossa.
Tässä kohtaa haluan sanoa muutaman sanan ennakko-odotusten horjuttamisesta, joka on usein yleisin sanapari Game of Thronesin käänteistä puhuessa. Käänteet kuten oletetun protagonisti Ned Starkin teloitus ensimmäisellä kaudella, Punaiset Häät ja Jaimen käden menetys ovat yllättäviä, karuja ja vahvasti ympärillä hallitsevien tekijöiden ja tilanteiden muokkaavia, tai subversioita genren tropeista. Yksi loistava (ja aina tuskallinen) esimerkki on Oberyn Martellin (Pedro Pascal) kohtalo jaksossa Mountain and the Viper. Oberynin konflikti Lannisterien ja Gregor Cleganen (Hafthor Julius Björnsson) kanssa oli kauan sitten asetettu kohdilleen. Tyrionin (Peter Dinklage) tilanne oli mahdottoman oloinen, jotan armo tässä tapauksessa tuntui mahdolliselta; jakso itsessään esitti armoa aikaisemmin, Ygritten (Rose Leslie) säästäessä Gillyn (Hannah Murray) Myyräkylän hyökkäyksessä ja Tyrionin tarina Orson Lannisterista sekä Tyrionin säästämässä kuoriaisen hengen. Oberynin ja Vuoren taistelu on täynnä käänteitä, ja Oberynin toistama lause on suora viittaus fantasiaklassikko Princess Briden kuuluisaan "Minun nimeni on Inigo Montoya, sinä tapoit isäni, valmistaudu kuolemaan" mantraan, jossa sankari saa kostonsa sukunsa vihollista kohtaan. Ja sitten Vuori tappaa hänet. Mountain and the Viper on hienosti rakennettu jakso joka nojaa aiempiin olettamuksiin Oberynistä, maailmasta ja jopa metatekstuaalisesta asiayhteydestä tilanteisiin, ja sitten muistuttaa miten tämä maailma toimii.
Vastaavasti kahden viimeisen kauden twistit ja ennakko-odotusten kääntäminen tuntuu siltä, että ne on tehty vain niiden itsensä vuoksi, nostattaakseen shokkiarvoa. Erityisesti lohikäärmeiden tappaminen tuntui juuri tältä; he kuolivat koska kolme lohikäärmettä oli joko liikaa mietittävää logistisesta näkökulmasta tai heidän kuolemansa oletettiin olevan shokeeraavia hetkiä. Luultavasti kyseessä oli sekä ja että. Yön Kuninkaan tuhoutuminen Aryan (Maisie Williams) käsissä, Missandein (Nathaniel Emmanuel) teloitus ja Daeneryksen napsahtaminen Kuninkaansataman valloituksessa omaavat varmasti Benioffin ja Weissin mielessä syviä merkityksiä ja ovat osa jotain pidempää tarinaa, mutta ne eivät tunnu samalta kuin aikaisemmat vastaavat käänteet. Missandei kuolee, jotta Daenerys ja Harmaa Mato (Jacob Anderson) voisivat olla surullisia ja vihaisia. Tätä puolustellaan sillä että Daeneryksen raakuutta oltiin ennakkoon vihjailtu, mutta kuten juuri aiemmin totesin, vihjailu jostain ei aina tarkoita että siihen pitäisi päätyä. Hahmon kuolema ei synny niinkään ympäröivän maailman rakenteista ja odotuksista, vaan tarpeesta saada hahmot paikkaan X. Samoin lohikäärmeiden kuolema on osa tätä pakotusta saada hahmot paikkaan, johon ne eivät orgaanisesti olisi menossa. Usein nämä ovat myös jotenkin epäloogisia: miten Missandei jäi vangiksi alun perinkin? Mitä kaikkea nämä lohikäärmeet kestävät ja mitä eivät? Kuinka nämä hahmot liikkuvat niin nopeasti tämän mantereen halki, jotta he ehtivät olemaan oikeassa paikassa aina ajoissa? Kuten aikaisemmin mainittiin, nämä ovat osa alkuperäismateriaalin puutetta yritystä kehittää samanlaista jännitettä omien kykyjen puitteissa.
Ja nyt, 8 vuoden jälkeen, on sarja päättynyt. Kenties maailman suosituimpiin ja tunnetuimpiin kuuluva televisiosarja, joka poiki tuhat meemiä, sarja josta tuli hätkähdyttävän nopeasti osa kulttuurikieltämme ja minkä silminnähden yksinkertaisistakin lausahduksista on tullut kuolemattomia, päättyi reilu viikko sitten- ei suosionosoituksiin ja tyytyväisen surullisiin tunteisiin kun hyvä sarja päättyy, vaan pettymykseen, kiistanalaisuuteen ja naurettavan suuriin nimenkeräyksiin sarjan lopun korjaamisen puolesta. Mitä tapahtui? Miten Game of Thrones muuttui yhdestä suosituimmista ja kehutuimmista sarjoista television historiassa tähän muotoonsa?
SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA
Mistä valtaistuinpelissä on kyse?
Jos alkaa miettimään syitä miksi Game of Thrones oli niin suosittu ja ennen kaikkea tunteita herättävä sarja, on yksi monista syistä sen maailman karuus ja armottomuus. Tämä alkoi ensimmäisestä jaksosta; karkurit teloitetaan ja väärässä paikassa väärään aikaan oleva lapsi tönätään alas tornin huipulta. Ned Starkin (Sean Bean) teloituksesta Punaisiin Häihin, hahmot joiden luuli olevan viikatemieheltä turvassa kuolivat julmasti ja ilman kunniaa tai järkeä. Kuten Cersei Lannister (Lena Headey) sanoi: "Valtaistuinpelissä joko voittaa tai kuolee, välimaastoa ei ole". Voittajat saavat mitä haluavat, ainakin hetkeksi, ja häviäjät eivät saa toista mahdollisuutta. Game of Thrones oli armoton, ja pahoja asioita tapahtui niin "hyville" ja "pahoille"- termejä jotka Westerosin harmaan moraalin maailmassa tuntuivat turhilta. Oikeudenmukaiset ja kunniakkaat taistelevat vakaumustensa puolesta ja kuolevat liekkeihin ja rautaan, ja julmat ja itsekkäät sadistit jatkavat vallassa. Hyvätkin hallitsijat korruptoituvat, ja valitut kuninkaat ja vapahtajat eivät ole sen parempia kuin muutkaan. Ja samalla sadat, tuhannet ja miljoonat kärsivät mahtavien valtiaiden kamppailuissa.
Monet teistä ovat varmasti tietoisia Martinin tarinoiden yhteyksistä oikeaan historiaan, varsinkin Ruusujen Sodan Eurooppaan. Englannin kilpailevat suvut peilaavat niin Lannistereita kuin Starkkeja, liittolaisuuksien vaihtuessa voimatasapainojen mukaan. Etelässä ovat tavoiltaan erilaiset Espanjan Maurit, meriä seilaavat normannit ryöstelevät rantoja ja kaukana idässä tasangoilla hallitsee Kultaisen ordan ratsulaumat. Dynastiat olevat ja menevät, sankarit muuttuvat historian saatossa konniksi ja oikeutta on vaikea löytää. Pohjaamalla fantasiansa historiaan, Martin loi uudenlaisen paradigman genreen ja sen tarinakaariin; Tulen ja Jään Laulu, kuten Game of Thrones, ei ole mikään Campbellinen sankaritarina tai Tolkien- henkinen eeppos hyvyyden ja pahuuden taistelusta. Me seuraamme historiaa fiktiivisessä maailmassa, ja kuten me kaikki tiedämme, historia ei ole kiltti kenellekkään.
Zeynep Tufekcin artikkelissa The Real Reason Why Fans Hate The Last Season of Game of Thrones, tämä ero perinteisemmän televisioviihteen esitetään erona psykologisen ja sosiologisen tarinankerronan kohdalla. Kuten Martinin kirjat, Game of Thrones oli pitkään hyvä esimerkki sosiologisesta tarinankerronasta. Hahmojen kohtaloita ei määritellyt pelkästään heidän valintansa, vaan yhteiskunnalliset instituutiot, arvojärjestelmät ja perinteet. Game of Thrones ei ole tarina Jon Nietoksen (Kit Harrington) vaiheisista ja hänen narratiivistaan, se on tarina koko Westeroksesta. Sosiologisessa tarinankerronnassa tarina liikkuu eteenpäin, vaikka ilmeisen tärkeitä hahmoja kuoleekin matkalla. Ned Starkia seurasi tämän poika Robb Stark (Richard Madden) joka koki saman väkivaltaisen kohtalon kuin isänsä. Henkilökohtaiset tarinat, kuten Theon Greyjoyn (Alfie Allen) tai Sansa Starkin (Sophie Turner) kehitys viimeisille kausille on tärkeä osa yhä, mutta heidän valintansa ja tilanteensa ovat reflektio hallitsevista järjestelmistä- Rautasaarelaisten äärimmäisen toksinen mieskulttuuri ja Starkien kunniakkuus ajavat Theonin sotaan itsensä kanssa, ja Sansan asema ylhäisenä nuorena naisena tekee hänestä pelinappulan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Game of Thronesin väkivalta ja synkkyys oli helppo kopioida; sen tapa käyttää näitä työkaluina televisiolle epätyypillisen tarinankerronnassa on paljon hankalampaa....kuten lopulta näimme.
Mitä tapahtui
Yksinkertainen vastaus: ajan ja materiaalin puutos. Showrunnerien David Benioff ja D.B. Weiss (kansankielessä myös tunnettu nimellä D&D) työ ei ikinä ollut helppoa, mutta heidän apunaan oli joukko kyvykkäitä ohjaajia (kuten Alan Taylor ja Neim Marshall) sekä Martinin alkuperäisteosten materiaali. Materiaali jota he adaptoivat televisioon nojasi vahvasti juuri tähän aiemmin puhuttuun sosiologiseen tarinankerrontaan, ja tämän lisäksi useimmat vuorosanoista oltiin poimittu suoraan kirjoista. Toki he tekivät muutoksia ja kirjoittivat omaa dialogia; romaanin rakennetta on vaikea siirtää täydellisesti televisiomuotoon, varsinkin kun raskaampi ekspositio-teksti, joka kontekstualisoi maailmaa hahmojen ympärillä, pitää saattaa jotenkin orgaanisesti katsojien huomioon. Kohtauksia luotiin näitä varten, ja ne toimivat oikein hyvin. Mutta tosiasia on että Benioff ja Weiss pystyivät hyvin kauan nojaamaan Martinin kirjojen tarkkoihin yksityiskohtiin ja selkeisiin rakenteisiin, ja tämä näkyy kausilla 1-5 kaikkein parhaiten.En ole niitä ihmisiä jotka vaativat isoon ääneen Martinin pitävän kiirettä Talven Tuulten sekä viimeisen kirjan kanssa. Hän kirjoittaa omalla tahdillaan kun jaksaa, ja meillä ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuitenkin, tämän tarinan keskeneräisyyden takia myös Benioffilta ja Weissilta loppui materiaali kesken. Martin on kuulemma kertonut heille miten tarina jatkuu ja päättyy, joten sarja seuraa jotenkin samanlaisia linjoja kuin tulevat kirjat. Mutta vaikka Benioff ja Weiss tiesivät miten tarina meni, eivät he välttämättä seuranneet näitä linjauksia täydellisesti. Kirjoissa esiintynyt enigmaattinen Lady Kivisydän leikattiin kokonaan pois, ja Martin ei ollut tähän tyytyväinen, sanoen Kivisydämen olleen tärkeä ja keskeinen hahmo hänen tarinassaan. Mutta kyse ei ole vain Kivisydämen ja Victarion Greyjoyn puutteesta tai Martellien suvun saamasta kylmästä kohtelusta. Kun kirjat eivät enään määritelleet sitä, miten hahmojen kohtalot menevät, tuli sarjaan selkeästi erilainen dynamiikka. Lopulta myös Martin itse sanoi, ettei hänen kirjansa pääty samalla lailla kuin sarja.
Kun aiemmin hahmot jotka tekivät virheitä maksoivat niistä raskaan hinnan, nyt kaikki tuntui olevan mahdollista. Jonin varomattomuus ja kärsimättömyys ennen Äpärien Taistelua ei maksa hänelle tai hänen ystävilleen juuri mitään, ja Sansa sekä Laakson Ritarit pelastavat hänet tästä pulasta. Samoin hänen vielä typerämpi retkensä Muurin toiselle puolelle hakemaan todistusaineistoa kuolleiden armeijan olemassaolosta (suunnitelma jonka yksityiskohtia ei ikinä selitetä) on järkyttävän suuri riski, jossa taas hänen varomattomuutensa palkitaan pelastusretkellä, ja vaikka yksi Daeneryksen (Emilia Clarke) lohikäärmeistä ja tertiääri-hahmo Myrin Thoros (Paul Kaye) kuolee, on se suhteessa koko reissuun ja kaiken mahdottomuuteen hyvin lievä tappio. Rampa Jaime Lannister (Nikolai Coster-Waldau) ja aivan liian ylikäytetty Bronn (Jerome Flynn) selviytyvät niin myrkytyksistä ja kommandomatkoista Dorneen sekä dothraki- lauman ja lohikäärmeen hyökkäyksestä, vaikka he tekevät alati typeriä päätöksiä ja valintoja joista he selviytyvät ihmeen kaupalla. Ero aikaisempaan on huomattava; Jaimen käden menetys, Theonin silpominen, Robb Starkin ja tämän miesten kohtalo olivat karuja hetkiä jotka nousivat hahmojen ottamista riskeistä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Kolmen viimeisen kauden aikana hahmot selvisivät yhä villeimmistä skenaarioista, koska tärkeämpää oli pitää suositut hahmot mukana (Jonin matka Muurin tuolle puolen on käytännössä fanisuosikki-hahmojen kokoontumisajot) ja keskittyä tiettyjen hahmojen matkoihin sarjassa. Tämän tähden vain neljä mitenkään merkittävää hahmoa kuolee Yön Kuninkaan (Vladimir Furdik) hyökkäyksessä Talvivaaraan ja Pitkä Yö ja Valkoiset Kulkijat (you know, paraabeli pysäyttämättömälle katastrofille) voitetaan yhdessä jaksossa.
Tässä kohtaa haluan sanoa muutaman sanan ennakko-odotusten horjuttamisesta, joka on usein yleisin sanapari Game of Thronesin käänteistä puhuessa. Käänteet kuten oletetun protagonisti Ned Starkin teloitus ensimmäisellä kaudella, Punaiset Häät ja Jaimen käden menetys ovat yllättäviä, karuja ja vahvasti ympärillä hallitsevien tekijöiden ja tilanteiden muokkaavia, tai subversioita genren tropeista. Yksi loistava (ja aina tuskallinen) esimerkki on Oberyn Martellin (Pedro Pascal) kohtalo jaksossa Mountain and the Viper. Oberynin konflikti Lannisterien ja Gregor Cleganen (Hafthor Julius Björnsson) kanssa oli kauan sitten asetettu kohdilleen. Tyrionin (Peter Dinklage) tilanne oli mahdottoman oloinen, jotan armo tässä tapauksessa tuntui mahdolliselta; jakso itsessään esitti armoa aikaisemmin, Ygritten (Rose Leslie) säästäessä Gillyn (Hannah Murray) Myyräkylän hyökkäyksessä ja Tyrionin tarina Orson Lannisterista sekä Tyrionin säästämässä kuoriaisen hengen. Oberynin ja Vuoren taistelu on täynnä käänteitä, ja Oberynin toistama lause on suora viittaus fantasiaklassikko Princess Briden kuuluisaan "Minun nimeni on Inigo Montoya, sinä tapoit isäni, valmistaudu kuolemaan" mantraan, jossa sankari saa kostonsa sukunsa vihollista kohtaan. Ja sitten Vuori tappaa hänet. Mountain and the Viper on hienosti rakennettu jakso joka nojaa aiempiin olettamuksiin Oberynistä, maailmasta ja jopa metatekstuaalisesta asiayhteydestä tilanteisiin, ja sitten muistuttaa miten tämä maailma toimii.
Vastaavasti kahden viimeisen kauden twistit ja ennakko-odotusten kääntäminen tuntuu siltä, että ne on tehty vain niiden itsensä vuoksi, nostattaakseen shokkiarvoa. Erityisesti lohikäärmeiden tappaminen tuntui juuri tältä; he kuolivat koska kolme lohikäärmettä oli joko liikaa mietittävää logistisesta näkökulmasta tai heidän kuolemansa oletettiin olevan shokeeraavia hetkiä. Luultavasti kyseessä oli sekä ja että. Yön Kuninkaan tuhoutuminen Aryan (Maisie Williams) käsissä, Missandein (Nathaniel Emmanuel) teloitus ja Daeneryksen napsahtaminen Kuninkaansataman valloituksessa omaavat varmasti Benioffin ja Weissin mielessä syviä merkityksiä ja ovat osa jotain pidempää tarinaa, mutta ne eivät tunnu samalta kuin aikaisemmat vastaavat käänteet. Missandei kuolee, jotta Daenerys ja Harmaa Mato (Jacob Anderson) voisivat olla surullisia ja vihaisia. Tätä puolustellaan sillä että Daeneryksen raakuutta oltiin ennakkoon vihjailtu, mutta kuten juuri aiemmin totesin, vihjailu jostain ei aina tarkoita että siihen pitäisi päätyä. Hahmon kuolema ei synny niinkään ympäröivän maailman rakenteista ja odotuksista, vaan tarpeesta saada hahmot paikkaan X. Samoin lohikäärmeiden kuolema on osa tätä pakotusta saada hahmot paikkaan, johon ne eivät orgaanisesti olisi menossa. Usein nämä ovat myös jotenkin epäloogisia: miten Missandei jäi vangiksi alun perinkin? Mitä kaikkea nämä lohikäärmeet kestävät ja mitä eivät? Kuinka nämä hahmot liikkuvat niin nopeasti tämän mantereen halki, jotta he ehtivät olemaan oikeassa paikassa aina ajoissa? Kuten aikaisemmin mainittiin, nämä ovat osa alkuperäismateriaalin puutetta yritystä kehittää samanlaista jännitettä omien kykyjen puitteissa.
Lopuksi: historia vai laulu?
Alkuperäinen raakile tätä blogikirjoitusta varten oli paljon negatiivisempiin asioihin keskittyvä, jossa olisin käynyt läpi lukuisia kohtia jotka ärsyttivät viimeisimpien kausien kohdalla. Mutta sitten päädyin katsomaan kaikki kaudet uudestaan, ja samalla muistin paremmin kuinka kamalan hyvä tämä sarja parhaimmillaan oli, ja haluan mieluummin muistaa sarjan parhaimmat hetket kuin repiä Benioffin ja Weissin ratkaisuja kappaleiksi. Joten sen sijaan lopetan tämän muistopuheen lyhyeen noottiin sarjan luonteesta, nimistä ja tarinoiden tarkoituksesta.
Viimeisen jakson suuri lopullinen "voittaja" on Bran Stark (Isaac Hempstead-Wright), josta tulee Bran the Broken, Westerosin kuningas. Syy tähän oli Tyrionin monologi siitä, mikä yhdistää kaikki seitsemän kuningaskuntaa- tarinat. Tyrionin sanoin; "Kenellä on parempi tarina kuin Bran Starkilla?" Tähän reagoitiin netissä hyvin erilaisin tavoin, ja varsinkin tämän lauseen suhdetta Branin sisarusten Sansan ja Aryan tarinoihin nostettiin esiin. Ja vaikka Aryan tarina siitä miten aatelistytöstä tuli kasvoton salamurhaaja on hyvä, ei se ole samanlainen kuin Branin tarina. Branin tarina- poika joka ei osannut kävellä opetteli lentämään- on helppo muuttaa myytiksi, tarinaksi jota kerrotaan eteenpäin ja joka muutetaan lauluksi. Se on inspiroiva tarina jossa kovan kohtalon kokenut lapsi nousee vaikeuksien ylitse, käy Muurin tuolla puolen ja palaa takaisin viisaampana ja vahvempana. Branin tarina on helppo myydä innostavana ja sankarillisena tarinana.
Tarinat ovat mahdottoman tärkeitä Westerosin väelle. Laulut kertovat tarinoita jotka ovat todellisuudessa kauhunäytelmiä, ja opettavat samalla historian tapahtumia. Castameren Sateet on balladi joka yhdistetään Lannisterien sukuun, ja jonka tarkoitus on vahvistaa yksi ja vain yksi asia: Lannistereille, varsinkin Tywin Lannisterille (Charles Dance), ei vittuilla. Tarina Rottakokista joka tappoi vieraansa kattonsa alla opettaa sen, että jumalat eivät katso hyvällä niitä, jotka tappavat vieraita talossaan. Kuninkaat ja aateliset tietävät tarinoiden, laulujen ja legendojen merkityksen. Joffrey Baratheon (Jack Gleeson) nostaa patsaita kunniakseen, ylikatsoo historiallisia kirjoituksia ja järjestää esityksiä jotka esittävät (hyvin) fiktiivisen version Viiden Kuninkaan Sodasta, esittäen hänet suurena sankarina ja vihollisensa tyhminä pelkureina. Suuret suvut eivät halua olla alaviitteitä historiankirjoissa, vaan legendoja- he ovat Okaiden Kuningattaria, sankarillisen Valontuojan kantajia, Lohikäärmeiden Äitejä ja Kuninkaansurmaajia- nimiä jotka jäävät historiaan, lauluihin ja tarinoihin. Viimeisessä jaksossa on Tyrion Lannister varma, että historia muistaa hänet pahana miehenä, kuten hänen liikanimensä Peikko, Puoli-Mies ja Demoniapina kielivät, mutta sen sijaan häntä ei edes mainita historiikissa. Hänen tekonsa Viiden Kuninkaan Sodan ajalta ovat unohtuneet historiasta, eläen vain ihmisten kertomissa tarinoissa.
Mutta me saimme seurata historiaa ja Tyrionin elämää itse. Me tiedämme mitä hän teki, miten hän eli ja mitkä virheet hän teki, ja voimme itse tehdä valinnan siitä, oliko hän hyvä ihminen. Parhaimmillaan Game of Thrones loi kontrastia sosiologisten tekijöiden vaikutuksesta historian kulkuun ja siitä syntyvien tarinoiden ja laulujen välille, muistuttaen siitä kuinka helposti historia ja taru sekoittuvat, jos nämä tekijät unohtuvat. Game of Thrones käytti fantasiaa lohikäärmeiden ja zombilaumojen avulla korostaakseen yhteiskunnallisia vaikutuksia ihmiskohtaloihin ja miten nämä voidaan sekä ikuistaa että yksinkertaistaa laulujen, tarinoiden ja näytelmien kautta. Ja sellaisena sen haluan muistaa. Game of Thrones oli yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista televisiosarjoista jonka olen nähnyt, ja vaikka siinä on paljon kritisoitavaa sen hyviltäkin ajoilta, on sen perintö kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, eikä kaksi viimeistä kautta voi pilata sitä kuinka hyvä se kokonaisuutena lopulta oli.
Valar Morghulis.
Atte T
PS. Koska jotakuta kuitenkin kiinnostaa: Parhaat hahmot Top 5
Viimeisen jakson suuri lopullinen "voittaja" on Bran Stark (Isaac Hempstead-Wright), josta tulee Bran the Broken, Westerosin kuningas. Syy tähän oli Tyrionin monologi siitä, mikä yhdistää kaikki seitsemän kuningaskuntaa- tarinat. Tyrionin sanoin; "Kenellä on parempi tarina kuin Bran Starkilla?" Tähän reagoitiin netissä hyvin erilaisin tavoin, ja varsinkin tämän lauseen suhdetta Branin sisarusten Sansan ja Aryan tarinoihin nostettiin esiin. Ja vaikka Aryan tarina siitä miten aatelistytöstä tuli kasvoton salamurhaaja on hyvä, ei se ole samanlainen kuin Branin tarina. Branin tarina- poika joka ei osannut kävellä opetteli lentämään- on helppo muuttaa myytiksi, tarinaksi jota kerrotaan eteenpäin ja joka muutetaan lauluksi. Se on inspiroiva tarina jossa kovan kohtalon kokenut lapsi nousee vaikeuksien ylitse, käy Muurin tuolla puolen ja palaa takaisin viisaampana ja vahvempana. Branin tarina on helppo myydä innostavana ja sankarillisena tarinana.
Tarinat ovat mahdottoman tärkeitä Westerosin väelle. Laulut kertovat tarinoita jotka ovat todellisuudessa kauhunäytelmiä, ja opettavat samalla historian tapahtumia. Castameren Sateet on balladi joka yhdistetään Lannisterien sukuun, ja jonka tarkoitus on vahvistaa yksi ja vain yksi asia: Lannistereille, varsinkin Tywin Lannisterille (Charles Dance), ei vittuilla. Tarina Rottakokista joka tappoi vieraansa kattonsa alla opettaa sen, että jumalat eivät katso hyvällä niitä, jotka tappavat vieraita talossaan. Kuninkaat ja aateliset tietävät tarinoiden, laulujen ja legendojen merkityksen. Joffrey Baratheon (Jack Gleeson) nostaa patsaita kunniakseen, ylikatsoo historiallisia kirjoituksia ja järjestää esityksiä jotka esittävät (hyvin) fiktiivisen version Viiden Kuninkaan Sodasta, esittäen hänet suurena sankarina ja vihollisensa tyhminä pelkureina. Suuret suvut eivät halua olla alaviitteitä historiankirjoissa, vaan legendoja- he ovat Okaiden Kuningattaria, sankarillisen Valontuojan kantajia, Lohikäärmeiden Äitejä ja Kuninkaansurmaajia- nimiä jotka jäävät historiaan, lauluihin ja tarinoihin. Viimeisessä jaksossa on Tyrion Lannister varma, että historia muistaa hänet pahana miehenä, kuten hänen liikanimensä Peikko, Puoli-Mies ja Demoniapina kielivät, mutta sen sijaan häntä ei edes mainita historiikissa. Hänen tekonsa Viiden Kuninkaan Sodan ajalta ovat unohtuneet historiasta, eläen vain ihmisten kertomissa tarinoissa.
 |
| Drink long and deep, my noble king, from this cup of sweet wine/ The last drink he shall ever take, and vengeance shall be mine! |
Mutta me saimme seurata historiaa ja Tyrionin elämää itse. Me tiedämme mitä hän teki, miten hän eli ja mitkä virheet hän teki, ja voimme itse tehdä valinnan siitä, oliko hän hyvä ihminen. Parhaimmillaan Game of Thrones loi kontrastia sosiologisten tekijöiden vaikutuksesta historian kulkuun ja siitä syntyvien tarinoiden ja laulujen välille, muistuttaen siitä kuinka helposti historia ja taru sekoittuvat, jos nämä tekijät unohtuvat. Game of Thrones käytti fantasiaa lohikäärmeiden ja zombilaumojen avulla korostaakseen yhteiskunnallisia vaikutuksia ihmiskohtaloihin ja miten nämä voidaan sekä ikuistaa että yksinkertaistaa laulujen, tarinoiden ja näytelmien kautta. Ja sellaisena sen haluan muistaa. Game of Thrones oli yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista televisiosarjoista jonka olen nähnyt, ja vaikka siinä on paljon kritisoitavaa sen hyviltäkin ajoilta, on sen perintö kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, eikä kaksi viimeistä kautta voi pilata sitä kuinka hyvä se kokonaisuutena lopulta oli.
Valar Morghulis.
Atte T
PS. Koska jotakuta kuitenkin kiinnostaa: Parhaat hahmot Top 5
- Samwell Tarly: Majakkani pimeässä, oikeasti hyvä ja kunnollinen ihminen julmassa maailmassa jota ohjaa empatia ja lopulta löydettyään rakkaita ihmisiä ympärilleen, autenttisen tuntuinen rohkeus.
- Theon Greyjoy: Theonin tarina on todella mielenkiintoinen, ja se miten sarja tasapainottaa Theonin kamalia tekoja hänen todella julmaan kohteluunsa Ramsayn käsissä on mestarillista. Theonin parannus ja eläminen tekojensa kanssa on hienoa, ja Alfie Allen on loistava.
- Brienne of Tarth: Kuka on yllättynyt, käsi ylös. Toinen majakkani pimeässä, vahva ja hieno kontrastihahmo Jaime Lannisteriin (myös yksi suosikeistani) joka sekä oppii tuntemaan Jaimen tämän pahanomaisen tittelin ylitse, ollen alati kunniakas, rehellinen mutta virheisiin taipuvainen subversio monista eri hahmotyypeistä.
- Sansa Stark: Sansa on hahmo josta en alunperin pitänyt kirjoissa (enkä sarjassakaan) mutta jonka hahmon jutun tajusin paremmin vasta 2. kaudella. Sansa on hallitsevien järjestelmien ja traditioiden uhri, joka oppii kuitenkin uimaan tässä maailmassa ja lopulta nousee tämän pelin ruhtinaaksi.
- Tyrion Lannister: Vau, iso yllätys taas. Tyrion on ehkä loppujen lopuksi koko Game of Thronesin merkittävimpiä hahmoja niin sarjassa kuin popkulttuurissa. Tyrionilla on loputtomasti syitä olla niin paha ja julma kuin hänen vastustajansa luulevat hänen olevan, ja näistä huolimatta hän on Lannisteriesta kunniallisin ja moraalisesti suoraselkäisin, ja se kuinka kyseenalaisa tekoja Tyrion suorittaa suhteessa hänen tykättävyyteensä on aina rohkeaa, ja todiste sekä Peter Dinklagen mestarillisesta taidosta näyttelijänä että Tyrionin hahmon elinvoimaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti