Age of Sigmar - Fantasian rajojen testausta

Olen sanonut monesti kuinka fantasia on minun suosikkigenreni. Lukkarinrakkauteni syntyi Taru Sormusten Herrasta lukemisen myötä, ja se sai uutta energiaa roolipeliharrastuksen kautta. Viimeinen pisara oli Warhammer- miniatyyripelin aloittaminen. Kuten roolipelien kanssa, se antoi uniikin tavan upota tähän genreen sisälle vuorovaikutuksen ja henkilökohtaisen luovuuden kautta. Enään minuun ei tarvinnut vain lukea tarinoita tai kuvitella miltä fantastisten olentojen konfliktit näyttävät, vaan pystyin itse luomaan niitä. Warhammer on kuitenkin muuttunut vuosien varrella paljon, kuten myös oma suhteeni siihen. Kirjoitin vuosi sitten rakkaudestani Warhammerin kaltaiseen roskafantasiaan (sekä kaksi vuotta sitten kirjoitin pelin scifi- versiosta Warhammer 40 000:sta) ja mainitsin siinä pelin nykyisen version, Age of Sigmarin, enkä mielestäni antanut sille oikein reilua käsittelyä. Joten täydentääkseni tämän trilogian Games Workshopin IP-tuotteista, tänään käsittelemme Age of Sigmaria; maailmaa, myyttiä ja legendaa. 

PS. Age of Sigmarissa on muunneltu tuttuja fantasiatermejä, jotta ne ollaan voitu laittaa tekijänoikeuksien taakse. Örkit ovat orrukeja, haltiat aelfeja ja kääpiöt duardineja. Selkeyden nimissä käytän kuitenkin arkikielisiä, tuttuja nimiä näistä kansoista.

1. Sigmarin Aika- luomismyyttejä ja jatkumoa

Kuten aikaisempienkin Warhammer- tekstien kanssa, on aluksi vuorossa kevyt lore-dump jotta tiedämme tarinamaailman alkutilanteen. Warhammer Fantasya käsittelevässä tekstissä mainitsin sen, miten tuon maailman tarina päättyi maailmanloppuun, jossa antagonistiset kaaoksen voimat voittivat viimeisen taistelun, repien maailman kappaleiksi. Mutta kaikkien tämän maailman avainpelaajien tarina ei päättynyt tähän.

Tuhotun maailman kurimuksesta syntyivät Kahdeksan Maailmaa. Uudet ja kummalliset maailmat ilmeentyivät taivaankannelle, asuttajinaan loistavia kansoja ja uusia sekä vanhoja jumalia. Jaloin näistä jumalista oli Sigmar, Taivaan Jumala. Vuosisatojen ajan hän valaitsi maailmat, kruunaten ne loistollaan vahvistaessaan samalla valtakuntaansa. Hänen voimansa oli ukkosen mahti, hänen viisautensa rajaton kuin tähtien välit. Kuolevaiset ja kuolemattomat kumartuivat hänen edessään suurten kuningaskuntien noustessa Myyttien Aikana.

Mutta julmuus on periksiantamatonta. Kuten ennustettiin, suuret liitotumat murtuivat, myytit ja legendat katosivat Kaaoksen Ajan alle. Pimeys valtasi maat, pelon, tuskan ja orjuuden korvaten edeltäneen loiston. Sigmar käänsi selkänsä kuolevaisille kuningaskunnille häpeässään, iskostaen katseensa siihen maailman jonka hän oli menettänyt kerran. Sen kuolleesta ytimestä hän löysi pilkahduksen jostain mahtavasta, jostain toiveikkaasta. Hän alkoi unelmoida taivaisesta aseesta, majakasta joka rikkoisi pimeimmänkin yön. Armeijasta, joka taottaisiin kaikesta siitä minkä hän menetti. Aikojen saatossa Sigmar ja hänen seppänsä tekivät töitä, valjasten tähtien ja taivaan voimat. Sigmar kohotti katseensa jälleen Kuolevaisten Maailmojen ylle, nähden Kaaoksen vallan olevan lähes huipussaan. Hän tiesi koston hetken olevan lähellä. Salamoiden kruunamana, Sigmar astui eteenpäin, vapauttaen armeijansa. Sigmarin Aika oli alkanut. 

Tonight, we ride the lighting!

Eli Age of Sigmarin maailma on omalla tavallaan post-apokalyptinen jatkumo Warhammer Fantasyn maailmalle, jossa koitetaan voittaa aikaisemmin saavutettu rauha takaisin kaaoksen voimilta. Jumala Sigmar on yhä pääjehuna, ja loput pantheonista muodostuvat sekä uusista että vanhoista nimistä, edustaen yhtä Kahdeksan Maailman aspekteista; valon jumalat Tyrion ja Teclis, varjojen jumala Malerion (eli vanha Malekith, jonka nimi muutettiin koska Games Workshop ei halua oikeustaisteluun Disneyn kanssa), elämän jumala Alarielle, petojen jumala Gorkamorka, metallin jumala Grungi, tulen jumala Grimnir ja kuoleman jumala Nagash. Käytän termejä "jumala" vaikka teksti itsessään pitää enemmän termistä "incarnate", näiden mahtiolentojen ollessa Kahdeksan Maailman elementtien manifestoitumisia. Kahdeksan maailmaa itsessään ovat mielenkiintoisia; ne eivät varsinaisesti ole planeettoja eikä mantereita, vaan lomittaisia todellisuuksia, hieman kuten Universumien Tomu-kirjasarjassa. Monet ovat kommentoineet näiden maailmojen olevan epäselviä, mikä on osittain totta ja osittain ehkä tarkoituksellista; Age of Sigmar on tahallisesti jätetty paljon avoimemmaksi ja tulkinnanvaraisemmaksi, jotta pelaajat voivat itse luoda omia kolkkiaan tähän maailmaan. Näiden lomittaisten maailmojen välillä voi kulkea erityisten porttien välillä, joiden kontrolli on ensisijaista taistelussa Kaaoksen Maailmasta tulevia valloittajia vastaan. Age of Sigmarissa näkyy vaikutteita niin Planescapesta kuin Eberronista ja muusta scifi-fantasiasta, ja sen juuret J.R.R. Tolkienin popularisoimaan fantasian tyyliin ovat hyvin piilotettuja.  

Hammerhalin kaksoiskaupungin maailmaportti. Tulen maailma Aqshysta ajetaan 
laavaa elämän maailma Ghyraniin estämään metsän liikakasvua, ja Ghyranin ikihonkia
kuljetetaan karuun Aqshyyn rakennustarvikkeiksi. Näppärää!

Mikä minusta on mielenkiintoisinta Age of Sigmarin tarinamaailmassa on sen jatkumo-elementit. Age of Sigmar on alusta lähtien ollut hiljalleen avautuva narratiivi, jossa on vahvoja kausaalisia elementtejä. Tämä näkyy jo tuossa taustatarinassa; Paratiisimainen maailma joutuu hyökkäyksen alle, joka ajaa Sigmarin pakosalle, joka johtaa siihen että sen kansat jäävät kaaoksen vallan alle, ja kun Sigmar palaa armeijoidensa kanssa, on hänen vanhat alamaisensa vihaisia ja katkeria häntä kohtaan joka johtaa sotiin muitakin kuin kaaosta kohtaan ja niin pois päin. Isot tapahtumat tarinamaailmassa on sidottu laajempaan tapahtumien verkkoon. Sigmarin sota Kaaosta vastaan onnistui, ajaen kadotuksen voimat seinää vasten, mutta samalla hänen selkänsä jäi avoimeksi kuoleman jumala Nagashille, joka suoritti suuren rituaalin, vahvistaen itseään ja nostaen kuolleet ympäri maailman ylös haudoistaan. Kuitenkin, samalla rottamaiset skavenit (täällä taas, pakko rakastaa) jyrsivät maailmojen välisen kolon suoraan kuoleman valtakunta Shyishiin tappakseen Nagashin, mutta päätyivät vahingossa suuren meren alle joka valui rottamiesten niskaan, samalla paljastaen meren pohjassa piilossa olleen Idonethin haltioiden valtakunnan. Syy ja seuraus. Tätä olisin toivonut aikoinaan jo Warhammer Fantasyyn, mutta sen suuret tapahtumat kuten Storm of Chaos ja Nemesis Crown eivät juuri muuttaneet mitään tai avanneet uusia tarinamahdollisuuksia. Warhammer Fantasyn paikallaan olevan tarinan ja kiveenhakatun loren jälkeen Age of Sigmarin soljuva, eteenpäinmenevä narratiivi ja maailman avoimuus on tuulahdus uutta ilmaa ja rohkeutta tehdä uutta tarkoin vartioidulla tarinamaailmalla.

Eli kaikki on siis Nagashin syytä.

2. Myrskytaotut, Kharadronin Suurruhtinaat ja Lihansyöjien Hovi- tropejen rikkomista

A Fantasy™ Happens.

Toinen asia josta pidän paljon on se, miten yliampuvan anteeksipyytelemätöntä Age of Sigmarin idea fantasiatarinasta on. Warhammer Fantasyn kanssa oli hyvin helppoa kertoa tarinamaailman eri faktioista, koska ne nojasivat vahvasti klassisiin fantasiarotuihin sekä oikeaan historiaan. Keisarikunta on 1600-luvun Saksa, Metsähaltiat ja Korkeahaltiat ovat Tolkienilaisia haltioita hieman rajumpana, Liskoihmiset mesoamerikkalaisia sotureita ja Ogret hunneja. Tässä oli selkeä etunsa, sillä yksinkertaisten ja tunnistettavien välikäsien sekä abstraktien kautta pelaajan oli helppo päästä sisään tarinamaailmaan. Samoin Warhammer Fantasyn maailmankartta seurasi tätä mallia, käyttäen tuttuja mannermuotoja ja maantiedettä kutsuakseen lukijan oletukset alueista ja niiden kulttuureista mukanaan. Tässä on kuitenkin myös sisäänrakennettuja ongelmia, kuten niin monissa muissa vahvasti eurosentrisissä fantasiatarinoissa. Pääasiallinen fokus on tutussa eurooppalaisessa faktiossa, ja ei-valkoiset faktiot ovat joko turhauttavan kliseisiä (Nippon ja Cathay) tai piilotettu hirviömäisyyden alle, kuten ogrejen tai liskoihmisten kanssa, tai niitä ei ole edes olemassa. Myös suoranaista rasismia esiintyi monin paikoin. Lainatakseni Warhammer Fantasyn 6. laitoksen (julkaistu 2000) sääntökirjaa: "Arabyans have some knowledge of gunpowder weapons, but their religious dogmas prevent them from developing socially and technologically" What can I say but yikes. Kuten niin monet Tolkienin perintöön pohjautuvat fantasiatarinat kirjoitettuna eurosentrisestä näkökulmasta, Warhammer Fantasy kantoi rodullisten abstraktien käytön mukana tuomaa painolastia.

Listen I friggin love my big bois over here but yeesh

Age of Sigmar on taasen oma lukunsa. Sen maailman lukuisat faktiot ovat vähemmän sidottuja tuttuihin abstrakteihin. Age of Sigmarin keulakuva- faktio on Stormcast Eternals, Myrskytaotut, joita on jo monta vuotta kutsuttu pilkallisesti "sigmariineiksi", fantasia-vaihtoehdoksi Warhammer 40k:n space marineille. Erot näiden välillä ovat kuitenkin huomattavat. Myrskytaotut ovat space marinejen tapaan supersotilaita ja omaavat samanlaisen estetiikan, mutta hei eivät ole geneettisen muuntelun ja ehdollistamisen luomuksia, vaan heidät on valittu edellisessä elämässä tehtyjen tekojensa kautta. Myrskytaotut ovat enemmän ihmisiä kuin Space Marinet, ja he eivät myöskään ole fasisteja. Myrskytaotut ovat Sigmarin uudelleen takomia sieluja, joita on vahvistettu jumalaisella voimalla. He olivat ennen niitä jotka taistelivat urheiten Kaaoksen uhkaa vastaan- sotilaita ja ritareita, mutta myös vain tavallisia ihmisiä jotka nousivat taisteluun. Kun he kuolevat, iskeytyvät he salaman tavoin kohti taivasta, jossa heidän sielunsa voidaan taota uudestaan eloon- hence the name eternals. Kuitenkin, mielenkiintoisin puoli Myrskytaotuissa on hengellinen; Josh Reynoldsin romaani Soul Wars tuo hienosti esiin Myrskytaottujen muistot ja kuolevaiset halut ja toiveet; he muistavat asioita joita heidän vanha sielunsa on kokenut- omenan maku, musiikki, lapsen nauru ja rakastetun syleily- mutta aina kun he kuolevat ja heidät taotaan uudestaan eloon, osa tästä muistosta katoaa, hajoaa ja pirstaloituu, heidän menettäessä hieman itseään kuoleman jumala Nagashille ja myrskylle sisällään. Mitä enemmän Myrskytaotut koittavat tehdä paremman maailman eteen, sitä enemmän he menettävät itseään kamppailussa, unohtaen sen miksi he taistelevat paremman maailman eteen- ihmisyyden. Ehkä yhden uudelleentakomisen jälkeen he unohtavat mistä tulivat, sitten he unohtavat miten puhutaan ja lopulta empatian, muuttuen hiljalleen suurista sankareista kylmiksi tappokoneiksi. Soul Warsissa Nagash iskee juuri Myrskytaottujen vieraantumiseen ja ahdistukseen itseydestä tavalla joka on hyvin samaistuttavaa ja aidon tuntuista. Myrskytaottujen ulkoinen ja sisäinen konflikti on hienosti esillä, tehden heistä paljon avaruus-serkkujaan inhimillisempiä ja samaistuttavampia. Myös se että myös naiset, muunsukupuoliset ja mahdollisesti myös ei-ihmiset voivat olla Myrskytaottuja tarinassa itsessään on iso plussa.

Muut faktiot jatkavat samanlaisella innovaation tiellä. Mukana on samoja vanhoja faktioita Warhammer Fantasysta kuten örkit, skavenit ja Kaaoksen voimat, jotka ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin aiemminkin. Mielenkiintoisempia ovat Age of  Sigmarin versiot haltioista ja kääpiöistä, jotka menevät vielä enemmän korkealentoisen fantasian puolelle, rikkoen samalla hieman genren oletuksia. Kharadronin Suurruhtinaat ovat kääpiöitä, jotka pakenivat kaaoksen uhkaa lentävillä ilmalaivoilla taivaisiin, johon he rakensivat oman valtakuntansa joka perustui kauppasopimuksiin ja meritokratiaan, jatkaen kaivoskulttuuriaan taivaissa ja kehittäen teknologiaansa steampunk-aseiden ja lentävien sotalaivojen tasolle. Behematin Pojat ovat jumalpeto Behematin jättiläismäisiä lapsia, jotka ryyppypäissään tuhoavat kokonaisia valtioita ja tarpeen tullen myyvät palveluitaan elävinä piiritysaseina. Khainen Tyttäret ovat haltioita, jotka palvovat murhan ja veren jumala Khainea ylipapittarensa Morathin johdolla, joskin on kyseenalaista onko Khaine edes olemassa ja vahvistavatko he oikeasti vain Morathia itseään, joka pelasti osan haltioiden sieluista Kaaoksen jumalilta muuttamalla heidät käärmemäisiksi melusaiksi. Idonethin syvähaltiat ovat valon jumala Tecliksen ensimmäinen yritys tehdä sama minkä Morathi teki, mutta osa Idonetheista jäi sielultaan vajavaisiksi, ja nyt he nousevat merestä kalaratsujen selässä metsästämään sieluja pitääkseen kansansa elossa. Osa Ogreista vaeltaa pitkin maailmoja paeten Ikuista Myrskyä, koittaen pitää kansaansa elossa syömällä kaiken vastaantulevan. Lihansyöjien Hovit elävät siinä uskossa että he ovat loistavia kuninkaita ja kunniakkaita ritareita taistelemassa pahuutta vastaan, mutta tämän kollektiivisen harhaluulon alla he ovat oikeasti kannibalistisia raadonsyöjiä, jotka asuvat maailman pimeissä kolkissa.

GRAAARGHH!
(Translation: Tally ho lads, there are blackguards about! Smite at thee!)

 

Kuten tuosta näkee, Age of Sigmar ei nojaa juurikaan tunnetuihin fantasiatropeihin, käyttäen myös dekonstruktiivista otetta ja tuoden Warhammerin vanhaa poliittista satiiria faktioihin. Lihansyöjien Hovien hallitsijoiden ylläpitämä hegemoninen massailluusio omasta imagosta ja paikasta todellisuudessa, skavenien yliammutun myöhäiskapitalistinen yhteiskunta (jonka peilikuva Kharadronien oma, huomattavasti toimivampi kapitalistinen yhteiskunta on) ja Khainen Tyttärien uskonnollinen kiihko joka saattaa pohjautua vain instituution johtajan paikan tukemiseen- vanhat ideat itsepetoksesta ja satiirista elävät yhä Age of Sigmarissa. On myös mielenkiintoista miten Age of Sigmar on sekoittanut aikaisempaa moraalista pakkaa. Sekä Warhammer Fantasy että Warhammer 40K on käyttänyt "laki vs kaaos"- moraalikarttaa, jossa hyvää eikä pahaa ei ole varsinaisesti, ja moraalia katsotaan harmauden skaalassa. Age of Sigmar ei ole sinänsä poikkeus tähän, vaikka se omaakin hieman sankarillisemman alkuasetelman. Age of Sigmarin joukot voidaan jakaa neljään faktioon: järjestys (order), kaaos (chaos), kuolema (death) ja tuho (destruction), jotka laajentavat laki-kaaos- kentän laki-kaaos-selviytyminen-hallinta- nelikentäksi, johon jokaisen faktion voi laittaa. Sekä Myrskysyntyiset että Nagashin kuoleman legioonat haluavat järjestystä, mutta toisen takana on halu selviytyä ja toisen takana halu hallita kaikkea. Örkit ja Ogret eivät välitä järjestyksestä juurikaan, ja heitä ajaa halu selviytyä omilla tavoillaan. Kaaoksen voimat tahtovat hallita Kahdeksaa Maailmaa "might makes right"- anarkiassa. On kuitenkin myös huomioitava se, miten Age of Sigmar myös tuo paljon optimistisempia teemoja peliin; iso syy siihen miksi Vanha Maailma tuhoutui oli kyvyttömyys yhteistyöhön, joten Sigmar loi suuren liittouman, ja Sigmarin kaupunkien asukkaat ovat todellisia sulatusuuneja jossa haltiat, kääpiöt ja ihmiset taistelevat yhdessä vihollisia vastaan, koittaen ylläpitää rakentamaansa yhteisöä. Age of Sigmar tuo uusia tapoja ottaa osaa tähän harmaan moraalin konfliktiin, tuoden samalla muita faktioita enemmän olennaiseksi osaksi kokonaisuutta.

Grand Alliance of Order, represent!

Sivuhuomio: Kaaoksen jumalat ja Slaanesh- problematiikka.

Tajusin tätä kirjoittaessani, että olen tehnyt kohta kolme mittavaa tekstiä Warhammerin maailmasta jossa olen puhunut Kaaoksen jumalista, mutta en ole oikein avannut sitä sen enempää. Ja koska en halua tehdä neljättä tekstiä ihan pian, niin tässä on kiteytetty versio. Kaaoksen jumalat ovat kuolevaisten tunteista muodostuvia entiteettejä jotka asuttavat toista ulottuvuutta, halajaten tuhoa ja entropiaa. Jumalia on normaalisti neljä, ja Age of Sigmar lisää kööriin yhden lisää: Veren, raivon ja sodan jumala Khorne, muutoksen ja taikuuden jumala Tzeentch, kulkutautien jumala Nurgle, ylettömyyden jumala Slaanesh ja skavenien jumala Sarvirotta. Alkuperäiset neljä jumalaa edustivat jotain alitajuntaista pelkoa; vihaa ja väkivaltaa, muutosta ja entropiaa, kulkutauteja ja kuolemaa. Nämä tuodaan esiin jumalien palvojien ulkomuodon kautta. Slaanesh on ylettömyyden ja kohtuuttomuuden jumala, nautintojen synkkä prinssi, ja hän edustaa toiseuden, hedonismin ja seksuaalisuuden pelkoa. Tässä kohtaa joku lukijoistani nosti kulmakarvojaan, hyvästä syystä. Slaanesh on vahvasti koodattu entiteetti, jonka abstrakti on muun- ja intersukupuolisuudessa, Slaaneshin demonit ja palvelijat ovat usein seksualisoituja, nojaten sukupuolen moninaisuuteen ja seksuaaliseen perversioon sen esittämisessä. Slaanesh edustaa visuaalisesti toiseutta kaikesta ei-heteronormatiivisesta, ollen alunperin varsinkin vahvasti englantilaisen säädyllisyyden ja seksuaalisen pidättäytymisen antiteesi. Tämä on luonut samalla myös Warhammerin fanikunnassa oman kulttuurin vitseille Slaaneshista, jotka ovat lähes poikkeuksetta homofobisia sekä erityisesti transfobisia. Ei ole helppoa olla transsukupuolinen Warhammer- harrastaja. Samalla Slaanesh on kuitenkin ainoa faktio koko pelissä jossa on minkäänlaista merkittävää queer- koodausta, niin hyvässä kuin pahassakin. Pitkään sekä fanikunta että Games Workshop jumitti Slaaneshin tässä yhdessä elementissä, seksuaalisuudessa ja intersukupuolisuudessa, vaikka alusta alkaen Slaanesh ei ole ollut näiden jumala vaan ylettömyyden. Hän edustaa nautintoa toki, mutta kaikissa sen muodoissa; nautinto kivusta, nautinto taiteista, nautinto fyysisestä perfektionismista ja niin pois päin. Ja tuntuu siltä että Games Workshop on hiljalleen muistamassa tämän puolen Slaaneshista, sillä sen uusimmat ennakkomaistiaiset uusista Slaaneshin palvojista figumarkkinoilla nojaavat paljon enemmän tähän puoleen muunsukupuolisuuden toiseuttamisen sijaan. Slaanesh on ja pysyy osana Warhammeria, ja sen ongelmallisuus ei hetkessä tule katoamaan. Yksi ratkaisu tähän on lisätä vastaavaa representaatiota faktioissa jotka eivät ole pelin suuria antagonisteja ja täynnä hirviömäisiä kauhuja, tasapainottaen hieman tätä negatiivista kuvausta. 

:I

3. Age of Sigmar vs Warhammer Fantasy- por que no los dos?

yus my main man Gotrek still kickin' in the Realms yeea

Okei, eli Age of Sigmar on siis hyvin monipuolinen ja sisällöltään rikas fantasiamaailma, joka on täynnä potentiaalia tarinamaailmaan osallistujien luovuudelle, ja on mielenkiintoista nähdä mihin sen jatkuva narratiivi on johtamassa. Fantasian helmasynti, paluu status quoon, leijuu hieman sen yläpuolella mutta se tuntuu mahdottomalta saavuttaa, kiitos hiljalleen punoutuvan narratiivin joka nojaa vahvasti kausaliteettiin. Tarina ei ole matkalla kohti aikaisempaa paratiisia, vaan uudenlaista maailmaa, hyvässä ja pahassa. Warhammerin vanhat satiiriset ja poliittiset elementit elävät yhä sen tarinoissa ja faktioissa, ja vaikka se näyttää nopealla vilkaisulla vähemmän...grimdarkilta kuin sen sisartuotteet, on siinä yhä mukana samat harmaan moraalin tasot ja yleinen kurjuus. Yksi hyvä esimerkki tästä on Shyishissa virtaavan Lethe-joki, jonka veteen kastautuminen vie muistin ja tätä vettä pullotetaan ja myydään Kahdeksan Maailman asukkaille jotka ovat hyvin traumatisoituneita jatkuvasta sodankäynnistä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, on Age of Sigmar kuitenkin monissa harrastajapiireissä hieman huonossa maineessa. Sitä vertaillaan alentuvasti sekä sen edeltäjään Warhammer Fantasy Battleen että sen sisartuote Warhammer 40 000:een. Osa tästä johtuu puhtaasti siitä, että se tuomitaan pelkän visuaalisuutensa perusteella ja sen sisältöön ei tutustuta; itse tein juuri näin aikoinaan, ja sitten päätin oikeasti tutustua tuotteeseen ja mieleni muuttui! Iso tekijä on myös pelimekaaninen. Age of Sigmarin tullessa ulos oli sen säännöt hieman humoristisemmat ja avoimemmat, mutta nämä on hienosäädetty vuosien saatossa huomattavasti pelattavampaan muotoon. Eittämättä isoin tekijä lienee kuitenkin se, että se korvasi aikaisemman pelin, Warhammer Fantasy Battlen, ja tämänkin minä ymmärrän hyvin. Tämä muutos estetiikassa ja pelityylissä oli raju ja tarina joka johti Vanhan Maailman tuhoon oli turhauttava pettymys. "Vanha ja tuttu maailma on poissa, tässä uusi tilalle" on kova pala nieltäväksi kenelle tahansa. Age of Sigmar joutui lähtökohtaisesti epäreiluun asemaan tarinamaailmana jota myydä ihmisille. I get it. 

Tällä tarinalla on kuitenkin jonkunlainen onnellinen loppu tulossa, sillä Warhammer: Old World on tuomassa Vanhan Maailman takaisin, erillisenä pelinä Age of Sigmarin rinnalle. Tämä on tapa jolla kaikki voittavat- Vanhan Maailman fanit saavat maailmansa takaisin uusien sääntöjen ja uusien figujen kanssa, ja Age of Sigmarin pelaajat saavat seurata oman maailmansa kehitystä ja jatkaa sen parissa. Mitä luultavammin Warhammer: Old World tulee saamaan osakseen huomattavia muutoksia ja uudistuksia enkä usko sen palaavan samaan tilanteeseen ja 100% samanlaisuuteen kuin ennen Age of Sigmaria, ja tämän vaikutus tulee olemaan näkyvä estetiikassa ja representaatiossa. Kuitenkin, en näe että olisin itse enään palaamassa innosta pihkuen takaisin Vanhaan Maailmaan. Ei sillä ettenkö pitäisi siitä, vuosi sitten kirjoittamani rakkauskirje sille olkoon todisteena tästä, mutta Age of Sigmar on onnistunut luomaan minulle (ja monille muille harrastajille) uudenlaisen tarinamaailman täynnä mahdollisuuksia uusille, innovatiivisille ja fantasian rajoja koetteleville tarinoille. Age of Sigmarin avoimuus on hieno alusta luovuudelle jollaista en kokenut Warhammer Fantasyn sisällä olevan; armeijat kuten Dana Howlin upean näköiset Grotbag Scuttlersit ja Vince Venturellan erittäin luova Cities of Sigmar- armeija ovat vain kaksi nopeaa esimerkkiä, toisen nojautuessa muutaman lauseen mittaiseen tarinaan hiisien valtaamasta Kharadronien kaupungista ja sen teknologian ryöväämisestä ja toisen perustuessa täysin luojansa omiin ideoihin. Henkilökohtaisella tasolla olen miettinyt paljon enemmän oman armeijani henkilökohtaista narratiivia ja paikkaa tässä tarinamaailmassa; mistä Kahdeksasta Maailmasta he ovat kotoisin, kuka heidän johtajansa on ja mikä on heidän motiivinsa taistella tässä jatkuvassa narratiivissa. Vähemmän rajoittava mekaniikka ja avoimet pelimuodot ovat antaneet minun keskittyä paljon enemmän siihen mikä minua kiinnostaa näissä armeijoissa ja tässä harrastuksessa, sen sijaan että miettisin mitä minä välttämättä tarvitse että tämä armeija on 100% pelattava ja laillinen. Age of Sigmar on saanut minut innostumaan taas Warhammerista aivan uudella tavalla, ja avainsyy tähän on sen rohkeudessa luoda uutta, testata fantasian rajoja genrenä ja aikajanan jatkuvassa liikkuvuudessa eteenpäin. 

Age of Sigmar ei ehkä ole Warhammer Fantasy, mutta sen ei tarvitse olla. Maailmaan mahtuu kaksi erilaista otantaa samaan tarinamaailmaan, ja luovuuteen kannustava harrastus kuten narratiivinen miniatyyripeli on juuri oikea alusta tällaiselle testailulle. Fantasian pitäisi olla rajatonta ja luovaa, mutta niin usein ne ovat jumissa keskiaikaisessa miljöössä ja eurosentrisyydessä. Age of Sigmar on toista maata, ja siksi rakastan sitä.

Aasa T

Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

Syksyn jatkuessa synkkänä, märkänä ja viileänä, on oikea ratkaisu linnoitautua kotiin (muutenkin hyvä idea korona-aikana) ja lukea sarjakuvia. Tänään on arvioitavana kolme sarjakuvaa tällaisia hetkiä varten; kaksi kotimaista ja yksi ulkomaalainen klassikko, josta olemme saaneet käännöksen!

Jumalsurma - Ensimmäinen kirja

Tarina: Pohjola on sodan jälkeen hajanainen ja rauha on herkkä kuin keväinen hanki. Sodan jättämät arvet ovat kuitenkin ikuisia, ja jumalat itse janoavat kostoa. Yksin erämaassa kulkee soturi Hrothgar, jonka tehtävä on yksinkertainen; hän tappaa jumalia.

Tuomas Myllylän sarjakuvat omaavat hyvin samanlaisia, toistuvia teemoja; väkivalta, pohjoismainen estetiikka ja kuvasto, testosteroniset barbaarisankarit ja erittäin lihaksikkaat, epätyypilliset naishahmot. Viime vuonna ilmestynyt Alhaiset oli Myllylän proof of concept- albumi luomalleen fantasiamaailmalle, esitellen sekä hahmoja että ideoita uuteen tarinaan. Jumalsurma jatkaa tästä eteenpäin uudella protagonistilla, ja onkin Alhaisten tapaan varsin viihdyttävä teos. Myllylän kuvitus sopii erinomaisesti tähän synkkään maailmaan, jossa harmaan sävyisen maailman ainoa värinpilkahdus on veressä jota vuodatetaan. Erityisesti pidän Jumalsurman maailmassa siitä, että vaikka se onkin synkkä ja karu maailma, ei se noudata imitoimansa keskiaikaisen maailman vanhanaikaisia sukupuolirooleja. Ainoa heikko lenkki sarjakuvassa on ehkä sen protagonistissa, Hrothgarissa. Hänessä ei ole ainakaan vielä mitään mikä erottaisi hänet mistään muusta barbaarisankarista; lukiessa mietin tämän parrakaan, yläosattoman miekksankarin muistuttavan vähän turhankin paljon Andrew McLeanin barbaarisarjakuva Headlopperin samanlaista protagonistia. Alhaisten paras puoli oli sen naispäähekinlöissä, joista vain yksi (peikkonainen Thurinn) on enään remmissä mukana. Kuitenkin, on Jumalsurman tarina vasta alussa, ja tämä ei ole ollenkaan huono alku. Maailma on mielenkiintoinen, jumalten käsittely sarjakuvissa oikeina, elävinä olentoina on toimiva ja kuvitus on mukaansatempaavaa. Jumalsurma - Ensimmäinen kirja on oikein viihdyttävää barbaariseikkailua.

Port Arthur

Tarina: Turussa nuori nainen ja hänen kissansa löytää asunnostaan lattialuukun. Luukun alta löytyy portaat alas, kuinka pitkälle ne menevät?

Mika Lietzen teki 2013 sitten erinomaisen 1980- luvun kauhu- ja scifielokuvien estetiikkaa ja tunnelmaa huokuvan sarjakuvan 1986, joka tuli minulle usein mieleen Stranger Thingsia katsellessa. Sarjakuva tuli minulle uudestaan mieleen Lietzenin uusimmaasta sarjakuvasta, Port Arthurista. Lietzenin kuvitus luo tunnelmaa vaivattomasti; nimetön päähenkilö ja hänen kissansa ovat hyvin yksinkertaisesti hahmoteltuja, mutta taustat, maisemat ja maanalainen miljöö on niiden yksityiskohtaisuudessa monimuotoista ja upeaa. Port Arthurissa on hiljainen ja aika leppoisa tunnelma, vaikka idea maanalaisesta kaupungista on itsessään kaikkea muuta kuin leppoisa. Port Arthur on kepeä mutta kaunis, leppoisa mutta aika jännittävä pieni teos, joka varsinkin on turkulaisilla sarjakuvafaneille ehdoton hankinta. Ohan se aina hauska nähdä kotikulmia sarjakuvien sivuilla!

Ja sitten tämän kolmikon ainoa ei-suomalainen teos, josta kiitos Zum Teufelin saimme upean suomenkielisen käännöksen.

Usagi Yojimbo 1: Samurai

Tarina: Japani, 1600-luku. Sisällissodat ovat repineet maata hajalle, ja nyt on Shogunin aika hallita. Maassa rauhaa pitävät samurait, soturit jotka seuraavat tiukkaa kunniakoodia. Maantierosvojen, palkkionmetsästäjien ja villipetojen seassa kulkee yksinäinen jänis. Hänen nimensä on Usagi, ja hän on ronin; samurai vailla isäntää.

Stan Sakain Usagi Yojimbo on yksi amerikkalaisen indie-sarjakuvan klassikkoteoksista. Monille hahmo voi olla tuttu myös erinnäisistä Turtles- sarjoista, jossa Usagi on tehnyt cameoita. Usagi on kuitenkin oma hahmonsa ja hänen maailmansa on erillinen teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista; molemmat näkivät päivänvalon 1984, mutta Usagi Yojimbon yhtäläisyydet ovat oikeastaan vain antropomorfisissa eläinhahmoissa ja japanilaisen kulttuurin vaikutuksista tarinassa. Usagi Yojimbo on paljon kunnianhimoisempi, vakavampi ja todellisuutta reflektoivampi sarjakuva, ja on syystä kaikki kehunsa ansainnut. Sakai on sanonut inspiraationa olleen chambara- samuraielokuvat, kuten Akira Kurosawan klassikot, sekä samurai Miyamoto Musashin elämä; lopputuloksena on sarjakuva jossa on historiallinen tunnelma, jota osittain keventää juuri oikealla tavalla Sakain mestarillinen, leikkisä kuvitus ja eläinhahmojen käyttö. 

Samurai keskittyy paljolti Usagin hahmon esittelyyn ja tämän historiaan sekä siihen, miten tästä kunniallisesta jäniksestä tuli ronin. Usagi on bushidon, samuraiden kunniakoodin, tiukka seuraaja; hän taistelee kunnialla, ei alenna itseään palkkionmetsästyksen kaltaiseen ammattiin ja haluaa kostaa kuolleen isäntänsä puolesta. Usagi on eräänlainen paragon- sankari, esikuvallinen hahmo myrkyllisessä ja pahassa maailmassa, ja tarinan aikana Usagi vaikuttaa positiivisesti muihin, mutta samalla hän myös itse liukuu vähemmän kunniallisille teille. Usagi haluaa tehdä oikein, mutta jos maailma ei tarjoa sinulle kuin vääriä ratkaisuja, mitä voit tehdä? Nuori Usagi on takaumissa paljon optimistisempi ja naiivimpi maailmasta, ja Samurai näyttää mikä sai hänet koventumaan ja kyynistymään menettämättä kuitenkaan otettaan kunniastaan. Myös Usagin ajoittaiset matkakumppanit ovat mielenkiintoisia; ilkikurinen ja viekas palkkionmetsästäjä Gen on hyvä vastapari Usagin suoraselkäisyydelle, ja heidän "ystävyydessään" on hyvää jännitettä. Sokea miekkamies Zato-Ino on surullisempi hahmo, jonka katkeruus ja viha maailmaa kohtaan on ymmärrettävä ja hänen ihmisyytensä (sikamaisuutensa?) on käsinkosketeltavaa. Onna-bugeisha (naissoturi) Tomoe Amae on Usagin veroinen miekkasankari ja kunnian tien kulkija, jonka kanssa Usagi tuntee itsensä selkeästi onnelliseksi, mutta heidän ristiriitaiset tiensä pitävät heitä erillään. 

Tarinoiden tunnelmat ovat vaihtelevia, osan emuloiden aiemmin mainittujen chambara-elokuvien tunnelmaa, toisten ollessa kevyempiä välietappeja Usagin matkoilla. Samalla Sakai rakentaa suurempaa tarinaa johon Usagin historia liittyy; poliittisia murhia, juonittelua ja petollisia lordeja puukottamassa toisiaan selkään. Osa tarinoista on hyvin komedisia, kuten Zylla, jossa Usagi kohtaa erään japanilaisen julkkiksen metsässä ja Torni, jonka päähenkilö on Usagin sijaan pieni lisko jota Usagi suojelee vihaiselta kokilta. Minu suosikkini näistä tarinoista olivat lopulta kolmeviimeistä, jotka muodostavat hyytävän, lähes fatalistisen kokonaisuuden; Äidin Rakkaus, Sokean miekkasian paluu ja Jumalten peitsi. Usagi ajautuu synkemmille teille toisten tekojen kautta, ja kuolema kulkee hän rinnallaan, jolloin paikalle saapuu Jei, jumalten peitsi, Sakain luomista hahmoista karmivin jonka nimikkotarina on erinomainen, joskin tuskallisen jännittävä, tapa päättää tämä ensimmäinen kokoelmateos. Näissä tarinoissa Usagin rautainen usko bushidoon on eniten koetuksella, tunnelma muuttuu shakespearemaisesta tragediasta lähes kauhutarinan mittoihin. Sakai hallitsee hyvin erilaiset tunnelmat, eikä ne koskaan ole ristiriidassa keskenään teoksessa. Usagi Yojimbo 1: Samurai on loistava sarjakuva, ja en malta odottaa tulevia kokoelmateoksia luettavaksi. Jos sinulta on jostain syystä jäänyt tämä klasikkoteos lukematta, on nyt erinomainen aika korjata tämä virhe. 

Aasa T

    

Aasa Arvostaa: The Mandalorian (Kausi 1)

 The Mandalorian ilmestyi yli vuosi sitten Disney+ -palveluun Yhdysvalloissa, täyttäen hetkessä netin "This is the Way", "I Have Spoken" ja Baby Yoda- meemeillä. Suomalaiset joutuivat kuitenkin heilumaan limbossa sarjan suhteen, sillä kesti yli vuosi ennen kuin Disneyn suoratoistopalvelu oli saatavilla täällä. The Mandalorian oli varmasti monille ykkössyy hankkia jälleen uusi suoratoistokanava; maanläheinen, karu TV- sarja jossa ei ole jedejä, keskittyen sen sijaan Star Warsin alamaailmaan ja kopioiden yhden supersuositun hahmon visuaalisen estetiikan päähenkilökseen. Hetkessä monet arvostelijat ja sivustot hehkuttivatkin The Mandaloriania "parhaimpana asiana jota Star Warsille on tapahtunut sitten originaalien elokuvien". Ja nyt kun olen nähnyt itse koko 1. kauden, voin vain sanoa:

Tässäkö kaikki mitä ihmiset haluavat Star Warsilta?

The Mandalorian (Kausi 1)

Tarina: Yksinäinen Mandalorialainen (Pedro Pascal) toimii palkkionmetsästäjän, keräten mainetta ympäri ulkoreunaa. Hän saa erikoisen, mutta erittäin hyvin maksavan keikan; tuo kohde Imperiumin edustajille, ja saa palkkioksi harvinaista beskar- metallia, jolla hän voi parantaa mandalorialaista haarniskaansa. Kohde paljastuu kuitenkin pieneksi ja oudoksi lapseksi, eikä hän suostu luovuttamana häntä Imperiumin armoille. Mandalorialainen karkaa lapsen kanssa, mutta huomaa pian että Imperium ja muut palkkionmetsästäjät eivät lopeta ajojahtia helpolla.

Alustukseni saattoi kuulostaa siltä, että The Mandalorian olisi huono sarja. Sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. The Mandalorian on erittäin hyvänlaatuista avaruus -westerniä joka näyttää hyvältä, omaa tykättäviä hahmoja ja on avoin sekä uusille katsojille että Star Warsin pahimmille mytologianiiloille. Se on kuitenkin vain sitä: hyvää TV- viihdettä, enkä löytänyt siitä juuri mitään käänteentekevää niin Star Warsin kuin TV:n tasollakaan. The Mandalorian tarjoaa katsauksen tämän tarinamaailman pieniin nurkkiin ja koloihin, ja kesti 8 jaksoa ennen kuin kukaan edes sanoi sanaa "jedi" ääneen. Siinä on paljon mistä pitää, mutta kaiken hehkutuksen ja huomion jälkeen odotin ehkä enemmän. Syy sekä laatuun että laadun tasapaksuuteen on miehessä sarjan puikoissa. Jon Favreau tietää mitä tekee, ja kiitos hänen sarja on huomattavasti kevyempi ja hauskempi kuin sen mainokset ja ennakkomateriaali antoi odottaa, mutta visuaalinen nero tai tarinankerronan virtuoosi hän ei koskaan ole ollut. Hyvää perustasolla olevaa puurtamista, jota vierailevat ohjaajat kuten Taika Waititi, Rick Famuyiwa ja Bryce Dallas Howard nostavat ylöspäin.

Asia josta olin eniten huolissani sarjan suhteen oli protagonisti itse, Mandalorialainen, jonka lyhennän nyt sarjan tapaan Mandoksi. Koko mandaloria- idea perustuu täysin alkuperäisen trilogian cooleimman näköisen hahmon Boba Fettin estetiikkaan, jota kymmenet kirjoittajat ovat sitten laajentaneet kokonaisen sivilisaation mittaan. Mando, kuten inspiraationsa Fett, ei ikinä riisu kypäräänsä pois. Tällöin näyttelijän ja käsikirjoittajan tehtäväksi jää keksiä tapa, millä katsoja pääsee kasvottoman protagonistin pään sisälle ilman ihmiskasvojen tarjoamaa tunteiden karttaa. Pedro Pascal onnistuu tässä...kohtalaisesti. Kasvoton protagonisti joka on hiljainen, hillitty ja tunteiltaan rajattu on huono yhdistelmä, mutta Pascal yrittää parhaansa kehonkielellään tuoda jotain tunnetta Mandoon. Onneksi Mandon teot kertovat paljon enemmän hänestä kuin hänen puheensa, ja niiden kautta onnistutaan luomaan jonkinlainen käsitys siitä, millainen persoona kypärän alla on; viileä ja ammattimainen palkkionmetsästäjä, mutta jolla on hyvin selkeä kunniakoodi jonka mukaan hän elää. Tämä ei ole lainkaan huono pohjusta hahmolle, vaikka Mando onkin ehkä lopputuloksena hieman yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Ja kyllä, "Baby Yoda" on mahdottoman söpö, joskin en tiedä kuinka hyvää tarinankerrontaa on se, että joudumme seuraamaan hahmoja koittamassa keksiä ratkaisua johonkin jonka katsojat käytännössä tietävät jo.  

The Mandalorian loistaa sen laajan ja suurelta osalta erittäin miellyttävän hahmogalleriansa kautta. Carl Weathers on erinomainen Palkkionmetsästäjien Killan johtajana Greef Kargana, esittäen vanhaa, kunniallista konnaa rentoudella. Gina Caranon sotaveteraani Cara Dune on loistava partneri Mandolle, ja minä nautin aina Caranon näkemisestä ihan missä tahansa. Nick Nolte kaikista maailman ihmisistä tekee muistettavan ja jopa raskaan roolisuorituksen Kuiil- nimisenä avaruusolentona yhdessä stunt- näyttelijä Misty Rosasin kanssa. Pidin myös paljon erittäin hauskasta rikollisjoukosta, jossa on mukana Bill Burr, Natalie Tena, Clancy Brown ja Richard Ayoade, jotka toivon näkeväni uudestaan 2. kaudella. The Mandalorianissa on todella paljon hyviä näyttelijöitä hauskoissa rooleissa, ja päinvastoin kuin niin monet muut sarjat, The Mandalorian ei tapa heitä kaikkia pois ensimmäisen visiitin jälkeen, antaen mahdollisuuden kehittyä ja kenties palata myöhemmin sarjaan takaisin. Erityiskunniamaininnat annan Werner Herzogille mukana olemisesta, Giancarlo Espositolle pahisroolista jossa hän on aina kotonaan ja Taika Waititille, jonka tappajadroidi IG-11 oli sekä hauskasti ääninäytelty että erinomaisesti toteutettu, ja Star Wars- nörtti sisälläni nautti IG- yksikön näkemisestä toiminnassa. 

IGGY

Aivan, ja ne viittaukset. Mielenkiintoisesti The Mandalorianin valinnat sen suhteen mitä referoidaan ja esitetään sarjassa kulkevat yllättävän syvällä. Ei kestänyt kauaakaan kun sarja referoi Star Wars Christmas Specialia ja Droidit- animaatiosarjaa vuodelta 1986. Sarja on myös paljon sulavampi tässä, verratuna esimerkiksi Solo: A Star Wars Storyyn ja Rogue Oneen, juurruttaen viittaukset aiempiin nähtyihin ja kuultuihin asioihin tarinaan sisälle kiitettävästi. On varikkodroideja, tuttuja muukalaisrotuja ja sanontoja ja syvempiäkin lore-viittauksia expanded universen faneille. Enemmän kiinnitin oikeastaan huomiota Star Warsin ulkopuolisiin viittauksiin; Mando itse on käytännössä hyvin pitkään "mies vailla nimeä", kulkien viitta/ponchossaan kaupungista kaupunkiin pyssysankarin tavoin. Dollaritrilogia, Seitsemän Samuraita ja Lone Wolf and Cub, joka lopulta omaakin ehkä eniten yhteistä The Mandalorianin kanssa, näkyvät isoina vaikuttajina sarjan episodimaisessa tarinankerronnassa. Isällisyyden ja kasvatuksen teemat kulkevat syvällä sarjassa, ja kahden viimeisen jakson aikana näihin päästään perehtymään hieman syvällisemmin sisälle mistä olin kiitollinen. Vanhemmuuden teemat ovat vanha hattu Star Warsissa, ja teoriassa olisin toivonut sen käsittelevän jotain muuta, mutta fokus kasvatuksessa ja kasvuympäristöissä (nature vs nurture) erottaa sitä edukseen hieman.

Minulle ehdottomasti sarjan mielenkiintoisin puoli oli mandalorialaisten kulttuurin puolella. Mandon asema mandalorialaisena ja haarniska jota hän kantaa ei ole vain esteettinen valinta kopioituna hahmolta jonka koko hahmo oli "cool haarniska ja ääni", vaan osa hänen kulttuurista identiteettiään. Mandalorialaiset ovat maanpaossa elävä kulttuuri, joka kantaa omaa historiaansa ja kulttuuriaan kirjaimellisesti päällään. Haarniskat kertovat heidän identiteetistään, saavutuksistaan ja asemastaan mandalorialaisten hajallaan olevissa yhteisöissä. Kansanmurhan jota kutsutaan "Suureksi Puhdistukseksi" jälkeen mandalorialaiset ovat joutuneet muuttamaan tapojaan ja metodejaan, pitäen kasvonsa piilossa kypärien alla jopa muiden mandalorialaisten kanssa. This is the Way, toistelevat mandalorialaiset toisilleen, ja on epävarmaa onko kyseessä vanhat tavat peräisin ajalta ennen kansanmurhaa vai uusista tavoista jotka ovat syntyneet pakotteen sanelemina. Samalla tämä toimii myös osana Mandon hahmoa; Pedro Pascal kommentoi haarniskan olevan myös symbolinen suojakerroin traumoja vastaan, jota kaikki mandalorialaiset kantavat mukanaan. The Mandalorian yhdistää mandalorialaisiin ideoita niin Amerikan ja Polynesian alkuperäiskansojen kulttuureista, juutalaisten diasporasta ja lukuisista muista maansa menettäneistä kulttuureista, tehden päähenkilön ulkonäöstä ja sitoutumisesta kasvottomuuteen tunnetasoisen osan tarinamaailmaa. Tosin samalla kyseessä on taas yksi esimerkki jossa vähemmistöteemoja käsitellään scifissä pääasiallisesti valkoisten näyttelijöiden toimesta. 

The Mandalorianissa on paljon mistä pitää, kuten varmaan olette huomanneet. On paljon toimintaa, on huumoria, on viittauksia ja on myös hieman syvällisempää tarinankerrontaa. Fakta että koko sarja on lähes yksinomaan kuvattu studiossa on uskomatonta, ja tämä käänteentekevä teknologia lienee avain tulevaisuuden televisiosarjojen ulkonäön kohenemisessa. Se on kaikin puolin toimivaa, hyvin tuotettua TV:tä  mutta epätasainen tahti, Mandon hahmon yksitoikkoisuus ja hieman turhan siistiksi sliipatun tutun turvallinen Disney -estetiikka visuaalisuudessa syö sarjan muuten hyvää potentiaalia. Enkä oikein jaksa uskoa, että tähän tullaan puuttumaan millään tavalla tulevaisuudessa; selkeästi kaikki ja heidän tätinsä ja setänsä tykkäävät tästä sarjasta, eikä se varsinaisesti ole rikki millään tavalla. Minulle modernin Star Warsin pääteos on yhä The Last Jedi, ja tämän rinnalle The Mandalorian ei nouse millään tasolla. Se ei haasta minua katsojana, mutta on silti on mukavaa ja mielekästä viihdettä jossa on hyvää toimintaa, hauskoja vitsejä ja satunnaisia hetkiä jolloin voin osoittaa ruudulle sormella kuin Leonardo DiCaprio Once Upon A Time In Hollywoodissa konsanaan tunnistaessani jonkun viittauksen. Olen iloinen että sarja on olemassa, ja aloin katsomaan toisen kauden ensimmäistä jaksoa heti sen ilmestyttyä, mutta pidän jalkani maassa sarjan suhteen, Suosittelen samaa myös teille. The Mandalorianin 1. kausi on nyt katsottavissa Disney+:ssa.

Aasa T

PS. On oikeasti aika siistiä, että kaikki stormtrooperien näyttelijät sarjassa olivat 501st Legionin, maailman suurimman Star Wars- cosplay-yhteisön jäseniä jotka käyttivät kaikki itse tehtyjä haarniskoita sarjassa. Now that's fan service!