tiistai 7. heinäkuuta 2020

Aasa Arvostaa: Dark Waters

Tämä on arvio elokuvasta, jonka voi nyt, kiitos rajoitusten hölläämisen, nähdä elokuvateatterissa! Uunituore (ensi-ilta 3.7.) sellainen! Monia ei vielä (täysin syystä) elokuvateatterit houkuttele, mutta jos leffaan menette nyt niin tämä on ehdottomasti näkemisen arvoinen.


Dark Waters



Tarina: 1990- luvulla Robert Bilott (Mark Ruffalo) on huikean uran alussa oleva korporaatiolakimies, jonka eteen sattuu outo tapaus; Länsi-Virginialaisen farmari Wilbur Tennantin (Bill Camp) lehmät ovat sairastuneet ja kuolleet suurissa määrin, ja Tennant tietää syyllisen: DuPont- korporaatio, jonka tehtaan kaatopaikka on aivan Tennantin farmin vieressä. Aluksi vastahakoinen Bilott alkaa tutkia tapausta, kunnes huomaa kahlaavansa synkemmissä vesissä kuin ikinä uskoikaan. Tämä on tositarina.



Dark Waters on hyvin erikoinen elokuva sen ohjaajan katalogissa; Todd Haynes (joka elokuva Carol oli yksi vuosikymmenen parhaimpia) on yleensä keskittynyt identiteettiin ja seksuaalisuuteen elokuvissaan, ja niiden tunnelma on usein hieman unenomaisen pastoraalinen. Dark Waters on kylmän kova lakitrilleri, maanläheinen ja hyvin ei-sensaatiomainen tavallaan. Haynes kuitenkin menee kuin kala synkkiin vesiin uuden genren ja tyylin kanssa, ja Dark Waters on loistava elokuva, jonka herättämät tunteet ovat pääasiallisesti viha ja turhautuminen. Ei elokuvaa kohtaan, vaan sitä mitä se kuvastaa- korporaatioiden epäinhimillisyyttä ja niiden kanssa käytävien konfliktien turhauttavaa pituutta. Se ei kuitenkaan mene nihilismin puolelle, ja Robert Bilottin elämä ja uhraukset työnsä edessä on nostettu esiin sen ansaitsemalla arvokkuudella.



Mark Ruffalo ansaitsee tästä kaikki kiitokset. Moni muu näyttelijä (sekä ohjaaja) olisi voinut tehdä Bilottista suuren amerikkalaisen sankarin hahmon, mutta Ruffalo ja Haynes pitävät jalkansa tiukasti maassa. Bilott on kumarassa kulkeva mutrunaama, joka kärsii stressin aiheuttamista vapinoista ja on päivä päivältä tutkimusten edetessä surkeamman näköinen. Bilott ei käy merkittävää konfliktia oman työnsä korporaatioiden (etenkin kemiayhtiöiden) asianajajana ja Tennantin tapauksen välillä; hän pian tajuaa, että korporaatiot eivät pelaa muiden säännöillä ja alkaa käyttämään omaa tietotaitoaan kemiakorporaatioiden tavoista ja politiikasta hyödykseen, muuttuen vakoojaksi oman alansa sisällä tavan kansalaisten hyödyksi. Kyse ei myöskään ole yhdestä merkittävästä oikeusjutusta, vaan kymmenistä ja taas kymmenistä: Tennant käveli Bilottin toimistoon 1997, ja yhä herran vuonna 2020 hän hakee korvauksia niille, joita DuPont satutti toiminnallaan. Ruffalon roolisuoritus on avaintekijä elokuvassa; hän on aina ollut hyvä esittämään tavallista ihmistä isojen asioiden keskellä (Zodiac ja Spotlight nousevat ensimmäisenä mieleen) ja tämä on yksi hänen parhaimmista roolisuorituksistaan.



Anna Hathawayn rooli oli ensimmäisestä hetkestä lähtien osittain juuri sitä mitä pelkäsin; miehensä työstä kärsivä vaimo, jonka kanssa Bilott ottaisi yhteen. Kuitenkin, Hathawayn Sarah Barlage ei ole saamassa vastakaikua turhautumiseensa, ja Sarahin tunteet on hyvin perusteltua; Bilottin ollessa antisosiaalinen itseensä vetäytyjä, jää lasten kasvatus Sarahin harteille, jolla aikoinaan oli oma alkava ura lakipuolella. Hathaway on erinomainen roolissa ja hänen turhautumisensa ja oma stressinsä tulee hienosti esille, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa. Elokuvan kolmas voimakas roolisuoritus tulee Bill Campilta hyvästä syystä ärtyneen farmari Tennantin toimesta. Camp antaa kasvot DuPont- korporaation uhreille raivolla ja suorasukaisuudella, ja kun hän puhuu on jokaisessa sanassa painoa. Kaikissa hahmoissa näkyy ajan kulumisen paino- paitsi tietysti DuPontin visuaalisissa edustajissa. DuPontin asianajana Phil Donnely (Victor Garber), joka hiljalleen jutun kasvaessa katoaa elokuvasta, oltuaan alussa ystävällinen avustaja Bilottin tutkiessa Tennantin tapausta. Garberin hahmo on "korporaatiot eivät ole ystäviämme" tehtynä lihaksi.

  
On vaikeaa katsoa Dark Watersia ja olla ajattelematta lukuisia samantyylisiä tapauksia nykypäivänä, jossa korporaatiot ja valtion virastot saavat tehdä mitä tahansa ja ponnistelut niitä vastaan tuntuvat mahdottomilta- Flintin vesikriisi ja Fortumin toiminta näin esimerkiksi. Dark Waters kuvastaa näihin liittyvät tunteet hienosti; aluksi heitä jotka astuvat esiin vastustamaan pidetään rauhanrikkojina tai suuruudenhulluina, ja kun prosessi kestää kauemmin kuin odotettiin, niin pettureina tai huijareina. Dark Waters on elokuva paperien lukemisesta, kanteiden hakemisesta ja ihmisten haastatteluista- jalkatyöstä, joka on osa jokaista tällaista tapausta, ja joka käänteessä DuPont koittaa haudata sen rahaläjän alle, koska 16 miljoonaa sopimusrahoina ei ole mitään globaalille korporaatiolle, mutta yksilöille se on käänteentekevä summa rahaa. Se on turhauttavaa ja vihastuttavaa seurata, mutta se on myös sen arvoista, sillä se kasvattaa tietoisuutta. Bilott ei lopeta oikeuden puolesta taistelua edes elokuvan synkimmän hetken jälkeen, sillä tätä taistelua ei lopeteta kun se käy liian hankalaksi tai liian pitkäksi. Se muistuttaa monellakin tapaa viime vuonna tullutta The Reportia siitä, kuinka kapitalistinen hallinto on rakennettu suojelemaan pääasiassa niitä tahoja, jotka kaipaavat eniten regulaatioita ja valvontaa. 

Also Bill Pullman is here and he is old


Tätä myrkytysten ja sairausten perintöä vahvistaa myös elokuvan värimaailma. Haynesin elokuvissa on usein selkeä visuaalinen teema; Carolin lähes pittoreski americana- postikortti-imago toimi hienosti sen romanttisen rakkaustarinan kuvauksessa. Dark Waters on kelmeän keltainen tai teollisen vihreä, kuvakulmat välillä vinksallaan ja ympäristö rappautuva ja seisottunut. Tunnelma on myös näiden ansiosta usein hidas ja hiljainen, mutta välillä Haynes onnistuu saamaan katsojan pulssin nousemaan vainoharhaisuuden kautta; mihin asit DuPont on valmis menemään haudatakseen jutun, kuinka vihaisesti sen saappaita nuolevat kansalaiset reagoivat kanteisiin ja oikeusjuttuihin? Dark Waters on erittäin hyvä elokuva, ja juuri minun tyyppiäni. Olen aiemmin sanonut, että minulle hyvä rentoutumisleffa on usein juurikin poliittiset trillerit ja lakielokuvat, ja vaikka Dark Watersia ei voi kutsua rennoksi varsinaisesti, on se elokuva jonka uudelleenkatsomista en malta odottaa. Samoin kuin Big Short, The Report ja Spotlight, Dark Waters kuvastaa hienosti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi 99% maailman ihmisistä vaikuttaneen salailun hintaa ja kuinka työ oikeuden vuoksi on usein kiittämätöntä, raskasta, turhauttavaa ja pitkäkestoista. Se ei romantisoi mitään puolta tästä kamppailusta, mutta silti juhlistaa Bilottin työtä juuri oikealla tavalla: puhumalla totta. 


Aasa T 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti