Miksi Venom

Minä en tajua Venomia. Okei, tajuan kyllä, mutta toisaalta en. Tiedän miksi hän suosittu ja paperilla hänen suosionsa tekee paljon järkeä. Henkilökohtaisesti en vain ole ikinä onnistunut luomaan minkälaista merkittävää suhdetta eittämättä yhteen Marvelin kaikkein suosituimmasta hahmosta ja Hämähäkkimiehen, joka on yhä minun suosikki-supersankarini, yhteen vaikutuksellisimmista pahiksista. Joten tänään käymme läpi Venomin historiaa hahmona, mistä hän sai alkunsa erittäin hyvästä ja aikoinaan uniikista ideasta, miksi eräs vuosikymmen tuhosi kaiken tämän hyvän ja miten Venomin titteli ja symbiootti on vaihtanut kantajaa viimeisen 20 vuoden aikana yrityksenä nostaa hahmon alkuperäinen suosio takaisin sen haudasta. Jos pidät Venomista, niin tämä ei ehkä ole sinulle. Tai on, jos tätä ajattelee interventiona.

Varoitus: Ihan käsittämätöntä nörtteilyä ja typerryttävää sarjakuvasekavuutta.

1. Synninpäästäjästä symbioottiin

Venom on hahmon sidottu sitä edeltävään kahteen vaihtelevan merkittävään tarinakokonaisuuteen; alkuperäiseen vuoden 1984 Salattuihin Sotiin sekä hieman vähemmän tunnettuun vuosien 1985-1986 minitarinaan Death of Jean DeWolff. Salattujen Sotien aikana Peter Parker sai käsiinsä oudon "avaruspuvun"; mustasta aineesta koostuva puku takasi hänelle seittiainetta lähes loputtomiin ja sen kyky muutta muotoa teki siitä helpomman piilottaa. "Musta Hämispuku" oli vakio usean vuoden ajan Hämähäkkimies- sarjakuvissa, ollen suhteellisen pitkäaikainen muutos tunnetun hahmon hyvin ikonisessa ulkoasussa. Myöhemmin kuitenkin Peter alkoi huomata, että puku ei ollut "vain" älykäs, vaan syvästi empaattinen, symbioottinen elävä olento; Peterin nukkuessa puku otti vallan Peterin kehosta, reagoiden itsestään uhkiin voimakkaammin ja pukien itsensä Peterin päälle tämän levätessä. Lopulta Peter saa selville että hetki hetkeltä puku on sulautumassa häneen kiinni, ottaen enemmän valtaa hänestä, ja käyttäen symbiootin ääniheikkoutta avukseen ja vapautuu symbiootista. Ennen tätä Peter oli kuitenkin puolivahingossa luonut uuden vihollisen, jonka luokse symbiootti valui samana iltana.

Salatut Sodat

Death of Jean DeWolff on Peter Davidin neliosainen tarinakokonaisuus, joka aikoinaan oli hyvin kääntentekevä ja uudenlainen Hämähäkkimies-tarina. Hämähäkkimiehen ystävä, poliisipäällikkö Jean DeWolff, löydetään kotoaan ammuttuna sänkyynsä, hänen poliisimerkkinsä varastettuna. Pian tekijä paljastaa itsensä murhatessaan tuomarin kesken oikeudenkäynnin- huppupäinen mies, joka kutsui itseään Synninpäästäjäksi. Hämähäkkimies metsästi Synninpäästäjää ympäri New Yorkia ja tämän melkein ammuttua hänen toisen ystävänsä Betty Brantin, on Hämähäkkimies piestä hänet hengiltä. Death of Jean DeWolff on monisyinen, raskas ja fiksusti tehty tarina oikeussysteemin heikkouksista ja supersankaritarinoiden eriävistä käsityksistä sen toteutumisen suhteen, ja Synninpäästäjän ollessa vain suhteellisen tavallinen asemies maagisen superkonnan sijaan tekee siitä realistisemman tuntuisen. Myöhemmin, toimittaja nimeltä Eddie Brock kirjoitti exposeen Synninpäästäjästä jossa hän nimesi Emil Gregg- nimisen miehen syylliseksi murhiin. Peter tiesi oikean tekijän olevan ex-poliisi Stan Carter, ja Hämähäkkimiehenä paljasti Brockin jutun olevan potaskaa. Brockin maine meni, hänen vaimonsa jätti hänet ja menetysten paino ajoi hänet masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Brock meni kirkkoon rukoilemaan anteeksiantoa, mutta hänen rukoukseensa vastasi vain symbiootti.

Death of Jean DeWolff

Yhdessä heistä tuli Venom (nimi juontaa juurensa Brockin uuteen uraan roskalehtien toimittajana "since it's all I spout these days"), ja symbiootin tietäessä Hämähäkkimiehen olevan Peter Parker, alkoi Venom terrorisoida häntä puvun tarjoaman suojan kautta (Hämisvaisto ei hälyytä Venomin hyökkäyksistä); hän tönää Peterin melkein metron alle, hän on tiputtaa Peterin katolta ja lopulta etsii Mary Janen käsiinsä ja uhkailee tätä (subteksti kyseisessä tarinassa on hieman seksuaaliseen väkivaltaan viittava myöskin), jolloin Venom ensimmäisen kerran esitellään lukijoille; Hämähäkkimiehen musta puku, vääristynyt hymy ja lihaksikas rakenne, kuin painajaismainen versio tutusta ja turvallisesta verkkoveijarista. Lopulta he ottavan yhteen, Brockin paljastaessa naamansa ja syyttäen Peteriä hänen elämänsä pilaamisesta. Lopulta Peter päihittää Venomin, ja painajainen on ohitse, ainakin hetkeksi. Tämä alkuperäinen Venom-tarina on yhä paras kategoriassaan; Venomin koko juttu on olla synkkä peilikuva Hämähäkkimiehestä; väkivaltainen ja pelottava hirviö. Brock on Peterin tekojen uhri, mutta samaan tapaan Brock ei ota vastuuta omista teoistaan, varsinkaan saatuaan symbiootin voimat itselleen. Hämähäkkimies ja Venom ovat hahmoina sidottuja toisiinsa, ja hyvä sankari-pahissuhde oli alkamassa.

Ja sitten alkoi yksi ihmiskunnan taiteellisen luovuuden kannalta sieluttomimmista aikakausista.

 2. 1990-luku on perseestä ja niin myös Venom

 Supersankarisarjakuvien fanien keskuudessa ei ole kovinkaan montaa konsensusta, mutta jos jostain enemmistö on samaa mieltä, on se tämä: 1990- luku oli supersankaritarinoiden suhteen karmaisevaa aikaa. Toki poikkeuksia on; molemmat DC ja Marvel ovat julkaisseet loistavia lyhytsarjoja kuten Kingdom Come ja Marvels tänä aikana, mutta varsinkin Kingdom Comen tapauksessa nämä olivat usein vastauksia aikakauden kuvastoon ja supersankaritarinoiden muuttuneeseen luonteeseen. Kingdom Come on käytännössä dekonstruktio koko tästä kulttuurimuutoksesta ja keskustelusta. Mitä sitten tapahtui 1990-luvulla supersankareille? Paha sanoa ilman että kuluttaisin pitkää aikaa tähän, mutta siihen liittyy monta asiaa; Watchmen ja Dark Knight Returnsin popularisoima synkkyys näissä tarinoissa, muuttuneet bisnestrategiat kustantamoissa ja nuorempien kirjoittajausukupolvien kasvaminen erilaisena aikakautena, jossa erilaiset arvot vallitsevat. Lopputuloksena supersankarit muuttuivat; he alkoivat käyttää aseita, he saattoivat tappaa vihollisensa, heitä ei kiinnostanut sankaruus vaan maine ja imago, yhteyksiä julkisuuteen ja tosi-tv:seen tehtiin muun muassa Rob Liefeldin Youngblood- sarjassa. Sarjakuvakirjoittajat kiirehtivät tekemään pesäeroa aikaisempaan; hahmot toitottivat sitä kuinka "he eivät ole mitään sarjakuvien supersankareita", mikä lauseena on ihanan itseäänalentava. Sankarin ja konnan raja hälveni, mutta vain toisesta suunnasta; konnat pysyivät konnina, mutta heitä ei enään vastustanut sankari vaan anti-sankari. Supersankareista tuli väkivaltaisia, vihaisia ja taistelut, yliampuvat juonet kloonauksista, uusista mysteerisistä hahmoista ja murhanhimosta olivat uusi normi. Kuten 1970-80-luvuilla ennen tätä, supersankari vastasivat muuttuvaan aikakauteen, sen konflikteihin ja arvoihin. Ja 1990-lukua hallinnut individualismi, ennui, vaihtoehtokulttuurien nousu ja kylmän sodan jälkeinen neoliberaalinen talouskasvu loivat uniikin ilmapiirin jossa klassisten sankarien arvot ja tehtävät eivät tuntuneet enään ajankohtaisilta. Mitä tarkoittaa Totuus, Oikeus ja Amerikkalainen Elämäntapa tällaisena aikana?

joku päivä vielä kirjoitan kloonisaagasta pitkän kaavan mukaisesti

Tähän maailmankuvaan Venom sopi täydellisesti. Venom oli Hämähäkkimies, joka sai tappaa. Hämähäkkimies, joka oli rajumpi ja erittäin suosittu. Aluksi Venomista tehtiin kannibaali, joka oli joka käänteessä syömässä ihmisiä, eritysesti heidän aivojaan. Samalla syntyi yksi Hämähäkkimiehen hahmohistorian turhimmista hahmoista; Carnage. Carnage on Venom, mutta rajumpi. Carnage on yritys luoda oma Jokeri Hämähäkkimiehelle; kikattava, ongelmallinen "mielisairas rikollinen" Kletus Casady joka on tylsän yksipuolinen sarjamurhaaja ilman merkittävää sielunelämää. Carnage aiheutti kuitenkin muutoksen Venomissa; hänestä tehtiin antisankari, ja hän sai oman lehtensä. Hän tappoi rikollisia ja otti satunnaisesti yhteen Hämiksen kanssa samasta syystä, ja Synninpäästäjästä tehtiin jonkinlainen antagonisti hänelle koska selkeästi tämä oli tärkeää. Kaikki hyvä karma mitä Venom oli hahmona ansainnut alkuperäisen tarinansa kautta katosi hetkessä; painajaismaisen peilikuvan sijaan Venom oli vain 90-luvun antisankariversio Hämähäkkimiehestä, ja samalla alunperin yksinkertaista symbiootti-konseptia monimutkaistettiin typerän paljon. Pian he olivat Alien- elokuvien kaltaisia valloittajia, Venomin pärställä varustettuja konnia ja antisankareita oli joka nurkan takana ja pian koko planeetallinen symbiootteja tuotiin mukaan rientoihin. Toxin, Scream, Riot, Carnage, Hybrid, Lasher, Agony, Phage- Venom oli kaikkialla, ja kuten Batmanin ja monen muun ylikäytetyn hahmon kanssa, juuri mitään uutta hänestä ei saatu irti.

what is going on

 Ja kun kaikki ideat on käytetty, on aika vaihtaa hahmoa symbiootin alla ja heittää kaikki seinään mikä kiinni pysyy.

3. You get a symbiote, and you get a symbiote, and YOU g-

Jo ennen 2000-lukua, oli symbiootti synnyttänyt pienen armeijan muita kopio-Venomeja, kuten aiemmin mainitut Carnagen, Screamin ja Eddie Brockin ex-vaimo Ann Weyingin SHE-VENOMIN. Kuitenkin, Brockista oli kaasu loppu ja niinpä symbiootti pistettiin eteenpäin. Mark Millarin Marvel Knights Spider-Manissa tekojaan ja elämäänsä katuva Brock myy superrikollisten huutokaupassa symbiootin eteenpäin, ja puku päätyy gangsteri Angelo Fortunatolle. Angelo kuolee seuraavassa lehdessä, ja Brock yrittää itsemurhaa katumustyönä, hänen kohtalonsa jäädessä hämärän peittoon. Symbiootti etsii käsiinsä Mac Garganin, joka tunnetaan myös superrikollinen Skorpionina, ja sulautui tämän kanssa. Gargan oli Venomina viisi vuotta, 2005-2010, kunnes puku revittiin hänestä irti ja Gargan palasi takaisin Skorpionin rooliin. Gargan-Venom oli symbioottipukuunsa addiktoitunut hermoheikko kannibaali, joka oli lähinnä Norman Osbornin pelinappula ja aivoton lihas. Mitään Venomista hahmona ei ollut jäljellä, paitsi hänen ulkoasunsa, joka sekin vedettiin äärimilleen Thunderbolts- sarjakuvassa.

2011 Venomin mantteli siirtyi takaisin sankarin harteille, kun Peter Parkerin vanha koulukiusaaja ja jalka-amputaation kanssa elävä sotaveteraani Flash Thompson sai symbioottipuvun kautta jalat ja hänet palautettiin sotakentälle. Agent Venom oli tarinana hyvin erilainen kuin mitkään aiemmat Venom-tarinat; Flashista tuli käytännössä supersankari, ja hän tasapainotteli Venomin hänelle antavan vapauden ja liikuntakyvyn euforiaa symbiootin verenhimoisten taipumusten kanssa. Monet eivät ole tämän tarinakokonaisuuden faneja, mikä on ymmärrettävää, mutta tarinat joita itse luin omasivat mielestäni hyvää hahmodynamiikkaa Thompsonin osalta. Iso pääidea Agent Venomissa hahmona oli keskustelu symbiootin tarjoamien uhkien ja mahdollisuuksien välillä. Myöhemmin Thompson sai oman apurinsa, symbiootin klooni-puvun kanssa heiluva Andi Benton, alias Mania. Hetken aikaa Thompson oli Venom Space Knight, avaruussankari joka taisteli Guardians of the Galaxyn riveissä, ja yhdessä kohtaa Superior Spider-Man tarinan aikana Dock Ock-hämis saa symbiootin haltuunsa ja on "Superior Venom". Thompson oli Venom ainakin 7 vuoden ajan, kunnes hänestä tuli Agent Anti-Venom, jonka jälkeen hän kuoli. Venomin tittelin kanssa leikki Lee Price- niminen hahmo josta en osaa sanoa mitään merkittävää jonka jälkeen Eddie Brock otti omansa takaisin.

people shit on Agent Venom but he was kinda cool

Mitä? Brock ei kuollutkaan Marvel Knights Spider-Manissa? Ei tietenkään. Brock näkyili satunnaisesti erinnäisissä tarinoissa, kunnes lopulta Brock kohtaa Garganin Venomin ja yhdistettynä johonkin väkinäiseen syyhyn, osa Garganin symbiootista palaa Brockiin ja hänestä tulee Anti-Venom, antisankari-versio Venomista käänteisellä värityksellä. Anti-Venomin koko juttu on olla vastalääke symbiooteille, ja hän alkaa myöhemmin taas tappamaan väkeä. Myöhemmin Spider-Island- arcin aikana, kun Jackal muuttaa 99% New Yorkilaisista hämähäkki-ihmisiksi, Anti-Venomin symbioottia käytetään parantamaan nämä raukkaparat ja pian hänen symbioottinsa kuolee tämän uhrauksen voimasta. Kestää noin viikko, Brock tappaa vanhat symbiootinkantajat Screamin ja Hybridin ja sitten rikollisnero Crime Master kaappaa hänet ja yhdistää hänet Toxin- nimiseen symbioottiin ja hän taistelee Agent Venomin kanssa kunnes lopulta 2017 alkuperäinen symbiootti yhdistyy Eddien kanssa, ja hän on taas alkuperäinen Venom. Samalla paljastetaan että symbiootteja oli tullut maahan ennen kuin Peter Parker osallistui Salattuihin Sotiin, ja USA käytti symbiootteja vietnamissa sotilaina ja aäääääärägghhhh

4. What is the point of this thing

Alussa puhuin Venomin suosiosta hahmona, ja miten ymmärrän sitä ja samaan aikaan en ymmärrä. Venom näyttää siistiltä samaan tapaan kuin monet edgyt sarjakuvahahmot; hän on kuin sankari, mutta extremempi. Venomissa on hieman Jokeria ja enemmän kuin hieman xenomorphia. Hänen henkilökohtaisuutensa ja läheisyytensä Peter Parkeriin on aina ollut Venomin mielenkiintoisin puoli (jota käytettiin loistavasti Spectacular Spider-Man animaatiosarjassa), mutta hahmon siirtyessä kauemmaksi Parkerista, aluksi antisankariuden ja sitten symbiootin kantajan vaihtuessa, on tämä elementti jäänyt pois hahmosta. Tämän ilmiön lopullinen muoto oli vuoden 2018 Venom- elokuva, jossa Eddie Brockin ja Venomin tarinasta on leikattu Hämähäkkimies pois kokonaan. Brock löytää symbiootin sen jälkeen kun hän kyseli liikaa kysymyksiä pahalta teollisuusjohtaja Carlton Drakelta, myöhemmin Brock saa symbiootin vahingossa ja symbiootin nimi on jo valmiiksi Venom koska syyt, Venom haluaa auttaa Brockia suojelemaan maata muilta symbiooteilta ja he alkavat murhaamaan rikollisia, Kletus Casady on tulossa jatko-osassa jonka tämä elokuva on saamassa koska jostain syystä ihmiset kävivät katsomassa elokuva 856 MILJOONAN dollarin edestä. Venom on Venom-fanius vietynä äärimilleen; mitään alkuperäisestä hahmoyhteydestä ja merkityksestä ei ole jäljellä, vain ainoastaan edgy Hämähäkkimies joka tappaa. Miten hän eroaa paitsi ulkonäöltään Tuomarista tai muista anti-sankari/anti-villain-hahmoista tässä kohtaa?

We are redundant

Iso tekijä monen hahmon suosiossa on heidän motivaationsa, varsinkin jos sen voi kiteyttää yksinkertaiseen haluun; Doctor Doom haluaa hallita maailmaa, Lex Luthor haluaa tappaa Teräsmiehen, Jokeri haluaa todistaa Batmanille oman maailmankatsomuksensa, Killmonger haluaa kostaa maailmalle, Loki haluaa todistaa olevansa parempi kuin Thor ja niin pois päin. Luova ja pikkutarkka taustatarina ei auta, jos hahmon motivaatio on epäselvä, ja selkeä motivaatio auttaa empatisoimaan antagonististenkin hahmojen kanssa. Mikä on siis Venomin motivaatio? Alunperin tämä oli selkeä; kostaa Peter Parkerille vääryys jonka Brock mielestään koki tämän käsissä. Selkeä motivaatio jolla oli hyvät perusteet. Mutta kun Venom muutettiin antisankariksi, tämä alkuperäinen vahva motivaatio on poissa. Hän haluaa suojella viattomia ja tappaa rikollisia, koska hänkin oli kerran viaton uhri, mitä hän ei ollut? Myöhempien Venomien motivaatiot ovat myös heikkoja; Gargan ei yhdistynyt symbioottiin vapaasta tahdostaan ja hän ei oikeastaan halua muuta kuin syödä ihmisiä, ja minulla ei ole mitään käryä mitä Brock nykyään haluaa Venomina. Pohjusta hyvälle hahmolle on sidottu heidän tarpeisiinsa, haluihinsa ja niiden konflikteihin, ja Venom on vaikea sijoittaa tällä kartalla. 

Ja tämä on siitä hyvästä tarinasta

Kun mietin omia suosikkejani Hämähäkkimiehen vastustajien joukossa, mietin näitä usein tarinakohtaisesti. Tärisyttäjä ei omaa puoltakaan Venomin maineesta, mutta häntä on käytetty hyvin monissa pienissä tarinoissa, ja esimerkiksi Nick Spencerin Superior Foes Of Spider-Manissa hänen päänsä sisään päästään hienosti. Mörön alkuperäinen esiintyminen oli kasa mysteerejä hänen identiteettinsä ympärillä, ja hänen tapansa manipuloida ihmisiä ympärillään teki hänestä uhkaavan- vielä vuosia myöhemminkin Mörön palatessa 2010- luvulla Dan Slottin sarjakuvissa oli tämä manipulointi ja mysteeri hahmon ympärillä yhä jäljellä. Jopa hahmoja joiden omat tarinat sarjakuvissa eivät ole olleet kovinkaan syvällisiä, kuten Tohtori Mustekalan kanssa, saavat toisissa mediamuodoissa uudenlaista energiaa, kuten Spider-Man 2 ja Alfred Molina meille näyttivät. Mutta kun koitan miettiä hyviä Venom- tarinoita, joissa Peterin ja Brockin peilikuvallisuutta käytettiin oikein, en saa mieleeni muita kuin sen alkuperäisen tarinan jossa Venom esiteltiin. Minulla on teoria Venomin suosion suhteen, jonka idean ymmärrän itse hyvin ja teen sitä itsekin; monet pitävät Venomin konseptista enemmän kuin yhdestäkään tarinasta jossa hän ollut. Venom on konseptina toimiva, ideana paperilla mielenkiintoinen, hupparina ja kännykän taustakuvana cool, ihan varteenotettava hahmo. Samaan tapaan mielestäni Batmanin vihollinen Filmifriikki ja Kalenterimies ovat paperilla hienoja ideoita ja pidän hahmoista, mutta olen aika varma että joskus pidän omasta ideastani hahmon suhteen enemmän. En osaa nimetä yhtäkään Filmifriikki-tarinaa, mutta palan halusta nähdä hänet Batman-elokuvassa.

there has not been this good Spider-Man villain since

Me luomme vahvoja tunnesidoksia asioihin joista pidämme, ja niiden kritisointi voi tuntua joskus henkilökohtaiselta, kritiikiltä itseään kohtaan. Venom on tykättävien hahmojen listalla harvinaisen ongelmaton esimerkki, ja tämän tekstin tarkoitus ei ole missään tapauksessa ole saada sinua "tajuamaan virheesi". Tämä oli minun yritykseni ymmärtää, miten Venomin kaltainen hahmo on voinut olla näin elinvoimainen näin kauan suhteellisen nuoreksi hahmoksi. Venomin lähin vertauskohde on Batmanin vihollinen Bane, joka on myös visuaalinen referenssi Venomiin hahmona. Molemmat ovat noin 30 vuotta vanhoja hahmoja (sarjakuvakonnien mittapuulla siis nuoria miehiä), jotka nopeasti kokivat suuren suosion ja siten siirtyivät omien sankariensa vastustajien a-ryhmään. Kummallakaan ei ole hirveän merkittävää sisäistä elämää tai sen yhden tarinansa (Banen tapauksessa Knightfall) lisäksi merkittäviä tarinakokonaisuuksia. Molemmat myös syntyivät juuri oikeaan aikaan sarjakuvien historiassa, jossa heidän kaltaisensa hahmot saivat elää, nousta suurempaan suosioon kuin koskaan aiemmin ja näin luoda illuusion, jossa he ovat hyviä ja syvällisiä hahmoja. He ovat 1990- luvun muokkaamia hahmoja, jotka nykypäivänä vaativat paljon työtä ollakseen muuta kuin geneerisiä reunaruhtinaita, jotka tappavat ja ovat siksi siistejä.

Kutsun tätä Spawn- efektiksi.

Atte T

  

    

Aasa Arvostaa: Dark Waters

Tämä on arvio elokuvasta, jonka voi nyt, kiitos rajoitusten hölläämisen, nähdä elokuvateatterissa! Uunituore (ensi-ilta 3.7.) sellainen! Monia ei vielä (täysin syystä) elokuvateatterit houkuttele, mutta jos leffaan menette nyt niin tämä on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Dark Waters

Tarina: 1990- luvulla Robert Bilott (Mark Ruffalo) on huikean uran alussa oleva korporaatiolakimies, jonka eteen sattuu outo tapaus; Länsi-Virginialaisen farmari Wilbur Tennantin (Bill Camp) lehmät ovat sairastuneet ja kuolleet suurissa määrin, ja Tennant tietää syyllisen: DuPont- korporaatio, jonka tehtaan kaatopaikka on aivan Tennantin farmin vieressä. Aluksi vastahakoinen Bilott alkaa tutkia tapausta, kunnes huomaa kahlaavansa synkemmissä vesissä kuin ikinä uskoikaan. Tämä on tositarina.

Dark Waters on hyvin erikoinen elokuva sen ohjaajan katalogissa; Todd Haynes (joka elokuva Carol oli yksi vuosikymmenen parhaimpia) on yleensä keskittynyt identiteettiin ja seksuaalisuuteen elokuvissaan, ja niiden tunnelma on usein hieman unenomaisen pastoraalinen. Dark Waters on kylmän kova lakitrilleri, maanläheinen ja hyvin ei-sensaatiomainen tavallaan. Haynes kuitenkin menee kuin kala synkkiin vesiin uuden genren ja tyylin kanssa, ja Dark Waters on loistava elokuva, jonka herättämät tunteet ovat pääasiallisesti viha ja turhautuminen. Ei elokuvaa kohtaan, vaan sitä mitä se kuvastaa- korporaatioiden epäinhimillisyyttä ja niiden kanssa käytävien konfliktien turhauttavaa pituutta. Se ei kuitenkaan mene nihilismin puolelle, ja Robert Bilottin elämä ja uhraukset työnsä edessä on nostettu esiin sen ansaitsemalla arvokkuudella.

Mark Ruffalo ansaitsee tästä kaikki kiitokset. Moni muu näyttelijä (sekä ohjaaja) olisi voinut tehdä Bilottista suuren amerikkalaisen sankarin hahmon, mutta Ruffalo ja Haynes pitävät jalkansa tiukasti maassa. Bilott on kumarassa kulkeva mutrunaama, joka kärsii stressin aiheuttamista vapinoista ja on päivä päivältä tutkimusten edetessä surkeamman näköinen. Bilott ei käy merkittävää konfliktia oman työnsä korporaatioiden (etenkin kemiayhtiöiden) asianajajana ja Tennantin tapauksen välillä; hän pian tajuaa, että korporaatiot eivät pelaa muiden säännöillä ja alkaa käyttämään omaa tietotaitoaan kemiakorporaatioiden tavoista ja politiikasta hyödykseen, muuttuen vakoojaksi oman alansa sisällä tavan kansalaisten hyödyksi. Kyse ei myöskään ole yhdestä merkittävästä oikeusjutusta, vaan kymmenistä ja taas kymmenistä: Tennant käveli Bilottin toimistoon 1997, ja yhä herran vuonna 2020 hän hakee korvauksia niille, joita DuPont satutti toiminnallaan. Ruffalon roolisuoritus on avaintekijä elokuvassa; hän on aina ollut hyvä esittämään tavallista ihmistä isojen asioiden keskellä (Zodiac ja Spotlight nousevat ensimmäisenä mieleen) ja tämä on yksi hänen parhaimmista roolisuorituksistaan.

Anna Hathawayn rooli oli ensimmäisestä hetkestä lähtien osittain juuri sitä mitä pelkäsin; miehensä työstä kärsivä vaimo, jonka kanssa Bilott ottaisi yhteen. Kuitenkin, Hathawayn Sarah Barlage ei ole saamassa vastakaikua turhautumiseensa, ja Sarahin tunteet on hyvin perusteltua; Bilottin ollessa antisosiaalinen itseensä vetäytyjä, jää lasten kasvatus Sarahin harteille, jolla aikoinaan oli oma alkava ura lakipuolella. Hathaway on erinomainen roolissa ja hänen turhautumisensa ja oma stressinsä tulee hienosti esille, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa. Elokuvan kolmas voimakas roolisuoritus tulee Bill Campilta hyvästä syystä ärtyneen farmari Tennantin toimesta. Camp antaa kasvot DuPont- korporaation uhreille raivolla ja suorasukaisuudella, ja kun hän puhuu on jokaisessa sanassa painoa. Kaikissa hahmoissa näkyy ajan kulumisen paino- paitsi tietysti DuPontin visuaalisissa edustajissa. DuPontin asianajana Phil Donnely (Victor Garber), joka hiljalleen jutun kasvaessa katoaa elokuvasta, oltuaan alussa ystävällinen avustaja Bilottin tutkiessa Tennantin tapausta. Garberin hahmo on "korporaatiot eivät ole ystäviämme" tehtynä lihaksi.

  

On vaikeaa katsoa Dark Watersia ja olla ajattelematta lukuisia samantyylisiä tapauksia nykypäivänä, jossa korporaatiot ja valtion virastot saavat tehdä mitä tahansa ja ponnistelut niitä vastaan tuntuvat mahdottomilta- Flintin vesikriisi ja Fortumin toiminta näin esimerkiksi. Dark Waters kuvastaa näihin liittyvät tunteet hienosti; aluksi heitä jotka astuvat esiin vastustamaan pidetään rauhanrikkojina tai suuruudenhulluina, ja kun prosessi kestää kauemmin kuin odotettiin, niin pettureina tai huijareina. Dark Waters on elokuva paperien lukemisesta, kanteiden hakemisesta ja ihmisten haastatteluista- jalkatyöstä, joka on osa jokaista tällaista tapausta, ja joka käänteessä DuPont koittaa haudata sen rahaläjän alle, koska 16 miljoonaa sopimusrahoina ei ole mitään globaalille korporaatiolle, mutta yksilöille se on käänteentekevä summa rahaa. Se on turhauttavaa ja vihastuttavaa seurata, mutta se on myös sen arvoista, sillä se kasvattaa tietoisuutta. Bilott ei lopeta oikeuden puolesta taistelua edes elokuvan synkimmän hetken jälkeen, sillä tätä taistelua ei lopeteta kun se käy liian hankalaksi tai liian pitkäksi. Se muistuttaa monellakin tapaa viime vuonna tullutta The Reportia siitä, kuinka kapitalistinen hallinto on rakennettu suojelemaan pääasiassa niitä tahoja, jotka kaipaavat eniten regulaatioita ja valvontaa. 

Also Bill Pullman is here and he is old

Tätä myrkytysten ja sairausten perintöä vahvistaa myös elokuvan värimaailma. Haynesin elokuvissa on usein selkeä visuaalinen teema; Carolin lähes pittoreski americana- postikortti-imago toimi hienosti sen romanttisen rakkaustarinan kuvauksessa. Dark Waters on kelmeän keltainen tai teollisen vihreä, kuvakulmat välillä vinksallaan ja ympäristö rappautuva ja seisottunut. Tunnelma on myös näiden ansiosta usein hidas ja hiljainen, mutta välillä Haynes onnistuu saamaan katsojan pulssin nousemaan vainoharhaisuuden kautta; mihin asit DuPont on valmis menemään haudatakseen jutun, kuinka vihaisesti sen saappaita nuolevat kansalaiset reagoivat kanteisiin ja oikeusjuttuihin? Dark Waters on erittäin hyvä elokuva, ja juuri minun tyyppiäni. Olen aiemmin sanonut, että minulle hyvä rentoutumisleffa on usein juurikin poliittiset trillerit ja lakielokuvat, ja vaikka Dark Watersia ei voi kutsua rennoksi varsinaisesti, on se elokuva jonka uudelleenkatsomista en malta odottaa. Samoin kuin Big Short, The Report ja Spotlight, Dark Waters kuvastaa hienosti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi 99% maailman ihmisistä vaikuttaneen salailun hintaa ja kuinka työ oikeuden vuoksi on usein kiittämätöntä, raskasta, turhauttavaa ja pitkäkestoista. Se ei romantisoi mitään puolta tästä kamppailusta, mutta silti juhlistaa Bilottin työtä juuri oikealla tavalla: puhumalla totta. 

Aasa T 

Miksi Nicolas Cage

Olen kirjoittanut tätä blogia ihan tarpeeksi kauan, lienee aika tuhota kaikki työ uskottavana elokuvakriitikkona ja elokuvafanina kerralla. Tänään koitan vastata parhaan kykyni mukaisesti kysymykseen, joka on leijunut ylläni niin kauan kun olen aiheesta omannut minkäänlaista mielipidettä. Tässä tämä kysymys dramatisoituna keskustelun muotoon:

"Kuka on sinun suosikkinäyttelijäsi?"

"Nicolas Cage."

"...miksi?"

1. Mies, myytti ja legenda

Nicolas Kim Coppola, paremmin tunnettu nimellä Nicolas Cage, on näyttelijä josta termin "mielipiteitä jakava" käyttö tuntuu liian heppoiselta. Monet inhoavat Cagea suurella intohimolla, pitäen häntä yhtenä huonoimpana näyttelijänä jonka he tietävät. Monille Cage on vitsi, elävä meemi jota ei voi ottaa tosissaan näyttelijänä millään tavalla, ja ainoa tapa nauttia hänestä on ironian kautta. Mutta on myös meitä joiden mielestä Cage on sukupolvensa kirkkaimpia tähtiä, uniikki lahjakkuus jolla on vyöllään erittäin monta täyden kympin suoritusta. Olen kuullut huhuja, että jossain kaukaisissa, maanalaisissa bunkkereissa on myös heitä, joiden mielestä on on ihan ok näyttelijä joka on tehnyt hyviä juttuja mutta ei herätä juuri mitään tunteita, mutta tämä kuulostaa aika uskomattomalta. Cage herättää vahvoja tunteita niin hyvässä kuin pahassakin, ja mielestäni samaan tapaan kuin elokuvien kanssa, tämä tekee hänestä mielenkiintoisen näyttelijän josta puhua. Ei minua kiinnosta tehdä tällaista blogipostausta näyttelijöistä joista yleinen mielipide on positiivinen ja jolla on palkintokaapit täynnä elokuvateollisuuden tunnustuksia tästä. Onhan Daniel Day-Lewiksellä paljon clouttia, mutta ei hän ole Nicolas Cage.

Mistä tässä sitten pitäisi aloittaa? No hänen hyvät elokuvansa tuntuvat loogiselta aloituskohdalta. Kunnia näistä elokuvista ei mene yksin Cagelle tietenkään, mutta hyvä roolisuoritus on hyvä roolisuoritus, ja Cagella on ollut näitä paljon: Raising Arizona, Moonstruck ja Leaving Las Vegas, josta Cage pokkasi uransa tähän mennessä ainoan Oscarin, ovat hänen uransa alkuaikojen draamoja ja komedioita joissa Cage löi itsensä läpi näyttelijänä. 1990-luvulla hänestä leivottiin toimintatähti, ja hän sai tämänkin toimimaan- The Rock, Face/Off ja Con Air ovat 90-luvun toimintaleffojen aatelia, ja ne tulivat kaikki kuukausien sisään toisistaan. Cage teki The Rockin, Face/Offin ja Con Airin peräjälkeen, ja Goodspeed, Troy/Archer ja Poe ovat kaikki täysin erilaisia toimintaleffojen päähenkilöitä. Kellään ei ole ollut näin hyvää putkea näin lyhyessä ajassa. En sano että nämä ovat kaikkien aikojen parhaimmat toimintaleffat tai edes 90-luvun parhaimmat (Matrixin kruunua ei kukaan ole ryöstämässä), mutta 90-luvun toimintaleffojen omassa genressään ne ovat toimivia malliesimerkkejä, ja Cage on hyvä niissä jokaisessa. Tämä ei edes ole nostalgiaa; katsoin ne juuri uudestaan tätä blogipostausta varten, ja ne rokkaavat yhä.

2000-luvulla Cage siirtyi takaisin draaman pariin, mutta samalla hänen nykyinen maineensa alkoi saavuttaa muotoaan. Erityisesti haluan nostaa esiin Spike Jonzen ohjaaman Adaptation-Minun versioni, jossa Cage näyttelee elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania, sekä tämän kuvitteellista kaksoiveljeä Donald Kaufmania. Tämä on viimeisin kerta kun Cage on ollut ehdokkaana Oscar- palkinnolle parhaana näyttelijänä, ja rehellisesti sanottuna hänen olisi pitänyt voittaa se. Cagen Kaufmanit ovat hyvin erilaisia hahmoja ja paljon elokuvasta on Cagen dialogia itse itsensä kanssa, ja hän todella loistaa tässä roolissa. Pian tämän jälkeen tuli National Treasure, joka on varsin pätevä perinteinen seikkailuleffa ja Cage toimii tässäkin hyvänä päähahmona. Lord of War, Matchstick Men, The Weather Man ja lopulta elokuva jossa mahdollisesti Cagen Cagemaisuus nousi äärimilleen: Werner Herzogin Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans, jossa Herzogin Wernerin ja Cagen tyylit menivät yksiin täydellisesti. Olen samaa mieltä edesmenneen kriitikko Roger Ebertin kanssa siitä, että Cagen performanssi elokuvassa on suorastaan hypnoottinen: Lainatakseni Ebertiä: "Cage näyttelee miestä jonka pää on räjähtämäisillään paremmin kuin kukaan sitten Klaus Kinskin."   

  

Tähän listaan voisi vielä lisätä Cagen 2010-luvun hitit kuten Kick-Ass, Joe, Mom and Dad, Mandy, Spider-Man: Into The Spider-Verse ja Color Out of Space, mutta hyvä elokuva ei ole todistus välttämätät mistään; on monia näyttelijöitä jotka ovat hyvissä elokuvissa mukana, mutta joiden kyky näyttelijänä ei herätä puoliksikaan niin paljon mielenkiintoa kuin Cagen. Pureudutaan sitten siihen mikä on tässä blogipostissa pointtina: Cagen taito näyttelijänä.

2. Cagemania 20000

Minä en ole mikään näyttämötaiteen asiantuntija. En ole opiskellut elokuvataidetta missään koulussa, en ole tutustunut dramaturgiaan tai muuhun vastaavaan. Olen täysin itseoppinut leffanörtti joka puhuu vain harrastelijan ja fanin näkökulmasta. Jossain on varmasti joku tosi alaa tutkinut joka osaa sanoa kuinka väärässä olen, mutta ei mietitä häntä juuri nyt. Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä monilla on rajoittunut käsitys siitä, mitä on "hyvä näytteleminen." Kriitikko Film Crit Hulk kirjoitti näyttelemisestä artikkelissa Keanu Reeves and What We Consider 'Good Acting' näyttelemisen olevan yritystä saada katsoja uskomaan näyttelijää. Monille näytteleminen on hahmoon katoamista; tämä on syy miksi Daniel Day-Lewis, Joaquin Phoenix ja Christian Bale saavat paljon suosiota ja kehuja aina kadotessaan rooliin, peittäen itsensä äänen ja itsekidutusta muistuttavan metodinäyttelyn taakse. Ja tämä toimii monille, mutta samalla samanlaista katoamista aletaan vaatimaan kaikilta muilta. Keanu Reeves ei ole ikinä ollut hyvä näistä missään, mutta hänen taitonsa on vilpittömyydessä ja rentoudessa, joka joko saa katsojan rentoutumaan hänen kanssaan kuten Bill & Tedin tapauksessa tai pelkäämään häntä John Wickin kohdalla. Hulk nostaa tekstissään esimerkiksi tämän vastakohdasta Johnny Deppin, jonka monitasoisista roolisuorituksista on tullut verhoja jotka estävät näkemästä ihmistä roolissa; on ääntä, on maskeerausta ja maneereja, mutta Deppin roolihahmojen ihmisyys harvoin näkyy yhtä hyvin kuin Reevesillä. 

Keanu on myös ehdottomasti yksi suosikeistani.

Cagen roolisuorituksissa huomattavaa ei ole juurikaan aksentit tai katoaminen rooliin sinänsä. Cagen koko elämään osittain kuuluu eräänlainen performanssi muutenkin- hän usein näyttelee lievästi eteläisellä affektilla, mutta hän on syntynyt ja kasvanut Californiassa ja on osa Coppolan elokuvasukua, antaen itselleen taitelijanimen "Nicolas Cage" välttääkseen puheet nepotismista (Cage-sukunimi on otettu hänen mukaansa supersankari Luke Cagelta). Cage kutsuu omaa näyttelijätyyliään nouveau shamanic- nimellä, osittain saksalaista ekspressionismia ihmismuodossa. Ethan Hawke kommentoi 2013 että "Cage on ainoa näyttelijä sitten Marlon Brandon joka on tehnyt jotain uutta tässä taidemuodossa." David Lynch kutsui häntä "amerikkalaisen näyttelemisen jazz-muusikoksi."  Cagen näyttelyn tunnetuin muoto monille on juurikin "Cage-out", hänen tapansa "ylinäytellä" ja muuttaa isot tunteet galaksien kokoisiksi ja pienikin tuska tai ilo megalomaaniseksi euforiaksi. Elokuvakriitikko Luke Buckmaster kirjoittaa: "In Cage's hands, cartoonish moments are imbued with real emotion and real emotions become cartoons." Cage vetää aina täysillä, oli kyse sitten pienestä roolista ja hillitystä hahmosta tai isosta roolista ja isoista tunteista. Ja minä uskon häntä joka kerta. Monet ovat sanoneet Cagen "kadonneen" 2010-luvulla ja toivovat hänen paluutaan, mutta minä mietin että paluuta mihin? Hän työskentelee koko ajan, tehden 4-5 elokuvaa vuodessa. Cage rakastaa näyttelemistä, ja hyppää jokaiseen mahdollisuuteen mikä hänelle annetaan. 

Yksi mistä minä pidän paljon Cagen näyttelemisessä on se, että hän harvemmin ottaa mallia kenestäkään. Jokainen Cagen roolisuoritus on uniikki eläimensä, ja ne harvoin muistuttavat mistään aikaisemmasta ja nojaa yleiseen käsitykseen siitä millainen "hyvän roolisuorituksen" on oltava. Ainoa poikkeus on ehkä Kick-Assin Big Daddy, jolle hän antoi erikoisen Adam West- affektin viittauksena hahmon juuriin Batman-parodiana, tai Adaptation jossa hän näytteli oikeaa ihmistä...ja tämän kuvitteelista kaksoisveljeä. Bad Lieutenantissa hänen hahmonsa ei muistuta millään tavalla Harvey Keitelin hahmoa aikaisemmassa Bad Lieutenant- elokuvassa, hänen ääniroolinsa Teräsmiehenä Teen Titans Go To The Movies- leffassa ei ole viittaus mihinkään aikaisempaan Teräsmieheen (korkeintaan muistutus siitä, miltä hänen Teräsmiehensä olisi voinut kuulostaa). Samanlainen vilpittömyys mikä on osa Reevesin roolisuorituksia on mielestäni myös näkyvissä Cagen rooleissa. Osa Cagen roolisuorituksia on eräänlainen spektaakkelin elementti; on hänen roolisuorituksensa missä tyylilajissa tahansa, on aina mielenkiintoista nähdä mitä hän tekee sillä. Mandyssa hän on sekä hiljainen, surumielinen mies joka on löytänyt jonkinlaisen rauhan että raivoava kirvesmurhaaja, joka saavuttaa uudenlaisen rauhan väkivallan myötä. Molemmat toimivat yhdessä erinomaisesti, ja Cage saa katsojan uskomaan näiden molempien olemassaoloon samassa ihmisessä. 

3. In conclusion, Cage is a land of contrasts

Näyttelyn arvottaminen on aina hieman kinkkistä toimintaa. Samaan aikaan me tiedämme välittömästi kun joku ei ole koulutettu näyttelijä, mutta toisaalta kinastelemme maailman loppuun asti (eli ei siis kovin kauaa enään!) siitä, millainen on hyvä roolisuoritus. Ja huonojen roolisuoritusten löytämisessä ja sormella osoittamisessa on omanlaistaan perverssiä iloa. Cage on monien silmissä huono näyttelijä juuri hänen maneeriensa ja yliampuvuutensa takia, mikä on aina ollut mielestäni kummallista; hän ei tee tätä koko aikaa, vaan näiden roolisuoritusten meemiytymisen takia monet ovat unohtaneet Cagen uran hiljaisemmat ja hillitymmät roolisuoritukset, joissa sama energia on kuitenkin yhä nähtävillä. YouTube on täynnä "Nicolas Cage loses his MIND!"- videoita hänen gonzo-energialla täytetyistä rooleistaan. Hän on elävä meemi, tuhannen gif-animaation mies ja kuten monet hänen viimeisimmistä punaisen maton valokuvistaan kertovat, muodin kuningas. Hän käyttää rahansa linnoihin, fossiileihin, sarjakuviin ja eksoottisiin lemmikeihin, ja sitten tekee taas tuhannesti työtä maksaakseen linnansa ja kalliit hupinsa. Kukaan ei ole kuin Nicolas Cage, ja tässä on juuri hänen voimansa.

Kuvassa: muodin kuningas.

Kukaan ei ole kuin Nicolas Cage. Hän on korvaamaton näyttelijänä. Lainatakseni taas Ebertiä; hän on sanonut Cagen olevan "hyvä näyttelijä hyvissä elokuvissa, ja korvaamaton huonoissa elokuvissa." Hänen elokuviaan on vaikea kuvitella kenekään muun tähdittäminä. Terence McDonaghin spesifi maania Bad Lieutenantissa, sisäisen ja ulkoisen habituksen konflikti Face/Offissa, alkoholismin ja tuskan yhdistelmä Leaving Las Vegasissa- on vaikea kuvitella ketään muuta näihin rooleihin. Nykyään näkee niin usein kommentteja, että "tämä näyttelijä on väärä henkilö tähän rooliin"- Cagen kohdalla tätä ei näe juuri koskaan. Näytteleminen on työtä ja hän tekee sitä taiteilijan intohimolla, muistuttaen näyttelemisen olevan juurikin taiteen muoto. Mandy on yhä mielestäni Cagen uudemmista roolisuorituksista parhaimpia esimerkkejä hänen korvaamattomuudestaan: kuka muu olisi voinut tuoda samanlaisen energian, surun ja vihan yhdistelmän joka syö häntä sisältäpäin yhtä viihdyttävästi ja vilpittömästi? Toivon että Mandyn ja Color Out Of Spacen jälkeen Cage saisi taas töitä isommista tuotannoista että saisimme nähdä häntä taas valkokankaalla useammin. En usko että saan kenenkään mieltä muutettua tällä tekstillä, eikä se olekkaan tämän tarkoitus. Haluan vain muistuttaa niitä jotka ovat unohtaneet Cagen arvon näyttelijänä yksinkertaisesta faktasta: Häntä on helppo kritisoida, mutta kukaan ei pysty samaan kuin Nicolas Cage.

Ja siksi hän on minun suosikkinäyttelijäni.

Aasa T   

PS. Tiedän että monet ovat kyllästyneet ikuisiksi ajoiksi Jokeriin, minäkin olen, mutta kuviteltaa mitä Cage saisi aikaiseksi tässä roolissa. Kuvitelkaa. 
        

Atte Arvostaa: Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga

Hei, tapahtuiko jotain isoa ja merkittävää viime aikoina?

Toinen Blogi?

Mitäs sielä?

Ok, eipä mitään, takaisin päiväjärjestykseen.

Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga

Tarina: Lapsesta lähtien Lars Ericssongin (Will Ferrell) unelma on ollut voittaa Euroviisut. Nyt keski-ikäinen Lars ja hänen muusikko-partnerinsa Sigrit (Rachel McAdams) saa ainutlaatuisen mahdollisuuden edustaa maataan kisoissa, mutta kestääkö Fire Saga sen, mitä euroviisuihin osallistuminen heiltä vaatii, ja tekevätkö he vain maansa naurunalaiseksi? 

Ensiksi kaksi asiaa; minun suhteeni Euroviisuihin on...neutraali. En katso kisoja joka vuosi, tiedän esiintyjistä hyvin vähän ja oikeastaan ainoat mieleenpainuvat esiintymiset tai kappaleet ovat minulle sielä överi- osastolla. Minun suosikkikappaleeni kisabiiseistä on joko Hard Rock Hallelujah tai Dancing Lasha Tumbai, päivästä riippuen. Toisekseen, minun mielestäni Will Ferrel on ollut hyvä elokuvissa ja nautin monista Will Ferrell- komedoista; Step Brothers, Casa De Mi Padre, Anchorman, jopa Talladega Nights menee minulle. Näiden valossa voin siis todeta, että Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga (jonka täsät lähtien lyhennän vain Fire Sagaksi) on.....hyvin tasapaksu jenkkikomedia. Kaavamainen, ennalta-arvattava ja huumorin puolella ei tarjota juuri mitään uutta. Sitä koittaa kannatella pinnalla kaksi näyttelijää ja omistautuminen Euroviisu- estetiikalle, joka sekin voi tuntua paatuneemmalla alan fanille pinnalliselta ja kliseiseltä, mutta josta itse nautin aina kun elokuva jaksoi panostaa siihen, mikä ei ollut usein. 

Kahdesta näyttelijästä toinen ei valitettavasti ole Will Ferrell. Lars on samasta puusta veistetty kuin lähes kaikki 2000-luvun komediaelokuvien mieshahmot; narsistinen pelle joka jostain syystä* vetoaa kauniisiin naisiin ja saa kaiken anteeksi teki mitä tahansa, eikä Ferrell saa tuotua tähän juuri itse mitään mielenkiintoista; hänellä ei ole Ron Burgundyn komedisen monumentaalista egoa tai Brennan Huffin lapsellisuutta. Rooli olisi joko vaatinut toisenlaisen näyttelijän tai hänestä olisi pitänyt tehdä hauskempi muutoin kuin tyylitajultaan. Toisaalta, Rachel McAdams on erittäin hauska. McAdams on viimeistään Game Nightin myötä todistanut olevansa oman sukupolvensa erikoisimpia näyttelijöitä komedian suhteen, ja McAdams pitää hauskaa Sigritin roolissa. McAdams pystyy myymään naurettavimmankin lauseen ja idean omalla kehonkielellään ja hänen komediantajunsa on terävä, ja Sigritin vaivaantuminen niin euroviisujen yliampuvista lavakoreografioista on hieno esimerkki tästä. Story of Fire Sagan sisällä olisi ollut mahdollisuus rikkoa typeriä kliseitä ja ehkä Sigrit ja Lars olisivat voineet pysyä vain ystävinä, mutta turha toivo.

Ei, se toinen näyttelijä joka nostaa Story of Fire Sagaa ylöspäin on Dan Stevens. Stevens esittää venäjän euroviisuedustaja Alexander Lemtovia, kisojen ennakkosuosikkia ja seksikkyyden perikuvaa. Stevens on huikea; Lemtov valtaa aina jokaisen tilan missä hän on uskomattomalal karismallaan ja Stevensin jäänsinisillä silmillä, hänen kappaleensa Lion of Love on kaksimielisyyden ja diskoviisu- biisien mittapuulla aivan järkyttävä ja huikea. Lemtov olisi myös voinut olla helposti tämän elokuvan antagonisti; venäläinen kisaaja, joka koittaisi tuhota Fire Sagan mahdollisuudet. Lemtov sen sijaan näkee kuinka Lars pidättelee Sigritin mahdollisuuksia ja on paikalla tukemassa häntä moneen otteeseen. Hänen motiivinsa eivät ehkä ole täysin altruistinen, mutta Lemtov on ehkä ainoa hahmo koko elokuvassa joka ei ole kävelevä klisee. Stevensin lisäksi mieleen jäi, hieman yllättäen, Mikael Persbrandtin esittämä islannin pankin johtaja Viktor jonka suurin pelko maailmassa on euroviisut Islannissa, sillä tämä tuhoaisi maan talouden.

Story of Fire Sagalla on vakava tunnelma-ongelma. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta Ferrellin komedioille, mutta useimmat niistä on ohjannut Adam McKay, jonka koko juttu ohjaajana on piiskaniskumaiset muutokset tunnelmassa ja mustan huumorin käyttö sekä antiklimaattiset lopetukset. Story of Fire Sagan on ohjannut David Dobkin, jonka elokuvat kärsivät samasta ongelmasta kuin niin monet keskinkertaiset komediat; ennemin tai myöhemmin elokuva vakavoituu, ja huumori unohtuu. Fire Saga tekee tätä alinomaan, mutta koittaa samalla pitää myös mustan komedian hattunsa; kyseenalaista ja vanhanaikaista huumoria, joka tuntuu olevan peräisin juurikin Kuokkavieraiden ohjaajan repertuaarista. Story of Fire Saga koittaa olla draama Sigridtn ja Larsin erilaisista toiveista euroviisujen suhteen ja niiden konfliktista, mutta koska sen pitää olla suurin osa ajasta hauska, niin mikään ei lopussa tunnu oikein miltään. Olen nähnyt suurimman osan näistä vitseistä muualla tehtynä paljon paremmin, ja oikeat euroviisu-osuudet tuntuvat päälleliimatuilta ja aivan liian lyhyiltä. 

obligatory Lordi reference.

Story of Fire Sagassa on tasan yksi kohtau joka on mistään kotoisin; Lemtovin kotona järjestettävät juhlat ja sielä tuleva Euroviisu- cameotykitys. Muuten jokainen kohtaus ja setpiece olisi tarvinnut joko toiset tekijät tai erilaisen tyylin. Enemmän Popstars: Never Stop Stopping ja Walk Hard, vähemmän Kuokkavieraat ja The Incredible Burt Wonderstone. Sen suurin synti on (vanhanaikaisen ja mauttoman huumorin lisäksi) haluttomuus sitoutua siihen mistä komediaa oltiin tekemässä. Tämä olisi voinut olla mikä tahansa laulukilpailu- elokuva, he nyt sattuivat saamaan Euroviisulta luvat ja mukavan määrän vanhoja viisutähtiä tekemään hetken cameot elokuvassa. Ferrelin mukaan hän on altistunut euroviisuille ruotsalaisen vaimonsa kautta, mutta selkeästi tämä ei ollut tarpeeksi. Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga on sieluton ja ontto komedia, joka ei uskaltanut omistautua itselleen tarpeeksi. Mutta ainakin se antoi meille Dan Stevensin puhumalla venäläisellä aksentilla paita nivusiin asti auki, joten edes jotain hyvää siitä syntyi. 

Atte T     

*= Sanoinko jo että Will Ferrel myös käsikirjoitti ja tuotti elokuvan? Hassu maailma.