Atte Arvostaa: Guardians of the Galaxy vol 2

Täällä taas, ja Scifi-Viikot jatkuvat elokuva-arvostelun parissa. Marvelin Guardians of the Galaxy oli aikamoinen pommi tullessaan, hyvässä mielessä. Jopa Marvelin hahmovalikoiman mittapuulla marginaaleista hahmoista tehty elokuva oli vuoden parhaimpia ja kenties koko Marvel Cinematic Universen paras elokuva. Ja nyt, kolmen vuoden jälkeen, tulee jatko-osa, ja odotukset ovat todella korkealla. Mikä on lopputulos?

Guardians of the Galaxy vol. 2

Taustaa:  Kun elämä ensimmäisen kerran kehittyi universumiin, yksi planeetoista syntyi eri lailla. Sille kehittyi tietoisuus. Ego, Elävä Planeetta sijaitsee mustan galaksin alueella, ja hän on sitemmin kohdannut Thorin, Ihmeneloset ja Hopeasurffarin. Egon loivat Stan Lee ja Jack Kirby.

Elokuva: Galaksin Vartijat ovat maailmojen pelastamisen bisneksessä. Kun työkeikka Sovereign-kansan kanssa menee persiilleen, kohtaa Peter Quill (Chris Pratt) miehen (Kurt Russel),  joka sanoo olevansa tämän isä. Onko Peter löytänyt vihdoin perheensä? Voiko Rocketin (Bradley Cooper) kanssa elää? Mikä Nebulaa (Karen Gillan) oikein syö? Onko heistä pelastamaan maailmaa toista kertaa?

Marvelin elokuvia haukutaan usein "vitsi-festareiksi" koska ne ovat kuulemma pelkkää huulenheittoa. Olen raskaasti eri mieltä siinä onko tämä huono asia, mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 tekee tästä taidetta. Mitenkä kukaan voi heittää tällaisen määrän vitsejä, ylitseampuvaa scifi-jargonia ja Marvelin hahmogalllerian hauskimpia konsepteja, ja samaan aikaan olla vakavasti otettava tarina jonka keskiössä on hyvin raskaita ja samaistuttavia teemoja? Millä muulla elokuvalla on pokkaa tehdä edellisen elokuvan tanssialku uudestaan ja vielä paremmin? James Gunn teki sen taas, ja hänen tarinansa on täynnä hetkiä jotka saavat innostumaan, nauramaan ja lopulta itkemään. Se jatkaa ensimmäisen elokuvan hahmojen tarinoita, antaa vanhoille sivuhahmoille omat tarinansa ja lisää uusia hahmoja joidenka osaa elokuvasarjan jatko-osissa odottaa innolla. Vertasin aikoinaan ensimmästä Guardians-elokuvaa Tähtien Sota-elokuviin, ja nyt tämä tuntuu varsinkin osuvalta vertaukselta. 

Vanhat tähdet ovat palanneet, ja kaikki jatkavat samalla tasolla, ajoittain jopa nousten uudelle tasolle. Dave Bautista jaksaa hämmentää kyvyllään olla huvittava möläyttelijät, vakuuttava taistelija ja tarpeen vaatiessa rauhallinen, surunsa peittävä mies. Bradley Cooper myöskin nostaa panoksia Rocketin roolissa, mutta palanneista hahmoista Yondu (Michael Rooker) ja Nebula siirtyvät uudelle tasolle. Nebula ei ole enään hieman kaksiulotteinen kakkospahis, vaan hänen ja Gamoran (Zoe Saldana) suhdetta käydään lävitse kunnolla ja hän saa hahmona oman, mielenkiintoisen agendan. Michael Rooker on todella viihdyttävä näyttelijä, ja Yondu on yhä elokuvan hauskimpia ja siisteimpiä hahmoja, mutta tällä kertaa Yondu saa myös tuntea isoja tunteita ja kokea hahmokehitystä, jonka lopputulema on sekä mahtava että koskettava, ja orastava ystävyys Rocketin kanssa on iso osa tätä.

     

Kun Peter Quillin isälle spekuloitiin näyttelijää, Kurt Russel kävi varmasti monella mielessä. Russel ei ole ainoastaan hyvä näyttelijä, vaan myös ikoninen hahmo 80-luvulla näytellessään jo silloin övereitä parodioita eri toimintatähtien arkkityypeistä. Kuka olisikaan siis parempi hönölle, 80-luvun toimintatähtien elämää emuloivalle Peterille? Russel on täydelline valinta rooliin, ja hänellä ja Prattilla on hyvää isä-poika karismaa joka pistää koko homman toimimaan. Elizabeth Debicki on loistava absoluuttisen ylpeän ja puhtoisen ja naurettavan pikkumaisen Ayeshan roolissa, mikä ei ole vaikeaa kun ottaa huomioon että Debicki on näytellyt nokkavia aatelisia aikaisemminkin. Mutta elokuvan hienoin nosto on Pom Klementieff Mantis-muukalaisen roolissa. Empaattinen Mantis on mahtava, täysin looginen lisäys hahmogalleriaan jossa kaikilla on jonkinlaisia tunteellisia patoumia. Klementieff vetää "sosiaalisesti rajoittunut"- kliseenkin uusille vesille todella hyvällä ja yllättävällä roolisuorituksella ja Mantis tuntuu jo nyt selkeältä osalta Galaksin vartijoita.

Jos ensimmäisen Guardians-elokuvan teema oli oman paikkansa löytämisessä ja traumojen ylittämisessä, tämän on perheessä ja perhesuhteissa. Tämä syntyy tietysti luonnostaan kun pääjuoni käsittelee Peterin ja tämän isän tapaamista, mutta kyse ei ole vain siitä. Gamora kohtaa psykoottisen siskonsa Nebulan ja näiden sisarsuhdetta puidaan hyvin, Yondu kohtaa miehistönsä vihan sen suhteen että hän on aina lepsu Peterin suhteen, Rocket tuntee olevansa ulkopuolinen ja jopa Draxin menneisyyden menetykset käydään lävitse todella tehokkaalla tavalla. Olen yhä hieman yllätynyt siitä, kuinka nämä elokuvat ovat sysänneet romanttisen rakkauden sivualalle keskittyen ystävien väliseen rakkauteen, ja vaikka Peter kuinka koittaa Gamoraa iskeä ei heistä ikinä tule varsinaisesti paria. Sen sijaan elokuva näyttää perhesuhteiden monimutkaisuuden: kateutta, itseinhoa, menetyksen painoa ja tarvetta todistaa olevansa jotain muuta kuin on. Mutta kaiken tämän alla on Galaksin vartijat perhe itsessään, ja vaikka kuinka osa jäsenistä koittaa esittää onttoa ja kylmää, ei tunteita voi pitää loputtomiin piilossa. 

Onko elokuvassa jotain joka ei toimi? Ehkä hieman. Mantisin ja Draxin välistä ystävyyssuhdetta esittään aika-ajoin oudossa, hieman epämiellyttävässä valossa. Alati suoria ajatuksia laukova Drax pilkkaa suoraan Mantista hyvin epämiellyttävästi, ja tämä on vedetty puhtaasti komedisena kohtauksena. Jamess Gunnilla on käsikirjoittajan hieman ongelmia naisten pilkkaamisen kanssa. Hän on hyvä luomaan oman agendan omaavia, itsenäisiä naishahmoja (Gamora ja Nebula tässä, Libby Superissa)  mutta hänellä on paha tapa hieman irvailla näiden kustannuksella. Tämä ei välttämättä ole ongelma kaikille- kohtaus on hauska, sitä on pohjustettu ja se sopii molempien hahmojen luonteisiin, mutta joillekin tämä voi tuntua turhan pahamieliseltä ja hieman inhottavalta. Myöskäään jokainen vitsi ei toimi, ja parissakin kohtaa olisi niitä voinut leikata hieman pois.

Soundtrack- kuten pitääkin- on taas ykkösluokkaa, oli kyseessä sitten mahtimix-2 tai Tyler Batesin omat sävellykset. Leffan hauskimpia kappaleita tulee kuitenkin lopputekstien aikana. Tyler Batesin ja James Gunnin yhdessä tekemä "Guardians Inferno" on täydellinen loppubiisi ja yllätyssolisti tekee kaikesta täydellistä. Kaiken kaikkiaan, Guardians of the Galaxy vol. 2 on juuri sitä mitä sen piti olla. Se jatkaa edellisen elokuvan tarinaa, on itsenäisesti oma elokuvansa (MCU-tulevaisuusviittauksia on suhteellisen vähän itse elokuvassa, lopputekstit sen sijaan...) ja se tarjoaa kaikille hahmoille elokuvassa jotain tekemistä, kuten ensemble-leffojen kuuluukin. Se menee todella synkille alueille ja on aika ajoin todella intensiivinen siinä mitenkä se esittää tapahtumia. Nämä eivät ole puhtaita sankareita, ja tavat jolla he pääsevät tavoitteisiinsa ovat radikaaleja ja sekopäisiä. Mutta jos puhuvan pesukarhun ystävyssuhde sinisen avaruusrosvon kanssa saa sinut herkistymään, on kyseessä erityinen elokuva muutenkin. Guardians of the Galaxy vol. 2 on visuaalisesti kaunis, sisällöltään rikas avaruusooppera jossa maisemat vaihtuvat, toiminta on kekseliästä ja villiä, mutta joka muistaa myös sen, miksi näistä hahmoista välitetään. Menkää ja ihastukaa.

Atte T

ps. Muistakaa pysyä lopputekstien loppuun asti! 

Spoilereita:  

- Tämä on Stan Lee-cameo jota en kuunaan unohda. On mahdollista että Marvel on saanunut oikeudet vain Seuraajiin, mutta onko tämä esimakua Ihmenelosten liittymisestä MCU:hun?

- Sylvester Stallonen yllätysrooli Starhawkina oli aluksi hieno silmänvinkkaus Yondun juurille sarjakuvissa, mutta sitten kun paikalle tuli Martinex (Michael Rosanbaum), Charlie-27 (Ving Rhames), Aleta Ogord (Michelle Yeoh), Mainframe (Miley Cyrus) ja Krugarr, alkoi näyttää siltä että Galaksissa on kohta kahdet vartijat....

- Finaly.

Scifiä, politiikkaa ja isoja ideoita

Scifi-viikot jatkuvat taas arvostelun jälkeen, ja tällä kertaa teemme katsauksen elokuva-ohjaajaan jonka tuotannosta löytyy tällä hetkellä kolme modernia tieteiselokuvaa jotka vaihtelevat perusvahvasta todella hyvään. Jos puhutaan yleisesti 2000-luvun parhaimmista scifi-leffoista, on yksi näistä elokuvista listalla väistämättä. Tänään puhumme ohjaaja Neil Blomkampista ja tämän tuotannosta.

Neil Blomkamp on Etelä-Afrikassa syntynyt ja kasvanut ohjaaja, joka muutti 16-vuotiaana Kanadaan perheensä kanssa. Hän oli taustaltaan animaattori, ja teki paljon töitä vuosituhannen vaihteessa 3D-animaattorina lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, kuten Smallvillessa ja  Stargatessa. Hän myöhemmin ohjasi joukon lyhytfilmejä Halo-pelisarjasta joita kollektiivisesti kutsutaan nimellä Landfall. Hän myös ohjasi lisää lyhytfilmejä, kuten Tetra Vaalin ja Alive in Joburgin, joissa molemmissa oli esillä hänen elokuvauransa tulevat tyylit- poliittiset viestit ja saumattoman hyvä 3D-tietokoneanimaatio sulautettuna live-action maailmaan. Tämä kiinnitti ohjaaja Peter Jacksonin huomion, joka oli aikeissa tehdä Halo-elokuvan. Blomkamp kiinnitettiin ohjaajaksi ja Jackson tuottajaksi.

Landfall (2007)

Näin ei kuitenkaan käynyt. Blomkamp ja studio riitaantuivat välittömästi jo esituotantovaiheessa ja koko projekti kosahti kasaan kun rahoitus katosi. Jakcson kuitenkin halusi yhä tehdä elokuvan Blomkampin kanssa, ja niinpä he päättivät tehdä täysimittaisen version tämän aiemmin tekemästä lyhytfilmistä Alive in Joburgista. Elokuva kertoisi alieneista maassa, jotka aluksensa hajottua jäivät asumaan maahan ihmisten antaessa heille oman asuinalueen Johannesburgista, joka pian slummiutuu ja ihmisten ja alienien (joita ulkonäkönsä takia kutsutaan ravuiksi) välit viilentyvät. Tämä elokuva on District 9 (2009).

District 9 on hyvin erilainen scifielokuva. Sen värimaailma on ruskea ja kolkko, se on kuvattu found footage-tyyliin erinäisten turvakameroiden ja dokumenttiprojektien kehyksen kautta ja sen lopusta on erittäin vaikea sanoa onko se onnellinen vai surullinen. Sen keskiössä on kahden hyvin erilaisen hahmon yhteinen matka kohti eri lopputuloksia- ylimielisen ja kasuaalin rasistisen (vai onko oikea termi spesisti?) virkamiehen Wikus van de Merwen (Sharlto Copley) halu parantua ravuilta saadsuta tartunnasta ja rapu-alien Christopher Johnsonin (Jason Cope) pyrkimys päästä pois maasta perheensä kanssa. Sen teemat liittyvät vahvasti humanismiin, rasismiin ja segregaatiopolitiikkaan, ja suorat vertauskuvat Etelä-Afrikan apartheid-politiikaan on helposti nähtävissä. Ravut asuvat omalla alueellaan ja heitä kohtaan harjoitettu syrjintä ja väkivalta on systemaattista. Ravut esitetään hyvin negatiivisessa valossa- he tappelevat, ryöstelevät ja asuvat likaisissa oloissa- mutta tämä näkyy dokumenttikameroiden läpi. Elokuvan tarjoama näkökulma vähemmistön elämään on täysin virkamiesten ja systeemin hallinassa. Kun rapuja esitetään positiivisessa valossa, vaihtuu kuvakulma pois näistä perinteisempään kuvaukseen ja rapujen elämä vaikuttaa hyvinkin inhimilliseltä. District 9 on myös hyvin rankka elokuva katsoa. Se ei kaihda esittää epäinhimillistä kohtelua rapuja kohtaan, se on hyvin väkivaltainen paikkapaikoin ja Wikuksen lopullinen kohtalo on Cronenberg-tason kauhua. Rapujen design on todella hyvä, samaan aikaan todella vierasperäisen oloinen mutta myös inhimillinen, joka auttaa katsojaa tuntemaan sääliä heitä kohtaan. District 9 oli tullessaan sekä arvostelu-että myyntimenestys. Se sai jopa parhaan elokuvan oscar-ehdokkuuden ja avasi Blomkampin tien hollywoodiin. Ja samat teemat- ja Sharlto Copley- palasivat seuraavassa elokuvassa.

Elysium (2013) on huomattavasti suoraviivaisempi toimintaelokuva kuin District 9. Elysiumissa maan tulevaisuus näyttää heikolta. Maa on saastunut, ylikansoitettu ja nääntymässä nälkään. Mutta tämä ei koske kaikkia, sillä rikkaat ja etuoikeutetut asuvat Elysiumissa, suunnattomalla avaruusasemalla. Elysiumin asukkaat ovat ikuisesti terveitä, sillä heillä on käytössää med bay-teknologia joka parantaa jokaisen haavan ja sairauden ja tekee kauneusleikkauksia. Monet maan asukkaista koittavat päästä Elysiumin ikkuiseen onneen ja parantaa sairaansa, mutta tätä rajanylitystä vartioidaan vahvasti. Ja kun maan asukkaista suurin osa näyttää latinoilta ja Elysiumilaiset keskiverrolta 1%, edustajilta, on vaikea olla näkemättä ilmiselvää vertauskuvaa Yhdysvaltojen rajapolitiikkaan. Päähenkilö Max Da Costa (Matt Damon, tiedän, palaamme asiaan pian) on entinen autovaras joka työskentelee robottitehtaalla pitkää vuoroa. Työtapaturma antaa hänelle rankan säteilymyrkytyksen, ja hänen ainoa pelastuksensa on Elysiumissa. Yhdessä ystävänsä Julion (Diego Luna) ja gangsteri Spiderin (Wagner Moura) avulla hän koittaa päästä Elysiumiin. Mukana menossa on myös Elysiumin kylmäverinen puolustusministeri Delacourt (Jodie Foster) ja tämän palkkaama psykopaatti Kruger (Sharlto Copley) jonka tehtävä on tappaa Elysiumin uhkaajia. Elysium on täynnä kaikkea scifi-hienoutta: kyber-teknologiaa, voimahaarniskoita, robottisotilaita ja avaruusaluksia, mutta kaikki tämä futuristinen hienous on hyvin realistisen ja käytännöllisen näköistä. Sama ruskean ja harmaan väriteema jatkuu Blomkampin visiossa. mutta sen vastakohtana on nyt Elysiumin puhtaan valkoinen paratiisimaisuus. Tarina on kuitenkin ehkä hieman turhankin täynnä hienoja juttuja suhteessa sen kaavamaiseen tarinaan. Sen kehitystä tai rakennetta ei ole vaikea päätellä, mutta erittäin hyvä toiminta ja kaunis visuaalisuus pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Elysium on Blomkampin elokuvista eniten valtavirtaan uppoava, ja ehkä sen tähden myöskin heikoin. Ei se huono ole, mutta ideasta, tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

Chappie (2015) korjasi tämän, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.  Siinä palataan District 9:n maisemiin ja samoihin teemoihin ihmisyydestä ja sen määritelmästä. Johannesburgin nousevaa rikosprosenttia vastaan poliisivoimat ottavat käyttöön robottipoliisit, joita valmistaa Tetravaal- laboratorio (Blomkamp palaa taas lyhytelokuviensa ideoihin). Nämä robotit kehitti Deon Wilson (Dev Patel), jonka unelmana on luoda aito A.I, jotta hänen robottinsa voisivat olla yhä aidompia. Tätä ideaa harittaa Tetravaalin johtaja Bradley (Sigourney Weaver) joka ei näe tarkoitusta moiselle ja kilpaileva suunnittelija Vincent Moore (Hugh Jackman) joka pitää moista loukkauksena Jumalaa kohtaan. Tämä ei Deonia hidasta, ja kun rikollinen parivaljakko Ninja & Yolandi (Ninja & Yolandi Die Antwoordista) kidnappaa hänet saadakseen oman robottinsa, luo hän Chappien (Sharlto Copley, täällä taas), tuntevan robotin. Chappien teemat liittyvät vahvasti luomiseen, eksistentialismiin, kristinuskoon teemoihin sekä kasvatusfilosofiaan.  Koko tarinan voi nähdä hyvinkin transhumanistisena luomiskertomuksena, jossa Deon on jumala ja Chappie on uusi ihminen, joka kyseenalaistaa olemassolonsa, elämänsä merkityksen ja sen mitan. Se myöskin näyttää sen kuinka jokainen meistä on ympäristönsä kasvatti, ja se esittää nature vs nurture- kasvatusideoiden eri vaikutuksia lapsen- tässä tapauksessa Chappien- kehitykseen. Sen ongelma voi olla siinä, että tätä ideaa ei esitetä kovin sulavasti, ja jos elokuvan idea ja kasvuhenkinen tarina ei kiinnosta, niin koko elokuva voi jättää kylmäksi. Myöskin kolme näkyvintä roolisuoritusta liikkuu raja-alueilla sen suhteen että onko ne ärsyttäviä vai ei, varsinkin Die Antwoordin kaverien suhteen. Itse kuitenkin pidin paljon Chappiesta, ja sen rosoisen ja paikka paikoin epämiellyttävän ulkokuoren alla on kuitenkin hyvin humanistinen ja lämmin tarina.

Tässä vaiheessa sananen yhteisestä nimittäjästä eli Sharlto Copleysta. Copley ja Blomkamp tapasivat koulussa Etelä-Afrikassa, ja myöhemmin kun District 9:än tuotanto alkoi Johannesburgissa oli Sharlto valmiina taas ystävänsä tukena. Kun ottaa huomioon että District 9 oli Copleyn ensimmäinen elokuvarooli, on hänen roolisuorituksensa todella hyvä ja tämän jälkeen noussut Hollywoodin mielenkiintoisimpien hahmonäyttelijöiden kastiin. Hänen vahva aksenttinsa ja uniikki yleisilmeensä on hänen vahvin aseensa, ja hän on todistanut olevansa laaja-alainen näyttelijä. Virkamiehestä palkkatappajaksi ja sitten lapsekkaaksi robotiksi, on se yksi asia mikä toimii aina kaikissa Blomkampin elokuvissa Sharlto Copley.

Elysium (2013) kuvaukset

Nämä ovat kaikki hyvin originaaleja elokuvia, ja Blomkampin elokuvat ovat aina selkeästi hänen tuotoksiaan. Niiden yleisilme, kuvaustapa ja tarinankerronta ovat erikoisia ja mielenkiintoisia, ja Blomkampin halu kertoa suuremmista ideoista elokuviensa kautta antaa elokuville jotain syvempääkin sisältöä. Mutta ei hänkään täysin vailla virheitä ole. Hänen elokuvansa kertovat usein vähemmistöistä tai yhteiskunnan hylkiöistä, mutta he itse ovat kuitenkin harvoin päähenkilöitä näissä tarinoissa. Pahin esimerkki tästä on Matt Damonin sankaruusrooli elokuvassa joka olisi ollut läpihuutojuttu latinonäyttelijälle. Samoin District 9:än epämiellyttävä tapa esittää elokuvan ainoat mustat hahmot on ongelmallinen, mutta onko siinä kyseessä Blomkampin tapa esittää Etelä-Afrikan ongelmaa ulkomaalaisten kanssa? Paha sanoa, mutta kannibalistiset nigerialaiset gangsterit ovat hieman kulmakarvaa nostava elementti apartheidia kritisoivassa elokuvassa. Tämä huomioon ottaenkin, on Neil Blomkamp silti omia suosikkiohjaaniani. Hänen elokuvissaan on aina jotain pinnan alla odottamassa, sen visio sciifistä on samaan aikaan villi mutta myös realistisen uskottava ja tämä osuu hyvin hänen tarkoitukseensa tehdä samaistuttavia tarinoita. Blomkampin seuraava elokuva on Alien-elokuva Ridley Scottin kanssa, silloin nähdään riittääkö hänen rahkeensa olemassaolevan franchisen hallintaan. Ainakin varmaa on, että luvassa on taas yhteiskunnallista sisltöä, likaisen tyylikästä värimaisemaa ja Sharlto Copley.

Atte T
 
    

Atte Arvostaa: Free Fire

Viimeisin elokuva jonka arvostelin blogissani oli scifileffa Ghost in the Shell, jonka juoni keskittyi mittavan salaliiton paljastamiseen ja hahmojen taustojen paljastamiseen. Ensi viikolla arvosteluvuorossa on Guardians of the Galaxy Vol 2, jossa Marvelin scifisankarit pääsevät taas valloilleen kosmisessa seikkailussa jossa panoksena, luultavasti, on taas galaksin kohtalo. Isot ja monitahoiset juonet ovat kyllä kivoja ja niissä piisaa yllätyksiä, mutta joskus on ihan kiva katsoa jotain yksinkertaista. Vaikkapa pistämällä kymmenkunta kusipäätä varastoon, ja jokaisella on ase sekä jotain hampaankolossa:

Free Fire

Elokuva: 70-luku ja Boston. Joukko irlantilaisia terroristeja saapuu ostamaan aseita hylättyyn tehdasrakennukseen etelä-afrikkalaiselta asekauppiaalta. Mukana on myös joukko Bostonilaisia kovanaamoja sekä diilin välittäjä Justine (Brie Larson). Pinna on kaikilla kireällä, persoonat ottavat mittaa toisistaan ja ennemin tai myöhemmin, tuli on vapaa....

Tämä on taas niitä elokuvia, josta tullaan sanomaan että se on hyvä, mutta siinä ei ole juonta. Tämä ei välttämättä ole väitteenä väärä, mutta kuten monet kaltaisensa elokuvat Free Fire  vain poistaa tarinastastaan kaiken ylimääräisen ja keskittyy kertomaan tarinansa toiminnan kautta. Ja tämä toimii hyvin, sillä Free Fire on hyvin viihdyttävä elokuva. Ohjaaja Ben Wheatley ei keskity leikkimään ampumakoreografioilla tai isoilla toimintapläjäyksellä, vaan palaa genrelajinsa juurille. Tämä ei ole hyperaktiivinen sotatanner vaan hidas, tuskainen ryömintä luotien viheltäessä ja kimpoillessa. Juuri kukaan päähenkilöistä ei ole ampujana juurikaan mistään kotoisin ja haavojen, stressin ja väsymyksen kasvaessa on jännitys jokaisessa laukauksessa mukana.

Free Fire olisi huomattavasti tylsempi jos siinä ei olisi näin mukaansatempaavaa ja taidokasta näyttelijäkaartia. Cillian Murphy ja Michael Smiley ovat mainioita irlantilaisina terroristeina, Noah Taylor ja Jack Reynor paikallisina kovanaamoina ovat molemmat mieleenjääviä ja kaiken katalystina toimiva Stevo (Sam Riley) on surkea raukkaparka ja ihmissaasta joka jaksaa naurattaa alusta loppuun, vaikka hänelle nauraminen välillä tuntuukin vähän pahalta. Elokuvan kuitenkin ryöstää kolme isoa nimeä, eli asekauppias Vern (Sharlto Copley), tämän lihas Ord (Armie Hammer) ja aiemmin mainittu välittäjä Justine. Sharlto Copley antaa 100% "Sharlto Copley-limanaama" esityksen, jossa häntä vihaa ensimmäisestä hetkestä lähtien. Hän on narsisti pelkuri jolla on uskomattoman suuret luulot itsestään ja hänestä irtoaa elokuvan parhaimmat naurut. Armie Hammer liittyy Ryan Reynolds & Channing Tatum- kerhoon todistaessaan olevansa parempi komedianäyttelijänä kuin hollywood-toimintasankarina ja Brie Larson esittelee skaalaansa hienosti Justinena, joka alusta lähtien on 100% lopen kyllästynyt miesväen pikkumaisiin riitoihin eikä jaksa kuunnella paskaa juuri keltään.

Komediasta puheen ollen, kyllä, tämä on komedia. Mitä muuta voisikaan tältä premissiltä odottaa? Iso syy miksi tämä toimii niin hyvin on tilannekomedia mikä syntyy ampumataidottomien, luonnevikaisten kusipäiden osuessa toisiaan vasten. Vittuilua puolelta toiselle, puolien unohtamista taistelun venyessä ja epätoivoisen kaahimisen esittämistä taistelutaitona- tämä on kaikki kovin hauskaa, mutta myös suhteellisen realistista. Tulitaistelut eivät ole tyylikkäitä tapahtumia joissa jokainen osuma on varma ja kuolema on siistiä. Wheatley ei glorifoi ampumista lainkaan, päinvastoin. Hän maallistaa sen niin matalalle tasolle että aseiden uhka on mielenkiintoisesti esillä elokuvassa. Jokaista hahmoa ammutaan ainakin pariin otteeseen, mutta kun joku lopulta menettää henkensä on se brutaalia ja sitä tajuaa että mitä on tapahtumassa. Käsiaseilla paukutellaan ohitse lippaita kerrallaan ja väsymys mikä syntyy verenhukasta ja loputtomasta ryömimisestä tomun ja rojun seassa tuo tietyn inhorealistisen tunnelman elokuvaan. Suhteessa elokuvan premissiin ja ideaan ammuskelu-komediana tämä realismi on yllättävää mutta toimivaa.

Free Fire käyttää myös musiikkia taidokkaasti. On pitkiä pätkiä joissa ainoa musiikki on luotien kimpoilun ääni, mutta aina kun homma eskaloituu astetta isommaksi, myös musiikki kasvaa vastaamaan tätä ja se on vähintää yhtä kaoottista jazz-sekoilua. Ben Salisburyn ja Geoff Barrowin soundtrack on villi ja erikoinen, ja sopii jokaiseen kohtaukseen todella hyvin. Ei Free Fire kuitenkaan tyylipuhdas suoritus ole. Sen idea ja toteutus on hyvä, mutta se on puolitoista tuntiseksi leffaksi melkein liian pitkä omalle idealleen. Loppua kohten mentäessä aloin itse jo hieman odottamaan jotain ylimääräistä tai jotain isoa lopetusta, mutta onnekseni elokuva ei jatkunut sen pidempään vaan lopetti tyylikkäästi siihen. Se on hyvin oman ideansa vanki, ja jos katsoja ei syty tälle idealle tai pidä siitä, niin Free Fire voi olla tylsä elokuva. Mutta jos idea jaksaa innostaa ja se mitä elokuva tarjoaa sinulle on tarpeeksi, on Free Fire oikein viihdyttävä pätkä. Se on intensiivinen musta komedia, jossa puolet, näkökulmat ja tunnelma vaihtuu alati ja hauskat hahmot kimpoilevat toisistaan. Joskus pieni on kaunista, ja tämä on todiste siitä. Katsokaa ja nauttikaa.

Atte T

Rick and Morty ja menestyksen salaisuus

Hear ye, hear ye! Olemme varmaan kaikki nyt nähneet Star Wars Episode VIII: The Last Jedin trailerin, ja se oli erittäin lupaavan oloinen. Tätä katsellesani tajusin, että kuinka hyviä scifi-leffoja, pelejä ja tv-sarjoja on viime vuosina tullut. Tämän- ja uuden trailerin- kunniaksi nimitän huhtikuun kaksi viimeistä viikkoa Scifi-Viikoiksi! Kahden viikon ajan keskityn erilaisiin scifi-aiheisiin kuten katsauksiin, arvioihin (välissä on myös ei-scifi arvosteluja koska aikataulut) ja kaiken hienon scifihomman juhlistamiseen!

Aloitamme viikon puhumalla tv-sarjasta, joka on viime vuosien aikana vallannut alaa kulovalkean tavoin ja noussut arvostetuimpien scifi-sarjojen joukkoon. On aika puhua Rick and Mortysta.

Rick and Morty on yhdysvaltalainen tv-animaatiosarja joka kertoo Mortysta, hermoheikosta nuoresta pojasta ja tämän kotona asuvasta isoisästä Rickistä, joka on nerokas keksijä mutta myös rapajuoppo. Rick raahaa Mortyn mukaansa moniin seikkailuihin ympäri galaksia, tuo ongelmia mukanaan kotiympäristöön ja tasaiseen tahtiin kyseenalaistaa Mortyn maailmankatsomuksen, moraalisen kasvatuksen ja valinnat. Rick and Mortyn loivat Dan Harmon (Community) ja Justin Roiland (päähahmojen ääninäyttelijä), ja sen alkuperää parodiana Paluu Tulevaisuuteen-elokuvista ei ole vaikea nähdä. Rick and Morty ei kuitenkaan pidättäydy yhdessä aiheessa, ei todellakaan. Sen maailma on täynnä viittauksia uuteen, vanhaan, tunnettuun ja tuntemattomaan popkulttuuriin, mutta on samaan aikaan uskomattoman luova, omaperäinen ja visuaalisesti monimuotoinen. Jokainen planeetta, kansa, kulttuuri ja kohtaaminen galaksin monituisilla ja omituisilla planeetoilla on erilainen, erikoinen ja vaihtelee ihailtavan nerokkaasta ällöttävän inhorealistiseen.

Rick and Mortyn jokainen jakso toimii. Siinä ei ole vielä tähän mennessä ollut jaksoa joka ei olisi toiminut lainkaan tai olisi ollut alusta loppuun asti tylsä tai huono. Tämä on erityisen mielenkiintoista suhteessa siihen, että Rick and Morty on käytännössä vailla juonta, tavoitetta tai metajuonta. Rickilla ei ole suurempaa tavoitetta, Morty ei oikeastaan myöskään tavoittele mitään. Ei ole isoa ja monimutkaista tarinakaarta joka kulminoituu kauden päätökseen. Asiat käsitellään aina jakson sisällä, ainoastaan kauden päätösjaksot jättävät asioita cliffhanger-tilaan. Tämän ei pitäisi toimia, ei oikeastaan. Jopa pinnallisimmilla sitcom-sarjoilla on hahmotavoitteita ja alla kulkevia tarinakaaria. Rick and Mortyn 2. kauden viimeinen jakso loi ensimmäisen kerran kuvaa jonkinlaisesta suuremmasta tarinasta....jonka 3. kauden ensimmäinen jakso tuhosi täysin. Tämä on hyvin lähellä Matt Groeningin sarjoja kuten Simpsoneita ja Futuramaa, ja Rick and Mortyn voikin nähdä jonkinlaisena näiden kahden yhdistelmänä, mutta paljon väkivaltaisempana ja se ylittää tasaisin väliajoin hyvä maun rajat sen huumorissa.

Mutta sarja on tästä huolimatta- tai kenties tämän vuoksi- täynnä hienoja tarinoita. Jokainen jakso on (aikaisemmin mainittuja poikkeuksia lukuunottamatta) yhtenäisiä tarinakokonaisuuksia jossa alussa annetaan jonkin ongelma, tilanne tai tapahtuma jonka päälle rakentuu yksi tai kaksi tarinaa. Nämä saattavat liittyä toisiinsa joko alun perin tai yhdistyä sattuman kautta myöhemmin. Ja Rick and Mortyn tarinat ovat scifiä parhaimmillaan. Ne perustuvat usein ideoihin ja teemoihin joita on käsitelty aikaisemminkin tässä genressä. Jakso "Lawnmower Dog" on yhdistelmä Ruohonleikkaajaa, Inceptionia ja Painajaista Elm Streetillä, ja nämä kaikki toimivat yhdessä toisiinsa nähden todella hyvin. "Total Rickall" on erikoinen yhdistelmä Total Recallia ja Adult Swimin lyhytleffa Too Many Cooksia, tehden samalla pilkkaa Family Guyn "cutaway gag" komediasta luomalla lähes loputtoman määrän potentiaalisia sivuhahmoja sarjalle valheellisten muistojen muodossa. Mutta kuka tahansa voi tehdä vitsejä popkulttuurilähteistä oman sarjansa kontekstissa. Rick and Mortyssa viittauksista on otettu niiden perusideat jonka päälle on lisätty huima läjä omaa ja kekseliästä materiaalia. Parasiittimaiset alienit luovat vääriä muistoja päästäkseen leviämään planeetalle kuulostaa hyvältä kauhuscifiltä, mutta koko idea käsitellään komedian kautta ja se toimii todella hyvin. Rick and Mortyn tarinat ovat scifiä päästä päähän- vaihtoehtotodellisuuksia, kloonausta, alien-invaasioita- ja näiden esittäminen komedian kautta on todella hauskaa ja tarjoaa erilaisia näkökulmia vanhoihinkin ideoihin.

Aikavääristymän aiheuttama paranoia omasta kohtalosta ja
oman olemassaolon merkityksestä...on hauskaa.

Rick and Morty on todella hauska, ja sen överiys ja piittaamattomuus rajoista tukee tätä hauskuutta. Mutta syy miksi Rick and Morty on niin monien mieleen ja ihmiset jaksavat panostaa siihen on sen draamassa ja vakavuudessa. Kaiken komedian lisäksi on paljon asioita ja teemoja joihin Rick and Morty ottaa myös kantaa; perhe, hylätyksi tulemisen pelko, menetyksen pelko, läheisyys, muistot ja niiden merkitys sekä hyväksikäyttö ja loukkaaminen perheen sisällä. Isoimmat teemat sarjassa kuitenkin perustuvat kahteen filosofiseen ajatukseen- nihilismiin ja eksistentialismiin. Rickin käytöstä määrittää juurikin nihilismi. Häntä ei tunnu sitovan minkäänlaiset moraaliset tai eettiset lait tieteen kohdalla, hän ei epäröi pahoinpidellä, ryöstää tai tappaa. Hän on aikoinaan jättänyt perheensä taakseen työnsä vuoksi, ja nyt palattuaankin hän lähinnä kiusaa vävyään Jerryä. Mutta hänestä näkyy myös positiivisempia elementtejä. Hän välittää Mortysta, tyttärestään Bethistä ja toisesta lapsenlapsestaan Summerista. Hänellä on kosolti ystäviä, kuten legendaarinen Bird Person, joista hän välittää, vaikka hän voikin väittää toista. Rickin hahmoa dominoi hidas itsetuhoisuus. Rick juo alati, bilettää kovaa, ei kaihda huumeita ja tätä ei esitetä pahemmin positiivisessa kontekstissa. Ja pariinkin otteeseen on Rick osoittanut suorempaa itsetuhoisuutta. Mikään jakso ei esitä Rickin hahmon monipuolisuutta niin hyvin kuin "Auto-Erotic Assimiliation". Sarja on tarjonnut tähän joukon syitä, mukaanlukien syyllisyydentunto perheensä hylkäämisestä, aikaisemman elämän ja tekojensa tuoma väsymys elämään sekä tietysti galaksin mittakaavan ja ihmiselämän merkityksen tajuaminen siinä.

Tämä varsinkin on näkyvä teema sarjassa. Mortyn kautta sarja esittelee universumin loputonta laajuutta kaikilla tavoilla. Rick and Mortyssa galaksi on vailla rajaa, uusia planeettoja löytyy joka jaksosta ja jokainen on erilainen. Mutta tämän lisäksi Rickin teknologian avulla multiversumin ovet ovat auki, ja vaihtoehtotodellisuudet ja rinnakaisulottuvuudet lisäävät Rick and Mortyn maailman laajuutta. Rick on kaikesta kovin tietoinen, mutta Mortylle (ja Summerille myöhemmin) on pikkuhiljaa maailman laajuus paljastunut. Morty pian tajuaakin kuinka merkityksetön kosmisessa mittakaavassa hänen ja maan olemassaolo on. Jaksot kuten "Rick Potion #9" ja "Rixty Minutes"  käsittelevät tätä eksistentialistista kriisiä hyvin. Se asettaa koko maailman olemassaolon vakauden ja merkityksen vaakalaudalle, mutta myös vakuuttaa että vaikka ihmiselämä on loppujen lopuksi satunnaista ja suuressa kaavassa merkityksetöntä on siinä märehtiminen täysin turhaa ja elämästä pitää nauttia. Siihen myös sisältyy paljon kauneutta ja vakioita, jotka antavat lohtua maailman kaoottisuudessa ja sekavuudessa. Mortyn osa on toimia eräänlaisena järjen äänenä, ankkurina normaaliuteen ja selviämiseen. Morty on paniikissa, hän hermoilee ja hän nostaa esiin asioiden hulluutta. Hän kokee eksistentialismistista ahdistusta ja pelkää muuttuvansa ennemin tai myöhemmin Rickin kaltaiseksi, ja koittaa usein tuoda omaa humanistista mutta naiivia moraaliaan tilanteisiin vain nähdäkseen, että maailmankaikkeudessa kaikki ei toimi samalla tavalla.

GOODBYE MOON MEN

Kaikki tämä voi kuulostaa todella raskaalta, mutta Rick and Morty on kaiken tämän suhteen todella sulava ja osuva tavalla, joka tekee raskaammistakin aiheista todella helposti ymmärrettäviä ja mielekkäitä seurata. Toki Rick and Morty voi olla myös ahdistavaa tai epämiellyttävää seurattavaa, sillä vaikka vertasinkin sitä Simpsoneihin ja Futuramaan, on se huomattavasti näitä rankempi ja menee aikoinaan todella synkille asioille. Veri lentää, väkivalta on graafista ja rankkaa sekä fyysistä että psyykkistä. Nämä synkät aiheet voivat olla joillekin katsojille liikaa, ja en ole ihan itsekkään varma onko jokainen synkälle alueelle tehty matka välttämätön. Sarja on tehnyt maailmastaan sellaisen, että väkivalta tuntuu yhtä aikaa uhkaavalta että koomiselta. Tämä voi osittain heikentää tiettyjen dramaattisten kohtausten painoarvoa, mutta sarjalla on mielestäni myös yksi isompi ongelma, ja tämä on Jerry Smith, Mortyn ja Summerin isä ja Rickin vävy. Jerry on selkärangaton, valittava pelkuri ja raukka jota Rick kiusaa armotta ja tämän perhe vähättelee. Hän vähättelee puolihuolimattomasti perheenjäseniään, erityisesti vaimoaan Bethiä tämän uravalinnan suhteen. Jerry menestyy ainoastaan ympäristössä jossa väkivalta on ratkaisu tai missä hän voi hallita muita. En tiedä pitäisikö katsojan nauttia Jerryn saamasta henkisestä väkivallasta vai pitäisikö tätä sääliä, mutta itse en kykene luomaan juurikaan minkäänlaista tunnetta paitsi inhoa tätä kohtaan. Hänellä tosin on ainoana hahmoista pitkä, kahden kauden mittainen hahmotarina oman maskuliniisuutensa menetyksestä, joka kulminoituu absurdeissa mittasuhteissa jaksossa "Interdimensional Cable 2: Tempting Fate". Tässä hän kirjaimellisesti saa valita jatkaako hän munattomana perusjätkänä vai sanooko hän kerrankin vastaan kunnolla, mikä Jerryn tapaan päättyy siihen kuinka kaikki taas inhoavat häntä. 3. kauden alku on antanut ymmärtää että muutosta tähän on tulossa, mutta en usko että Jerry Smith on poistumassa sarjasta mihinkään ja tämän tulevaisuus huolettaa minua.

Kun Rick and Mortyn kolmas kausi alkoi yllättäen aprillipäivänä (dick move, Dan), olin jakson jälkeen hyvin hämmentynyt. Jakso oli ollut hyvä, todella hyvä. Yllättävä, surullinen, rankka, hauska ja täynnä scifi-hienouksia. Rick and Mortyn taso on yhtenäinen, ja ei ole montaa sarjaa joka on pitänyt yhtä korkeaa tasoa ja hyvää menoa päällä. Mikä on Rick and Mortyn salaisuus? Mitenkä se on niin hyvä, niin hauska ja koukuttava? Sen animaatio ei hahmodesignin lisäksi ole kovinkaan eläväistä tai erikoista, ääninäyttely on perusvahvaa tasoa joskin pariin otteeseen sama ääni kuuluu usealta eri hahmolta ja siinä ei ole pitempää tarinaa joka pakottaisi seuraamaan kuten monissa muissa sarjoissa. Rick and Mortyn vahvuus on sen inhimillisyydessä. Sen hahmot ovat uskottavia ihmisiä, ei karikatyyrejä. He ovat virheellisiä ja epätasapainoisia, mutta heidän elämässään on jotain mistä he välittävät. Morty kokee ja näkee kauheita asioita ja traumat näistä tapahtumista eivät katoa jaksojen välissä. Summer näyttää päällisin puolin kliseiseltä teinitytöltä mutta on myös monikerroksinen hahmo, Beth on tavoitteensa hyljännyt ja masentunut perheenäiti ja jopa Jerry koittaa pitää kiinni paikastaan perheen päänä. Ja Rick on hirveä ihminen joka tekee kamalia tekoja, mutta kaipaa perhettä ympärilleen. Jokainen  jakso on hauska ja täynnä vitsejä, mutta siihen kuuluu myös draamaa, oikeaa sellaista. Komedia on usein tapa käsitellä synkkiä teemoja ja kivuliaita asioita. Rick and Morty on täydellisessä tasapainossa sen komedian ja draaman kanssa, ja joka kerta kun tuntuu että jakso on pelkkää vitsiä, tiputtaa se jonkinlaisen pommin joka muistuttaa katsojaa hahmojen inhimillisyydestä. Scifi on täydellinen alusta kertomaan vahvan humanistisia tarinoita,ja Rick and Morty yhdistää tähän hyvän kirjoituksen, hulvattoman komedian ja filosofisen pohjan joka tekee siitä yhden parhaimmista moderneista tv-sarjoista joita on tehty.

Wubba lubba dub dub!

Atte T

PS.  Top 5-parhaat jaksot järjestyksessä:

5. Rick Potion #9 / Rixty Minutes
4. Close Rick-Counters of the Rick Kind
3. Auto-Erotic Assimilation
2. Total Rickall
1. Lawnmover Dog

Atte Arvostaa: Ghost in the Shell

Mikään ei saa internetin keskustelupalstoja ja kommenttiketjuja räjähtämään keskusteluun kuin sanat "whitewashing" ja "kulttuurillinen omiminen." Jos nämä ovat puheenaiheena, voi olla varma että piakoin kyseinen keskustelu menee rumaksi, syytteleväksi ja henkilökohtaisuuksiin. Yksi viime aikojen nimekkäimpiä aiheita tämän keskustelun tiimoilta on ollut juuri ensi-iltaan tullut Ghost in the Shell, ja sille annetut syytteet japanilaisten hahmojen valkopesusta. Syytöksiä on heitelty puolelta toiselta, vahvoja ja vähemmän vahvoja argumentteja jaettu, mutta konsensus on ollut saavuttamattomissa. Omasta mielestäni päähahmon nimen ollessa Motoko Kusanagi ja hahmon juurien ollessa niin vahvasti sidottuja sen syntymämaahan, olisi tämä ollut vähintäänkin reilu paikka antaa Hollywoodissa aliedustetuille aasialaisille näyttelijöille pääroolin ja kenties jopa elokuvasarjan johdettavaksi. Mutta tämä on valitettavasti nyt toiveajattelua, sillä elokuva on valmis. Millainen on lopputulos?

Ghost in the Shell

Elokuva:  Tulevaisuudessa, kybertekniikkaa on kaikkialla. Majuri (Scarlett Johansson) on tämän teknologian huipentuma, ihmisen aivot kyberneettisessä kehossa. Sektori 9:än palveluksessa hän metsästää hakkereita, kriminaaleja ja terroristeja. Uusin uhka kuitenkin iskee lähelle Majurin syntypaikkaa, Hanka Roboticsiin, tarkoituksenaan tuhota tämä korporaatio.

Niille jotka eivät tiedä, Ghost in the Shell perustuu Masamune Shirown samannimiseen mangasarjaan ja animaatioelokuvaan. Tämä sarja on lähes universaalisti rakastettu, innoittunut monia tekijöitä ja sitä pidetään (syystäkin) kyberpunk-genren merkkiteoksena. Tässä piilee osittain elokuvan ongelma; sen pinnalliset kortit on käytetty loppuun kymmenissä muissa, paremmissa elokuvissa ja sarjakuvan alkuperäinen syvällisyys ei ole missään nähtävillä. Ghost in the Shell on, ironisesti, vain ontto kuori alkuperäisestä. Visuaalisesti se on erittäin kaunis, yksityiskohtainen ja kohtaukset suoraan alkuperäisestä elokuvasta näyttävät huikeilta. Mutta jopa tämä visuaalisuus on köyhää paikkapaikoin, sillä vaikka kaupunki on upea, on se eloton ja sen kaduilla ei liiku juuri ketään. Täydet kadut täynnä elämää tuovat kohtauksiin tunnelmaa ja olisivat tehneet Ghost in the Shellin maailmasta edes hieman elollisemman tuntuisen.

Scarlett Johansson on  tämän hetken ja oman sukupolvensa parhaimpia näyttelijöitä, tätä ei käy kiistäminen. Hetket kun Majurin epäinhimillistä syntyperää ja olintilaa halutaan korostaa onnistuu Johansson näissä kertaheitolla. Hänen uniikin matala äänensä ja taidokas kehonkielen käyttö on prikulleen ja juuri oikea "epäinhimillisyys" paistaa hänestä. Tämä on hyvä, sillä hahmo joka hänelle on annettu ei ole kovinkaan moniulotteinen tai syvällinen. Käsikirjoitus ei anna hänelle juurikaan mitään merkittävää sanottavaa ja tunnettavaa, ja yksittäiset, syvällisiksi pohdiskeluiksi tarkoitetu kohtaukset tuntuvat irrallisilta. Pilo Asbaek suoriutuu ookoosti elämää isomman Batoun roolissa, mutta hän ei esitä hahmoa, vain kokoelmaa luonteenpiirteitä. Pääporukasta parhaiten tonttinsa hoitaa kuitenkin legendaarinen Takeshi Kitano päällikkö Daisuke Aramakina, mutta osa tästäkin johtuu vain Kitanon ainutlaatuisesta karismasta ja ulosannista. Elokuvan ainoa "fuck yeah" momentti on Kitanon käsissä, ja se tuntuukin aika siistiltä.

Suurin osa elokuvaa edeltävästä valkopesu-keskustelusta käsitteli Scarlett Johanssonia ja Majuria, mutta elokuvassa on myös toinen hahmo jonka rotu on jostain syystä vaihdettu japanilaisesta valkoiseen. Antagonisti Kuzea näyttelee  Michael Pitt, joka antaa Scarletin tapaan uniikin ja siistin roolisuorituksen, mutta tuntuu vielä enemmän häiritsevältä ja oudolta nimensä vuoksi. Elokuvan ns. "twisti" näistä hahmoista naurettavan ennaltanähtävä. Tämän lisäksi koko twisti on myös koko elokuvan huomioon ottaen jokseenkin huonolla maulla tehty. Hanka Roboticsin johtoportaassa pyörivät Juliette Binoche, Peter Ferdinando ja Michael Wincott antavat kaikki vuorostaan pelkistetyt ja yksiulotteiset roolisuoritukset. Majuria ja Kuzea juuri ja juuri lukuunottamatta kaikki hahmot ovat joko yksiulotteisia tai vain käymässä elokuvassa.

Japanilainen kulttuuri ja sen visuaaliset elementit ovat usein käytössä elokuvissa jotka haluavat antaa tulevaisuuden miljöölle erilaisen ja eksoottisen kuvan tai muuten vaan päästä irti länsimaalaisesta visuaalisuudesta. Usein näissä elokuvissa kuitenkin päähenkilöinä on yhä valkoiset hahmot, jotka ovat omaksuneet japanilaisen kulttuurin omakseen. Ghost in the Shell ei eroa tästä millään lailla, ja Kitanoa lukuunottamatta merkittävät japanilaiset hahmot loistavat poissaolollaan (teillä oli Rila Fukushima mukana ja teitte hänestä statistin, te hirviöt!) tai ovat lahdattavia pahiksia. Elokuvan näyttelijävalintoja olisi voinut jopa käyttää oikean, merkittävän sanoman kertomiseen, eli aasialaisen identiteetin tuhoamisesta ja korvaamisesta "kulttuurillisella vakiolla" eli länsimaisella. Mutta Ghost in the Shell on valitettavasti vain toimintaelokuva joka tiputtelee hauskoja ideoita (kuinka paljon ihmistä voi korvata kyberillä ennen kuin ihmisyys katoaa, mikä määrittää ihmisyyden jne) mutta ei tee näillä yhtään mitään. Se tiputtelee ideoita, teemoja ja maailmanrakennuksen palikoita, mutta koska mihinkään näistä ei tartuta uudestaan, jäävät ne vain yksittäisiksi koristeiksi. Kauniilla ulkokuorella varustettu Ghost in the Shell on visuaalisesti siisti ja hyvillä näyttelijöillä kuorrutettu toimintapätkä ilman, että sillä on mitään ajattelemista tai pohtimista aiheuttavaa sisältöä. Tämä voi riittää osalle, mutta mielestäni tämä alkuperäismateriaali olisi ansainnut paljon parempaakin.

Atte T
   

Ps. Mahdollisia Majurin näyttelijöitä: Rila Fukushima, Rinko Kikuchi, Karen Fukuhara. Ehkä oli vain loppujen lopuksi hyvä, että heitä ei raahattu tähän mukaan. Viikon päästä kukaan ei edes muista nähneensä Ghost in the Shellia.