maanantai 23. lokakuuta 2017

Coppolan Bram Stokerin Draculan monet puolet

Woof, mikä otsikko.

Kyllä, lokakuu on lopuillaan mikä tarkoittaa että Halloween on aivan nurkan takana. Tänä vuonna palaan aiheen pariin kolmen jutun muodossa, joista yhdessä palaan taas pelottavien sarjakuvien pariin....

Mutta tänään haluan puhua hieman vampyyreista. Olen sanonut kantani vampyyrileffoista aiemminkin; en ole genren suurin ystävä ja mielestäni ne ovat ylikäytettyjä ja aivan liian harvoin hyvin käytettyjä elokuvahirviöitä. Siinä sanassa on ehkä syynsä; minulle vampyyri on yhä elokuvien hirviö, ei traaginen sankari ja romanttinen supersankari. Dracula itse on minulle yhä keskeisin vampyyrihahmo, ja kukaan ei ole vielä saanut tehtyä täydellistä adaptaatiota Bram Stokerin alkuperäisteoksesta. Mutta yksi todella hyvä yritys on tehty, ja se kuuluu ehdottomasti parhaimpien vampyyrielokuvien joukkoon. Tänään puhumme Francis Ford Coppolan elokuvasta Bram Stoker's Dracula!


Irlantilaisen kirjailija Bram Stokerin alkuperäisteos Dracula ei ollut ensimmäinen vampyyritarina. Vampyyrilegendat kuuluvat lähes jokaiseen kulttuurin jossain muodossa, joskin itäisessä euroopassa nämä tarinat muistuttavat eniten nykyaikaista muotoaan. Dracula keräsikin paljon elementtejä kansantaruista, aiemmista vampyyritarinoista-ja kirjoista ja kiteytti näiden pohdalta definitiivisen version. Hän myöskin yhdisti ensimmäisenä Vlad III Tepesin eli Vlad Seivästäjän, romanialaisen kansansankarin ja sotasankarin vampyyritarinoihin. Draculasta tuli nopeasti koko genren merkittävin teos, ja tulevat vampyyritarinat sekä vampyyreja koskevat ideat ja ajatukset perustuvat Stokerin luomaan mytologiaan. Draculasta tehtiin sitemmin useita adaptaatioita; ensimmäinen nykypäivään asti selviytynyt sellainen on saksalainen Nosferatu: Eine Symphonie Des Grauens vuodelta 1922. F.W Murnaun ohjaama teos vaihtoi kaikkien hahmojen nimet ja yksinkertaisti juonta, koska ei saanut Stokerin leskeltä lupaa teoksen suoraan adaptaatioon. Nosferatu on aikansa tuote, mutta se on yhä toimiva ja karmiva elokuva. Huomattavasti tunnetumpi adaptaatio on Todd Browningin klassikko Dracula vuodelta 1931. Bela Lugosin Dracula on luultavasti Stokerin teoksen jälkeen merkittävin panos vampyyrimythokselle, tuoden seksikkyyden ja charmikkuuden hahmoon ensimmäisen kerran. Stokerin Dracula oli vanha ja ruma mies, karvanaamainen ja pitkäkynsinen hiippari joka yhdistettiin ennemin tauteihin (varsinkin sukupuolitauteihin kuten syfilikseen) kuin charmanttiin ulkomaalaiseen viettelijään. Seksikkyys oli puhtaasti subtekstissä, mutta Lugosi teki tästä vain tekstiä.



Alkuperäisteoksesta on tehty noin viisi suoraa adaptaatiota, mutta yksikään niistä ei ole onnistunut kirjan tunnelman siirtämisessä valkokankaalle. Stokerin kirjoitukselle ominainen viipyilevä, hiljalleen kasautuva kauhu on hyvin vaikea toteuttaa samalla lailla kuin kirjassa (David Fincher tai Denis Villeneuve voisi ehkä onnistua tässä), ja hahmomuutoksia tehdään alati adaptaatioihin. Enkä sano että Coppolan teos olisi mikään tarkin adaptaatio, nimestään huolimatta. Se seuraa tapahtumia tarkasti, mutta lisäsi ison romanttisen lisäosan ja subtekstin, paljon reinkarnaatioon liittyviä teemoja ja subtekstiä ja laajensi Draculan osaa tarinassa. Mutta tästä huolimatta ja tästä syystä....minä rakastan tuota elokuvaa! Bram Stoker's Dracula on minulle goottilaisen vampyyrikauhun mestariteos, joka kuitenkin on täynnä pieniä heikkouksia ja hämmentäviä valintoja, mutta mielestäni sen vahvuudet ja hyvät valinnat korjaavat nämä virheet. Seuraavaksi käyn läpi tämän elokuvan vahvuudet ja mitenkän Coppolan omat valinnat adaptaatiota tehdessä ovat vaikuttaneet lopputulokseen, hyvässä kuin pahassakin.

Näyttelijät



Tämä jakaa eniten mielipiteitä. Kukaan ei ole dissaamassa Gary Oldmanin tai Anthony Hopkinsin roolisuorituksia, ja Tom Waitsin Renfield on ehdottomasti elokuvan mieleenjäävimpiä hahmoja. Hopkinsiin ja Oldmaniin palaan myöhemmin, mutta aluksi on vuorossa Keanu Reeves ja Winona Ryder, kaksi näyttelijää joista pidän hyvin paljon. Reeves napattiin elokuvaan mukaan tämän suosion ollessa nosteessa 90-luvun alussa Bill & Ted-elokuvien ansiosta, ja hänen toivottiin vetävän varsinkin nuoria naisia katsomaan elokuvaa. Valitettavasti tämä on kuitenkin Reevesin uran heikoimpia kohtia. Jonathan Harker on todella pökkelö ja on vain kourallinen kohtauksia jossa hän antaa ulos uskottavaa tunnetta. Reeves itse on sanonut olleensa kuvausten aikaan todella väsynyt töiden määrästä, mutta mielestäni Reeves ei ollut lähtökohtaisestikkaan oikea valinta rooliin. Winona Ryder suoiutuu paljon paremmin, joskin hänenkin on vaikea kuulostaa englantilaiselta. Mina Harker on hahmona elokuvan monimutkaisempia; onko hän uskollinen rakkaalle Jonathanille jonka Dracula lumoaa, vai odotusten painostamana Jonathanin juokse ajautunut nainen, joka haikailee karismaattisen Draculan perään? Elokuva ei anna tästä selvää vastausta, ja tätä ei auta lainkaan reinkarnaation elementit tarinassa. Lopussa hän lähes vaihtaa puolta Draculan rinnalle, mutta lopulta hän kuitenkin surmaa omin käsin Draculan, eikä tämä loppu anna suoraa vastausta kumpaankaan kantaan tämän hahmon suhteen.



Gary Oldman sen sijaan on elokuvan parhaimpia puolia. Tämä oli hänen läpimurtonsa suureen suosioon, ja syystäkin. Oldman pistää kaikkensa peliin Draculana, ja vaikka hän näyttääkin välillä hieman höntiltä raskaan maskeerauksen takaa, on hän joka kerta uhkaava ja vaikuttava juurikin Oldmanin itsensä ansiosta. Alussa varsinkin hänen puhetavassaan ja kehonkielessään on jotain todella outoa, aivan kuten hän alati koittaisi muistaa mitenkä ihmisten kanssa puhutaan ja toimitaan- ja tämä on todella karmivaa. Dracula on yhdistelmä alkuperäisen teoksen hirviötä ja Lugosin viettelijää; hän on välillä todella hirviömäinen ja kuvottava, mutta yhtäkkiä hän on ilman paitaa ja kiharat hiukset hulmuavat olkapäille. Dracula on myös hyvin traaginen hahmo, mikä oli jokseenkin uutta tämän hahmolle. Hänen muutoksensa vampyyriksi ja tavoitteensa elokuvassa pyörii menetetyn rakkauden ympärillä, ja kuinka kirkko jota hän puolusti petti hänet. Tämä on kaukana Draculan alkuperäisestä tavoitteesta, eli Englannin valloittamisesta! Oldman näyttelee elokuvan aikana kolmea erilaista hahmoa; vanhaa ja rauhallista kreiviä, nuorekasta ja charmanttia ruhtinasta ja lopulta hirviömäistä ja kuvottavaa Draculaa. Gary Oldmanin Dracula ei ainoastaan ole hyvä roolisuoritus, vaan myös vampyyrigenren merkittävimpiä versioita ikonisesta hahmosta.

"BLOOD IS LIFE! BLOOD IS LIFE!"

Mutta Dracula ei ole minun suosikkihahmoni elokuvassa. Tämä paikka kuuluu Anthony Hopkinsin versiolle Abraham Van Helsingista. Hopkins on, sanalla sanoen, mahtava Van Helsing. Hän on lähes autenttinen versio kirjan enigmaattisesta ja höpsöstä tohtorista, joka muuttuu sekunnin sadasosassa vakavaksi ammattilaiseksi. Sori, Cushing, Jackman, Warner ja muut, Hopkins vie voiton parhaimpana versiona hahmosta. Hän kiinnittää katsojan huomio joka kerta, kohtaukset jossa hän huutaa kilpaa Draculan kanssa ovat yhtä tunteiden vuoristorataa ja lähes jokainen lause tämän huulilta on kultaa. Hän pukeutuu kuin kuningas, puhuu asioista suoraan ja toimii eikä vitkastele. Teräksinen mieli ja järkkymätön tahto, mutta kuten monet muut kaltaisensa hahmot, tämän hieman veltto ruumiinrakenne ja vanha ikä tasapainottavat tätä cooliutta hienosti. Van Helsingin hahmosta löytyy useita versioita, mutta Hopkins on ehdottomasti viihdyttävin ja tyylikkäin versio hahmosta ikinä.

"Ja, she was in great pain. Then we cut of her head and drove a stake through her heart, and burned it, and then she found peace!"

Hieno mies.

"Me olemme Jumalan hourupäitä, me kaikki!"


Ulkonäkö ja tunnelma



Tämä on Draculan ja Van Helsingin jälkeen elokuvan mieleenjäävin osuus. Bram Stoker's Draculan ulkonäkö on täysin uniikki, jopa oman genrensä mittapuulla. Coppola halusi tehdä koko elokuvan ilman tietokone-efektejä (CGI) vaan halusi käyttää elokvateollisuuden vanhempia menetelmiä kuten kuvauspaikalla tehtäviä efektejä ja kameraefektejä. Kun tuotantoon palkattu tiimi sanoi tämän olevan mahdotonta, Coppola erotti heidät ja palkkasi poikansa Roman Coppolan tekemään efektit. Lopputulos antaa elokuvalle hyvin vanhanaikaisen tunnelman, siirtäen katsojan itsensä vuosisadan vaihteen tilaan ja tunteeseen, kun 90-luvun tietokonegeneroidut efektit eivät ole koko ajan häiritsemässä. Päällekäisiä filmiotoksia, räjähteitä paikan päällä, valotuksia ja muuta käytetään yhteistyössä erittäin yksitysikohtaisen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen kanssa. Coppola pyysi visuaalisen puolen suunnittelijoita jokaisen valinnan kohdalla "menemään outoon suuntaan" ja lopputulos näkyy kankaalla. Aina Draculan haarniskasta Sewardin mielisairaalaan, Bram Stoker's Draculan ulkonäkö on iso syy sen uniikkiin tunnelmaan.



Ja tämä tunnelma on...hyvin vaikea määritellä. Siinä on elementtejä Hammer-elokuvien mässäilevästä hurmeesta, goottilaisen romantiikan melodramatiikasta ja Roger Cormanin kauhuelokuvien kuten House of Usherin tyylistä. Se on paikkapaikoin karmiva, mutta hetkessä se on taas hieman huvittava; paras esimerkki tästä on kohta missä Van Helsing tajuaa Lucyn sairauden olevan Draculan syy, ja Draculan manaama myrsky enteilee tämän viimeistä vierailua Lucyn luona- kohtaus on pitkään karmiva ja enteilevän paha, kunnes Van Helsing alkaa nauramaan kuin mielipuoli ja on koko tilanteesta enemmän innoissaan kuin kauhuissaan. Van Helsing on itseasiassa usein humoristinen katalysti kohtauksissa; Vampyyri-Lucyn menettäessä päänsä leikkaa elokuva suoraan Van Helsingiin syömässä punakkaa nautapaistia. En usko että nämä ovat täysin tahallisia valintoja, mutta pidän niistä; tarina on tietoinen tilanteen osittaisesta uskomattomuudesta ja on valmis pelaamaan tilanteita välillä hieman kevyemmän kautta. Tähän lisäksi elokuvan elämää suurempi draaman määrä ja jokaisen näyttelijän pyrkimus syödä ympäristöä dialogillaan niin paljon kuin mahdollista, on Bram Stoker's Draculan tunnelma yhtenäisen sekava paketti joka täydentää itseään niin visuaalisuuden kuin musiikinkin osalta.

Kenen haudataan tällaisissa vaatteissa lasiarkkuun? 

Tarina ja teemat



 Kuten aikaisemmin sanoin, alkuperäisteoksessa Draculan tavoite oli vallata Englanti ja terrorisoida sitä oman tahtonsa mukaan, aivan kuten hän teki Karpaateilla. Hän ostaa maata Lontoosta, luodakseen erillisiä paikkoja joissa piileksiä pitkin suurkaupunkia, ja Mina Harker ja Lucy Westenra ovat vain kaksi ensimmäistä paikallista uhria tällä matkalla. Tätä ollaan muutettu huomattavasti Coppolan elokuvassa, jossa Draculan tavoite pyörii lähes täysin Minan ympärillä, sillä tämä on Draculan muinaisen rakastetun Elisabethan reinkarnaatio eli uudelleensyntymä. Tämä valitettavasti tekee kirjan aktiivisesta Lucysta vain reagoijan. Hän ei ala itse selvittämään mitä Lucylle on tapahtunut ja mihin Jonathan on hukkunut, vaan alkaa vehtaamaan charmikkaan ulkomaalaisen kanssa ja on sitten yhtä yllättynyt kun hän tajuaa että tämä lumoava, susille puhuva ulkomaalainen on sama joka vangitsi Jonathanin ja tappoi Lucyn. Ja kuten aiemmin sanoin, elokuvan neutraali kanta siihen oliko Mina lumottu vai toimiko hän vapaasta tahdostaan ei auta tässä lainkaan.



Draculan merkittävimmat panokset genrelleen olivat kolme ideaa; vampyyrien perinteiset heikkoudet ja kyvyt, kauhu joka seuraa kotiin ja korruptoi sen ja vampyyrien yhdistäminen sukupuolitauteihin. Varsinkin jälkimmäinen on vahvasti esillä tässä elokuvassa, varsinkin kun Van Helsing esitellään pitämässä luentoa syfiliksestä ja muista "veneraalitaudeista". Vampyyrius on tartunta tai infektio, ja vereen liittyvä eroottinen tematiikka on iso osa vampyyri-mythosta. Kirjassa tämä on vielä tarkemmin linkitetty seksuaaliseen väkivaltaan, ja kohtaukset joissa Dracula juottaa vertaan Minalle on hyvin helposti luettavissa metaforana raiskaukselle. Tämä teema loistaa poissaolollaan elokuvasta, ja sen on on korvannut enemmän viettelykseen ja aikakauden pidättäytyvän kulttuurin rikkomiseen. Tämä on samaan aikaan hyvä juttu ja toisaalta taas ongelmallinen osa elokuvaa. Ensinnäkin, raiskaukseen ja muuhun seksuaaliseen väkivaltaan liittyvät teemat ovat hankalia käsitellä sulavasti ja alkuperäisteos ei ole mikään feminismin merkkiteos ja olisi vaatinut paljon työtä tehdä kontekstista hieman vähemmän inhottava. Mutta toisaalta tämä viettely-subteksti hankaloittaa Minan hahmoa ja poistaa tämän aktiivisen toimijan osan Draculan nappaamisessa. Toki Mina on se joka tappaa Draculan lopullisesti elokuvassa, mutta ennen tätä hän vain haikaili tämän perään ja koitti parhaansa hankaloittaa tehtävää. Sukupuolitautien subteksti heittää lisää kapuloita rattaisiin, varsinkin Minan juotua (omasta tahdostaan) Draculan verta ja tajuttuaan mitä hän teki hän huutaa "epäpuhdasta" isoon ääneen. Eli Dracula on viettelijä, joka haluaa Minan itselleen, ja samalla levittää omaa sairauttaan ympäriinsä, ja tappaa Lucyn koska hän oli sielä, ja Mina lankeaa tämän viettelyyn ja rakastuu Draculaan mutta samalla pitää tätä epäpuhtaana rakkautena ja inhoaa itseään, ja lopulta hän tajuaa että hän rakastaa Draculaa niin paljon että on valmis tappamaan tämän jotta tämä voi saada syntinsä anteeksi- WAU. Bram Stoker's Draculassa on paljon menossa, ja juurikin vaihtuvien teemojen ja näkökulmien takia on vaikea määrittää onko sen valinnat hyviä vain huonoja.



Olipas negatiiviset pari kappaletta. Jos tarinatasolla ja subtekstissä on kaikki näin sekavaa ja outoa, miksi sitten pidän tästä elokuvasta niin paljon?

Koska se ei ole helppo elokuva, ei millään tasolla. Näyttelijäsuoritukset ovat yliampuvia tai hämmentäviä mutta usein viihdyttäviä, erikoisefektit ovat suoraan 1930-luvulta yhdistettynä modernimpaan kuvaustyyliin, ja se on puvustettu kuin 1950-luvun Roger Corman-elokuva joka meni naimisiin viktoriaanisen muotikatalogin kanssa. Sen tarina on esitetty romanttisena melodraamana kaukaisesta rakkaudesta, mutta sen sisään on upotettu hyvin groteski sukupuolitauteihin liittyvä subteksti ja vahva hyvä tyttö/paha tyttö-tematiikka. Coppola oli sanonut elokuvan puku-ja lavastesuunnittelijoille "menkää outoon suuntaan" ja pois kaikesta turvallisesta, ja minusta tuntuu että Coppola seurasi itsekkin tätä ohjenuoraa. Bram Stoker's Dracula on outo elokuva, karmiva mutta romanttinen, hauska paikkapaikoin mutta taas toisaalta todella ongelmallinen aina välillä. Mutta se on outo elokuva tehtynä taidolla ja rakkaudella, kertoen erikoisen kirjan tarinan erikoisella tavalla. Ehkä joku päivä saamme täydellisen version alkuperäisteoksesta, jossa Mina Harker on se aktiivinen toimija joka hänen kuuluukin olla, jossa Dracula on vain vahva taustatekijä, ei päänäyttelijä ja tarinan kauhu kasautuu hetki hetkeltä ja käänne käänteltä, ahdistaen katsojia kautta maan. Mutta nyt voimme tyytyä tähän kauniiseen pieneen sekamelskaan, ja suosittelenkin tänä Halloweenina tutustumaan Francis Ford Coppolan Bram Stokerin Draculaan ja tämän moniin eri puoliin.

Atte T

Ps. Lucy koitetaan parantaa verensiirroilla, joka aikanaan oli uusi ja jännitävä lääketieteen ala. Hänen verensä on saastunut Draculan toimesta, ja ainoa tapa jolla hänet voidaan parantaa että jokainen tämän potentiaalisista aviomiehistä- Tri Seward, Quincey ja Lordi Godalming- valuttavat omaa vertaa tämän sisälle, palauttaakseen tämän puhtauden.

Ja kun ottaa huomioon, mihin kirja vertasi vampyyreita aiemmin....yeah.

2 kommenttia:

  1. Oijoi, nostalgiaa. Kuinkahan monesti elokuva tulikaan nuoruusvuosina katsottua... Paljastan myös semi-nolon teon yläasteelta: pidin äidinkielen tunnilla esitelmän vampyyreista, ja näytin referenssinä Lucyn kohtauksen xD Arvosanaksi tuli muistaakseni 9.

    Kirjan lukemisestakin tuntuu olevan jo pieni ikuisuus, kiitos siis tästä ja muistutuksesta! Jään uteliaisuudella odottamaan muitakin Halloween-postauksia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettaja varmaan arvosti sitä :P Hieno homma ja kiitoksia, toivottavasti saan ne ajoissa tehtyä vaan.

      Poista