Atte Arvostaa: Kubo and the Two Strings

Laika-animaatiostudio on jo jonkin aikaa ollut länsimaisen animaation nouseva tähti. Esikoiselokuva Coraline (2009) oli hyvä adaptaatio Neil Gaimanin samannimisestä kirjasta, ParaNorman (2012) on jo täydellisyyttä hipova neronleimaus ja Boksitrollit (2014) oli hyvä, joskin ei aivan yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Kaikkia näitä kolmea stop-motion animaatioleffaa yhdistää kaksi asiaa: ne olivat kriitikoiden rakastamia, mutta tuottivat lippuluukulla kehnosti. Jälkikäteen suoratoistossa ja dvd/bluray-levityksessä suurikin yleisö on tajunnut näiden elokuvien nerokkuuden mutta se on silti jättänyt elokuvien tuoton pienemmälle puolelle. Ja vaikuttaa siltä että Kubo and the Two Strings seuraa tätä samaa reittiä.

Mikä on suuri vääryys, koska Kubo on minun mielestäni paras elokuva mitä tänä vuonna on tullut.

Kubo and the Two Strings

Elokuva: Muinaisessa Japanissa asui poika nimeltä Kubo (Art Parkinson). Kubo on nuori poika joka elää kertomalla tarinoita sankareista, hirviöistä ja seikkailuista. Tämän vanhempien synkän menneisyyden saavuttaessa hänet päätyy Kubo itse seikkailuun yhdessä suojelijansa Apinan (Charlize Theron) ja Kuoriaisen (Matthew McConaughey) kanssa. Heidän tehtävänsä on löytää taikahaarniska joka suojelisi Kuboa tämän isoisän (Ralph Fiennes) otteelta.

Tämä elokuva on täydellinen. En liioittele lainkaan, uskokaa sanaani. Kubo on suora paluu takaisin 80-luvun synkempiin lasten elokuviin kuten Paluu Ihmemaa Oziin ja Secret of Nimhiin. On vaikea uskoa että tämä on animaattori Travis Knightin debyyttiohjaus sillä jokainen otto, jokainen kohtaus ja kuvakulma on täydellinen ja tukee koko tarinaa tavalla jota en ole aiemmin nähnyt. Tarina on uniikki ilman mitään perinteisiä lasten animaatioelokuvien turhia kliseitä. Se on ajaton tavalla jota harvemmin edes näkee sortumatta lainkaan nykymusiikkiin tai nykyaikaisiin muotifraaseihin. Se ei pelkää tehdä asioita eri lailla, mennä paikkoihin jotka ovat pelottavia tai näyttää kuinka karu maailma voi olla. Mutta Kubo ei koskaan mene julmaksi tai nihilisteseksi sillä tasapaino hauskan, keveän ja hellyyttävän sekä jopa tavallisten elokuvien mittapuulla karmivien näkyjen välillä on täydellinen.

Laikan stop-motion animaatio on yleensäkkin kaunista mutta Kubossa he ylittivät itsensä kertaheitolla. Omaan itse heikon kohdan stop-motion animaatiota kohtaan jo valmiiksi, sillä piirretyn animaation kadottua lähes kokonaan on tämä kaunis käsityön muoto yhä olemassa ja näyttää upealta. 3D-printtaus on auttanut tekemään yhä monimutkaisempia ja vaihtelevampia kasvonmuotoja erilaisia tilanteita varten. Hahmodesignit ovat kaikki myöskin upeita. Kubon perässä olevat siskokset kaikessa karmivuudessaan omaavat täysin erilaisen liikeradan kuin muut hahmot ja Kuoriaisen iso koko on koko ajan esillä pienempien ja hoikempien hahmojen rinnalla. Ja toiminta! Olen ihan vakavissani kun sanon että Kubossa taistelukohtaukset ja niiden koreografia on ehkä parasta mitä tänä vuonna olen elokuvissa nähnyt. Jokainen isku tuntuu aidolta ja eikä missään kohtaa tunnu siltä että tekijät halusivat päästä helpolla. Eritoten Apinan ja synkän sisaren taistelu oli upeaa katsottavaa keskellä kuohuvaa merta tuulen ja sateen piestessä sotureita. Kohtaukset jotka ovat karmivia ovat sellaisia loistavan tunnelman mutta myös uskomattoman tarkan ja mielukuvituksellisen suunnittelun vuoksi. Silmien Tarha aiheuttaa minulle ahdistusta vieläkin.

Hahmot ovat miellyttäviä ja hauskoja ja tärkeintä, moniulotteisia. Kubon äidin nykytila on monellakin tapaa surullinen vertaus Alzheimerin taudista tämän pikku hiljaa unohtaessa pieniä ja suuria asioita omasta ja pojansa elämästä, mutta hän yrittää kuitenkin koko ajan olla läsnä nykyhetkessä poikansa kanssa. Apina oli elokuvan yllättävä kovanaama-hahmo joka oli aktiivinen ja valmis toimintaan tilanteen noustessa. Hän toimi tasapainon elementtinä Kubon rentouteen ja Kuoriaan tyhjäpäisyyteen ollessaan operaation aivot ja ryhmän äiti  ja Theron on omiaan tällaisissa rooleissa. Kuoriainen oli mainio pakkaus outoutta ja innokkuutta ja toimii elokuvan pääasiallisena huumorin lähteenä, mutta tämä ei ole kaikki mitä hänessä on. Kuoriaisen urheus ja uskollisuus on erittäin iskevää tarinan edetessä ja häneen kiintyy nopeasti. Ja kun tarina haluaa käsitellä häntä vakavasti, tuntuu se niin paljon voimakkaammalta. Ja sitten on Kubo. Kubo on lapsihahmo-protagonisti joidenka tekemisessä Laika on erittäin hyvä. Kuten Norman ja Coraline, hän on kiltti, rohkea ja hyvämielinen mutta ei täydellinen. Hän osaa olla pikkumainen ja käyttäytyy kuin lapsi-kuten lapsen pitääkin. Pidän myös siitä kuinka Kuboa ei epäillä, pelätä tai vieroksuta vaikka hän omaakin taikavoimia. Hänestä ei pidetä pelkästään tämän kykyjen vuoksi vaan koska Kubo on mukava poika.

Kubo and the Two Strings on erittäin kypsä elokuva, ja se sisältää paljon synkkiä hetkiä ja vaikeita tilanteita hahmoille. Pidän siitä että lastenelokuvat eivät aliarvioi katsojiaan ja paras elokuva on sellainen josta lapset ja aikuiset voivat nauttia. Kubo on juuri sellainen elokuva joka antaa hauskoja ja kepeitä kohtauksia joista voi nauttia ja joille voi nauraa, mutta antaa myös surullisia ja monimutkaisia asioita käsiteltäväksi. Teemat kuten suru, kipu, kuolema, menneiden muistaminen ja unohtaminen ovat isosti esillä ja muodostavat tarinan selkärangan. Missään kohtaa asioita ei kuitenkaan hakata vasaralla päähän vaan se tulee sulavasti tarinan mukana ja osana koko juonta. Kubon matka ei ole helppo eikä kevyt kulkea, ja vaatii tältä uskomattomia ponnistuksia lopun lähestyessä. Mutta kyseessä on kuitenkin sankaritarina ja siihen kuuluu onnistumiset ja hyvät, onnelliset asiat. Kubossa kirkkaat auringonlaskut ja hyiset myrskytuulet luovat aidon, elävän maailman jossa nämä teot ja uhraukset tuntuvat yhä aidommilta.

En oikeasti osaa keksiä mitään pahaa sanottavaa tästä. elokuvasta. Kubon musiikitkin ovat täydelliset ja rakastan sitä kun elokuva osaa integroida musiikin tarinaan luonnollisesti-tässä tapauksessa Kubon samisen-soiton kautta. Aina kun joku tarttuu soittimeen ja aloittaa soittamisen nousee tunnelma yhä uusiin sfääreihin, ja musiikilla on voimaa Kubossa. Lasten animaatioelokuvien loppukliimaksit ovat yleensä elokuvien heikoimpia kohtia, mutta Kubossa loppuhuipennus on juuri sitä-huipennus. Tällaista loppua et näe Disneyn tai Dreamworksin elokuvissa, ja se on elokuvan vahvimpia kohtauksia joka iskee katsojan sydämeen vahvasti ja nopeasti kuin paineaalto. Kubo and the Two Strings oli parempi kun osasin odottaakaan. Se on vahva, koskettava seikkailuelokuva joka ei säästele katsojansa tunteita. Tarina huokuu japanilaisen mytologian ja taruston henkeä ja on ajaton sankarieeppos jollaista olen kaivannut jo kauan. Se opettaa tärkeitä asioita ilman että se on ilmiselvää  tai päälle liimattua, se ottaa aikansa ja kertoo tarinan jossa pahuutta ei voiteta ainoastaan murtumattomilla miekoilla, vaan myös pyyteettömällä rakkaudella. Kubo and the Two Strings on tämän vuoden paras elokuva, tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan se. Takaan että et tule pettymään.

Atte T