List of 10: Supersankarielokuvat

Uuh, onpas uusi ja lävitsekäymätön aihe. Moneskohan kerta on kun taas höpäjän tästä aiheesta? Mutta kun pidän tästä aiheesta, kovin paljon itseasiassa. Kävin mielessäni lävitse eri supersankarileffoja, ja loppujen lopuksi listasta tuli aika mielenkiintoinen, uskoisin että osa teistä saattaa jopa yllättyä näistä valinnoista. Supersankarileffat voivat ovat loistavia linkkejä elokuvien ja alkuperäisten sarjakuvien välillä, luovia uusia ideoita ja jopa yhteiskuntakriittisiä. Tai sitten ovat jotain aivan muuta- sarjakuvaleffoilla taivas on rajana. Pitemmittä puheitta, tässä Top 10 parhainta supersankarielokuvaa!

10. Unbreakable

Kuudes Aisti- elokuvan lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan on tehnyt toisen hyvän elokuvan. Osalle se on Signs, toisille se on Village- minulle se on Unbreakable. Unbreakable ei nopealla vilkaisulla vaikuta supersankarileffalta, mutta siinä piilee sen nerous. David Dunn (Bruce Willis) on junaturman ainoa selviytyjä, ilman naarmun naarmua kehossaan. Pian häneen ottaa yhteyttä Elijah Price (samuel L. Jackson), mies joka kärsii hauraasta ruumiistaan. Hän on omistanut elämänsä löytääkseen vastakohtansa- särkymättömän miehen. Unbreakable on loistava elokuva joka pääasiallisesti kertoo kohtalosta, ja voiko sitä välttää. David ei pyytänyt tätä eikä haluakkaan, ja kun hänen voimansa lisääntyvät ei hänelle ole enään vaihtoehtoja- mutta stressi ja hermostuneisuus vaikuttaa hänen elämäänsä. Onko hänen pakko ryhtyä sankariksi vain siksi että hän on sattunut saamaan nämä voimat? Kun hän alkaa nähdä pahuuden  ihmisissä, ei hän voi enään paeta kohtaloaan ja se hajottaa häntä sisäisesti. Unbreakable on kaikin puolin erittäin hyvä ja ennen kaikkea erilainen supersankarielokuva. Ja kuten kaikissa Shyamalanin leffoissa, tässäkin on juonikäänne- joka toimii. Erittäin hyvin. Ja Samuel L. Jackson sarjakuvakeräilijänä on henkilökohtainen esikuvani.

"This is an art gallery, my friend, and this is a piece of ART."

9. Darkman

Spider-Man-trilogia ei ollut Sam Raimin ensimmäinen supersankaritrilogia. Unbreakable on teknisesti parempi elokuva kuin tämä, mutta hitto vieköön että minä rakastan Darkmania. Peyton Westlake (Liam Neeson) on tiedemies, joka koettaa kehittää tekoihoa, jota voitaisiin käyttää palovammojen hoitoon. Ongelmana on, että iho kestää päivänvaloa vain 99 minuuttia. Sabotaasin aiheuttamassa onnettomuudessa Peytonin kasvot ja tuntoaisti tuhoutuvat, ja hänellä on mielessään ainoastaan kosto. Liam Neeson supersankarina? Kelpaa! Darkman on outo pieni elokuva, joka on hyvin ylitseampuva ja Liam Neeson vetää roolinsa hyvin samalla tavalla. Mutta Darkmanissa on tunnelmaa erittäin paljon. Se on kuvattu hyvin, Darkman näyttää vakuuttavalta ja jopa pelottavalta välillä ja siitä huokuu sarjakuvamainen tunnelma. Myöskin idea hänen voimiensa takana on mielestäni hauska: Tekoihon avulla Darkman voi esittää muita ja soluttautua minne tahansa. Pimeässä hän on kuka tahansa, mutta päivänvalossa hänen aikansa esittää muita on rajattu. Tätä tukee kuvaaminen ja erikoisefektit hyvin. Darkman on korni, ylitseampuva elokuva jota rakastan suurella lämmöllä.

"I'm everyone- and no one. I'm Darkman!"

8. Captain America: First Avenger

Alunperin mietin tähän kohtaan Iron Mania, mutta totta puhuen pidän tästä leffasta hieman enemmän. Olen puhunut tästä elokuvasta jo aiemmin, joten säästelen tässä hieman sanojani. II. Maailmansodan raivotessa nuori Steve Rogers (Chris Evans) ilmottautuu vappaehtoiseksi kokeeseen jolla voitaisiin luoda supersotilas. Nyt hän on Kapteeni Amerikka, jonka tehtävänä on tuhota Hydra, natsien tiedeosasto ja heidän johtajansa Punakallo (Hugo Weaving). Elokuva on puhdasta pulp- fiilistä täynnä. First Avenger tuntuu kuin lukisi alkuperäisiä sarjakuvia, ja se tekee elokuvasta uniikin tuntuisen. Idealistinen tunnelma toimii hyvin, varsinkin Evansin ykkösluokan roolisuorituksen kanssa. Musiikki, efektit, kohtaukset, hahmot- kaikki huokuvat Kapteeni Amerikalle ominaista fiilistä ja toimii loistavasti.

"I don't want to kill anyone. I just don't like bullies."



7. Ihmeperhe

Ihmeperhe on Pixarin paras elokuva, ja samalla Ihmeneloset-elokuva jota en ole vieläkään saanut. Supersankarien kulta-aikana Herra Ihme (Craig T. Nelson) on uransa huipulla. Kun pelastettu ihminen haastaa hänet oikeuteen, alkaa superien aika olla ohitse. Supersankarit kielletään lailla, mutta Herra Ihme heittää yhä supersankarikeikkaa yön pimeydessä. Mysteerinen taho ottaa häneen yhteyttä, ja tarjoaa mahdollisuutta palata kunnian päiviin. Ihmeperhe on lämminhenkinen supersankarielokuva, jonka keskiössä on halu palata nuoruuteen sekä perhe. Kaikki Parrin perheen jäsenet ovat hyvin persoonallisia ja samaistuttavia omine motiiveineen: Violetin halu olla normaali, Dashin halu olla se miksi hän on syntynyt ja niin edelleen. Nämä ovat kaikki asioita joita haluaisin nähdä enemmän Ihmeneloset-leffoissa. Ihmeperhe tarjoaa minulle kunnon toimintaa, supersankarien yhteistyötä ja erittäin karismaattisen pahiksen- eli kunnon supersankarielokuvan.

"No capes!"

6. X-Men: Days of Future Past

Ryhmä-X on suosikkisarjakuviani ja X-Men-elokuvat ovat suurimmalta osin onnistuneita leffoja. X-Men: Days of Future Past on paras kyseisen elokuvasarjan leffoista. DOFP perustuu löyhästi myös samannimiseen tarinaan Ryhmä-X.sarjiksissa ja tuo elementtejä tästä klassikosta mukanaan.  Sentinel-robotit ovat alistaneet niin mutantit kuin heitä auttavat ihmiset ikeensä alle, joko tappaen heidät tai vangitsemalla keskitysleireihin. Ryhmä-X:än jäänteet ovat löytäneet keinon saada maailma pelastettua- estämällä murhan menneisyydessä, joka johti nykyiseen mutanttivihaan. Wolverine (Hugh Jackman) on mies tätä tehtävää varten. DOFP on onnistunut hyvin kaikilla osa-aluilla: Toiminta on vakuuttavaa, hahmot mielenkiintoisia ja hyvin näyteltyjä ja tarina hyvin sarjakuvamainen. Vaikka idea "muuta tulevaisuus menneisyydestä käsin" ei ole mikään uusi, se toimii mielestäni erittäin hyvin- kuten se toimi sarjakuvassakin. Vaikka Wolverine on julisteissa aina etualalla ja ykkösnimi leffassa, on tarinan päähenkilöt Charles Xavier ja Magneto. Tämä parivaljakko on leffan sielu, ja heidän välirikkonsa on hieman sydäntäsärkevä. Miehet ovat kuitenkin samalla asialla- uhattujen mutanttien asialla. He vain näkevät ongelman ratkaisun erilailla. X-Men: Days of Future Past on näyttävä ja mutanttiryhmän seikkailuista viihdyttävin. Ainakin kunnes Apocalypse tulee.

"I don't want your suffering! I DON'T WANT YOUR FUTURE!"

5. Batman Returns

Lienen hieman yksin tämän kanssa: mielestäni Batman Returns on mielestäni parempi kuin Batman (1989). Batman Returns on tunnelmaa tihkuva, upean näköinen ja toiseksi paras Batman-elokuva. Bruce Wayne (Michael Keaton) on Batman, Gothamin suojelija. Kun Pingviini (Danny DeVito) saapuu kaupunkiin ja alkaa hankkimaan jalansijaa. Myös Kissanainen (Michelle Pfeiffer) alkaa aiheuttamaan ongelmia, ja kaiken keskiössä on Max Shreck (Christopher Walken). Pian Batmanilla on taas kädet täynnä töitä. Batman Returns sisältää kolme pahista, mutta kaikki ovat hyvin tasapainossa toisiinsa ja heidän esittelyyn ei kuluteta liikaa aikaa. Pingviini on loistava pahis- visuaalisesti näyttävä ja DeVito tuo uskomattoman määrän karismaa rooliin. Pfeiffer on täydellinen Kissanainen, pirullinen, seksikäs mutta silti dramaattinen hahmo. Kissanaisen "syntymä" on erittäin hyvin tehty, ja tämän psyykkinen romahdus on upeaa katsottavaa. Ja Michael Keaton on yhä paras Batman. Jopa Walken osaa pitää roolinsa maanläheisenä, eikä ajaudu pahaan ylinäyttelyyn- ainakaan usein. Batman Returns on täynnä Batmanille sopivaa tunnelmaa ja upeita kohtauksia loistavilla näyttelijöillä.

"Life's a bitch, now so am I."

4. Guardians of the Galaxy

Kaikki pitävät tästä leffasta, enkä ole poikkeus. He ovat Galaksin Vartijat- Star-Lordin (Chris Pine) johtama joukko avaruuden kummajaisia ja hylkiöitä joidenka vastuulle jää pysäyttää maailmaa uhkaava fanaatikko. Mutta aluksi heidän pitää tehdä yhteistyötä. Kuten Iron Man, tämä on elokuva josta olen puhunut aikaisemmin enemmän, joten tämän hoidan alta nopeasti. Guardians of the Galaxy on seikkailuelokuva ensin, supersankarileffa sen jälkeen- jos Marvelin logo puuttuisi ja et tietäisi että on kyseessä joukko supersankareita. Tämä on kuin Indiana Jones tai alkuperäiset Star Warsit- luovia tapahtumapaikkoja, kekseliästä toimintaa ja erittäin miellyttäviä mutta virheellisiä sankareita. Kaikki tuntevat nämä hahmot- Groot, Rocket, Star-Lord- ja erittäin ylitsampuva mutta silti uhkaava ja tyylikäs pahis Ronan. Guardians of the Galaxy oli Marvelilta uskalias veto joka maksoi itsensä takaisin kunnialla.

"What a bunch of A-holes."

3. Avengers & Avengers: Age of Ultron

Kaksi yhden hinnalla: Avengers- elokuvat ovat kumpikin oma elokuvansa, mutta samanlaisuudet niiden välillä ovat kuitenkin huomattavat, joten saivat jaetun sijan. Päivänä jolloin yksikään sankari ei yksin voisi voittaa edessäolevaa uhkaa tulivat Kostajat, maan mahtavimmat sankarit. Vastuksenaan heillä on niin alien-valloittajia ja murhanhimoisia robotteja, ja he voivat voittaa nämä vain yhdessä.
Avengers-leffat ovat täynnä sarjakuvafiilistä- näyttäviä taisteluita, hyvää huumoria ja hahmojen välistä draamaa kaiken keskellä hyvässä tasapainossa. Molemmat elokuvat näyttävät upealta, ja pahikset ovat molemmissa viihdyttäviä ja näyttäviä. Taas jälleen- laajemmin näistä leffoista olen puhunut aiemmin, ja tarkempia ajatuksiani saa sieltä tietoonsa. Lyhyesti sanottuna: Avengers-leffat ovat mahtavia.

"If you step out of that door- you're Avenger."

2. Dark Knight

Tottakai tämä elokuva on tällä listalla. Rakastan hyvin kirkkaita ja suoria sarjakuvaleffoja- mutta Dark Knight ei ole kumpaakaan. Se on synkkä ja ottaa osia sarjakuvista soveltaen niitä nerokkaasti. Uusi uhka saapuu Gothamiin- terroristi nimeltä Jokeri (Heath Ledger). Batmanin (Christian Bale) on kohdattava tämä uhka, mutta onko Jokeri liikaa hänelle? Dark Knight on paljon ylistetty elokuva, ja ei lainkaan suotta. Heath Ledger on uskomaton Jokerina- roolista on nopeassa ajassa tullut hyvin ikoninen, ja tulevilla näyttelijöillä on isot saappaat täytettäväksi. Hän on hauska, hän on karmiva ja mikään ei pysäytä häntä- Jokeri on kuin demoni, jota ei voi pysäyttää. Kovin moni ei kuitenkaan puhu Aaron Eckhartin Kaksinaamasta- joka on mielestäni myös erittäin vaikuttava pahis. Vaikka hänen roolinsa on suhteellisen pieni, se ottaa siitä kaiken irti. Kaksinaaman kuolema on ainoa asia joka ärsyttää minua henkilökohtaisesti elokuvassa- olisin toivonut näkeväni Eckhartin suorituksen ainakin vielä toisen kerran. Tästä huolimatta Dark Knight on sarjakuvaleffojen ykköskastia ja ehdoton kärkipaikasta kilpailija.

"You either die as a hero- or live long enough to see yourself become the villain."

1. Captain America: The Winter Soldier

Teoriassa olisin voinut laittaa tämän samaan syssyyn toisen kapu-leffan kanssa- mutta se olisi mahdotonta käytännössä, sillä Winter Soldier liikkuu aivan eri kategoriassa. Kapteeni Amerikka on SHIELD-turvallisuuspalvelun ykkösmies, joka kohtaa vuosikymmeniä vanhan salaliiton. Hän ja Natasha Romanoff (Scarlett Johanson) alkavat kaivella esiin johtolankoja löytääkseen mysteerisen tappajan-Talvisotilaan. Tästäkin olen puhunut aikaisemmin mutta se ja sama- Winter Soldier on paras supersankarileffa ikinä. Se käsittelee asioita jotka ovat pinnalla nyt- kuten hyvä sarjakuvakin tekee. Se luo vahvan tarinakokonaisuuden jossa on loistava käänne jota et osaa odottaa- kuten hyvä sarjakuvakin. Hahmot ovat tykättäviä ja erittäin persoonallisia- kuten hyvässä sarjakuvassakin. Näettekö tietyn kaavan? Winter Soldier osuu jokaiseen maaliin ja on 100 % onnistuminen. Se voi ottaa sarjakuvissa olevia hahmoja jotka eivät näytä kovin vakuuttavalta ja tehdä niistä realistisia ja jopa uhkaavia (sinusta puhutaan, Batroc.) Vaikka Winter Soldier on hyvin harmaa moraalisilta teemoiltaan, pitää Kapteeni Amerikka mukanaan aina sen tietyn idealismin jota voi vain ihailla.
Captain America: The Winter Soldier on paras supersankarielokuva jonka olen kuunaan nähnyt.

"Price of freedom has always been high. But that's a price I'm willing to pay."

Mitkä on omat suosikkinne tässä yhä laajenevassa kategoriassa? Tämäkin lista on ikuisessa fluksissa, sillä tulevaisuus on täynnä lupaavia supersankarileffoja. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen- elän sarjakuvaleffojen kulta-aikaa, and I'm feelin' fine.

Atte T

Atte Arvostaa: Mad Max: Fury Road

WITNESS! Tämän vuoden elokuvaputki jatkuu, nyt vuorossa ehdottomasti yksiä suurimpia yllättäjiä: neljäs osa Mad Max-elokuvasarjaan, Mad Max: Fury Road. Mutta aluksi lienee vain sopivaa kertoa hieman Mad Max-elokuvien mielenkiintoisesta historiasta.

Mad Max- elokuvat ovat Australialaisen ohjaajan George Millerin luomus. Ensimmäinen Mad Max (1979) oli eräänlainen nykyaikainen western-elokuva- myöhempien elokuvien post-apokalyptinen tulevaisuus on vasta edessä. Max Rockatansky on poliisi, joka patrolloi Australian synkkiä teitä. Max on hulluuden rajalla kulkeva mies, jonka elokuvan tapahtumat ajavat lopulta jättämään sivilisaation taaksensa. Toinen elokuva Mad Max II- The Road Warrior (1981)- on elokuvasarjan tunnetuimpia osia. Road Warrior toi elokuville ikonisen post-apokalyptisen maailman mukaan, jossa Max on yksinäinen vaeltaja joka törmää ongelmiin yrittäen löytää omaa ihmisyyttään. Kolmas elokuva Mad Max Beyond Thunderdome (1985) on myöskin varsin tunnettu-tosin se jakaa mielipiteitä hieman enemmän kuin kaksi edeltäjäänsä. Joka tapauksessa Miller saa tässäkin Maxin tarinan kulkemaan täyden kaaren.

Ja lopulta, 30 vuotta myöhemmin,  neljäs Mad Max-elokuva sai ensi-iltansa. Mikä sai Millerin tekemään uuden elokuvan näin pitkän ajan jälkeen? Tarina on mielenkiintoinen:  Idean elokuvaan Miller sai 1998, ja kuvaukset piti aloittaa 2001-mutta 9/11 terroristi-iskujen jälkeen dollarin kurssin romahdettua kuvauksia siirrettiin. 2003 Miller mainitsi käsikirjoituksen olevan valmis, ja tuotannon voivan alkaa. Tätä siirrettiin kuitenkin taas, koska kuvausolosuhteet Namibiassa kävivät kalliiksi ja hankalaksi. Irakin sodan alettua elokuva hyllytettiin sen mahdollisten poliittisten teemojen vuoksi.
2009 oli elokuvan tekeminen taas pöydällä, ja pääosaan harkittiin Heath Ledgeria- kunnes hän kuoli traagisesti. Lopulta kuvaukset alkoivat 2012, ja 2015 saimme eteemme vihdoinkin uuden Mad Maxin. Oliko odotus sen arvoista?

Elokuva: Heidän maailmansa on tulta ja verta. Max (Tom Hardy) on perheensä menettänyt vaeltaja, josta ei ole jäljellä enään kuin tahto selviytyä. Furiosa (Charlize Theron) on vihamielisen maailman kasvatti, jota ohjaa elämässä tahto vapauteen ja halu löytää kotimaansa. Nämä kaksi törmäävät toisiinsa, ja yhdessä heidän täytyy selviytyä paetessaan mahtavaa Immortan Joeta (Hugh Kayes-Burns) ja tämän armeijaa. Mutta onko tässä maailmassa enään mitään pelastettavaa- vai onko ainoa vaihtoehto vain mennä järjiltään?

Puheet suoraksi: TÄMÄ ELOKUVA ON LOISTAVA. Vuosiin en ole nähnyt toimintaelokuvaa, joka on näin näyttävä. Leffa näyttää upealta ja uniikilta, ja imee katsojan maailmaan. Transformers-elokuvat menkööt nurkkaan häpeämään- näin tehdään vaikuttavia rymistelykohtauksia. CGI on apuna, ei kaiken tekemisen työkaluna- suurin osa efekteistä on tehty ilman tietokone-efektejä. Tästä videosta löytyy loistavaa kuvamateriaalia, joka saa entistä enemmän arvostamaan työn määrää mitä on kulunut upeisiin efekteihin. Visuaalisuus ei rajoitu ainoastaan räjähtelyyn ja autoihin- tarinaa voi kertoa ilman raskasta dialogia, ja Miller on nerokas tässä. Ensimmäisen 10 minuutin aikana on kaikille ilmiselvää mitenkä elokuvan maailma toimii. Mukavaa vaihtelua nykyelokuviin. Millerin ideana oli, että elokuvan voi katsoa esim. Japanissa ja ymmärtää mitä tapahtuu ja mikä juoni on. Kuvauspaikat on valittu huolella, ja Mad Maxin maailma on upean näköinen vaikka onkin ydinsodan jälkeinen karu erämaa.

Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa kunnialla. Hardy korvaa Mel Gibson hyvin- omasta mielestäni jopa ylittää tämän suorituksen. Hardyn murina ja lyhytsanaisuus sopii yksineläjän rooliin loistavasti, näytellen niin sanoillaan kuin ilmeilläänkin. Itse nautin tämän lisäksi myös hyvin paljon Nicholas Houltin roolisuorituksesta- yleensä hiljaisia ja arkoja näyttelevä Hoult pääsee irrottelemaan mukavasti kunniallista kuolemaa haikailevana sotapoika Nuxina. Myös Hugh Kayes-Burns on erittäin vakuuttava hirvittävänä Immortan Joena. Hauska triviafakta- Hugh näytteli myös pääpahista Toecutteria ensimmäisessä Mad Max-elokuvassa.

Mutta isoin hatunnosto menee kuitenkin Charlize Theronille. Toki tiedän jo ennestään että Charlize on hyvä näyttelijä- roolisuoritukset elokuvissa kuten Hancock (2008) ja Monster (2003) ovat osoitus tästä. Mutta Furiosa on korkein kohta hänen urallaan. Furiosa on mahtava. Kova, armoton, periksiantamaton mutta silti hyvin myötätuntoinen. Kuten Max, häntä ohjaa eteenpäin yksi aisti- tahto elää vapaana Immortanin vallan ulottumattomissa. Eikä mikään pysäytä häntä. Mutta hän ei ole kuitenkaan mikään järkähtämätön jääräpää- Furiosa kuuntelee neuvoja ja ottaa vastaan apua. Furiosa olisi helposti voinut olla yksiulotteinen jääräpää, mutta tämä vältetään ja tyylillä. Furiosa on yksiä parhaimpia naishahmoja elokuvissa ja leffan tarinan sankari. Myös jokainen Joen vaimoista on oma persoonansa, ja kaikki erottaa toisistaan helposti, ja heihin on myös helppo kiintyä. Parilla sanalla ja oikeilla ilmeillä pienen roolin hahmotkin saavat itsensä näkyville ja katsojien muistoihin.

Niin, kuten tuossa sanoinkin- Fury Road on tarina Furiosasta. Max on vain tämän tarinan todistaja, joka vain sattuu törmäämään Furiosaan. Vaikka Furiosan taustasta ei kerrota paljoa, kertoo elokuva silti hänestä paljon. Juoni keskittyy Furiosaan ja tämän tavoitteisiin, mutta Max ei kuitenkaan ole mikään sivuhahmo, vaan hän on tasa-arvoinen roolissaan Furiosan kanssa.

Tästä päästäänkin asiaan, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Puhuin kaverini kanssa (joka pysyköön nimettömänä, hän tunnistaa kyllä itsensä) tästä leffasta. Hän piti siitä, ja kehui sitä lähes yhtä paljon kuin minä. Erona oli kuitenkin tämä: hänen mielestään juoni ei ollut kaksinen, ja hän piti loppua huonona. Tämä jäi häiritsemään minua hyvin paljon. Juoni on mielestäni korkeintaan yksinkertainen. Tämä ei ole huono asia mielestäni. Juoni on kuitenkin loppujen lopuksi elokuvien tapahtumien summa. Tarvitseeko elokuva mitään tämän "monimutkaisempaa" viihdyttääkseen? Mielestäni elokuvan juoni on erittäin viihdyttävä. Hahmojen motivaatiot ja tavoitteet ovat mielenkiintoisia, matka jonka hahmot kulkevat on mielenkiintoinen ja se antaa hahmoille aikaa kehittyä ja kasvaa elokuvan aikana. Jopa pieni "twisti" ollaan saatu mukaan, ja se on sydäntäsärkevän hyvin tehty. Omasta mielestäni juoni on erittäin hyvä, sillä se tekee järkeä elokuvan maailmassa ja hahmojen motivaatioihin verrattuna. Siinä ei ole mitään tyhmiä ratkaisuja eikä yleisöä aliarvioivia hetkiä. Tämä voi olla vain oma mielipiteeni, mutta omalta kannaltani jos elokuva kertoo hyvän tarinan joka viihdyttää katsojaa ja imee mukaan maailmaan, on sen juoni silloin onnistunut hyvin.

Tässä kohtaa usein kommentoisin jotain huonoa tai kritisoitavaa elokuvasta- mutta siihen en pysty. Mad Max: Fury Road ei tee virheitä, pitäen juonen yksinkertaisena ja kertoen tarinaa niin visuaalisin kuin sanallisin keinoin. Elokuvan soundtrack on myös mahtava: monet kappaleet jäävät soimaan päähän pitkäksi aikaa ja tukevat kohtauksia tuoden näihin uskomattoman tunnelman. Mad Max: Fury Road on tämän vuoden elokuvista parhaimpia ja tulee varmasti jäämään elokuvahistoriaan toimintaelokuvien huippunimenä. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Mad Max-franchise elää taas, ja tulevia elokuvia on jo suunnitteilla. Toivon kovasti, että Miller onnistuu näissä vähintään yhtä hyvin kuin Fury Roadin kanssa- ja jos tulevaisuus on suopea, kenties vielä paremminkin. Kuljemme tulevaisuutta kohti HOPEISENA JA KROMISENA! VALHALLA! MINÄ TULEN!!

Warboy Atte T

Atte Arvostaa: Avengers: Age of Ultron

Tällä kertaa kierrokseen pistetään Marvelin uusin jättileffa Avengers: Age of Ultron! Oliko kyseessä uusi hitti vai vanhaa kierrätystä? Wonder no more- tässä oma näkemykseni asiasta:

Taustaa: Tiedemies Hank Pym teki elämänsä suurimman virheen luodessaan Ultronin: tekoälyn, jonka perustana hän käytti omaa aivokäyräänsä. Ultron kehitti kuitenkin laajan älykkyyden ja oedipuskompleksin- Ultron vihaa "isäänsä" Pymia ja rakastaa tämän vaimoa Janetia. Ultron koettaa tappaa Pymin, ja karkaa. Ultronista tulee välittömästi vaarallisin vihollinen mitä Kostajat ovat kuunaan kohdanneet. Huippuälykäs ja käytännössä tuhoutumaton, Ultron palaa aina takaisin ja ei ikinä lopeta tehtäväänsä- ihmiskunnan korvaamista koneilla. Ultronin loivat Roy Thomas ja John Buscema.

Wanda ja Pietro Maximoff ovat aina olleet syrjinnän kohteita: Mustalaisia ja mutantteja. Kun heidän oma kylänsä kääntyi heitä vastaan pelasti Magneto heidät, vastineeksi ikuisesta uskollisuudesta. Heistä tuli maaginen Purppuranoita ja salamannopea Elohopea, ja Pahojen Mutanttien Veljeskunnan riveissä he taistelivat Ryhmä-X:ää vastaan. Myöhemmin he erosivat veljeskunnasta ja liittyivät Kostajiin yhdessä Haukansilmän kanssa. Purppuranoita on Kostajien pitkäaikaisempia jäseniä. Heidät loi Stan Lee ja Jack Kirby.

Ultron halusi luoda täydellisen olennon: Koneen ja miehen yhdistelmän. Pohjanaan hän käytti alkuperäisen Liekin ruumista ja Simon Williamsin (Ihmemiehen) aivokäyrää. Lopputulos oli Vision- Ultronin visio tulevaisuudesta. Mutta kuten Ultronkin, Vision kapinoi luojaansa vastaan ja liittyi Kostajiin. Visionin loivat Roy Thomas ja John Buscema.

Elokuva: Hydra-järjestön paljastuttua, ovat Kostajat saaneet selville Lokin kadonneen valtikan sijainnin- Hydra-tukikohta Sokovian valtiossa. Saatuaan valtikan takaisin, on kaikki mallillaan. Tony Stark tajuaa kuitenkin valtikassa piilevän kaavan, jonka avulla hän voisi saada valmiiksi tekoälyn, jonka avulla maailmanrauha saataisiin aikaiseksi. Tämä johtaa Ultronin (James Spader) syntyyn. Tekoäly päättelee Kostajien olevan este maailmantauhaan, ja aloittaa sotansa heitä vastaan, apunaan Pietro ja Wanda Maximoff (Aaron Taylor-Johnson ja Elizabeth Olsen). Ultronin ja Maximoffien hajotettua Kostajien rivit, on sankarien aika kohdata omat synkät puolensa ja kerätä rivinsä kasaan- tai ainoa asia mitä Ultronin aikana maailmasta löytyy on metallia.

Kuten kaikki jotka ovat tätä blogia lukeneet, tiedätte että rakastan ensimmäistä Kostajat-leffaa. Se on hauska, toiminnan täytteinen ihme täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. Ja useimmat ovat kanssani samaa mieltä! Tämän lisäksi kaksi viimeisintä Marvel-leffaa ennen tätä ovat olleet loistavia ja kekseliäitä. Rima oli siis korkealla Age of Ultronin kohdalla.

Ja se rima ylitetään, ja tyylillä. Avengers: Age of Ultron on loistava jatko-osa mahtavalle elokuvalle, ja omasta mielestäni jopa parantaa tästä. Age of Ultron liikkuu eteenpäin vilkkaammin, aloittaen ryminällä mutta ottaen aikansa kuitenkin hahmojen kanssa. Kaikilla hahmoilla on hyvin omaa aikaa, vaikka pääpaino tuntuu yhä olevan Tony Starkissa. Mutta näistä hahmoista Haukansilmä (Jeremy Renner) pääsee parhaiten esille. Haukansilmä jäi edellisessä muiden varjoon, mutta nyt miehestä paljastetaan paljon ja hänen roolinsa on tärkeä elokuvassa- eritoten nautin Haukansilmän ja Maximoffien kohtauksista. Vastakkainasettelu toimii mainiosti.

Kaikki vanhat näyttelijät uusivat roolinsa kunnialla- osa jopa paransi jälleen suoritustaan. Chris Hemsworth parantaa suoritustaan Thorina joka elokuvassa. Myös Jeremy Renner pääsee paremmin parrasvaloihin ja hyvä niin- miehessä on karismaa vaikka millä mitalla. Uudet näyttelijät myös hoitavat tonttinsa hyvin. Aaron Taylor-Johnson esittää juuri loistavaa nokkavaa ja ylpeää Elohopeaa joka tuo vahvasti mieleen sarjakuvien nopsajalan. Elizabeth Olsen jatkaa samaa rataa, toimien rauhallisena ja itsevarmana vastakohtana Pietron äkkipikaisuudelle. Olsenista huokuu hahmoon sopivaa uhkaavuutta ja mystisyyttä. Näyttelijöiden välinen kemia näkyy myös hahmoissa- on helppo uskoa että kyseessä on sisarukset. Ja mainittakoon myös- kyllä, minun mielestäni Kostajien Elohopea on paljon hienompi ja tyylikkäämpi kuin X-Men-leffasarjan Elohopea. Piste.

Paul Bettany palaa rooliinsa Jarviksena mutta saa myös uuden roolin- Visionin. Vision on kaikki mitä halusinkin. Rauhallinen ja viisas, mutta Ultronin tapaan katsoo maailmaa erilailla. Ja näyttää upealta sitä tehdessä. Vision on ihmisen ja koneen täydellinen yhdistelmä- looginen ja järjen kautta ajatteleva, mutta tunteet- ja huumorintajun- omaava androidi.

Sitten on Ultron ja James Spader. Ensiksi sanottakoon: En odottanut Ultronin olevan näin.... ihmismäinen. Sarjakuvien Ultron on hyvin kylmä ja murhanhimoinen, kone joka ei hurmaa huumorilla tai pyydä anteeksi. Tämä eroaa hyvin paljon elokuvan Ultronin kanssa. Olisin ehkä hieman enemmän halunnut nähdä kylmän ja konemaisemman Ultronin. 

Tämän sanottuani, voin siltikin vain kehua James Spaderin uskomatonta suoritusta. Ultron on aivan loistava. Spader esittää häntä karismaattisena, hieman eksyneenä olentona. Ultron ei ymmärrä ihmisiä kunnolla, ja tämä johtaa sekä kauheisiin että hauskoihin kohtauksiin. Minusta Ultronin paras kohtaus oli aivan alku: Digitaalilinjojen maailmassa kaikuva ääni, joka kysyy olemassaolostansa ja pyytää apua. James Spader teki huippusuorituksen, ja vaikka se ei vastannutkaan aivan odotuksiani, oli se silti erittäin tyydyttävä. Ultron on yhtä karismaattinen, viallinen ja vaikuttava kuin luojansa.

Juoni ei juuri suuria yllätyksiä sisällä, mutta toimii silti hyvin. Edelliseen elokuvaan verrattuna se liikkuu eteenpäin mukavalla nopeudella, mutta antaa silti aikaa hahmoille kehittyä. Bartonista opitaan paljon uutta, kuten myös Natashasta ja Bannerista- mutta palaan heihin kohta. Ultronin suunnitelma on yksinkertainen loppujen lopuksi- mutta sen yksinkertaisuus on hyvin ymmärrettävissä, sillä tämän jumalkompleksisuus sopii hyvin katastrofaaliseen- suorastaan raamatulliseen- tuhoon. Huumoria on mukana kuten edeltäjässäkin, ja se toimii yhä hyvin- ellei jopa paremmin.Esimerkkinä tästä on kohtaus jossa Kostajat kisailevat siitä, kuka pystyy nostamaan Mjölnirin ylös- rento ja hauska tunnelma huokuu ja saa hymyn huulille. Alku- ja lopputaistelut ovat eeppisiä ja herättävät vanhassa sarjisfanissa ilon tunteita. Parhaiten elokuvan toimintakohtauksista jää mieleen Kostajien taistelu Hydraa vastaan, Hulkbusterin ja Hulkin taistelu sekä lopputappelu.

Mutta onko leffassa jotain mistä en pidä? Hyvin vähän. Jopa "pahin" tökkimiskohtani ei oikeastaan ole huono, mutta siinä on heikkouksia. Kyseessä on Brucen ja Natashan rakkaussuhde. Varsinaisesti minulla ei ole tätä vastaan mitään- Kostajien riveissä on aina ollut romantiikkaa, ja ryhmän sisäinen suhde on ideana hyvä. Toteutus on ehkä se mikä mina tökkii. Idea tuntuu aika pikaiselta keksinnöltä, sillä ensimmäisessä leffassa ei moista vihjatakkaan- tai sitten en sitä tajunnut. Tämän tyhjästä tuleminen hieman jäi ärsyttämään, mutta onneksi Scarlett Johansson myy omalta osuudeltaan tämän hyvin. Ruffalo, joka on mainio näyttelijä, ei valitettavasti onnistu ihan yhtä hyvin.  Myöskään en ole ihan tyytyväinen ERÄÄN hahmon kuolemaan- Joss Whedon halusi tappaa hahmoja, ja ymmärrän että Kostajien rivit alkavat olla aika isot, mutta silti se jäi vaivaamaan. Kohtaus oltiin tehty hyvin, eikä kuolema ollut turha- mutta hahmosta oli tullut henkilökohtainen suosikki nopeasti, ja ajatus siitä että häntä ei näe enään tässä roolissa ärsyttää.

Myöskään lopputekstien jälkeinen kohtaus ei vakuuttanut. Toki Thanos on aina vakuuttava, mutta odotin jotain hieman isompaa- uusia hahmoja tai jotain. Thanos, olet mahtava mutta ala pikkuhiljaa jo tehdä jotain.

Viimeiset sanat? Avengers: Age of Ultron on loistava seikkailuelokuva, joka viihdyttää vähintäänkin yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Se on yhdistelmä seikkailua, huumoria, toimintaa ja sarjakuvien perinteitä pakattuna loistavaan pakettiin, josta ei voi kuin nauttia. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, tulet varmasti pitämään myös tästäkin. Mitä muuta voikaan sanoa kuin Kostajat-

Atte T

No Capes! Sarjiksia ilman supersankareita

Apparently, that is a thing.

Kaikille lienee ilmiselvää, että luen supersankarisarjakuvia. Paljon. Puhun niistä yhtenään blogissakin, ja olen kuluttanut pienen omaisuuden oman sarjakuvakirjastoni täydentämiseen. Mutta näiden lisäksi luen hyvin paljon muitakin sarjakuvia. Nämä ovat usein hyvin erillaisia teemoiltaan verrattuna supersankarikamaan ja tarjoaakin näiden ohella täysin erilaisia tarinoita. Monet eivät kuitenkaan tiedä näistä, sillä ne jäävät usein suositumpien sarjakuvien - mangan, supersankarien ja Aku Ankan- jalkoihin.

Pelko pois! Tämänkertaisesssa blogitekstissä esittelen omia suosikkejani mangan, supersankarien ja Aku Ankan ulkopuolelta. Yritän saada jonkinlaista eroa genrejen välille jotta listasta löytyisi jotain kaikille. Enkä myöskään käy lävitse Tinttiä, Asterixia enkä muita lapsuuden klassikoita- tarkoituksena olisi jakaa tietoa sarjakuvista joista et ole välttämättä kuullut aikaisemmin. Pitemmittä puheitta, tässä sarjakuvia ilman viittoja, ankkoja tai isoja silmiä:

Hellboy (Mike Mignola)

Aloitetaan tutulla: Suurin osa on varmaan joskus nähnyt Hellboy-elokuvat- mikä on hyvä asia. Hellboy (2004) oli loistava leffa ja mainio adaptaatio kaikin puolin. Ja alkuperäinen sarjakuva on loistava. Natsien palkkaaman Rasputinin loitsu kutsuu pohjois-englantiin pienen olion- paholaislapsen, jonka armeijan tutkimusosasto adoptoi ja nimeää Hellboyksi. Hellboy kasvaa tutkimusosastossa, joka vuosien mittaan muuttuu paranormaalien uhkien torjuntakeskukseksi, BPRD:ksi. Ja Hellboy on heidän ykkösrivin agenttinsa. Hellboyn arsenaalista löytyy valikoima pistooleita sekä hänen suunnaton oikea kätensä, jonka mystinen alkuperä ja tarkoitus ovat tuomiopäivän kamaa. Hellboyn kollegoihin kuuluu mm.  kalamies Abraham Sapien, pyrokineetikko Liz Sherman ja Roger-Golem.

Hellboy on loistavaa kamaa. Tarinat vaihtelevat yksittäisten hirviöiden kohtaamisesta tai/ja tappamisesta isomman pääjuonen seuraamiseen. Hellboyn perässä on niin helvetin ruhtinaat, Rasputin ja Baba Yaga ja uskomaton määrä hirviöitä kansanperinteistä ja legendoista ympäri maailmaa. Tarinat ovat synkkiä ja käsittelevät hirviöiden pieksennän lisäksi kohtaloa ja ihmisyyttä. Hellboy on päivän päättyessä itsekkin hirviö. Kun kaikki hirviöt on tapettu- mitä tapahtuu Hellboylle? Hän on tuomiopäivän merkki, mutta onko se hänen kohtalonsa? Näitä teemoja kosketetaan elokuvissa, mutta vasta sarjakuvissa tähän keskitytään sen ansaitsemalla tavalla. Hellboy on palkittu klassikko jonka lukeminen on aina ilo.

Blacksad ( Juan Diaz Canales, Juanjo Guarnido)

Blacksad on yksityisetsivä ja sotaveteraani 40-50-luvun Amerikassa, jossa rotupolitiikka,ydinsodan pelko ja huumekauppa ovat osa arkea. Blacksad on itsekkin tummaihoinen, ja kohtaa tasaisin väliajoin syrjintää, mutta Blacksadia ei kiinnosta. Hän on kovien aikojen kasvatti, joka osaa vastata kovilla kovia vastaan. Blacksad on kissa varjoisilta kujilta. Odotas, mitä?

Vitsit sikseen, Blacksad on nerokas sarjakuva, joka yhdistää dekkarikirjallisuuden ja 40-50 luvun tyylin ja ajan antropomorfisiin eläinhahmoihin- ihmisiä joilla on eläinten piirteet. Eläinhahmoista huolimatta Blacksad ei todellakaan ole lastensarjakuva. Teemat ovat hyvin aikuisia ja kohtaukset voivat olla paikoitellen hyvinkin graafisia- alastomuutta ja väkivaltaa, sillä maailma ei ole mukava paikka. Tarinat ovat hyvin realistisia ja voisivat hyvinkin perustua tositapahtumiin- sarjakuvan mainio twisti onkin upea taide ja erittäin luova eläinhahmojen käyttö. Jääkarhu, supikoira ja lumikko ovat arjalaisia uusnatseja, mustaturkkiset eläimet ovat afroamerikkalaisia ja sopulit odottavat maailmanloppua. Draamaa, tunnelmaa ja komediaa, Blacksad on eurooppalaisen sarjakuvan huippunimiä.

Perkeros (JP Ahonen, KP Alare)

Suomalaista tavaraa listaan! Perkeros on tarina musiikista. Akselilla on bändi- avantgarde-metallia soittava Perkeros- ja hänen elämänsä on pyhitetty sen soundin täydellistämiseen. Mutta hänen perfektionisminsa törmää muihin muusikkoihin, ja parisuhteetkin menevät siinä pitkin seiniä. Bändijäsenet Lilja, Kervinen, karhu ja uusi tulokas Aydin ovat menossa mukana kun aika näyttää mihin Perkeros pystyy- mutta onko musiikin takana jotain muuta, jotain kauniimpaa tai kauheampaa?

Perkeros on paras suomalainen sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Monet tuntevat JP Ahosen työstään loistavan Villimpi Pohjola-sarjakuvan takaa, ja hän tuo ykkösmateriaalinsa tähän taideteokseen. Kuvitus on upeaa, kielenkäyttö realistista ja hyvä luoja, musiikin kuvitus! Lukiessa musiikin tuntee, se on visuaalinen efekti joka tuntuu hyppäävän sivuilta. Tarinassa on myöskin loistava twisti, joka yllätti minut ainakin täydellisesti- sarjiksen viimeinen osuus on dramaattisesti erillainen verrattuna alku-ja keskiosaan, ja toimii aivan luokattoman hyvin. Perkeros on mahtava, lukekaa.

In Real Life (Cory Doctorow, Jen Wang)

Anda pelaa MMORPG:ta nimeltä Coarsegold. Coarsegoldissa hän on sankari, keräten mainetta tappamalla hirviöitä ja napaten aarteita. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä ympäri maailmaa. Pelaaminen on hyvä asia! Sitten hän tapaa kultaa farmaavan pelaajan- kiinalaisen, jollekka tämä on myöskin työtä. Tämä on tietysti pelin sääntöjen mukaista, mutta kun kyseessä on toisen elinkeino, on Andan vaikea nähdä maailmaa enään mustavalkoisena.

In Real Life on erittäin relevantti, kaunis ja aito. Anda on hyvin tavallinen, mutta omaa silti selkeän persoonan ja lukijan on helppo astua hänen rooliinsa lukijana. Tarina on hyvin maanläheinen, sillä totuus kultafarmauksen ja siihen liittyvän työllistämisen takaa on hyvin synkkä. Tätä käsitellään kuitenkin hyvin inhimillisesti ja ilman leimaamista. In Real Life on loistava teos kauniilla kuvituksella ja fiksulla ja aidolla tarinalla.

Beasts of Burden (Evan Dorkin, Jill Thompson)

Burden Hill on kaunis, pittoreski pikkukylä jonka yllä on synkkä pilvi. Oudot ilmiöt ja synkät tapahtumat ympäröivät sitä, ja ainoat jotka voivat auttaa on Viisaiden Koirien Neuvosto. Burdenin eläimet- kuusi koiraa ja kissa- ovat aina paikalla, oli vastassa sitten noitia, demonisia rottayhteisöjä, muinaisia olentoja ja kirottuja henkiä. Jonkun täytyy suojella Burden Hilliä.

Beasts of Burden on Blacksadin tapaan nerokas amalgaami- paranormaalien ilmiöiden torjujina toimii kotieläimet, ja maailma nähdään heidän näkökulmastaan. Jokainen koira on oma persoonansa ja jokaisella on omat tarinansa. Beasts of Burden on hieman kevyempi kuin Blacksad, mutta sisältää silti paikkapaikoin synkkää ja karmivaa kamaa. Mutta tarinat pysyvät silti miellyttävinä ja positiivisina, mikä tekeekin Beasts of Burdenista loistavan valinnan kaikille eläinystäville. Burden Hill- aurinkoa, kauniita metsiä ja kauhuja ajan takaa!

Rat Queens (Kurtis J. Wiebe)

Rat Queens on mahtava. Fantasiasarjakuva D&D:n hengessä, Rat Queens on seikkailijaryhmä- rockabilly-haltiavelho Hannah, hipsterikääpiö Violet, ateistipappi Dee ja hippinarkkarihobitti Betty- jotka elävät taistelun ja aarteiden vuoksi. Heitä ei siedetä paljoa Palisaden kaupungissa, sillä aarteen tuhlaaminen tapahtuu yleensä vetämällä kännit ja riehumalla humalapäissään ympäri kaupunkia. Kun pormestari lähettää kaupungin kaikki seikkailijat eri tehtäville, tuntematon taho hyökkää seikkailijoiden kimppuun. Rat Queensit eivät tätä nielemättä hyväksy- on aika hankkia vastauksia, vaikka väkisin.

Rat Queens perustuu Wieben kokemuksiin roolipelien parissa, kutsuen sitä "Tarun Sormusten Herrasta ja Morsiusneitojen (2011) yhdistelmäksi." Tämä näkyy. Hyvin ronski puhe yhdistetään perinteiseen fantasiajargoniin erittäin viihdyttävästi. Myös naisjohtoinen fantasiaseikkailu on erittäin mukavaa vaihtelua, ja rikkookin monia ennakkoluuloja ja ajatuksia naisten kielenkäytöstä. Rat Queens on upea, hauska, rivo, väkivaltainen ja loputtomiin asti viihdyttävä.

Scott Pilgrim (Bryan Lee O'Malley)

Toinen joka lienee elokuvafaneille tuttu. Scott Pilgrim on släkkeri, joka soittaa bändissä (Sex-Bob-Omb), pummii kavereilta elääkseen ja on jokseenkin tyytyväinen. Sitten kuvioihin tulee Ramona V. Flowers, Amerikkalainen lähettininja joka käyttää Scottin unia oikotienä. Voidakseen deittailla Ramonaa, täytyy hänen voittaa tämän seitsemän pahaa exää- ja hankkia elämä.

Scott Pilgrim on sarjakuvaneroutta. Torontossa maailma on kuin videopelistä, eikä ketään tunnu häiritsevä se, että piestyt ihmiset saattavat hajota kolikkokasoiksi. Maailma on ihmeellinen, mutta heille se on arkipäivää. Scott Pilgrimissä on ainutlaatuinen tunnelma. Hahmot ovat kaikki vahvoja persoonia aina Scottin homosta kämppiksestä pahoihin exiin. Huumori on omaa luokkaansa- sulavaa ja fiksua, ottaen pohjansa maailman outoudesta. Jos olette nähneet leffan, ja piditte siitä tai ette, suosittelen teille lämpimästi Scott Pilgrimin lukemista.

Seconds (Bryan Lee O'Malley)

Toinen tuotos O'Malleylta, Seconds on Scott Pilgrimin tapaan ainutlaatuinen sarjakuvatapaus. Katie on lahjakas kokki Seconds-nimisessä ravintolassa. Elämä hymyilee, ja kunnianhimoinen Katie haluaa avata oman paikan. Mutta alamäki alkaa kun uuden ravintolan remontti kallistuu, ex-poikaystävä palaa kaupunkiin ja yhden illan juttu toisen kokin kanssa johtaa tarjoilijattaren loukkaantumiseen. Katie saa kuitenkin apua- mysteerinen tyttö jättää hänelle vihkon, padan täynnä punaisia sieniä sekä ohjeet: Kirjoita virheet, syö sieni, nuku ja uudistu.

Seconds on hyvin uniikki. Seconds on värikäs, mutta päävärinä on vahva punainen väri. Se tuo kepeään kirjoittamiseen ja simppeliin kuvitukseen tiettyä painostavuutta. Katie on hyvin hauska ja lahjakas, mutta hänen luonnevikansa tekevät hänestä tykättävän hahmon. Tarina on erittäin yllätävä ja teemojen vuoristorata- kohtaukset saattavat olla hyvin hauskoja ja kevyitä ja seuraavalla sivunkäännöksellä painajaismaisen karmivia. Seconds oli Bryan Lee O'Malleyn osoitus siitä, että hän osaa kirjoittaa muutakin kuin Scott Pilgrimiä- ja onnistuu siinä upeasti.

Tämä on vain pieni katsaus laajaan sarjakuvien kirjoon! Mitä itse suosittelette? Onko kokemuksia ylläolevista sarjakuvista- olenko oikeassa, vai puhunko ihan puutaheinää? Kommentoikaa! Jos haluatte ostaa kyseisiä sarjakuvia, suunnatkaa osoitteeseen www.fantasiapelit.fi tai lähimpään hyvään kirjakauppaanne.

Atte T

Kirjalista:
-Hellboy 1: Seed of Destruction
-Blacksad 1: Kissa Varjoisilta Kujilta
-Perkeros
-In Real Life
-Beasts of Burden 1: Animal Rites
-Rat Queens: Sass & Sorcery
-Scott Pilgrim 1: Scott Pilgrim's Precious Little Life
-Seconds

Ropecon 2015- Vielä kerran pojat

Myöhässä kuin mikä, mutta mennään: Tämä on oma katsaukseni Suomen parhaimpaan tapahtumaan, Ropeconiin. Ropecon 2015 järjestettiin jo 15-17.5, koska tapahtumapaikka Espoon Dipoli menee remonttiin kesällä, eikä ole käytössä loppuvuotena. Tämä on myöskin aikakauden päätös- tämän jälkeen Dipoli ei ole enään käytössä tapahtumapaikkana. Tämä surettaa monia, mutta Ropecon ei poistu mihinkään, se vain muuttaa.

Mutta se on tulevaa- tämä kirjoitus on omistettu mahtavalle tapahtumalle, joka jälleen täytti minut jälleen ilolla ja onnella. Suomen 3 Best Days of Gaming, take me awaayy!

Perjantai.

Poikkeuksellisesti saavuimme paikalle veljeni kanssa junalla, mikä tarkoitti ylimääräistä kulkemista ja rinkan kanssa vaeltamista. Onneksi keli suosi ja matka taittui mukavasti. Tapahtumapaikalla vedin sitten cosplay-asun päälleni- kuvia puvuista ja lisätietoa löytyy cosplayblogini puolelta, täältä. Kävin kaubamajassa tervehtimässä tuttuja myyjiä, tapasin kavereita ja nautin vain juuri alkaneen tapahtuman ilmapiiristä. Myöhemmin liityi roolipelaajien joukkoon, kun kaverini Aleksandrs veti Pathfinder Society-peliä ja hänen vaimonsa Olga oli pelaajana. Tutustuin Aleksandrsiin ja Olgaan vuosia sitten juurikin pelipöydän ääressä, ja hänen kanssaan pelaaminen on aina hauskaa. If you are reading this, you are awesome.

Kameralle on helppo hymyillä Ropeconissa.

Pitkä päivä päättyi huonoihin yöuniin, sillä lattiamajoitus ei ole ystäväni.

Lauantai.

Aamun sekavan juoksentelun ja yksinkertaisen aamiaisen jälkeen päästiin tositoimiin- Pathfinder Society megaskenaario Legacy of the Stonelords. Massivinen peli, jossa useampi pöytä pelaa samaa skenaariota lävitse eri tasoilla. Erittäin hauskaa on aina ollut- eikä tämäkään ollut poikkeus. Hieno tarina ja hauskoja kohtaamisia sekä mukavia pelikavereita kuten edellisen pelini vetäjä. Hieman jäi harmittamaan yhden pelaajatoverin kohtalo, kun hahmo kuoli ensimmäisessä kohtaamisessa. Silti pelistä jäi hyvä fiilis ja onnistumisen tunne. Tämän pelin päätyttyä kävin moikkaamassa Marvel Cosplay Finland-porukan kavereita jotka olivat paikalla. Pienen photoshootin jälkeen siirryin takaisin pelipöydän ääreen, jossa vietinkin loppuillan. Jalat pysyivät maassa, sillä kolmas peli ei vakuuttanut lähes lainkaan. Pelin jälkeen veri veti Keltsuun, ja parin tuopin jälkeen menin taas maate, tällä kertaa nukuin hyvin ja autuaasti.

Perusasioita.

Sunnuntai

Veljeni ehdotuksesta menin pelaamaan kunniavieras Michelle Nephewin pöytään loistavaa Gloom-korttipeliä. Ja koska Ropeconin kantava teema oli omalta osaltani tuttujen kanssa hengaus, oli pöydässä taas Aleksandrs ja Olga. Peli oli muikea ja Michelle oli oikein mukava ja hauska tuttavuus. Menin vielä voittamaan kyseisen ottelun, ja tästä hyvästä sain pelin Michelleltä lahjaksi- signeerauksella, tottakai. Sitten oli aika istua luentosaleissa- ohjelmaa riitti niin Ydinsodasta ja siitä kuinka selviytyä siitä, Ironspinen poikien uudesta pelistä Hyperstormista sekä  mielenkiintoinen paneeli Suomen roolipeliskenestä ja siitä kuinka voit olla osa sitä. Tämä oli erittäin hyvä tilaisuus, ja sain tästä paljon uutta intoa johtaa pelejä. Porin suunnalla olisi aikomus alkaa vaikuttaa enemmän, kenties saada peliporukka sinne kasaan myös. Piakoin tämän jälkeen oli aika jo suunnata kohti kotia.

Oh yeah

Ropecon 2015 oli mahtava tapahtuma. Vaikka oltiin edustamassa omaa peliporukkaa varsin pienellä joukolla, oli con täynnä taas tuttuja ja kavereita joita näkee vain kerran vuodessa. Ensi vuonna Ropecon siirtyy messuhalliin, mielenkiinnolla odotan mitenkä tapahtuma muuttuu tapahtumapaikan mukana.

Atte Timosen lyhyt Ropecon-historiikki:

2007: Ensimmäinen Ropecon-käyntini sekä ensimmäinen cosplay-asuni. Historiaa on tehty. yhden päivän reissu.

2008: Warhammer 40k-turnausneitsyys viety. Kaksi päivää, ensimmäiset Ropecon-kaverisuhteet luotu.

2009:  Lisää Warhammeria. Ensimmäinen Pathfinder Society-pelini. Historiaa on tehty- kolme päivää tästä eteenpäin.

2010: Warhammer ei lopu kulumallakaan. Vähän taas Pathfinderia. Ekat luennot koettu.

2011: Warhammer vähenee, Pathfinder kasvaa. Kunniavieras Erik Mona tappaa pelihahmoni.

2012: Nopea paluu Warhammerin pariin. Tasapainottelua?

2013: Cosplay palaa Ropeconiin! Ensimmäinen Pathfinder Society Megaevent koettu.

2014: Marvel Cosplay Finland kokoontuu Ropeconissa! Lisää megaeventtejä.

2015: Ropecon NYT. Hyvästi dipoli, ja kiitos kaloista.

Ensi kertaan!

Atte T

Linkkejä:

Hyperstorm- Scifi-roolipeli suomalaisilta tekijöiltä. Vaikuttaa upealta, suosittelen tsekkaamaan.
Pathfinder Society Suomi- Suomen haarakonttori, niinsanotusti. Kaikki mukaan!