Sweet Christmas! Luke Cage- Vuokrasankari!

Marvelin Netflix-sarjat ovat tähän asti olleet enemmän tai vähemmän puhdasta kultaa. Daredevilin 1. kausi oli loistava ja toimi myöskin näytetyönä siitä että MCU osaa käsitellä väkivaltaisia ja synkkiä aiheita. Sarjan toinen kausi jatkoi tällä tiellä mutta vähän kompastui omiin jalkoihinsa Elektran kohdalla. Kauden pelasti meh-tasolta Jon Bernthalin uskomaton suoritus Tuomarina. Mutta toinen sarja Jessica Jones oli jo täydellisyyttä hipova mestariteos. Se käsitteli aikuisia ja vaikeita teemoja kypsästi ja henkilökohtaisesti Jessican hahmon kautta, ja Krysten Ritter teki elämänsä roolisuorituksen yksitysetsivä Jessicana. Pahis Killgrave (David Tennant) oli uskomattoman karmiva mutta myös pelottavan realistinen versio sarjispahiksesta ja sen sivuhahmojen galleria oli monipuolinen ja tiivis. Näistä sivuhahmoista kaksi ovat sarjakuvissa tunnettuja supersankareita: Jessican paras ystävä Patsy Walker on tunnettu myös nimellä Hellcat. Toinen ja tunnetumpi sankari- ja tämänpäiväinen puheenaiheemme- oli Luke Cage.

Luke Cage on mielenkiintoinen ilmiö supersankarigenressä. 70-80 luvulla Marvel oli tiukasti kiinni zeitgeistissa ja aikansa pop-ilmiöissä. Aaveajaja syntyi moottoripyörätähtien suosion huipulla, Shang-Chi, Kung-Fu:n mestari ja Rautanyrkki taasen kung-fu leffojen ja Bruce Leen noustessa suosioon. Luke Cage on blaxsploitaatio-elokuvista innoituksensa saanut hahmo. Elokuvat kuten Supefly tai Shaft olivat blaxploitaatio-ajan huippunimiä jossa mustaihoiset sankarit ratkaisivat "väkivaltaisen maailmansa" ongelmia väkivaltaisesti ja tähän genreen liittyi usein paljon huumeita ja yliammuttua katuslangia, ja nämä teemat näkyivät vahvasti Luke Cagen ensimmäisissä seikkailuissa.

Carl Lucas kasvoi aikuseksi Harlemin kovilla kaduilla, kunnes hänet tuomittiin rikoksesta jota hän ei tehnyt vankilaan. Hänelle tarjottiin ehdonalaista jos hän suostuisi osallistumaan ihmiskokeisiin soluja korjaavan lääkkeen kehittelyssä. Carl suostui, mutta katkera vanginvartija sabotoi kokeen ja Carl sai supervoimat ja tuhoutumatton ihon. Hetken raivossaan hän hyökkäsi vanginvartijan päälle ja karkasi vankilasta. Hän palasi Harlemiin ja päätti ryhtyä sankariksi- rahasta. Hänestä tuli ensimmäinen vuokrasankari,  supersankari jonka palveluksia voi ostaa. Hän vaihtoi nimensä Luke Cageksi ja ryhtyi Voimamieheksi.

Luke sankaroi yksin hyvän aikaa. hakaten eri jengipomoja turpaan kunnes hän sai taisteluparin- Danny Randin aka Rautanyrkin. Yhdessä he olivat Vuokrasankarit ja heidän seikkailunsa johdattivat heidät sosiaalisten ja yhteiskunnallistenkin aiheiden äärelle. 80-luvulla Voimamies ja Rautanyrkki olivat tunnetuimpia supersankarikaksikoita sarjakuvissa, ja tähän vaikutti paljon heidän erilaisuutensa. Luke oli aggressiivinen ja pyrki ratkaisemaan ongelmansa väkivallalla, Danny taasen rauhallinen ja diplomaattinen. Mutta Danny oli täysin ulkopuolinen New Yorkissa elettyään ison osan elämästään luostarissa Tiibetissä, ja Luke taas oli kasvanut näillä kaduilla ja tunsi tavat ja ihmiset. Heidän hahmonsa täydensivät toisiaan ja ovat säilyneet ylimpinä ystävinä tähän päivään saakka. Luke jopa nimesi tulevan lapsensa Dannyn mukaan Danielleksi. Power Man & Iron Fist valitettavasti lopetettiin 1986 ja Luke jäi taas välihuomioksi Marvelin seikkailuissa 6 vuoden ajaksi.

Hän sai 90-luvulla oman lehtensä nimeltä Cage joka uusittiin kerran, mutta lopulta Luke Cage nousi pintaan kunnolla kiitos Brian Michael Bendiksen loistavan Alias-sarjan myötä. Alias oli sarjakuva ex-supersankarista joka menneiden traumojensa takia jättänyt viittahommat ja ryhtynyt yksityisetsiväksi. Hänen nimensä oli Jessica Jones. Luke toimi aluksi Jessican ystävänä ja osittaisena kollegana mutta myöhemmin heidän välillensä syntyi rakkaus joka päätyi lopulta heidän yhteisen lapsensa syntymään ja avioliittoon. Brian Michael Bendis jatkoi Luken nostamista parrasvaloihin toisessa loistavassa sarjassaan New Avengers jossa uusi Kostajien sukupolvi nousee suuren kriisin noustua. Luke on Uusien Kostajien vakiojäsen ja jopa pistää muut Kostajat ja heidän isot resurssinsa taistelemaan katurikollisuutta vastaan aina silloin tällöin. Tämä kiteytti Luken aseman Marvelin sarjakuvien isona nimenä ja hän on sitemmin ollut mukana kaikissa isoissa seikkailuissa ja hän on pysynyt yhdessä Jessican kanssa tähän päivään asti.

Luken ja Jessican avioliitto ja perhe on yksi syy miksi itse pidän heistä niin paljon. Avioliitto on asia joka välillä tuntuu asialta jota sarjakuvakirjoittajat eivät osaa käyttää. Niin moni hahmo on mennyt naimisiin ja eronnut tai vaimo on kuollut tai lapset on tapettu tai jotain muuta tylsää ja lapsellista. Luke, Jessica ja nuori Danielle (Josta tulevaisuudessa tulee uusi Kapteeni Amerikka) ovat pysyneet yhdessä läpi Supersankarien Sisällissodan, Violetin Miehen paluun ja rebootin ja ovat yhä Marvelin harvoja stabiileja, onnellisia perheitä. Lukelle tämä on hyvin tärkeää ja hän yhdessä kohtaa kamppaili paljon tämän kanssa. Hän koki paljon omatunnon tuskia ja itseluottamuksen puutetta isänä olemisesta juurikin oman väkivaltaisen menneisyytensä vuoksi. Varsinkin kun Supersankarien Sisällissodan aikaan tämä puhdas luotto ja vakaumus perhettään kohtaan nousi ylös. Hän ei halunnut taipua poliitikkojen edessä, näyttäen tyttärelleen että jos johonkin uskoo niin sen puolesta pitää taistella. Ja mikään ei pidättelisi häntä pääsemään takaisin rakkaimpiensa luokse.

Luke on ollut elokuva-adaptaatioiden listalla pitkään mutta koskaan projektit eivät tuntuneet pääsevän mihinkään. Quentin Tarantino halusi tehdä elokuvan mutta ei saanut lupia/mahtumaan moista omaan aikatauluunsa. Lopulta saimme kuitenkin live-action Lukemme viime vuoden Jessica Jones-sarjassa jossa häntä näytteli Mike Colter. Luke on MCU:ssa hyvin matalaa profiilia pitävä baarimikko johonka Jessica iskee silmänsä kiinni. Luken ja Jessican välille syntyy romanssi joka kuitenkin katkeaa kun Luke saa tietää mitä hänen ex-vaimolleen tapahtui jonka jälkeen hän katoaa omille teilleen. Colterin Luke oli paljon rauhallisempi versio klassiseen Lukeen verrattuna ja muistutti enemmän moderneja versioita hahmosta. Luke on yhä traumansa valloissa ja Jessican kautta hän pystyy jatkamaan normaalia elämäänsä-kunnes sekin kääntyy päälaelleen. Nyt perjantaina 30.9 Luke Cage-sarja saapuu Netflixiin ja sarja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta miten Luken tarina jatkuu tästä eteenpäin.

Luke Cage on mielenkiintoinen hahmo monessakin mielessä, varsinkin se että hän on pysynyt pinnalla yllättävän hyvin ollakseen vain loppujen lopuksi muoti-ilmiöstä syntynyt hahmo. Luke Cage kuitenkin saapui eksaktisti oikealla hetkellä ja on pysynyt relevanttina senkin jälkeen. Mikä on Luke Cagen päällepäin näkyvin voima? Luodinkestävä iho. Marvelin iso myyntikikka on alusta alkaen ollut se että sen sankareihin voi samaistua. "Elämä ikkunan takana" oli sama asia kuin Marvelin maailma. Neljä vuotta ennen Luken ensiesiintymistä sarjakuvissa, Martin Luther King murhattiin 1968. Ja tämä ei ollut mikään yksittäinen teko, ja aseilla tehty väkivalta Yhdysvalloissa mustaa väestöä kohtaan oli hyvin yleistä. Eikä tämä ole kadonnut mihinkään. Toistuvasti saa kuulla kuinka musta nuori on taas ammuttu syyttä ja juurikin poliisin toimesta, niiden joidenka pitäisi suojella kansalaisia. Supersankarit ovat fantasiaa, ja usein vielä toiveunelmafantasiaa. Luke Cage on luodinkestävä mies. Näinä aikoina hän on yhtä relevantti ja samaistuttava kun hän oli jo 70-luvulla.

Luke Cage saapuu Netflixiin perjantaina 30.9. Toivottavasti tämä lyhyt historiikki ja katsaus Luke Cagen historiaan ja hahmoon oli informatiivinen ja sai sinut kenties kiinnostumaan enemmän Voimamiehestä. Teen tulevaisuudessa varmaan samanlaisen katsauksen Rautanyrkistä kun hänen sarjansa ensi-ilta lähestyy.

Atte T

Ps. Tämä:

Luke on siisti äijä.

Vikings vs Game of Thrones

Joitakin viikkoja sitten mainitsin että henkilökohtaisesti pidän Historyn Vikings-sarjasta enemmän kuin HBO:n Game of Thronesista. Tämä ei aiheuttanut mitään suurta mielenpahoitusta (koska uskon että a) mielipiteeni ei ole kovin tärkeä ja b) lukijani ovat tasapainoisia ihmisiä) mutta varmaankin aiheutti jonkinnäköistä silmäkulmien kohoamista. Game of Thrones on 2010-luvun isoin ja kenties jopa merkittävin tv-sarja ainakin tietyssä mielessä. Se on globaalisti rakastettu, sen isoja spektaakkeleita seuraa miljoonat ihmiset yhtä aikaa ja sen suurista twisteistä tehdään reaktiovideoita ja meemejä yhä. Game of Thrones nosti Peter Dinklagen ansaittuun maailmanmaineeseen ja sen lapsinäyttelijät ovat kysyttyjä tähtiä (Art Parkinson aka Rickon Stark oli tämän vuoden suosikkielokuvassani!). On kieltämättä hienoa että fantasiasarjasta on tullut kaikkien aikojen katsotuimpia sarjoja ja kenties avannut ihmisten silmiä genren moninaisuudelle.

Ja tämä tunnari on ehkä paras ikinä.

Ehkä ensimmäiseksi pitää sanoa ilmiselvä: En vihaa Game of Thronesia. G.R.R. Martinin kirjasarja Tulen ja Jään Laulu on yksiä parhaimpia kirjasarjoja joita olen koskaan lukenut. Sen tarina ja juonet olivat eeppisiä mutta myös maanläheisiä, hahmot monimuotoisia ja omasivat yllättäviäkin luonteenpiirteitä. Parhaimpina hetkinään se oli loputtoman koukuttava ja varpaillaan pitävä jännitysnäytelmä. Game of Thrones tv-sarja taasen on monimutkaisempi asia. Pidin ensimmäisestä kaudesta kun se ilmestyi, mutta jälkeenpäin sen expositioltaan raskas rakenne alkoi häiritsemään. Omasta mielestäni sarjan kaudet 2-4 ovat sen kaikkein parhaimmat, ehkä jopa parhaimpia tv-sarjojen kausia ikinä. Kaksi viimeisintä kautta alkoivat kuitenkin eroamaan kirjoista niin juoneltaan kuin teemoiltaankin ja taso on laskenut huomattavasti. Kuudenen kauden alkaessa menetin uskoni sarjan tasoon...kunnes viimeinen jakso hieman nosti sitä taas. Kuten sanoin, monimutkaista.  

Mutta sitten on Vikings-sarja. Vikings on monessakin mielessä samanlainen kuin Game of Thrones: siinä on iso näyttelijäkaarti, keskiaikaista väkivaltaa, valtapelejä, moraalittomia hallitsijoita ja hahmoja joidenka motiivit eivät ole kovinkaan selviä. Erot tulevat esiin adaptaatiossa. Vikings perustuu oikeisiin viikinkisaagoihin, tarkemmin Ragnars saga Lodbrokar, Ragnarssona batrr ja Gesta Danorumiin sekä historiallisiin tarinoihin kuten Lindisfarnen luostarin ryöstöön ja Ahmad ibn Fadlanin matkaan 900-luvun Skandinaviaan. Siinä esiintyy oikeita historiallisia hahmoja kuten päähenkilö Ragnar Lothbrok, Englannin kuningashuoneen esi-isä Rollo ja Ranskan keisari Kaarle Yksinkertainen. Tämä pisti Vikingsille enemmän rajoja ja kahleita kuin fantasiakirjasarjan adaptaatiossa on. Mutta Vikings loisti näiden rajoituksen sisällä keskittyen tärkeisiin asoihin- josta pääsemme kohtaan yksi:

Hahmot

Kun Game of Thronesista puhutaan, nousee esiin usein puhujien suosikkihahmot. Tyrion, Jon Nietos, Daenerys ja kumppanit ovat hahmoja jotka ovat nousseet sarjan myötä popkulttuuri-ikoneiksi. Heidän näyttelijänsä ovat tehneet uskomatonta työtä tuodessaan nämä hahmot eloon. Mutta tällä hetkellä Game of Thronesissa on vain pari hahmoa josta jaksan välittää. Pitkät kaudet ovat joko saaneet hahmot vaikuttamaan saamattomilta valittajilta ja muuttumattomilta nihilisteiltä. Voin sanoa suoraan että Brienne ja Sam ovat ainoat hahmot joidenka kohtalosta jaksan välittää jonkin verran. Tällä hetkellä Game of Thronesia vaivaa yksi hyvin vakava ongelma mielestäni. Sitä kutsutaan kahdeksaksi tappavaksi sanaksi:

Minä en välitä mitä näille hahmoille tulee tapahtumaan.

Miksi siis jaksaisin panostaa mitään koko sarjaan? Tapahtumat kuten Punaiset Häät tai Hardhomen taistelu ovat pahimpia esimerkkejä, varsinkin Hardhome. Punaiset Häät vielä ymmärrän, sillä se liikutti juonta eteenpäin. Hardhomessa katsojille esiteltiin uusi sivuhahmojen galleria joilla oli syy tehdä yhteistyötä Jonin kanssa ja jotka mahdollisesti olisivat tuore näkökulma Muurin tapahtumiin. Mutta sitten he kaikki kuolevat koska katsoja selkeästi tarvitsi varmistuksen siitä että Muukalaiset ovat vaarallisia. Ja kuolematkin ovat vielä exploitaatiomaisia, varsinkin tuoreen naishahmo Karsin kuolema lapsizombien käsissä (koska naisen heikkous on lapset, tietysti.). Mutta kaiken huippu on mitä Dornessa tapahtui. Kuolemaa vain kuoleman vuoksi ja vielä kaupan päälle typeriä ja epäloogisia kuolemia. Hahmoja kuolee ei siksi että se palvelisi tarinaa, vaan koska se on siltä odotettua.

Vikingsin vahvin puoli on sen hahmoissa. Ragnar ja hänen perheensä on kaikin puolin hyvin tykättäviä hahmoja. Ragnar on älyä ja innovatiivisuuttaan aseenaan käyttävä edelläkävijä kulttuurissa jossa voimaa ja traditioita arvostetaan eniten. Tämä jo pelkästään tekee hänestä helpon hahmon johon samaistua. Hän selkeästi rakastaa perhettään, erityisesti vaimoaan Lagerthaa (johon palaamme myöhemmin) ja esikoistaan Björniä. Mutta Ragnar on myös kiivas, hieman narsistinen ja kovapäinen mikä tasapainottaa häntä hahmona. Kaikki hahmot ovat monimuotoisia ja kykeneviä muutokseen. Fanisuosikki Floki aloitti sarjassa outona sekopäänä, ulkopuolisena jopa viikinkikulttuurissa mutta jonka taidot laivapuuseppänä tekivät hänestä tarvittavan. Mutta Ragnar oli hänen ystävänsä ja tämä ystävyys oli ensimmäisellä tuotantokaudella tärkeä rakenteellinen tekijä. Mutta hahmot voivat muuttua moneen suuntaan: Flokin tapauksessa hänen outoutensa johtuu tämän fanaattisesta uskosta jumaliin, mikä nousee esiin kun Ragnar alkaa kaveeraamaan sarjan monimuotoisimman ja katsojien näkökulma-hahmon kanssa.

Munkki Athelstane on Vikings-sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja ja mielestäni parhaimpia hahmoja jota tv:ssä on ollut sekä todiste ihmisluonteen kyvystä adaptoitua ja muuttua ympäristön mukaan. Athelstan aloitti sarjassa munkkina Lindisfarnen luostarissa jonka Ragnarin johtamat valloittajat ryöstävät. Athelstan napataan orjaksi ja päätyy Ragnarin omistukseen. Ragnar ei kuitenkaan kohtele häntä kuin orjaa vaan kuin vierasta. Athelstan on Ragnarille portti toiseen maailmaan, ja tämä opettaa hänelle englannista ja kristinuskosta. Ragnar lopulta vapauttaa hänet ja hänestä tulee vapaa mies viikinkien maailmassa...eikä hän halua enään lähteä pois. Athelstan on oppinut heidän tapansa ja mukautuu heidän kulttuuriinsa, hyläten jopa kristinuskon viikinkien jumalien edeltä. Mutta sitten Athelstan joutuu saksien vangitsemaksi ja kiduttamaksi, mistä hänet pelastaa saksien armelias joskin juonitteleva kuningas Ecbert. Ecbert herättää Athelstanissa uinuvan kaipuun takaisin syntysijoilleen ja omaan kulttuuriinsa, ja hän haluaa taas jäädä. Kristinuskoa ei demonisoida Athelstanin kohdalla vaan se on lohdun lähde hänelle, mutta hän ei myöskään pidä vihaa muita uskoja harrastavien välillä. Tämä saattaa kuulostaa siltä että Athelstan loikkii puolelta toiselle, mutta niin ei ole. Athelstan koittaa yhdistää nämä kaksi kulttuuria keskenään, sillä hän rakastaa Ragnaria mutta ei voi hylätä juuriaan. Athelstanilla on kokonainen hahmotarina joka päättyy loogisesti ja hahmolle sopivaan tilaan. Ja tämän vuoksi Floki vihaa häntä. Ei siksi että hän on välttämättä kristitty vaikka niin hän sanookin, mutta siksi että Athelstan rakastaa Ragnaria ja Ragnar rakastaa häntä. Flokille tämä on pelko siitä että ainoa joka arvostaa häntä ja ei pidä hulluna- Ragnar- hylkää hänet. Nämä ovat humaaneja tunteita jotka tekevät näistä hahmoista eläviä. Hahmot muuttuvat ja kehittyvät moneen suuntaan ja se tuntuu luonnolliselta. Vikingsin etu on siinä että siinä tuntuu että aika liikkuu eteenpäin. Nyt jo pariin otteeseen on sarja tehnyt muutaman vuoden mittaisia aikahyppyjä mikä on vanhentanut lapsihahmoja nuoriksi aikuisiksi jolloin heistä saadaan lisää irti. Hahmokehitys ei lopu kuolemaan ja toisten hahmojen muutokset vaikuttavat toisiin.

Toki henki on täälläkin halpaa, mutta se ei ole exploitaation kaltaista tappamisen ja kuoleman glorifointia. Hahmojen kuolemat tekevät järkeä niin tarinassa kuin maailmassakin. Ei Vikings kuitenkaan täysin puhtain paperein pääse, sillä kaksi hahmokuolemaa on täysin turhia ja vei sarjasta enemmän kuin antoi. Mutta osaan tosiaan sanoa vain kaksi esimerkkiä turhasta kuolemasta sarjassa jotka ei jotenkin perustu hahmokasvuun tai tarinan eteenpäin viemiseen. Vikingsissä ei myöskään ole selkeää hyvää eikä pahaa puolta. Ensimmäisen kauden merkittävin tekijä ja Ragnarin antagonisti Jaarli Haraldson oli monimutkainen hahmo joka seisoi Ragnarin unelmien tiellä ja jonka nykytilaa halllitsi tämän menneisyyden menetykset. Kuningas Ecbert on juonitteleva selkäänpuukottaja mutta hänen tarkoituksensa on luoda turvallinen ja stabiili valtakunta, ei kerätä voimaa vain itselleen kuin Lannisterit. Minä katsojana välitän siitä mitä näille hahmoille ja maailmalle jossa he elävät tapahtuu.

Teemat

Kuten monet varmaan tietävät, Game of Thrones malliintuu vahvasti englannin monien kuningashuoneiden sotiin Ruusujen Sodassa ja sitä kautta siiheen kuuluu vahvasti tiettyjä teemoja. Sukulinjat, perinnöllisyys, politiikka, vanhat hallitsijasuvut ja heidän oikeutensa valtaistuimeen, petokset ja selkäänpuukotukset. Tämä oli alussa hiljaa avautuva salajuoni ja liittyi kruunun periytymisen oikeuteen. Game of Thronesissa rehellisin ja oikeudenmukaisin mies oli se joka aiheutti kaiken pahan. Jos Ned Stark ei olisi tunkenut nenäänsä valtapolitiikkaan ja Jon Arrynin kuolemaan, olisi iso sota ja tuhansien kuolemat vältetty. Joffrey ja Cersei ehkä ovat ehkä isojen pahojen tapahtumien taustavaikuttajat mutta Ned ja hänen poikansa Robb pakottivat heidän kätensä tähän mikä on mielenkiintoinen katsaus rehellisyyteen ja kunniaan. Valta on jotain mitä kaikki haluavat mutta kukaan ei osaa oikein käyttää. Daenerys sai vallan kaukaisilla mailla mikä johti välittömästi satojen "viattomien" kuolemaan ja vallankumoukseen. Kukaan Baratheonin huoneen jäsenistä ei ole hyvä johtaja jollain tavalla: Robert oli laiska ja hedonisti, Renly huolimaton ja vastuuton ja Stannis fanaattinen ja taipumaton. Game of Thronesin isoin konflikti- Kuninkaiden Sota- on taistelu valtaistuimesta jonka aikana kansaa ja sotilaita kuolee tuhansittain eikä kukaan ole sopiva johtajaksi... paitsi ne jotka eivät sitä halua. Mutta he kuolevat, kuten Tommen Baratheon turhilla ja tyhmillä tavoilla. Kukaan ei saavuta mitään, ja luultavasti ainoa joka pitää kiinni vallastaan ja voisi käyttää sitä oikein- Daenerys-tulee tappamaan uskomattoman määrän ihmisiä sitä varten.

Vikingsissä valta on myöskin teema joka toistuu. Ragnarin hahmoa kiteyttää lause jonka hän sanoo pojalleen Björnille: "Odin antoi silmänsä vastineeksi tiedosta. Minä antaisin niin paljon enemmän." Mitä Ragnar antaa vastineeksi on vapautensa tavallisena miehenä. Ragnarista tulee lopulta Jaarli, ja lopulta koko Kattegatin lähialueiden kuningas. Ragnar on hyvä hallitsija ja kansansa rakastama, mutta hän kärsii sen alla alati. Valta ja vastuu ovat raskaita ja hirveitä asioita, mutta Ragnar pitää niistä kiinni koska tietää mitä hänelle ja perheellensä tapahtuu jos hän epäonnistuu. Kuningas Ecbert halajaa myöskin valtaa mutta hänkin on Ragnarin tapaan visionääri. Ecbert tajuaa viikingeissä olevan potentiaalin koko Englantia uhkaavana voimana ja koittaa yhdistää maansa ennen kuin pohjanmiehet ehtivät tehdä saman ja valloittaa tämän kotimaan. Vikingsissä hahmot haluavat valtaa, käyttävät valtaa ja sillä on joku tarkoitus.

Vallan vaikutus näkyy visuaalisesti.

Tulen ja Jään Laulua ollaan kehuttu sen hyvistä ja erilaisista naishahmoista, eikä suotta. Daenerys on muuttunut paljon alkuasetelmastaan nöyränä pikkusiskona potentiaaliseksi maailmanvalloittajaksi, Arya Stark on parhaimpia esimerkkejä erilaisten ominaisuuksien käytöstä selviytymisessä ja oma suosikkihahmoni Brienne on vahva, oikeudenmukainen ja periksinantamaton rikkoessaan oman maailmansa standardeja naisille. Vaikka tämä on totta yhä televisiossakin, on mukaan saatu paljon kaikkea...tyhmää. Koska kirjat eivät ole ihan saaneet vielä kiinni televisiota kaikissa kohdissa, on paha sanoa onko osa hahmokohtaloista GRR:än vai käsikirjoittajien ideoita. Naisen osa Westerosissa on rankka ja paha. Sansa Stark joutuu pahoinpidellyksi ja hyväksikäytetyksi monta kertaa ja lopulta myös raiskatuksi. TV:ssä Khal Drogo raiskaa Daeneryksen sen sijaan että kirjassa Daenerys ei suostu olemaan uhri ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja on avoin seksin suhteen. Väkivalta naisia kohtaan sarjassa on kuoleman jälkeen eniten shokeraavia reaktioita hakeva elementti ja joka on myöskin tietoinen valinta käsikirjoittajien ja tuotannon puolella. Useat sanovat että se kuuluu aikakauteen mikä on argumenttina järjetön. Vaikka Game of Thrones on kontekstiltaan ja metatasolla verrattavissa keskiaikaiseen Eurooppaan, on se kuitenkin fiktiota ja fantasiaa jossa on zombeja ja lohikäärmeitä. Sarja on myös muokannut kirjojen hyviä naishahmoja huonompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan tai leikannut sellaisia pois kokonaan, esim. Dornen Hietakyiden muokkaaminen ja Arianne Martellin hahmon totaalinen poissaolo.

Vikings on eri puusta veistetty sarja. Vikings tapahtuu aikana jolloin naisen asema euroopassa ei ollut kovinkaan korkealla ja vaimon katsottiin olevan käytännössä miehensä omaisuutta. Viikinkikulttuurissa nainen on vapaa kansalainen ja jos mies käy tähän käsiksi täytyy tämän maksaa siitä. Ja kukaan ei kiteytä tätä niin hyvin kuin soturit Lagertha ja Porunn. Lagertha aloittaa sarjassa Ragnarin vaimona ja ensimmäisenä merkittävänä tekonaan ajaa matkoihinsa kaksi hyökkääjää heidän kotiiinsa. Lagertha on kilpivaimo ja legendaarinen sellainen jonka maine on tunnettu ympäri viikinkien maita. Hän ei ole Ragnarin komenneltavissa ja kun Ragnar pettää häntä Prinsessa Aslaugin kanssa eroaa Lagertha hänestä koska tämä ei selkeästi enään kunnioita häntä. Lagerthasta tulee oman maansa hallitsija ja jaarli kun hänen uusi aviomiehensä kohtelee häntä epäkunnioittavasti ja hän tappaa tämän. Hän on myöskin vapaa toimimaan ilman toisten tuomiota. Hän on äidillinen hahmo ja ei ole jumittunut vain yhteen moodiin. Hän on välillä maatöitä tekevä hallitsija, välillä Pariisin portteja hakkaava valloittaja. Lagertha on paras hahmo Vikings-sarjassa ja ei ole uhri kertaakaan. Samanlainen on toinen viikinki Porunn. Porunn aloittaa orjana Ragnarin hovissa, johonka nyt aikuinen Bjorn rakastuu. Bjorn ei kuitenkaan halua maata orjan kanssa vaan vapaan naisen. Porunn haluaa olla kuin Lagertha, vapaa soturinainen ja taistella muiden kanssa. Kun Porunn vapautuu, ei hän kuitenkaan ryntää Bjornin syliin vaan sanoo että itsenäisenä naisena hän voi nyt tehdä itse päätöksensä. Porunn on myöskin äiti joskin hän ei ole aivan yhtä sinut roolin kanssa kun Lagertha on nuoren ikänsä vuoksi. Taistelussa pahasti arpeutunut ja itseluottamuksen menettänyt Porunn ei kuitenkaan menetä itsetuntoaan vaan lähtee etsimään tätä muualta, ja on aktiivinen toimija omassa elämässään ja tarinassaan. Kaksi naishahmoa jotka ovat erilaisia ja toimivat erilailla mutta kumpaakaan ei käytetä kuvaamaan seksuaalista väkivaltaa maailmassa jossa sitä on olemassa.

Viikinkien ulkopuolella paras esimerkki on Frankkien valtakunnan prinsessa Gisla. Gisla on toki aatelistoa ja omaa sitä kautta vapauksia joita tuon aikakauden tavallisilla naisilla ei ollut. Hän puhuu avoimesti, tukee isäänsä keisari Kaarlea ja juoksee pyhän lipun Oriflammen kanssa Pariisin muureille kannustamaan joukkoja. Kaarle palkitsee hänet pakkonaittamalla hänet Rollolle, josta tehtiin herttua Frankkien valtakuntaan. Gisla ei kuitenkaan koe Sansan kohtaloa, sillä kun tämä ilmaisee (hyvin aggressiivisesti) ettei halua olla missään tekemisissä Rollon kanssa joka hyväksyy sen. Gisla ja Rollo kuitenkin myöhemmin lähentyvät ja yhdessä heistä tulee Frankkien valtakunnan todelliset hallitsijat heikon keisarin ja petollisten neuvonantajien keskellä. Vikingissä on vahvoja naishahmoja myös pohjalaisten soturinaisten lisäksi. 

Ja tämä on syy miksi pidän Vikingsistä enemmän kuin Game of Thronesista. Sen hahmot ovat paljon tykättävämpiä ja samaistuttavampia aikakaudesta huolimatta, sen teemat ja tapa jolla näitä teemoja käsitellään on paljon parempi ja sen suhteellisen pienempi mittakaava tekee sitä helpomman seurata. Sen näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja musiikki loistavaa, mutta tämä pätee myös Game of Thronesiin. Ja haluan toistaa; en vihaa Game of Thronesia. Se vain on mielestäni hieman yliarvostettu ja Vikings vetoaa minuun myös esteettisellä tasolla enemmän (jos muistatte listani) ja minua harmittaa että tämä loistava sarja jää tämän varjoon. Toivon ainakin että tämä purkautuminen rohkaisee teitä tutustumaan sarjaan ja sen loistaviin hahmoihin. On montakin tv-sarjaa jotka on parempia kuin Game of Thrones tai Vikings, mutta nämä kaksi sarjaa ovat temaattisesti hyvin lähellä toisiaan ja jos olet edellisen fani suosittelen tutustumaan myös jälkimmäiseen.

Atte T

Autoa ajava Aaveajaja? Awesome!

Marvelin kaikista tv-sarjoista heikoin on valitettavasti myöskin ensimmäinen sarja Agents of S.H.I.E.L.D. Ensimmäinen kausi oli ihan okoo joka lopulta kääntyi hyvän suuntaan uskomattoman twistin kautta. Toinen kausi oli jo loistava: agenttitoiminta oli uskottavampaa, tarina oli paljon yhtenäisempi ja se oli täynnä loistavia pahiksia suoraan sarjakuvien sivuilta kuten Murskaaja-Creel ja Herra Hyde. Sitten tuli kausi 3 ja taso palasi takaisin kauden 1 tilanteeseen mutta peilikuvana: Alku oli hyvä mutta koko ajan kauden edetessä alkoi taso laskea. Kovinkaan moni ei ollut innoissaan S.H.I.E.L.D:in seuraavasta kaudesta ja osa uumoilikin sen jatkumisen kannalta. Sitten tuli tämä uutinen:

Aaveajaja on tulossa.

Tämä sai monen innostumaan ja kiinnostumaan taas. Marvel oli saanut hankittua oikeudet takaisin hahmoon ja netflix-sarjasta oli ollut huhuja. Nicolas Cagen tähdittämät Ghost Rider-leffat olivat vieläkin kipeä muisto monien hahmon fanien mielessä ja uusi versio oli tervetullut. Mutta sitten tuli toinen uutinen. Kyseessä on Aaveajaja, mutta ei Johnny Blaze tai Danny Ketch. Tämä Aaveajaja jätti moottoripyörän kotiin:

Kyseessä on Robbie Reyes, uusin Aaveajaja. Robbie Reyesin isoin ero vanhoihin Aaveajajiin oli se että hän ei aja moottoripyörää vaan autoa, tarkemmin 69' Dodge Chargeria. Robbie on uusi hahmo Marvelin sarjakuvissakin, hänen debyyttisarjakuvan ilmestymisestään ei ole kuin pari vuotta. Tämä sai aikaan äänekkään vastalauseen ja valittamisen sarjan faneilta, joista useammat eivät luultavasti ole edes lukeneet Felipe Smithin ja Tradd Mooren All-New Ghost Rider-sarjakuvia.

Robbie Reyes oli Los Angelesilainen lukiolainen joka asui yhdessä ramman veljensä Gaben kanssa yksin köyhyydessä, Robbien tehdessä töitä konepajalla. Robbie koittaa parhaansa mukaan pitää Gaben elämän positiivisena ja iloisena, suojellen tätä kotiseutunsa huonoilta vaikutteilta. Mutta rahat ovat tiukassa ja kun jengiläiset varastavat Gaben pyörätuolin täytyy Robbien koittaa saada rahat uuteen. Hän "lainaa" huollossa ollun audon konepajalta ja osallistuu yöllisiin laittomiin kilpa-ajoihin. Robbie on voittaa, kunnes poliisit saavat hänet kiinni...ja ampuvat hänet niille sijoilleen. Nämä "poliisit" ottavat jotain pois auton takakontista ja sytyttävät auton ja Robbien tuleen. Mutta tähänn ei loppunut Robbien tarina. Liekit valtaavat hänen ruumiinsa ja sielunsa ja hän nousee pystyyn. Robbie nousee autoonsa ja liekit syöksevät ulos auton moottorista. Aaveajaja on palannut.

Tästä alkaa Robbien matka Aaveajajana. Mutta erot hänen ja Blazen ja muiden vanhojen ajajien kesken alkavat nousemaan nopeasti esille. Robbie käy aluksi lävitse paljolti samat vaiheet kuin muutkin: hän ei muista mitä hän teki viime yönä, ei yhdistä itseään tähän uuteen vigilanteen ja hänen muodonmuutoksensa muistuttaa paljon riivausta. Mutta isoin ero kuitenkin oli itse "aaveessa" josta Robbie sai voimansa. Kyseessä ei ole langennut enkeli kuten klassisella Aaveajajalla vaan tuomittu sielu nimeltään Eli. Eli ei ole mukava kaveri ja paljon All-New Ghost Riderin isoista persoonallisista juonista keskittyy Robbien ja Elin taisteluun tämän kehon hallinnasta ja siitä mitä Aaveajajan kuuluu tehdä. Ja kun Robbie asuu yhdessä veljensä kanssa on osa tästä taistelusta myös Gaben suojelua verenhimoiselta ja psykoottiselta Elilta. Robbien suhde veljeensä on tämän sarjan parhaimpia puolia, sillä Gabe on suloinen ja lannistumaton ja hetket kun tämä pinta murtuu ja paljastuu että hän on sellainen myös veljensä vuoksi ovat erittäin raskaita ja realistisia. Kaiken väkivallan ja autourheilun lisäksi All-New Ghost Rider  käsittelee paljon sosiaalisia aiheita kuten jengikulttuureja, huumeita, yksinhuoltajuutta, vastuuta ja aikuistumista nuorena.

Ja tästä nousee esiin oma teoriani siitä miksi Robbie ajaa autoa moottoripyörän sijaan. Toki auto on hienon näköinen ja helppo tapa erottaa Robbie muista ajajista isosti, mutta autoon liittyy myös symboliikkaa jota moottoripyörässä ei ole. Robbien auto on vanha auto (vuoden 69' Dodge Charger) ja tuohon aikaan autoilu ja auton hankkiminen Amerikassa edusti yhtä asiaa yli kaiken: vapautta. Auto oli nuorison tapa päästä pois kotoa ja kotiseuduilta ja elää vapaasti ilman maantieteellisiä rajoituksia. Robbien elämä ei ole vapaata: hän käy koulussa, sitten hän on töissä ja loput arjen tunneista kuluu Gabesta huolehtiessa. Aaveajajana hän saa vapauden- hän nousee autoon, voi mennä minne haluaa ja voi helvetillisten voimiensa ansiosta tehdä mitä tahansa haluaa. Syy miksi Aaveajaja perinteisesti ajaa moottoripyörää johtuu siitä että hahmon luomisaikana oli moottoripyörillä ajavat hurjapäät kuten Evel Knievel suosionsa huipulla ja moottoripyörien status kapinallisten ja kovisten ajoneuvona huipussaan. Tämä sopi Johnny Blazella joka kieltäytyi palvelemasta Helvetin voimia (aka KAPINOI), mutta Robbien hahmoon se ei kuulu. Autolla ja Robbiella on yhteys toisiinsa niin tarinassa kuin sen metatasollakin.

Kuten näistä kuvista saattaa näkyä, All-New Ghost Riderin piirrosjälki on hyvin erilaista. Tradd Mooren taide on futuristista ja sleekkiä. Moore on varsinkin omiaan kuvaamaan liikettä ja vauhtia mikä on tietysti loistava taito Aaveajajan kaltaisessa sarjassa. Robbien auto näyttää upealta joka kerta ja tapa jolla Moore esittää Robbien ja auton muodonmuutoksen Aaveajajaksi on upea ja sulava. Myös monet viholliset joita Robbie kohtaa on designattu mieleenjääviksi ja paikka paikoin hirviömäisiksi kuten huumekauppias-jengijohtaja Grumby ja Robbien ensimmäinen iso vihollinen ja Aaveajajien vanha kiertävä uhka Herra Hyde. Taistelukohtaukset näiden kanssa ovat usein erittäin väkivaltaisia ja ja paikka paikoin erittäin karmivia mutta myös selkeitä ja helppoja seurata, kiitos Tradd Mooren kynänjäljen.

Ja nyt Robbie on tv:ssä, eilen tehden debyyttinsä Agents of S.H.I.E.L.D:in 4.kauden ensimmäisessä jaksossa. Robbieta näyttelee Gabriel Luna ja hän vaikuttaa alustavasti hyvältä rooliin. Jakson alkaessa on Robbie selkeästi ollut Aaveajaja jo jonkin aikaa ja on jotenkin sinut väkivaltaisen puolensa kanssa toimiessaan jonkinnäköisenä vigilantena metsästäen erilaisia rikollisia ja teloittaen heidät väkivaltaisesti. Ehkä 2. kaudella tavattu Herra Hyde (Kyle McLachlan) voisi tulla takaisin ja ottaa matsia Robbien kanssa? Tai joku muu klassinen Aaveajajan vihollinen kuten Mustasydän tai Kurpitsalyhty. Vielä ei ole varmaa onko Robbien sisällä Eli vai onko hänkin langenneen enkelin riivaama, mutta Robbien tarina MCU:ssa on vasta alussa.

Jos Robbie Reyesin tarina alkoi kiinnostamaan, hänen seikkailuansa voi seurata helposti kahdessa sarjakuvassa (All-New Ghost Rider 1: Engines of Vengeance ja All-New Ghost Rider 2: Legend) ja tietysti Agents of S.H.I.E.L.D:in uusimalla kaudella.

Ladies and Gentleman, start your engines.

Atte T

Mikä minua miellyttää? Estetiikan merkitys fanituksessa

Omaan listan potentiaalisista blogipostausten aiheista jota pyörittelen aina mielessäni kun on aika kirjoittaa jotain elokuva-arvostelujen ulkopuolelta. Teenkö uuden Valokeila-osuuden, puhunko jostain vuosikymmeniä vanhasta sarjis-ilmiöstä joka vaikuttaa nykypäivään vai teenkö läpileikkauksen jostain nyt ajankohtaisesta tarinasta tai henkilöhistoriasta? Viime aikoina olen harkinnut raskaasti tekeväni kattavan selostuksen siitä miksi pidän Vikings-sarjaa parempana vaihtoehtona Game of Thrones- sarjalle. Uskon että moni nostaa silmäkulmiaan ihmetyksestä ja hämmenyksestä ja vaatii nyt selitystä tälle väitteelle. Mutta sen sijaan säästän tuon aiheen tarkemman purun ja analyysin tuonnemmalle, keskittyen tänään aiheeseen joka kuitenkin on erittäin iso syy miksi ajattelen näin: Estetiikka ja henkilökohtaiset preferenssit.

Things I like: This. This I like.

Estetiikka itsessään on kauneuden arvoa ja merkitystä tutkiva filosofian ala, mutta fanipiireissä estetiikkalla (eng. aesthetic) kuvaa usein fanin henkilökohtaisia preferenssejä eri tyyleihin, ideoihin, taidemuotoihin ja ilmaisukeinoihin. Faniestetiikka voi olla kaikenlaista: luonto, vuodenajat, paikat, rakennustyylit, taidesuuntaukset, värimaailmat, elintavat, genret, vaatetus, ideologiat ja niin pois päin. Fani-ja pienoisblogisivu tumblrissa "this is my aesthetic" on helppo kerrontatapa muille käyttäjille siitä mistä pitää ja nopea tapa mahdollisesti kerätä uusia seuraajia blogisivuilleen. Yksinkertasesti sanoen, estetiikka on sitä mitä tykkäät nähdä. Jokaisella on jotain mitä pitää esteettisesti arvokkaana tai tärkeänä. Se voi olla vaatetustyyli tai kuvaustapa tai mitä tahansa. Itse tykkään sanoa että jotkut asiat "painavat oikeita nappuloita päässäni" jos niissä on paljon sellaisia esteettisiä ominaisuuksia joista välitän. Ensi vuonna ilmestyvä Horizon: Zero Dawn-konsolipeli on marinoitu minua henkilökohtaisesti miellyttävissä esteettisissä elementeissä ja se on iso syy miksi odotan innoissani pelin ilmestymistä.

Vikings on sarja joka kuuluu samaan kategoriaan. Mielestäni se on parempi kuin Game of Thrones myös estetiikan ulkopuolisella tasolla aina tarinankerronasta tahditukseen asti, mutta en voi valehdella etteikö sen estetiikka olisi iso tekijä miksi pidän sen katselusta enemmän kuin Game of Thronesin katselusta. Koen että jonkinäköisenä kriitikkona jonka mielipiteitä te olette täällä lukemassa on vain oikein että tiedätte hieman mikä miellyttää minua elokuvissa, sarjakuvissa, tv-sarjoissa ja peleissä ja saattaa nostaa sen arvoasteikossa ylemmäs. Tämä listaus ei tule olemaan ainoastaan pelkkiä tyylejä tai genrejä vaan myös ideoita ja tekijäfilosofioita. Heitän mukaan hieman esimerkkitapauksia ja näytteitä siitä mitä tarkoitan. Mitä kuuluu minun henkilökohtaisen estetiikkani pariin joka väistämättä vaikuttaa mielipiteeseeni asioista?

Idealismi & positiivisuus

Ei liene mikään yllätys pitkäaikaisille lukijoilleni, mutta rakastan idealistisia ja värikkäitä, elämäniloisia tarinoita ja hahmoja. Kyllähän synkkyys ja realismi on toimivaa myöskin ja ihan kivaa aika-ajoin, mutta elämänvoittoinen ja pirteä on yleensä kuitenkin suotavampaa. Näitä voi myös sekoittaa- maailma voi olla synkkä ja nihilistinen mutta jos sankarit ja lopputulos on positiivisia ja voitto tapahtuu pelaamalla eri säännöillä kuin maailma ollaan silloin mielestäni oikealla tiellä.

Esimerkki: Kapteeni Amerikka & Teräsmies. Molemmat ovat juuri niin hyviä ja oikeudenmukaisia kuin päältäpäin näkyykin ja parhaimmillaan he toimivat kuin käänteinen virus joka muuttaa pahan, synkän ja nihilistisen ympäristön paremmaksi pelkästään olemassaolollaan.

Viikingit, Keltit ja muut muinaiset eurooppalaiset kansat

Tämä lieni odotettavaa alustuksen jälkeen. Rakastan kaikkea viikingeistä, kelteistä, pikteistä, varjaageista ja muista eurooppalaisista muinaiskansoista kertovaa. Jokin heidän kulttuureissaan, taiteessaan, mytologioissaan ja taruissaan vetää minua puoleensa kerta toisensa jälkeen. Yksiä elämäni pienistä salaisuuksista oli se että minun piti mennä yliopistoon lukemaan folkloristiikkaa ennen kuin päädyinkin digitaalisen kulttuurin pariin, ja tämä johtui juurikin rakkaudestani näitä kulttuureja kohtaan.

Esimerkki: Elder Scrolls V: Skyrim. Skyrimin koko maailma aina kansalaisista luontoon on kuin revitty suoraan viikinkien saagoista ja taruista. Skyrim antaa sinun löytää sisäisen viikinki-seikkailijasi kun koluat lohikäärmeitä ja peikkoja kuhisevia vuoria ja ihastelet samalla hankien loistoa pohjoisesssa yössä.

Soturinaiset & vahvat naishahmot

Taas jälleen, lienee ilmiselvää. Jos lukee niin paljon sarjakuvia ja katsoo niin paljon elokuvia kuin minä huomaa ennemmin tai myöhemmin että vahvat, monipuoliset naishahmot ovat tietyissä genreissä ja elokuvatyyleissä harvinaisuuksia. Onneksi nykyaikana olemme alkaneet saamaan lisää tällaisia hahmoja elokuvissa, tv-sarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Ja olen vain tyytyväinen että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja. Voin pelata yli kymmentä eri peliä ja katsoa sataa eri elokuvaa jossa päähenkilönä on maailmantuskaa kärsivä 30-jotain vuotias mies. Tässä kohtaa haluan nähdä jotain erilaista ja on vain reilua että näiden semi-identtisten äijien rinnalle saadaan vahvoja naishahmoja jotka ovat oman tarinansa päähenkilöitä eikä heidän tarinansa tai tavoitteensa pyöri mieshahmojen ympärillä. Ja jos tämä naishahmo voi hakata tiensä lävitse huoneesta vihollisia joko nyrkein tai asein, aina vain bonusta.

Esimerkki: Mad Max: Fury Road. Furioisa ja vaimot ovat kaikki mielenkiintoisia ja erilaisia naihahmoja omilla uniikeilla tavoillaan. Furiosaa motivoi katumus ja viha, mutta vaimoja taasen kaipuu vapauteen ja pakoon väkivaltaisesta maailmasta ja he jopa estävät pelastajaansa Furiosaa tappamasta sotapoika Nuxia. Nimestä huolimatta Max ei ole tämän elokuvan päähahmo saatikka sitten tärkein hahmo.

"Käytetty Sci-Fi" ulkonäkö

Vaatii hieman selitystä. Jos Star Trek-reebootin ja Star Wars-prequelien ongelmia lähtee purkamaan, liian puhdas ja steriili teknologia oli iso esteettinen ongelma minulle. Kaikki näytti upouudelta ja käyttämättömältä. Kun scifi-romut kuten aseet, viestintälaitteet ja arkipäivän hienoudet näyttävät likaisilta, kuluneilta, hieman ruosteisilta. Jos tekniikka tökkii ja sitä pitää lyödä pari kertaa ennen kuin se tuottaa hologrammin jollaista ei meidän teknologinen tasomme ole saanut aikaan, tuntuu se silti aidolta ja samaistuttavalta. 

Esimerkki: Guardians of the Galaxy. Tämä esteettinen ominaisuus oli yksiä joka jäi mieleeni kaikkein vahvimmiten Marvelin avaruusoopperasta. Peter Quillin omaisuus muodostuu käytännössä juuri tämänkaltaisesta romusta, Yondun ja ravagersien avaruusalus on kaunis sekasotku ja jopa Ronanin sota-alus Dark Aster (ehkä hienoin uusi avaruusalus-design vuosikymmeneen) oli hieman tunkkaisen ja muinaisen oloinen monoliitti.

Clarken 3. lain sovellus 

"Mikä tahansa tarpeeksi kehittynyt teknologia on erottamaton taikuudesta." Tieteiskirjailija Arthur C. Clarken toteamus on hyvin osuva kun miettii nykyään yleisen teknologian toimintaa ilman ymmärrystä teknologian toiminnasta. Älypuhelin voisi yhtä hyvin olla taikuutta kun se on teknologiaa. Ja kun tätä lakia sovelletaan fiktiossa on lopputulokset usein hyvin luovia.

Esimerkki: Thor-elokuvat. Marvelin Thor-leffat toimivat ja elävät juurikin Clarken lain mukaan luodussa maailmassa. Ja tämä nojaa paljon siihen että näitä asioita ei selitetä. Onko ikuisuuskivet taikuutta vai tiedettä? Onko sateenkaarisilta monimutkainen, mandonreikiä ja poimuavaruutta käyttävä tieteen luomus vai pelkkä taikasilta? 

Kirjava ja värikäs High Fantasy

Mitä enemmän erilaisia rotuja, kansoja, hirviöitä, ympäristöjä, tapoja, kieliä ja kulttuureja, sitä parempi. Korkealentoinen fantasia on ollut osa elämääni lapsesta lähtien ja olen yhä monipuolisen ja hieman ylitseampuvan fantasian vahva kannattaja verrattuna liian maanläheiseen ja riisuttuun fantasiaan.

Esimerkki: Dragon Age-pelisarja. Dragon Age on esimerkki siitä kuinka fantasiassa voi olla haltioita, kääpiöitä, lohikäärmeitä, taikuutta ja sarvipäisiä jättiläisiä mutta myös voi olla raadollisen synkkä, verinen ja täynnä aikuisia teemoja joita voi peilata omaan historiaamme. Onhan se välillä aika mutapaskaista kaikessa synkkyydessään, mutta se ei poissulje sen monimuotoisia elementtejä.

Samurait ja ninjat, oh my!

Alunperin piti sanoa että "kaikki Japanilainen" mutta se levitti hieman turhan laajan verkon johonka tarttuu paljon kaikkea mistä en pidä. Mutta pidän klassisista Japanilaisista tarinoista, Japanilaisesta mytologiasta ja shinto-uskontoon kuuluvasta kattavasta mythoksesta. Mutta eritoten rakastan samuraita ja ninjoja, joskin samurai voittaa ninjan joka kerta. Heidän kulttuurinsa oli hieno, bushido on kunniakoodi jota voin arvostaa ja samurai-haarniska on mielikuvituksekas ja joka kerta henkeä salpaava näky. Ninjat ovat salamurhaajia ja vakoojia joillekka tämä on elämäntapa, ja on vaikea uskoa että fiktiossa niin glorisoitu ja maallistettu ninjaklaani-systeemi on oikeasti ollut olemassa.

Esimerkki: Viimeinen Samurai. Joo, elokuva on ongelmallinen sen tarinankerronnassa ja on kieltämättä naurettavaa että tarinassa samurai-soturien viimeisestä kunnian hetkestä nykyajan tiellä pääosaa esittää Tom Cruise. Mutta samurait esitetään upeasti ja tyylikkäästi ja tämä on ollut itselleni niitä ponnahdusalustoja josta oma japanofiliani on lähtenyt kasvamaan. Ja Ken Watanabe on uskomaton samuraijohtaja Katsumotona. 

Humaanit pahikset

Pahikset on ihan parhaita, mutta pahiksista parhaat ovat sellaiset joihin voi samaistua, joidenka motiiveja voi ymmärtää ja jotka ovat tavallaisia ihmisiä jotka ovat ajautuneet tilanteeseen jossa pahuus on ainoa vahtoehto. Pidän monenlaisista pahiksista ja eri tilanteet vaativat erilaisia pahiksia. Captain America: First Avenger vaati absoluuttista, muuttumatonta pahista Punakallon muodossa mutta Civil War tarvitsi humaanin, samaistuttavan ja realistisen ihmisen pahikseksi Zemon muodossa. Oikea pahis oikeaan tilanteeseen.

Esimerkki: Tohtori Mustekala Spider-Man 2-elokuvasta. Alfred Molinan näyttelemä versio Hämiksen vanhasta vihollisesta Tohtori Mustekalasta on myöskin parempi versio sarjakuvien hahmosta. Otto Octavius on elokuvassa hyvä mies, joskin hieman kunnianhimoinen ja sokea omille virheilleen jonka onnettomuus muuttaa hirviöksi. Otto menettää osan itsekontrollistaan lonkeroidensa tekoälylle ja alkaa rakentamaan fuusiokonettaan uudestaan- mutta miksi? Alunperin Otto on tehdä itsemurhan virheidensä vuoksi, mutta päätyy lopulta siihen että hän ei voinut tehdä virhettä ja koko hänen juonensa perustuu siihen vakuutteluun että se mitä tapahtui ei voinut olla hänen vikansa. Otto Octavius on usein ylenkatsottu sarjisleffapahis.

Dinosaurukset ja matelijat muutenkin

Ennen kuin minusta piti tulla folkloristi, oli haaveammattini paleontologi. En tiedä omasinko mitään oikeaa mielenkiintoa biologiaa kohtaan mutta kuten kaikille jossain kohtaa elämää, dinosaurukset olivat kovin juttu ikinä. Dinosaurukset ovat yhä mielestäni yksiä hienoimpia asioita maailmassa. Ne ovat jättimäisiä liskoja, lähin asia lohikäärmeisiin ja niitä oli oikeasti olemassa. Minun armeijani Warhammer Fantasy Battle-pelissä? Dinosauruksilla ratsastavat liskomiehet. Dokumentti jonka olen nähnyt useammin kuin monen elokuvan? BBC:n Matkalla dinosaurusten kanssa. Lapsuuteni lelulaatikko pursuaa dinosaurusleluja ja ihailen yhä niitä kaupoissa.

Esimerkki: Jurassic Park. Voin katsoa jokaisen elokuvan tässä sarjassa ihan vain dinosaurusten tähden. Toki ensimmäinen Jurassic Park on hyvä muutenkin ja mielestäni Jurassic World oli oikein mukava, aivoton hömppä jossa oli ehkä parhain dinosauruskohtaus ikinä. 

Täysin ironia-vapaat supersankarit

Taas yksi joka lienee ilmiselvää kaikille Kun supersankarit esitetään sellaisena kun he ovat alunperin sarjakuvissa olen hyvin tyytyväinen. Joskus elokuvan estetiikka vastaa sarjakuvia eikä yritä piilottaa itseään häpeillen jonkun muun genre-estetiikan alle, ja tällöin elokuva tuntuu oikeasti sarjakuva-elokuvalta. Tähän kuuluu värikkäät ja uskolliset asut, sankarien asenne, kuvaustapa ja skenaariot. En ole muutoksia sarjakuvien perinteitä vastaan- muutokset elokuviin ovat parantaneet moneen otteeseen alkuperäismateriaalista, katso esimerkki ylempää. 

Esimerkki: Spider-Man (2002). Sam Raimin alkuperäinen Hämähäkkimies-elokuva on kuva kuvalta ja kohtaus kohtaukselta lähes täydellinen adaptaatio Stan Leen ja Steve Ditkon alkuperäisistä sarjakuvista. Peter Parker on sankari, mutta myös aidon tuntuinen nörtti. New York on ajaton kuvaus supersankarien suosikkikaupungista ja siinä on kaikkien aikojen paras live-action versio mistään sarjakuvahahmosta ikinä: J. Jonah Jameson.

Ryhmätyö ja toverius

Ironisesti inhoan ryhmätyöskentelyä itse, mutta kun elokuvissa tai sarjakuvissa ryhmä protagonisteja kokoontuu yhteen suuremman tavoitteen vuoksi on se minulle iso "fuck yeah" momentti. Oikeuden Puolustajat estämässä luonnonkatastrofeja- fuck yeah! Kolme Jaegeria taistelemassa yhdessä kaijuja vastaan-fuck yeah! Joukko eriskummallisia merirosvoja muodostavat perheen matkustaessaan läpi seikkailujen täyttämän meren- fuck yeah!

Esimerkki: Captain America: Civil War on mielenkiintoinen esimerkki. Koko elokuvan juoni muodostuu toverisuhteiden hajoamisesta mutta sen rakenne on niiden olemassaolosta. Kun Kapteeni Amerikan puoli ja hänen uskolliset ystävänsä kohtaavat Rautamiehen ja vanhat toverinsa, on se yhdistelmä ryhmätyötä ja toveruutta juhlivaa mutta myös sen hajoamisen traagisuutta korostava kohtaus jota rakastan.

Ja synkät varjot ja teemat lastenelokuvissa, lohikäärmet, väri oranssi, luonto, isot siniset taivaat, kuunvalo jne jne. Voisin listata näitä loputtomiin. Esteettiset asiat vaikuttavat vahvasti mielipiteisiimme asioista ja kriitikon on tärkeää osata myöntää tämä ja tiedostaa ne elementit mitkä voivat vaikuttaa mielipiteeseen kohteesta. Nämä esteettiset tekijät eivät pelasta aina elokuvaa- Jupiter Ascending omaa kuraisen sci-fi lookin mutta on silti myös itse kuraa ja huonoja viikinki/kelttileffoja on tehty kilokaupalla. Mutta nämä auttavat ja saattavat nostaa muuten keskinkertaista materiaalia hieman korkeammalle omassa mittarissani. Mitkä ovat sinun esteettiset suosikkisi? Minkä näkeminen eri fiktion muodoissa miellyttää sinua aina ja hieman nostaa sen nautintoarvoa ylemmäksi? Kertokaa kommenteissa oma listanne, ensi kerralla puhumme hieman miksi Viikingit ovat parempia kuin Westeroslaiset.

Atte T

Atte Arvostaa: Kubo and the Two Strings

Laika-animaatiostudio on jo jonkin aikaa ollut länsimaisen animaation nouseva tähti. Esikoiselokuva Coraline (2009) oli hyvä adaptaatio Neil Gaimanin samannimisestä kirjasta, ParaNorman (2012) on jo täydellisyyttä hipova neronleimaus ja Boksitrollit (2014) oli hyvä, joskin ei aivan yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Kaikkia näitä kolmea stop-motion animaatioleffaa yhdistää kaksi asiaa: ne olivat kriitikoiden rakastamia, mutta tuottivat lippuluukulla kehnosti. Jälkikäteen suoratoistossa ja dvd/bluray-levityksessä suurikin yleisö on tajunnut näiden elokuvien nerokkuuden mutta se on silti jättänyt elokuvien tuoton pienemmälle puolelle. Ja vaikuttaa siltä että Kubo and the Two Strings seuraa tätä samaa reittiä.

Mikä on suuri vääryys, koska Kubo on minun mielestäni paras elokuva mitä tänä vuonna on tullut.

Kubo and the Two Strings

Elokuva: Muinaisessa Japanissa asui poika nimeltä Kubo (Art Parkinson). Kubo on nuori poika joka elää kertomalla tarinoita sankareista, hirviöistä ja seikkailuista. Tämän vanhempien synkän menneisyyden saavuttaessa hänet päätyy Kubo itse seikkailuun yhdessä suojelijansa Apinan (Charlize Theron) ja Kuoriaisen (Matthew McConaughey) kanssa. Heidän tehtävänsä on löytää taikahaarniska joka suojelisi Kuboa tämän isoisän (Ralph Fiennes) otteelta.

Tämä elokuva on täydellinen. En liioittele lainkaan, uskokaa sanaani. Kubo on suora paluu takaisin 80-luvun synkempiin lasten elokuviin kuten Paluu Ihmemaa Oziin ja Secret of Nimhiin. On vaikea uskoa että tämä on animaattori Travis Knightin debyyttiohjaus sillä jokainen otto, jokainen kohtaus ja kuvakulma on täydellinen ja tukee koko tarinaa tavalla jota en ole aiemmin nähnyt. Tarina on uniikki ilman mitään perinteisiä lasten animaatioelokuvien turhia kliseitä. Se on ajaton tavalla jota harvemmin edes näkee sortumatta lainkaan nykymusiikkiin tai nykyaikaisiin muotifraaseihin. Se ei pelkää tehdä asioita eri lailla, mennä paikkoihin jotka ovat pelottavia tai näyttää kuinka karu maailma voi olla. Mutta Kubo ei koskaan mene julmaksi tai nihilisteseksi sillä tasapaino hauskan, keveän ja hellyyttävän sekä jopa tavallisten elokuvien mittapuulla karmivien näkyjen välillä on täydellinen.

Laikan stop-motion animaatio on yleensäkkin kaunista mutta Kubossa he ylittivät itsensä kertaheitolla. Omaan itse heikon kohdan stop-motion animaatiota kohtaan jo valmiiksi, sillä piirretyn animaation kadottua lähes kokonaan on tämä kaunis käsityön muoto yhä olemassa ja näyttää upealta. 3D-printtaus on auttanut tekemään yhä monimutkaisempia ja vaihtelevampia kasvonmuotoja erilaisia tilanteita varten. Hahmodesignit ovat kaikki myöskin upeita. Kubon perässä olevat siskokset kaikessa karmivuudessaan omaavat täysin erilaisen liikeradan kuin muut hahmot ja Kuoriaisen iso koko on koko ajan esillä pienempien ja hoikempien hahmojen rinnalla. Ja toiminta! Olen ihan vakavissani kun sanon että Kubossa taistelukohtaukset ja niiden koreografia on ehkä parasta mitä tänä vuonna olen elokuvissa nähnyt. Jokainen isku tuntuu aidolta ja eikä missään kohtaa tunnu siltä että tekijät halusivat päästä helpolla. Eritoten Apinan ja synkän sisaren taistelu oli upeaa katsottavaa keskellä kuohuvaa merta tuulen ja sateen piestessä sotureita. Kohtaukset jotka ovat karmivia ovat sellaisia loistavan tunnelman mutta myös uskomattoman tarkan ja mielukuvituksellisen suunnittelun vuoksi. Silmien Tarha aiheuttaa minulle ahdistusta vieläkin.

Hahmot ovat miellyttäviä ja hauskoja ja tärkeintä, moniulotteisia. Kubon äidin nykytila on monellakin tapaa surullinen vertaus Alzheimerin taudista tämän pikku hiljaa unohtaessa pieniä ja suuria asioita omasta ja pojansa elämästä, mutta hän yrittää kuitenkin koko ajan olla läsnä nykyhetkessä poikansa kanssa. Apina oli elokuvan yllättävä kovanaama-hahmo joka oli aktiivinen ja valmis toimintaan tilanteen noustessa. Hän toimi tasapainon elementtinä Kubon rentouteen ja Kuoriaan tyhjäpäisyyteen ollessaan operaation aivot ja ryhmän äiti  ja Theron on omiaan tällaisissa rooleissa. Kuoriainen oli mainio pakkaus outoutta ja innokkuutta ja toimii elokuvan pääasiallisena huumorin lähteenä, mutta tämä ei ole kaikki mitä hänessä on. Kuoriaisen urheus ja uskollisuus on erittäin iskevää tarinan edetessä ja häneen kiintyy nopeasti. Ja kun tarina haluaa käsitellä häntä vakavasti, tuntuu se niin paljon voimakkaammalta. Ja sitten on Kubo. Kubo on lapsihahmo-protagonisti joidenka tekemisessä Laika on erittäin hyvä. Kuten Norman ja Coraline, hän on kiltti, rohkea ja hyvämielinen mutta ei täydellinen. Hän osaa olla pikkumainen ja käyttäytyy kuin lapsi-kuten lapsen pitääkin. Pidän myös siitä kuinka Kuboa ei epäillä, pelätä tai vieroksuta vaikka hän omaakin taikavoimia. Hänestä ei pidetä pelkästään tämän kykyjen vuoksi vaan koska Kubo on mukava poika.

Kubo and the Two Strings on erittäin kypsä elokuva, ja se sisältää paljon synkkiä hetkiä ja vaikeita tilanteita hahmoille. Pidän siitä että lastenelokuvat eivät aliarvioi katsojiaan ja paras elokuva on sellainen josta lapset ja aikuiset voivat nauttia. Kubo on juuri sellainen elokuva joka antaa hauskoja ja kepeitä kohtauksia joista voi nauttia ja joille voi nauraa, mutta antaa myös surullisia ja monimutkaisia asioita käsiteltäväksi. Teemat kuten suru, kipu, kuolema, menneiden muistaminen ja unohtaminen ovat isosti esillä ja muodostavat tarinan selkärangan. Missään kohtaa asioita ei kuitenkaan hakata vasaralla päähän vaan se tulee sulavasti tarinan mukana ja osana koko juonta. Kubon matka ei ole helppo eikä kevyt kulkea, ja vaatii tältä uskomattomia ponnistuksia lopun lähestyessä. Mutta kyseessä on kuitenkin sankaritarina ja siihen kuuluu onnistumiset ja hyvät, onnelliset asiat. Kubossa kirkkaat auringonlaskut ja hyiset myrskytuulet luovat aidon, elävän maailman jossa nämä teot ja uhraukset tuntuvat yhä aidommilta.

En oikeasti osaa keksiä mitään pahaa sanottavaa tästä. elokuvasta. Kubon musiikitkin ovat täydelliset ja rakastan sitä kun elokuva osaa integroida musiikin tarinaan luonnollisesti-tässä tapauksessa Kubon samisen-soiton kautta. Aina kun joku tarttuu soittimeen ja aloittaa soittamisen nousee tunnelma yhä uusiin sfääreihin, ja musiikilla on voimaa Kubossa. Lasten animaatioelokuvien loppukliimaksit ovat yleensä elokuvien heikoimpia kohtia, mutta Kubossa loppuhuipennus on juuri sitä-huipennus. Tällaista loppua et näe Disneyn tai Dreamworksin elokuvissa, ja se on elokuvan vahvimpia kohtauksia joka iskee katsojan sydämeen vahvasti ja nopeasti kuin paineaalto. Kubo and the Two Strings oli parempi kun osasin odottaakaan. Se on vahva, koskettava seikkailuelokuva joka ei säästele katsojansa tunteita. Tarina huokuu japanilaisen mytologian ja taruston henkeä ja on ajaton sankarieeppos jollaista olen kaivannut jo kauan. Se opettaa tärkeitä asioita ilman että se on ilmiselvää  tai päälle liimattua, se ottaa aikansa ja kertoo tarinan jossa pahuutta ei voiteta ainoastaan murtumattomilla miekoilla, vaan myös pyyteettömällä rakkaudella. Kubo and the Two Strings on tämän vuoden paras elokuva, tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan se. Takaan että et tule pettymään.

Atte T