Villiä hurjempi länsi- Taylor Sheridanin trilogia

Ei, valitettavasti tänään emme puhu Mel Brooksin komediaklassikosta. Tämänpäiväinen aihe on ainoastaan genrensä puolesta lähellä tätä, muuten olemme hyvin kaukana hauskuudesta. Tänää aiheenamme on Taylor Sheridan. Nimi ei välttämättä ole tuttu, mutta hän näytteli David Halea Sons of Anarchyssa. Tämän työn loputtua, Sheridan jatkoi elokuva-alalle käsikirjoittajana, ja kirjoitti kolmen elokuvan suoran, jonka kahdesta ekasta osasta olet ainakin saattanut kuulla:

Sicario (2015), Hell or High Water (2016) ja Wind River (2017). 

Sicario oli vuoden 2015 yksi kehutuimpia elokuvia joka oli monella vuoden parhaat-listalla, Hell or High Water jatkoi tätä traditiota ja ansaitsi Sheridanille parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden ja Wind River oli myös Sheridanin itsensä ohjaama. Tätä kolmikkoa ollaan kutsuttu Sheridanin temaattiseksi trilogiaksi, sillä vaikka näiden elokuvien tapahtumat, hahmot ja tilanteet eivät liity toisiinkaan mitenkään, jakavat ne yhteisen teeman ja kysymyksen sen takaa: millainen on moderni villi länsi? 

Nämä elokuvat ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia; Sicario on rikostrilleri, Hell or High Water on heist-leffa ja Wind River on kostoelokuva. Mutta ne ovat myös kaikki westernejä. Ja tiedän että osa teistä ehkä ajattelee "hei, eikös western tarkoita länkkäreitä ja inkkareita ja sen sellaista?" Kyllä, ja samalla myös ei. Western on kasvanut genrenä kuvaamaan myös elämää sivistyksen reunalla; tilassa jossa laki ja järjestys ovat häilyviä käsitteitä ja sivistys kosiskelee alati sivistymättömyyden tai vanhojen traditioiden kanssa. Logan ja Fallout ovat westernejä jotka sekoittavat mukaan myös supersankari-ja post-apokalyptisen tieteisfiktion elementtejä. Kotimainen esimerkki voisi olla Valkoinen Peura, jota voisi kuvailla Lappi-Westerniksi. 

Nyt kun termejä ollaan hieman selvennetty, voimme paneutua elokuviin itseensä.

Varoitus- tämä tulee käsittelemään spoilereita kaikista elokuvista, mutta jokaisesta vain omassa osiossaan.

Sicario- huumesodassa oikeus on häilyvää

Sicario on näistä kolmesta elokuvasta yhä paras, ja paljolti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Roger Deakinsin ansiosta Sicario eroaa ulkonäöltään ja tunnelmaltaan muista rikostrillereistä. Mutta myös Sheridanin armoton, kylmä ja synkkääkin synkempi tarina oli osa tätä menestystä. Sicario kertoo huumesodasta USA:n ja Meksikon rajan välillä, päähenkilönään Kate Macer (Emily Blunt) CIA:sta. Hänet otetaan mukaan operaatioon, jonka tarkoituksena on saada Arizonan puolelle toimintaansa laajentanut huumepomo Juarezissa kiinni. Mukana tässä operaatiossa on lakia ja moraalikäsityksiä armotta rikkova Oikeusministerön operatiivi Graver (Josh Brolin) ja hiljainen Kolumbialainen asiantuntija Alejandro (Benicio Del Toro), jotka saavat tuloksia aikaan. Katen etiikka ja käsitys laista on alati koetuksella, kunnes se lopulta murskataan lopullisesti; Graver ja Oikeusministerö ei välitä siitä, että huumekauppa loppuu, vaan että he voivat kontrolloida sitä. Ja Alejandro ei ainoastaan auta Kolumbialaisia huumekauppiaita ja USA:n hallitusta, vaan on myös omalla kostoretkellä huumeparoneja kohtaan.

Sicarion tekijät vihaavat kaikesta päätellen kaikkea huumesodan ympärillä, eikä ilman syytä. Kukaan ei ole oikeassa, ja pelkkä siihen osallistuminen millään tavalla tahraa sinut ihmisenä jotenkin. Graver on kiero ja hyväksikäyttävä psykopaatti, Meksikon ja liittovaltion poliisi ovat molemmat korruptoituneita ja Alejandro...Alejandro on hirviö. Häneltä tämä sota on vienyt kaiken ihmisyyden. Ja lopulta se tuhoaa myös Katen, joka ei elokuvan alussa ollut mitenkään optimistinen tai idealistinen. Hän oli jo valmiiksi hieman synkkä ja antisosiaalinen ammattilainen, ja elokuvan kuluessä hänestä katoaa kuitenkin usko systeemin toimivuuteen: Miksi uskoa siihen, mikä ei usko itse itseensä?  Laki, moraali ja järjestys eivät ole asioita joita ajatellaan näillä rajaseuduilla. Kuten Alejandro sanoo "Tämä on susien maa nyt." Vahvat syövät heikot. Elokuvan nimi, Sicario, tarkoittaa salamurhaajaa. Tämä ei tarkoita ketään vihollisista tai vastustajista, vaan päähenkilöitä. Sicariossa kukaan ei voita, sillä tilanne on jo voittanut kaikki muut. Kaukainen tulitus häiritsee Juarezilaista jalkapallopeliä vain hetken; koko elokuvan ajan kaukainen tuliaseiden nakutus on kaikunut taustalla. Tämä on normaalia.

  Hell or High Water- oikeus pitää hankkia itse

Hell or High Waterin ohjasi David Mackenzie, ohjaaja jonka filmografia ei ollut minulle tuttu ennestään mutta johon nyt haluan tutustua tarkemmin. Sheridan jatkaa samaa armotonta tarinankerrontaansa, eikä hänen koti-osavaltionsa Texas saa yhtään sen enempää armoa kuin Arizona ja Meksiko saivat. Kaksi veljestä, Toby ja Tanner Howard (Chris Pine ja Ben Foster) ovat pankkiryöstäjiä, jotka varastavat pieniä summia pienistä pankeista ympäri Länsi-Texasia. Heidän jäljillään on vanha Texas Ranger Marcus Hamilton (Jeff Bridges) ja tämän partneri Alberto (Gil Birmingham), koittaen lukea näiden kahden kevyttä rikoksen polkua. Veljesten suunnitelma on ovela; pankin yrittäessä riistää heidän kotitilansa, ryöstävät he rahaa samalta pankilta, pesevät sen kasinolla ja maksavat samalla rahalla pankille takaisin ja pitävät arvokkaan tilansa. Veljesten käytös ja matala profiili on pitää tämän kaiken kasassa, kunnes Tannerin aggressiivisuus ja pari väärää liikettä on viedä heiltä kaiken.

Millainen on Länsi-Texas nyt? Kuiva, kuuma ja armoton, ja tämä näkyy jokaisen sen asukkaan kasvoista ja habituksesta. Vanha mies joka tuo pankkiin ladosta löytämiä pennejä rahan toivossa, Tobyn ex-vaimon rähjäinen talo keskellä erämaata, trailer park- kylät, kipakka tarjoilija joka ei suostu antamaan lahjonta-tason tippirahoja poliisille, koska hän tarvitsee niitä velkaerän maksuun. Marcus pelkää eläkkeellä siirtymistä, koska hän menettäisi ainoan ystävänsä Alberton, jota Marcuksen rasistiset vitsit tuntuvat lähinnä ärsyttävän. Jopa vitsikkään tarjoilijan lausahdus ruokalistan muuttumattomuudesta on osa tätä teemaa; stagnaatio ja seisottuneisuus riivaa tätä maata, jossa köyhät pysyvät köyhinä sukupolvesta toiseen ja rasismi on pysyvä osa arkea. Kukaan ei ole onnellinen, kellään ei ole rahaa- mutta kaikilla on ase. Kun pyssyt alkavat lopulta laulamaan, ei Sheridan säästele ketään. Hell or High Waterissa ei oteta vankeja, eritoten Alberton kuolema on armoton ja kylmä, jopa Sheridanin mittapuulla. Lopussa on vaikea sanoa kuka voitti; Marcus ampui Tannerin, mutta Toby onnistui juonessaan ja rahat ja tila kuuluvat nyt tämän pojille. Mutta Tobyn kädet ovat myös veren tahrimat. Toby ja Tanner veivät rahaa upporikkailta pankeilta ja huijasivat heitä takaisin, sen jälkeen kun pankki ja öljy-yhtiöt olivat riistäneet Länsi-Texasin köyhiä asukkaita. Jos haluat oikeutta, on se hankittava itse.

Wind River- oikeutta ei ole

Okei, ennen kuin aloitan tarkemmin- jotenkin Sicarion ja Hell or High Waterin jälkeen Sheridan onnistui tekemään VIELÄ SYNKEMMÄN elokuvan. Teemat ovat rankkoja, joten varoituksen sana vielä; aiheena on raiskaus.

Wind River oli Sheridanin ensimmäinen isolle yleisölle julkaistu ohjaus, ja vaikka tämä onnistuukin ennakko-odotuksia paremmin ohjaajana, ei Wind River yllä ihan samalle tasolle kahden edeltäjänsä kanssa. Se on silti todella hyvä, erittäin synkkä ja aidon tuntuinen elokuva, ainakin osittain. Wind Riverin reservaatissa Wyomingissa löydetään kuollut nuori nainen, kaukaa erämaassa. Hän oli kuollut sään olosuhteisiin ja saamiinsa haavoihin, ja hänet oltiin raiskattu. Reservaatin metsänvartija Cory Lambert (Jeremy Renner) tunsi tytön ja tämän perheen, ja yhdessä heimopoliisin päällikön Benin (Graham Greene) ja FBI- agentti Jane Bannerin (Elizabeth Olsen) kanssa hän alkaa etsimään syyllistä. Jäljet johtavat niin tunnettujen pikkurikollisten kuin paikallisen kaivosfirman maille. Coryn oma tytär oli kuollut hyvin samanlaisten sattumien ympäröimänä, ja hänen osaltaan on kyse myös sulkeuman hakemisesta. Lopputulos on looginen paljastus, joka johtaa vain ihmisten kuolemaan ilman syytä. Kun kaikki osalliset ovat raatoina maassa sivullisten lisäksi, onko oikeutta olemassa? 

Wind River on ainoa Sheridanin elokuvista, joka perustuu löyhästi oikeisiin tapahtumiin. Sheridan on sanonut, että elokuvan tarinan takana on "tuhat oikeaa, samanlaista tarinaa reservaateista." Tämä aitous huokuu elokuvasta, varsinkin visuaalisuuden kautta. Wind Riverin reservaatti on kaunis sen kauheudessa, oli kyse sitten reservaatin karusta ulkomuodosta tai Wyomingin lumisista tasangoista. Mutta elämä reservaatissa on karua, ja harvat kauneuden hetket viedään heiltä juuri tämän kaltaisten rikosten takia. Wind River ei vieraannuta katsojaa raiskauksesta rikoksena, vaan tekee siitä pelottavan läheisen osan elokuvaa. Ja syy tälle on vähintään yhtä järjetön kuin tekokin; ei mikään. Teolla ei ollut motiivia, mutta se silti tuhosi uhrin elämän, tämän perheen elämän, ja useiden sivullisten elämän tilanteen lopussa karatessa käsistä. Ja kaiken syynä on reservaattien elämän tila; resursseja ei ole paljoa, vaihtoehtoja elämässä ei ole, eikä ketään kiinnosta. Huumeet, alkoholi ja rikollisuus rehottaa tämän takia, FBI:ta ei kiinnosta reservaatin asukkaiden kohtalo ellei ole kysymys jostain todella vakavasta. Ulkopuoliset tahot rellestävät miten haluavat, ja alimiehitetty, toimintaluviltaan rajoitettu heimopoliisi ei pääse kaikkialle. Oikeus pitää hankkia aseen kautta, ja kun Cory ja Jane saavat tekijän kiinni elävänä, ei Cory anna hänelle oikeuden tuomaa mahdollisuutta. Hän saa kuolla kuten kaikki muutkin, yksin kylmässä. Cory ja tytön isä Martin (Gil Birmingham, jälleen) ovat molemmat menettäneet tyttärensä, ja myöntävät kuinka tämä kosto ei auttanut heitä lainkaan. Oikeutta ei ole.

Sheridanin töistä voi löytää kaksi yleistä kritiikin kohdetta ja teemaa. Yhteiskunta lakeineen, systeemeineen ja moraaleineen ei auta kuin niitä jotka joko käyttävät sitä hyväkseen tai rikkovat sitä armotta. Sicarion osallinen oikeusministerö, Hell or High Waterin vampyyrimainen pankki-ja öljykonserni ja Wind Riverin välittämätön liittovaltio ja alimiehitetty heimopoliisi- ainoa tapa hankkia se mitä tarvitaan ja halutaan on väkivallan kautta. Tämä ei ole sinänsä mitään uutta elokuvissa, mutta kyse on siitä mitenkä se näytetään. Sheridan ja ohjaajat näyttävät tämän kauheana todellisuutena, tuomiten kaikki osalliset. Me saatamme iloita, että Tobyn perhetila pysyi suvussa ja tämän pojat eivät ehkä joudu elämään samanlaisessa kurjuuden kierteessä, mutta samaan aikaan....yli viisi ihmistä menetti henkensä tämän tulevaisuuden takia. Huumekauppa Arizonassa tulee tyyntymään, mutta Juarez ei muutu mihinkään ja huume-teollisuus jatkaa toimintaansa, mutta tällä kertaa sielä missä Yhdysvallat haluavat sen jatkuvan. Näillä elokuvilla on nimellisesti onnellisia loppuja, mutta todellisuudessa on kyse vain todellisuudesta, ja millaista helvettiä elämä USA:n reunoilla on. 

Taylor Sheridan

Toisekseen, Yhdysvallat itsessään ovat loputon ongelmien lähde alkuperäisasukkaille. Tämä sanotaan lähes suoraan Sicariossa:

Fausto Alarcon: "Luuletko että miehet jotka lähettivät sinut ovat sen parempia? Mistä luulet meidän oppineen tämän bisneksen?"

Hell or High Waterissa:     

Alberto: "150 vuotta sitten, tämä kaikki oli esi-isieni maata. Kaikki mitä näet, kaikki mitä näit eilen. Kunnes näiden mukavien ihmisten iso-isovanhemmat veivät sen meiltä. Nyt se viedään heiltä."

Ja Wind Riverissa:

Cory: "Tamis-kansa pakotettiin tänne, jääden vangiksi vuosisadan ajaksi. Lumi ja hiljaisuus on ainoa asia mitä heillä enään on."

Wind River varsinkin vetää tässä pisimmän korren, lopettaen elokuvansa synkkään faktaan. Yhdysvaltojen hallitus kerää ylös statistiikkoja kadonneista ihmisistä. Reservaattien asukkaista tätä ei kerätä. Me emme tiedä kuinka monta kadonnutta natiivia naista ja tyttöä on kadonnut ja ei olla löydetty. Koska yhteiskunta ei suurimissa osin välitä alkuperäiskansoista tai heidän ongelmistaan. Tämä on fakta sekä Yhdysvalloissa  että muualla maailmassa, myös Suomessa. Taylor Sheridanin elokuvat eivät ole virheettömiä; varsinkin Wind Riverin tarina ontuu hieman, ja Jeremy Rennerin rooli tuntuu enemmän kuin vähemmän vanhanaikaiselta "white savior" -arkkityypiltä, jonka olisi helposti voinut välttää roolittamalla alkuperäiskansoihin kuuluva näyttelijä kuten Adam Beach tai Eugene Brave Rock. Mutta Sheridanin näkemys nykyaikaisesta villistä lännestä on rohkea, armoton ja ajankohtainen, nostaen esiin oikeita ongelmia näiltä seuduilta ja kuinka ne ovat joko joutuneet regressioon ja vaipuneet kohti hurjempaa aikaa, tai aika ei ole ikinä vienyt niitä nykyaikaan. Väkivalta ja rikos ovat ainoat tiet jonka Sheridanin maailma tarjoaa ratkaisuksi, ja nämä ei ikinä paranna asioita. Huumesota on hirvittävä, köyhyys ja aselait ajavat ihmisiä pahoihin tilanteisiin ja elämä reservaateissa on raskasta. Sheridan ei keksi mitään päästään, hän vain korostaa olemassaolevia ongelmia. Villi länsi elää, ja se on hurjempi kuin luuletkaan.

Atte T¨

PS. Jos tämä teksti miellytti, suosittelen vilkaisemaan samanlaista tekstiä jonka tein yhdestä tekijästä elokuva-alalla, tässä tapauksessa ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Blomkampista. Bäm.

PPS. Sicarion soundtrackin teki Johan Johansson (Arrival, mother!), Hell or High Waterin ja Wind Riverin Nick Cave ja Warren Ellis. Sheridanin leffoissa on myös poikkeuksetta hyvät musat.

Atte Arvostaa: Molly's Game

Tänään on vuorossa erikoinen herkkupala. Yksi suosikki käsikirjoittajistani ikinä on Aaron Sorkin, mies josta monella on erilaisia mielipiteitä, joskin hän on yhä yksiä arvostetuimpia nimiä alalla. Few Good Men, The West Wing, The Newsroom, Social Network- miehen resume puhuu puolestaan, niin hyvässä kuin pahassa. Ja nyt, Sorkinin esikoisohjaus elokuvien saralla sai ensi-iltansa, jatkaen tämän käsikirjoittamien elokuvien hengessä elämänkertatarinalla:

Molly's Game

Laskettelija Molly Bloomin (Jessica Chastain) jouduttua uran päättäneeseen onnettomuuteen, täytyy hänen etsiä uusi ura itselleen. Mahdollisuus tulee Dean Keithin (Jeremy Strong) palkattua tämän mukaan pyörittämäänsä underground-pokeriluolaa, jossa näyttelijät, bisnesmiehet ja muut julkkikset pistävät rahaa palamaan. Summat nousevat, panokset kasvavat ja leveä elämä odottaa, mutta onko tämä Mollyn peli, vai jonkun muun?

Tämä on Sorkinia, yksinkertaisesti sanottuna. Sorkinin tyyliin kuuluva salamanopea dialogi, ovelat kielikuvat, monologit ja yllättävät tunnelmanvaihdokset ovat kaikki mukana. Se myös kantaa joitain Sorkinin ongelmista, mutta nämä eivät haittaa kokonaisuutta liikaa. Molly's Game on hauska ja erittäin mukaansatempaava elokuva, ja oiva ohjausdebyytti Sorkinilta. Mielenkiintoisesti Sorkinin trademark "walk and talk" loistaa poissaolollaan, mutta elokuva käyttää sitäkin enemmän kertoja-ääntä, mikä oli aluksi hieman yllättävä mutta lopulta varsin toimiva ratkaisu. Ja kun puhujaääni on Molly itse, painottuu elokuvan näkökulma vahvasti esiin; tämä on Mollyn tarina, ei roskalehtien tarina.  

Sorkinin dialogi ei ole helpointa mahdollista kokeneellekkaan näyttelijälle, mutta Jessica Chastain ja Idris Elba suoriutuvat tästä täydellisesti. Chastain on loistava Molly Bloomin roolissa, ja tämän kylmyydestä ja lievästä ihmisvihasta huolimatta Bloom tuntuu samaistuttavalta ja tämän toivoo onnistuvan yrityksissään. Elba puolestaan näyttelee tämän juristia Charley Jaffeyta, ja tämän ja Bloomin kahdenkeskeiset juttutuokiot olivat elokuvan parhaimpia osuuksia, ja Elba ja Chastain pelasivat todella hyvin yhteen. Elba myöskin saa pitää mittavan monologin, joka on kohtauksena täydellinen yhdistelmä hyvää näyttelijää ja loistavasti kirjoitettua dialogia. 

Michael Cera oli positiivinen yllätys elokuvassa. Hänen roolinsa, "Pelaaja X", oli stand-in monille hollywood-tähdille jotka pelasivat Mollyn pöydässä ja mahdollistivat pelien jatkumisen. Pelaaja X on yhdistelmä Tobey Maguirea, Leondardo DiCapriota ja Ben Affleckia, ja itse huomasin Ceran kanavoivan juurikin Affleckia paljon, mikä oli hyvin mielenkiintoinen valinta. Cera on hyvä näyttelijä joka on hiljalleen pääsemässä irti omasta vanhasta imagostaan, ja hyvä niin. Kevin Costner puolestaan kantaa loppupuolella elokuvan sydäntä mukanaan Mollyn vieraantuneena isänä Larryna, ja jälleen on teksti ja näyttelijä yhdistetty lähes täydellisesti. Chris O'Dowdin roolisuoritus yllätti myöskin hyvin rauhallisena ja hieman vähemmän yliampuvana versiona itsestään.

Aaron Sorkinia on jo kauan kiinnostanut self-made-julkkikset; Social Network ja Steve Jobs molemmat kertoivat kahdesta hyvin menestyneestä miehestä, jotka eivät pelänneet menestyä hinnan kasvatessa kuinka korkeaksi tahansa. Molly's Game on luonnollinen jatko tälle sarjalle, sillä Molly Bloom jakaa paljon yhteistä Zuckerbergin ja Jobsin kanssa; hän näkee tien menestykseen ja rikkauteen, ja hän seuraa sitä häivähtämättä. Molly's Game kuitenkin kärsii hieman siitä samasta ongelmasta josta moni Sorkinin teos kärsii, eli naisten ongelmat usein pyörivät miesten ympärillä. Molly's Game on hyvä elokuva, joka pitkästä kestostaan huolimatta pysyy tiivinä pakettina koko ajan, Chastain ja Elba antavat todella vahvat ja mukaansatempaavat roolisuoritukset ja leikkaus ja kuvaus on ihan toimivaa. Jos pitää Sorkinin nopeasta, pomppivasta dialogista, pokerista ja vahvoista yrittäjähenkisistä päähenkilöistä jotka eivät osaa lopettaa ajoissa, on Molly's Game varma paketti. 

Atte T

Modernin fantasian tila- Fantasian jäljillä, osa 3

Ja nyt, viimeinen osa. Tämän tekemisessä on kestänyt aivan liian kauan aikaa, ja toivon että pääsisin taas hieman tiuhempaan tahtiin kiinni näiden tekstien kanssa. Toisaalta, jos te lukijoina pidätte tällaisista hieman isommista kokonaisuuksista, sanokaa ihmeessä ja katson mitä voin asialle tehdä.

Nyt, konkluusio.

(Post)Moderni fantasia ja Thermian argumentti

Moderni fantasia on, lähtökohtaisesti, hieman huono termi tähän. Taru Sormusten Herrasta, Narnian Tarinat ja muut tämän aikakauden fantasiateokset ovat modernia fantasiaa. Esimerkit joita käytän tässä kategoriassa, Noituri ja Tulen ja Jään Laulu- kirjasarjat, kuuluvat kuitenkin yleisen käsityksen mukaan tähän kategoriaan. Itse kuitenkin kutsuisin näitä enemminkin postmoderniksi fantasiaksi, niiden sisännöllisen luonteen takia. Postmodernin kirjallisuuden (ja sarjakuvan) ideaan kuuluu vanhojen ideoiden ja perinteiden dekonstruktio tai sen esittäminen modernissa kontekstissa. Nopeaa sarjakuvaesimerkkiä; Brightinkin käsikirjoittanut Max Landis teki postmodernin sarjakuvan Teräsmiehestä nimeltä Superman: The American Alien, jossa Clark Kentin nuoruus Smallvillessa esitetään modernissa uudelleentulkinnassa, enemmän päivitettynä 1990-2000-luvun tyyliin. Samaan tapaan, Tulen ja Jään Laulu sekä Noituri ovat postmodernia fantasiakirjallisuutta, tuoden uutta näkemystä vanhoihin ideoihin.

George R. R. Martinin Tulen ja Jään Laulu on fantasiataru yhdistettynä historiaan sekä historialliseen kontekstiin. Sen yhtäläisyydet ruusujen sodan Englantiin ja sen hovin henkilöihin on nähtävissä, sen eri kulttuurit ja suvut peilaavat historiallisia faktioita; Pohjoisen suvut edustavat Skotlantia ja Irlantia, Dorne on maurien hallitsema Espanja sen kultaisina vuosina ja kaukaisen idän khalit ovat kultaisen Ordan kaaneja. Yhdistämällä fantasian fiktioon ja mahdollisuuksiin historiallista raakuutta ja epäreiluutta, luo Tulen ja Jään Laulut viihdyttävän ja sitovan tarinan, joka on eskapismin reunalla, pitäen silti lukijan jalat maassa. Andrzej Sapkowskin Noituri-tarinat ovat taasen hieman enemmän lennokkaita, mutta muistuttavat yhä oikeaa maailmaa. Yhtäläisyydet keski-aikaisen/varhaisrenesanssin Puolan kanssa ovat huomattavat, joskin mukaan on heitetty haltioita, kääpiöitä, maahisia ja kymmeniä muista fantastisia olentoja, sekä tietysti noiturit. Varhaiset Sapkowskin tarinoista olivat dekonstruktioita klassisista eurooppalaisista saduista; Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä on tarina kostonhimoisesta naisesta riivaajansa perässä, Kaunottaren ja Hirviön titulaarinen hirviö on epävarma oman kirouksensa ehdoista ja Tittelintuuren sopimusta esitetään universaalina lakina jota ei pääse pakoon. Tämä ja myöhemmin tästä kaikesta kasvanut laajempi taustajuoni pitävät lukijan mukana yllätysten ja subversioiden kautta. Nämä ovat molemmat todella hyviä fantasiasarjoja, jotka ovat innostaneet uusia yleisöjä genren pariin.

"Rahaa, naisia ja hieno linna; mitä muuta oikein tarvitsenkaan?"

Tällaisen fantasian yksi heikkous on se, että kun se imee vaikutteita keski-ajan euroopasta, se ei anna paljoa pelivaraa monimuotoisuuden ja diversiteetin suhteen. Syy tähän on yksinkertainen; meidän kuvamme keski-ajasta on usein vääristynyt, syntynyt ajatuksesta että monikulttuurisuus on moderni keksintö. Ajatus rodusta ja etnisyyksien eriarvoisuudesta juontaa juurensa Carl Linneauksen teokseen Systema Natura (1735), jossa hän luetteli etnisyyden taksonomiseen järjestelmäänsä, synnyttäen biologisen rasismin. Tästä tuli nopeasti hyvin suosittu ajatus, ja on sitemmin innoittanut rasisteja kaikkialla, aina Ku Klux Klanista natseihin. Valistusajalla esitetyt ideat vaikuttivat myös taiteeseen sen kaikissa muodoissa; romantiikan ja uusgotiikan ottaessa alaa, alkoi keski-aikaa kuvastava romanttinen taide yleistyä ja Linnaeuksen idea valkoisten ihmisten paremmuudesta oli mukana. Kansojen juuret ohjattiin yhä enemmän keski-ajan romanttiseen ideaan. Keski-aikainen taide ja moderni historiantutkinta on alkanut kumoamaan tätä näkemystä Euroopasta vain valkoisten ihmisten kansoittaman paikkana. 

Heiliger Mauritius, Hans Krell (1550)

Noiturin ja Game of Thronesin (sarjan enemmän kuin kirjojen) suuntaan esitetty kritiikki on siis se, mitenkä se kuvastaa tätä keski-aikaista mielikuvaa. Westeros on koostuu täysin valkoisista ihmisistä, ja värilliset väestöt elävät joko barbaarisina valloittajina tai orjina ja orjakauppiaina, ja naisen asema on yleisesti surkea. Noiturin maailma on myöskin hyvin yksipuolinen samalla tavalla, joskin sen high fantasy-asetelma antaa naisille enemmän pelivaraa tarinassa. Tätä kritiikkiä koitetaan aktiivisesti kumota sanomalla, että tämä oli normaalia keski-aikaisessa euroopassa, jota kyseinen teos kuvastaa fantasialla kuorrutettuna. Tubettaja Dan Olson kutsui tätä argumenttia Thermianin argumentiksi, viitaten scifi-leffa Galaxy Questiin, jossa olevat avaruusolennot, thermialaiset, uskovat fiktion olevan sama asia kuin historia. Vähemmän uhritetun naisaseman näkeminen Westerosissa tai värillisen väestön olemassaolo Pohjoisissa Kuningaskunnissa ei olisi epärealistista, koska sarjat eivät ole historiallista fiktiota. Se ei riko mitään maailman sisäistä rakennetta, sillä tekijä voi hallita maailman sisäistä rakennetta miten haluaa.

Pathfinder, Dragon Age ja fantasian ilot

Onpas nyt kauhean negatiivista näkemystä ollut. Ei huolta, on minulla positiivisuuttakin. Vaikka moderni fantasia osittain seuraa yhä tolkienilaisen fantasian polkuja, on se myös tuonut paljon uutta siihen, ja laajentanut fantasian skaalaa sen suhteen kuka siitä voi nauttia. Paizo Publishingin roolipeli Pathfinder ja sen luoma fantasiamaailma Golarion on hyvin klassinen monellakin tapaa; sen tarkoitus on yhdistellä pulppia, high fantasya ja ns. "grimdarkkia" fantasiaa toisiinsa. Haltioita metsissä, kääpiöitä vuorten uumenissa, mutta myös nimettömiä entiteettejä tähtien välissä ja "planetary fantasy" henkistä scifin ja fantasian yhdistelyä. Se on myöskin muokannut tummaihoiset Drow-haltiat enemmän sini-ihoisiksi, siirtyen yhä kauemmaksi niiden ongelmallisesta perinnöstä. Pathfinder ei piilota vähemmistöjä rotujen taakse, tai kuvasta maailmaansa yhdenvärisenä. Kymmenet eri etnisyydet ovat edustettuna pelissä kulttuurillisten välikäsien kautta, imien yleispääomasta monimuotoisuutta fantasiaansa ottamalla värilliset väestöt mukaan peliin kunnolla; qadiralaiset ovat arabimaiden kulttuureista mallinnettu, kaukaisessa Tianissa on kymmeniä eri etnisyyksiä kuten Aasiassa oikeasti, varisialaiset, kuten romanit, ovat asuttaneet maita ympäri Golarionia ilman yhtä kotimaata ja niin edelleen. Mutta nämä kansat eivät vain jökötä rajojensa takana, vaan aikoja sitten nämä kulttuurit ovat alkaneet sekoittumaan keskenään globaalin kaupan kautta. Pelaajat ympäri maailman voivat löytää itsensä pelistä, ja tämä rikastuttaa fantasian tuomaa kokemusta.

Jos pelit ei kiinnosta, Pathfinderia löytyy sarjakuvamuodossakin!

Toinen esimerkki tästä on Biowaren kehittämä videopeli Dragon Age ja sen maailma Thedas (THE Dragon Age Setting, get it?) on panostanut peli peliltä yhä enemmän monimuotoisuuteen. Vaikka sen tapa käyttää Noiturin tapaan haltioita paraabelina juutalaisia kohtaan on hieman hämmentävä, välttää se pahempia sudenkuoppia tämän suhteen. Sen suurin rikkaus on kuitenkin eri seksuaalivähemmistöjen esittämisessä. Ensimmäisestä pelistä lähtien pelaaja on voinut valita pelaavansa hahmoaan eri seksuaalisen orientaation kautta, joskin silloin kaikki romantisoitavat kumppanit olivat biseksuaaleja, eli vaihtoehto oli olemassa myös heterosuhteeseen näiden kanssa. Myöhemmät pelit, varsinkin Dragon Age Inquisition, on ottanut vain uusia askeleita eteenpäin tämän suhteen. NPC- kumppaneista löytyy eri LBQ-hahmoja edustettuna hyvin, ja sitten on tietysti fanisuosikki Cremisius "Krem" Aclassi, transgender palkkasoturi joka sai monet pelin fanit toivomaan, että tulevissa Dragon Age-peleissä Kremin kaltaiset hahmot voisivat olla romantisoitavia, tai valinta omasta sukupuolesta olisi pelissä itsessään laajempi. Myös Pathfinder on ottanut tämän suhteen aloitetta; yksi pelin ikonisista hahmoista Shardra Gelt on transgender kääpiöshamaani, ja pelin valmisseikkailuista löytyy lisää vastaavia esimerkkejä.

Smooth Kreminal

Tästä pääsemmekin siihen, miksi ihmiset nauttivat fantasiasta. Tähän varmasti monia syitä- se että massat ympäri maailman rakastavat Game of Thronesia, joskin eivät muuten välitä fantasiasta kielii tästä- mutta yksi ja varmasti ilmeisin on eskapismi. Eskapismi on todellisuuspakoa, ja fantasian tapauksessa se tarkoittaa pakoa enemmän taianomaiseen tai fantastiseen maailmaan, johonkin joka tuntuu hieman paremmalta tai jännittävämmältä kuin oikea maailma. Tämä ei tarkoita vain iloisuutta ja autuutta. Terry Gilliamin sanoin: "Fantasy isn't just a jolly escape: it's an escape, but into something far more extreme than reality, or normality. It's where things are more beautiful and more wondrous and more terrifying. You move into a world of conflicting extremes." Fantasia voi tarjota hyvin erilaista jännitettä, ja sen tyyli heilahtelee romantiikasta (Haltiamaan Kuninkaantytär) enemmän realistiseen (Solomon Kane) tyyliin. Lennokaampi high fantasy kuten Taru Sormusten Herrasta voi kuitenkin olla liian kaukana todellisuudesta, poistaen peilimäisen efektin varsinkin vähemmistöiltä, jotka eivät näe itseään fantasiassa kuin korkeintaan vihollisena. Siispä fantasia, joka ottaa huomioon värillisen väestön ja seksuaalivähemmistöt on fantasiaa, joka enemmän kuvastaa oikeaa maailmaa ja tarjoaa kaikille mahdollisuuden eskapismiin.

coming soon to a theater near you

Eikös tämän pitänyt kertoa Brightista?

Kun ensimmäisessä osassa alustin tätä koko eepposta Brightin kautta, ja kuinka tämän tarkoitus oli kertoa mitenkä se omalta osaltaan epäonnistuu fantasiassa. Mitä sitten on epäonnistua fantasiassa? Mikä on fantasian tarkoitus? Miksi ihmiset pitävät fantasiasta, ja voiko fantasia palvella samanlaista tarkoitusta scifi- eli tarkastella todellisuutta metaforan linssin lävitse? Monille fantasia ei voi palvella samaa tarkoitusta kuin scifi, koska se on luonnostaan romanttisista ja taaksepäinkatsovaa, siinä missä scifi on enemmän modernia ja katsoo eteenpäin. Olen samaan aikaan samaa että eri mieltä. Kyllä, scifin on paljon helpompi käsitellä moderneja teemoja, varsinkin teknologiaan liittyviä pelkotiloja, kuin fantasian. Fantasia voi kuitenkin käsitellä hyvin erilaisia teemoja. Yksi parhaimmista fantasiaelokuvista ikinä The Pan's Labyrinth on tarina nuoresta tytöstä, joka seuraa muinaisen faunin ohjeita löytääkseen todellisen kotinsa. Se on myös tarina sodasta ja eskapismista itsessään; fauni ja taiallinen maailma on luultavasti vain nuoren Ophelian päässä, ainoa tapa paeta kauhua joka on Francon ajan Espanja sisällisodan aikana. Guillermo Del Toron seuraava elokuva, Shape of Water, on myös fantasiatarina joka kaiken kuulemani perusteella on samaan tapaan elokuva jostakin,käyttäen fantasiaa sosiaalisen kommentoinnin välineenä.

Paras. Fantasiaelokuva. Ikinä.

Bright epäonnistuu fantasiana, koska se on ottanut mukaan kaikki sen vanhat virheet ja ei tuonut mitään merkittävää tai uutta tasapainottamaan tätä. Se pohjaa paljon Tolkienilaiseen fantasiaan- sen taustatarina käytännössä on se, että Taru Sormusten Herrasta  kaltainen tarina on historiallinen fakta, ja se määrittelee eri rotujen asemia yhä tänä päivänä- Haltiat ovat rikas 1% ja örkit ovat päähänpotkittu vähemmistö joka elää slummeissa. Toisekseen, ilmeinen: Bright käyttää klassisia fantasiarotuja kertoakseen tarinan, jonka keskeisimpiä teemoja on juurikin rasismiin ja vähemmistöihin liittyvät kysymykset. Oikeiden vähemmistöjen ongelmat loistavat poissaolollaan, ja luultavasti hyvä viesti kaiken tämän sisällä katoaa sotkettujen metaforien ja huonojen ratkaisujen verkkoon. Bright hyväksyy poliisiväkivallan ja antaa huonon kuvan vähemmistöistä työympäristössä. Kolmannekseen, se ei käytä edes omaa mielenkiintoista perusideaansa kovin hyvin. Fantastisia rotuja nykypäiväisessä kontekstissa on toiminut roolipeleissä hyvin (Shadowrun), ja ideasta voisi repiä vaikka minkälaista vitsiä tai visuaalista iloittelua ulos, mutta ei. Siinä on vain kaikkien haluama mcguffin, kohtalon valitsema valittu ja musta ruhtinas jolla ei ole mitään tekemistä minkää kanssa. Brightin keskiössä on vain örkit ja niihin kohdistuva ja paljolti elokuvan tekstin oikeuttama rasismi ja Will Smithin örkkejä kohtaan rasistinen poliisipäähenkilö. Bright on kokoelma syitä, minkä takia ihmiset pitävät fantasiaa seisottuneena ja tympeänä genrenä. 

*hhngnghghhggn*

Ja tämän takia se syö minua. Minä rakastan fantasiaa. Fantasia on parasta. Scifi, supersankarit, kaijut, samurait, agenttifiktio ja heist-leffat ovat kaikki todella hienoja genrejä joista nautin, mutta fantasia on yhä minun ensirakkauteni. Ja fantasian ystävänä on harvinaista saada oikeasti hyviä tuotteita tämän genren osalta. Jokainen Pan's Labyrinth, Hellboy, Avatar: The Last Airbender, Legend of Korra, Elder Scrolls V: Skyrim, Dragon Age, Last Flight, Tulen ja Jään Laulu, Noituri ja Terry Pratchettin kirjoista on aina muistutus siitä kuinka hyvää, kuinka sitovaa, kuinka innostavaa ja kuinka ajatuksia herättävää fantasia voi olla. Se ei ole pelkkä höttöisen eskapismin genre, jossa vanhat arvot ja samat juonikuviot kiertävät. Se on tapa tarkastella ihmisiä (Hellboy), historiaa (Tulen ja Jään Laulu), uskontoa (Dragon Age Inquisition), politiikkaa ja aatteita (Skyrim ja Legend of Korra), yksimielisyyttä ja suostumusta (Last Flight) ja hirvittävää todellisuutta, josta vain fiktio voi antaa jonkinlaisen pakotien pois (Pan's Labyrinth). Minä haluan nähdä fantasiaa, joka käyttää genrensä vahvuuksia kertomaan tarinan joka saa minut ajattelemaan, joka ei vilifoi tai ylenkatso vähemmistöjä ja joka imee minut toiseen maailmaan. Ei pehmeää satuun tai utopistiseen fiktioon, vaan johonkin joka on erilaista mutta tuttua, kaunista mutta kauheaa, aitoa mutta samalla...fantastista.

Atte T

  

Tolkienin ongelmallinen perintö- Fantasian jäljillä, osa 2

Toinen osa katsaukseeni fantasiagenren parissa on täällä. Ennen kuin jätätte tämän lukematta otsikon tai aiheen takia, antakaa minun sanoa sananen: minä rakastan fantasiaa. Jos se ei ole tullut selväksi tähän mennessä erinnäisten puolustuspuheideni tai hyvin armeliaasta Warcraft-arvostelusta, niin sanon sen vielä kerran: Fantasia on se genre, joka minut on ajanut nörtteilyn pariin lopullisesti, ja kaikista spefin alalajeista fantasia on se, johonka en jaksa kyllästyä millään. Mutta kuten olen sanonut aiemmin- sinä voit kritisoida sitä mitä rakastat kovallakin kädellä. Se on vain tervettä tosiasioiden kohtaamista, ja kypsentää omaa suhdetta kritiikin kohteeseen.

Tämän sanottuani, aloitetaan.

Tolkienilainen Fantasia- kaiken alku

1937, J.R.R Tolkien julkaisi ensimmäisen Keski-Maahan sijoittuvan kirjansa. Hobitti- Eli Sinne ja Takaisin oli hyvinkin paljon aikaisempien vuosikymmenien lastenkirjojen ja satujen kuten Ihmemaa Ozin tyylinen teos; yksinkertainen seikkailu hauskoilla hahmoilla. Mutta Tolkien lisäsi tarinaan kuitenkin myös aitoa kritiikkiä sotaa ja ahneutta kohtaan, korostaen tätä päähenkilö Bilbon näkemysten kautta. Bilbo oli Tolkienin arvostaman tavallisen englantilaisuuden symboli; laiskanpulskea, mukavuuksista pitävä mutta rehellinen ja uskollinen ystävilleen. Tolkien laajensi teemaa lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistussa Taru Sormusten Herrassa (1954-55). Siinä Frodon ja Samin matka Sormusten Sodan läpi on varsinkin helposti tulkittavissa allegoriaksi tavallisen ihmisen sysäämisestä sodan kauheuksiin; tunne jonka Ensimmäisessä Maailmansodassa palvellut Tolkien tunsi varmasti hyvin.

Tämä oli yksi monista tekijöistä joka teki Taru Sormusten Herrasta menestystarinan. Hyvät hahmot, kiinnostava ja sitova tarina täynnä tunnetta, draamaa ja tragedisia kohtaloita sekä värikäs ja monimuotoinen maailma joka imi lukijansa mukaan välittömästi. Haltioita, kääpiöitä, enttejä ja ihmisten kansoja joidenka kaikkien kulttuurit olivat erilaisia, vastassaan örkkien, peikkojen, hiisien ja muiden pahuuden olentojen armeijat jotka muodostivat selkeän ja tunnistettavan uhan tarinaan. Vähän Beowulfia, hieman William Shakespearea, jonkin verran Lordi Dunsanya ja tietysti myös Kalevalaa, ja kaikki sekoitettuna anglo-saksisesta kulttuuriperinnöstä poimittuihin elementteihin. Taru Sormusten Herrasta ei ollut ensimmäinen joka yhdisteli tunnettuja kulttuurituotteita yhteen fantasiagenressä, mutta se teki sen parhaiten, ja saavutti yleisönsä globaalissa mittakaavassa. Vailla ongelmia se ei kuitenkaan ole.

"MacBeth olisi parempi jos Macbethin olisi tappanut nainen!" -Tolkien

Ennen kuin tartun tähän aiheeseen tarkemmin, sananen: Tolkien, Walt Disney ja muut tietyn aikakauden edustajat ovat saaneet nykyään suitsutusta yllensä milloin mistäkin syyttestä; ehkä mielenkiintoisin hot take aiheesta jonka kuulin tutulta on se, että Tolkien oli anti-semiitti joka ihannoi natseja. Ja haluasin joka kerta huutaa isoon ääneen:

Tarkista faktasi.

Noniin, jatketaan.

Oli kyseessä sitten aikakauden disonanssi, Tolkienin eurosentrinen käsitys tai tätä innottaneiden teosten vastaava kanta, on tapa jolla vihollinen on toiseutettu Taru Sormusten Herrassa vähintäänkin ongelmallinen. Toiseus on tapa erottaa samaistuttavat hahmot ei-samaistuttavista, viedä inhimillisyys pois kohteelta. Toiseus on normaaliuden vastakohta. Jos katsomme aluksi sankareitamme; Hobitit ovat englantilaista maalaisväkeä, Aragorn on jalon kuninkaallisen suvun viimeinen vesa, haltiat ovat kultahiuksisia ja kauniita, rohanilaiset blondeja viikinkejä hevosten selässä ja Gondorin kuninkaaton kuningaskunta on viimeinen puolustus idässä olevaa pahaa vastaan. Paljon vaaleita, länsimaalaisiin arkkityyppeihin perustuvia sankarihahmoja. Vastassa taas on örkit, joita Tolkien kutsuu pääasiallisesti tummaihoisiksi ja barbaarisiksi, ja Sauronin joukoissa palvelee myös itäläiset ja eteläiset, joidenka kulttuuripohjat ovat joko hunneissa tai arabeissa. Peter Jacksonin elokuva-adaptaatio teki varsinkin jälkimmäisestä hyvin suoran viittauksen. Tolkienin mukaan eteläiset eli haradrim olivat yhtä julmia kuin örkit. 

Tämä ei sinänsä ole yllättävää; vastaavanlainen eurosentrinen näkemys kulttuureista oli helppo tapa tehdä vihollisesta tunnistettava osa yleispääomaamme, tunnistettavia kulttuurisia teemoja (Aarne) joita käyttää välikätenä maailman selittämisessä. Yleispääoma on helppo väline fiktiossa, ja sitä ollaan nykyään opittu käyttämään hieman paremmin. Mutta se on huomioitava osa tarinaa silti, ja vaikka Tolkienin ratkaisut eivät aikakauden huomioonottaen ole yllättäviä, on se jäänyt vaikuttamaan omalta osaltaan fantasian kehitykseen- tai sen puutteeseen. Ja Tolkien ei ollut edes tuon summittaisen aikakauden kirjailijoista pahimmasta päästä; olen valmis kritisoimaan Tolkienin ratkaisuja, mutta haluan myös muistuttaa että puhumme pasifistista, anti-imperialistisesta, teollistumista väheksyvästä ja natseja vihaavasta miehestä, joka myöskin huomasi pohjoismaisten myyttien yhteläisyyden natsi-ideologian kanssa. Hän ei ole samalla viivalla esim. H.P Lovecraftin ongelmallisuuden kanssa. Mutta Tolkienin ongelmallinen perintö jäi valitettavasti elämään.

Rotu- biologia vastaan sosiaalinen konstruktio

Taru Sormusten Herra käyttää termiä rotu (race) jo tarinan prologissa, asettaen termin osaksi tarinaa. Tolkienin fantastiset rodut- hobitit, haltiat, kääpiöt, örkit näin esimerkiksi- on tarinassa luokiteltu eri rotujen edustajiksi, ei eri lajeiksi. Kuten kirjailija Helen Young huomioi; rotu Keski-Maassa on objektiivisesti oikea asia, ei sosiaalinen konstruktio. Haltiat, kääpiöt ja muut ovat biologisesti erilaisia olentoja, perustaen vahvasti Carl Linneauksen kehittämään taksonomiseen luotteluun, joka myöhemmin innoitti valitettavasti eugeniikan ja rotuopin aatteita, jonka mukaan toiset homo sapiensit ovat parempia, fiksumpia ja vahvempia, kuin toiset. Tämä ei ollut Tolkienin taka-ajatus; hän ei luonut haltioita ja kääpiöitä tarinaansa ajatellen näiden arvoa rotuina, sillä koko tarinan idea on siinä, että kuka tahansa voi tehdä hyvää, langeta ja palata takaisin.

@Kibbitzer

Mutta Tolkien innoitti kuitenkin kaikkia muita, ja tämä valitettava terminologia jäi elämään. Termi "tolkienilainen fantasia" tarkoittaa käytännössä kaikkea fantasiaa, joka pohjustaa oman maailmansa, olentonsa ja tavan toimia Keski-maahan. Lista on pitkä; Dragonlance, Shannaran perintö, Elfquest, Forgotten Realms, Warhammer, Ajan Pyörä, Pernin Lohikäärmeritarit, Dragon Age, Elder Scrolls- korkean fantasian perintö juontaa juurensa vahvasti Tolkieniin. Mutta se, missä tämä rotuihin perustuva rakenne nousi eniten esille ja joka ei ole onnistunut pääsemään irti vanhasta varjosta on Dungeons & Dragons, jossa jokaisella rodulla on selkeät fyysiset ja mentaaliset statistiikat erottamassa heidät toisistaan. Taas jälleen haluan painottaa; tämän taustalla ei varmastikkaan ole pahaa tahtoa tai halua seurata rotuopin periaatteita. Tämä on tapa erotella hahmoja pelimekaanisen rikkauden nimissä. Mutta se silti käyttää termiä "rotu" erottelemaan kansoja biologisten, jopa moraalisten teijöiden, perusteella. Ja D&D:n oma perintö on jaettu monien fantasiapelien kesken.

Hi there, original drows who were basically evil black elves.

Mutta unohdetaan nämä statistiikat ja fyysiset erot hetkeksi, ja keskitytään sen sijaan kulttuuriin. Yksi tolkienilaisen fantasian rotuihin liiittyvä ongelma voi olla se, että niitä käytetään korvaamaan oikeita vähimmistökansoja. Taas haluan käyttää esimerkkinä jotain, josta pidän hyvin paljon: World of Warcraftin erinnäiset horde-faktion rodut on koodattu erinäisten välikäsien kautta kuvastamaan oikeita kulttuureja. Koska on kyseessä Blizzard, tämä tarkoittaa aina yksinkertaisinta mahdollista tunnistettavaa välikättä. Taurenit ovat toteemeineen ja estetiikkansa puolesta hyvin lähellä Amerikan alkuperäiskansoja, trollit jostain syystä puhuvat vahvalla karibia-aksentilla ja hääräävät voodoon parissa ja neutraali kansa pandarenit- noh, ei varmaan tarvitse selittää. Oikeilta kansoilta on otettu vain heidän estetiikkansa elementtejä, sen sijaan että he itse olisivat edustettuina pelissä. On niitäkin jotka lukevat Warcraftin örkit allegoriana juutalaisiin tai afrikkalaisiin; orjuutettu kansa, omaa kotiaan etsimässä. Oikeat kansat ja vähemmistö-representaatio on piilotettu fantasian taakse.

"Stay away from the voodoo, mon."

Ja vielä kerran lopuksi; en syytä ketään fantasia-tai Tolkien-fania rasistiksi, tai syyllistä sinun nautintoasi D&D:stä tai mistä tahansa muusta näihin vanhoihin tropeihin pohjautuvasta fantasiasta. Minä rakastan suurinta osaa tänään käytetyistä esimerkeistä. Mutta nämä ongelmat ovat olemassa, vaikka et välttämättä näe niitä samalla lailla. Minä en ole ainoa joka nämä on huomannut, en todellakaan. Suosittelen lukemaan Paul B. Sturtevantin artikkelin Race: The Original Sin of Fantasyn, jota olen itse lainannut tässä tekstissä jonkin verran, sekä Jessica Langerin esseen The Familiar and Foreign: Playing (Post)Colonialism in World of Warcraft, joka puhuu fantasiapelien toiseuden kulttuurista. Koska vielä kerran; sinä voit tykätä jostakin, ja samalla tutustua sen kulttuuriseen impaktiin ja dissektoida sen heikkouksia ja ongelmallisia puolia. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan perinteistä kriittistä ajattelua.

 Kolmannessa ja viimeisessä osassa tätä tekstisarjaa puhumme modernista fantasiasta, näiden juurien peittämisestä sekä palaamme takaisin kaiken tämän alkaneeseen nimittäjään.

Atte T

Taruja ja Satuja- Fantasian jäljillä, osa 1

Hei, muistattekos kun olen tässä hieman suitsuttanut että olen tekemässä isoa juttua? No, nyt alan olemaan tyytyväinen kokonaisuuteen- tai ainakin sen ensimmäiseen osaan. Tämä on pyörinyt mielessäni jo viime kesästä lähtien, ja muutaman elokuvan ja elokuvakeskustelun jälkeen on asia jäänyt vaivaamaan. Tämä on terapeuttinen teksti, taas jälleen.

Mutta aluksi, uutisia.

NETFLIX has ordered already a sequel to BRIGHT.

*ynnnggghhhhhh*

Bright ei ollut viime vuoden heikoin elokuva, se paikka kuuluu yhä The Mummylle, mutta se oli silti elokuva josta en välittänyt lainkaan. Se hukkasi oman potentiaalinsa ongelmalliseen (hey, there's that word again) sosiaalisen kommentaariin ja hienot fantasia-ideat jätettiin käyttämättä- ne olivat vain erottamassa tämän mistä tahansa muusta geneerisestä kyttäleffasta. Örkit, haltiat ja kentaurit (kyllä) olisi voinut vaihtaa mihinkä tahansa muuhun spefi-olennoksi kuten avaruusolennoksi tai enkeliksi, ja mikään elokuvassa ei olisi muuttunut. Se ei tuonut mitään uutta fantasiaan, mitä paremmat elokuvat tai teokset alalla eivät olisi tehneet jo. Bright epäonnistuu elokuvana, ja se epäonnistuu fantasiana.

Mitä on epäonnistua fantasiassa? Se on kysymys, joka mielestäni vaatii pohjustusta. Tässä blogikirjoituksessa haluan tarkastella fantasian historiaa, sen ongelmia ja kehittymistä postmoderniin muotoonsa nykyaikana. Mitkä ovat sen juuret, miten se on kehittynyt omaksi genrekseen ja miksi fantasia tuntuu monille yhä paikallaan seisovalta genreltä- nämä ovat kysymyksiä, johonka toivon voivani vastata tässä tekstissä. Aloitetaanpa.

Fantasian historia, historian fantasia

Fantasia, kuten sadut, tarut ja tarinat yleensäkkin, on uskomattoman vanha konsepti. Käsitteen kehittyminen nykyaikaiseen tarkoitusmuotoonsa on huomattavasti uudempi, mutta niin kauan kuin tarinoita on kerrottu on fantasiagenre ollut olemassa. Varhaisimpia kirjattuja esimerkkejä, joka on myöskin säilynyt nykyaikaan jossakin muodossa, on akkadialainen Gilgameshin Eeppos (21000-2000 eaa). Gilgamesh jakoi tietysti myös genrehaaran elämänkerran ja  mytologian kanssa, muodostaen esikuvan monille tuleville tarinoille. Gilgamesh itse perustuu oikeaan henkilöön, jonka uskotaan hallineen kuninkaana sumerialaista Urukin kaupunkia noin 28000-26000 eaa. Se ottaa paljon jumalia, olentoja ja hahmoja alueen mytologiasta tuolta ajalta, kuten jumalatar Ereshgikal ja hirviömäiset skorpionimiehet, jotka ovat sitemmin esiintyneet mm. Pathfinder-roolipelissä alkuperäisellä nimellään Girtabilu. Gilgameshin tarina on perinteinen sankarin mytologinen matka, jossa hän pyrkii saaman takaisin menettämänsä (jumalten luoman miehen Enkidun, og ship) ja saavuttaa kuolemattomuuden samalla. Kun katsotaan sekä taruja että fantasiatarinoita jotka seurasivat Gilgameshin Eepposta, on samanlaisia elementtejä nähtävillä.

Myytit ja tarinat ovat varsinkin olleet fantasiatropejen kehittämisen suhteen korvaamattomia, ja varsinkin Kreikan erilaiset tarinat ja tarut ovat olleet tuotteliaita näiden suhteen. Perinteinen sankarin matka mentoreineen, välivaiheineen ja haasteineen, taika-esineitä, tehtäviä sankarille ja taiallisia lokaatioita kuten amatsonien saari tai kyklooppien luola. Kykloopeista puheen ollen; lohikäärmeet, seireenit, merihrviöt kuten Scylla ja Charbydis, minotauros, harpyijat ja kentaurit sekä monet muut fantasiaolennot ovat saaneet ensimmäisen laajan tunnettavuutensa juurikin antiikin tarinoista. Vaikka samanlaisia olentoja riittää muissa tarinoissa- lohikäärme varsinkin tuntuu olevan lähes universaalinen hirviö mikä on mielenkiintoista- ei näiden tarinoiden vaikutusta fantasiatropejen popularisointiin voi ylikatsoa. Ja Antiikin aatteiden, ajatusten ja tarinoiden vaikutus eurooppalaisen kulttuurin kehitykseen renesanssin aikana on siirtänyt myös näitä ideoita ja tropeja kohti nykyaikaa.

Eeppisen sankarifantasian juuret ovat kuitenkin sidottu enemmän pohjoiseen eurooppaan; sankaritarinat ja saagat niin skandinaviasta kuin germaanisista kulttuureista ovat vaikuttaneet kaikkeen Taru Sormusten Herrasta aina Skyrimiin; valtataistelut, kuninkaiden ja ruhtinaiden dynastiat, sukulinjojen määrittelemät sankarit kuten Siegfrid taistelemassa pahuuden kiteytymiä kuten lohikäärmeitä tai muita hirviöitä vastaan. Beowulf varsinkin sopii tähän; vanhin englanninkielinen kirjoitettu teksti on sankarifantasiaa puhtaimmillaan; Ongelma, sankari ottaa haasteen vastaan, voittaa hirviön, saa palkkion, ravista ja sekoita. Mutta miten nämä tarinat ja myytit kansanperinteestä kierrättävät samoja tropeja, vaikka he eivät omaa samaa kulttuuripohjaa? Mitä yhteistä Akkadialaisella tarulla 5000 vuoden takaa on saksilaisen sankaritarun kanssa? Tähän on vastannut monet, tunnetuin lienee Joseph Cambpell ja tämän teos Sankarin Tuhannet Kasvot (1948), mutta itse olen sen verran hipsteri että tykkään vedota hieman vanhempaan tutkijalähteeseen:

Aarne, Propp ja Kansansadun Rakenne

Ennen kuin fantasiaa kutsuttiin genrenä fantasiaksi, oli käytetyin termi satu, ennen kuin tämä kontekstualisoitiin lähes kokonaan tarkoittamaan lastelle kerrottuja tarinoita. Ja satuja on tutkittu hyvin paljon, ja yksi klassisten kansantarujen ja satujen rakenteen tutkijoista oli Antti Aarne (1857-1925). Aarne tutki kansantaruja ja satuja, ja nosti esiin niistä "motiiveja"  (motif) esiin valintojen sijaan- kuinka tarinat kierrätävät teemoja kuten "sopimus pahan kanssa" tai "matka tuonelaan." Hän julkaisi teoriansa saksaksi teoksessa Verzeichnis der Märchentypen (1910). Aarneen kehittämä systeemi luokitteluun johti myöhemmin Aarne-Thompson-luokittelusysteemin syntyyn, jota käytetään folkloristiikassa eri teemoja ja motiivien luokitteluun kansantaruja ja satuja tutkiessa. Tämä perustuu Stith Thompsonin tekemään Aarnen valikoinnin laajennukseen vuodelta 1928. Mutta vaikka Aarnea pidetään nykyään hyvin merkittävänä folkloristiikan ja satujen tutkimuksen suhteen, sai hän aikanaan myös kritiikkiä.

Porilainen Humanisti vuosimallia 1867

Venäläinen folkloristi Vladimir Propp (1895) kritisoi aikanaan Aarnen näkemystä, joka hänen mielestään oli liian kapea. Propp nosti esiin, että Aarne keskitty vain teemoihin ja motiiveihin, ei siihen mikä niiden funktio on tarinassa itsessään. Propp itse tutki Venäläisiä satuja formologian kautta, jakaen tutkittavan materiaalin pieniin segmentteihin ja tutkien näitä. Hänen teoksensa Kansansadun Rakenne (1928) loi pohjan perinteiselle saturakenteelle ja satujen hahmoille: on sankari, on tavoiteltu henkilö eli prinsessa, on vastustaja eli pahis, maagisten kykyjen lahjoittaja, lähettäjä, auttaja ja väärä sankari. Kansansadun funktiot sisältää 31 kohtaa jota en tässä ala listaamaan, mutta jos tunnet Joseph Campbellin kirjoitukset, on näissä paljon yhteisiä kohtia. 

Kati Lunina, 2015

Campbellin monomyytti perusti tutkimuksensa enemmän myytteihin kuin satuihin, ja tässä kohtaa yhteiset, kulttuurirajat ylittävät teemat nostavat eritoten päätään esiin. Samat juonirakenteet yksityiskohtineen toistuivat myyteissä, ja myöhemmin myös elokuvissa- osittain Campbellin kirjan suosion takia. Propp ja Campbell tutkivat samaa asiaa, mutta eri kulttuurituotteiden kautta, Proppin keskittyessä kotimaansa slaavilaisiin satuihin ja tarinoihin, kun taas Campbell sovelsi tätä enemmän Antiikin Kreikan tarinoihin. Kaikki eivät kulje samalla tavalla- varsinkin Afrikasta tulevissa tarinoissa ja myyteissä sekä Journey to the Westissa tehdään paljon ratkaisuja jotka rikkovat Proppin ja Campbellin kaavaa. Varsinkin Journey to the West harrastaa tätä, pohjaten moraalinsa ja opetuksensa Buddhalaisiin aatteisiin ja ideoihin ihmissielusta ja on vahvasti vertauskuvallinen. Ja omalta osaltaan se on vaikuttanut Itä-Aasian omien tarinoiden kehitykseen ja selittää puolestaan sitä, miksi tarinakonventiot esimerkiksi mangassa tai wuxia-leffoissa eroavat supersankarisarjakuvista ja fantasiaelokuvista.

Milloin satu ja tarukertomus muuttui fantasiaksi? Kirjallisuuden alkaessa yhä enemmän haarautumaan genrejen muodossa 1800-luvulla, myös fantasia alkoi muodostua kohti nykymuotoaan. George McDonaldin Phantastesia (1858) pidetään ensimmäisenä sekä nuorille että aikuisille suunnattuna fantasiakirjaa, ja se on paljon innoittanut sekä J.R.R Tolkienia että C.S Lewista. Fantasian asema yleisesti kaikille sopivana kirjallisuutena ei kestänyt kauan, ja 1865 julkaistu Liisan Seikkailut Ihmemaassa palautti sen nopeasti takaisin lastenosastolle. Tämä on sitemmin ollut vakio fantasian suhteen; L.Frank Baumin poliittinen Ihmemaa Oz (1900) alkoi saamaan ansaitsemaansa kriittistä tutkimusta osaksena vasta 50 vuotta julkaisunsa jälkeen, koska lastenkirjana tätä ei pidetty tutkimisen arvoisena. Mutta tämän tekstisarjan, ja varsinkin sen seuraavan osan kannalta tärkein teos julkaistiin 1954. Taru Sormusten Herrasta ilmestyi, ja fantasian aikakausi saattoi todella alkaa.


Ja sen mukana tulivat heti ongelmat, jotka piinaavat genreä yhä tänä päivänä. Mutta tähän aiheeseen palaamme seuraavassa osassa.

Atte T

Atte Arvostaa: Downsizing

Vuoden ensimmäinen elokuva-arvostelu! Viime vuonna aloitimme hieman aikaisemmin, mutta hyvin kiirellisen alkuvuoden vuoksi pääsemme vasta nyt aloittamaan vuoden mittaisen projektini elokuvien saralla.

Tänä vuonna aloitamme elokuvalla rikkaasta keski-ikäisestä valkoisesta miehestä, joka etsii elämäänsä sisältöä, kunnes löytää sen vähemmistöön kuuluvan naisen kautta, joka ohjaa hänet nauttimaan pienistä asioista elämässä näytettyään kuinka muilla ei mene yhtä hyvin kuin tällä.

*Huokaus.*

Downsizing

 Elokuva: Tiedemiehet ovat kehittäneet tavan kutistaa ihmisiä onnistuneesti, tarkoituksenaan pelastaa luonto vähentämällä näin ihmisen ekologisia päästöjä. Paul Safranek (Matt Damon) päättää muuttaa elämänsä kutistumalla ja muuttamalla mikrokaupunkiin, jossa tämän naapuri Dusan (Christopher Waltz) ja siivoja Ngoc Lan (Hong Chau) muuttavat tämän elämän.

Mikään ei ärsytä niin paljoa kuin elokuva, jossa on oikeasti todella hauska ja erikoinen idea taustalla, mutta se tuhlataan tylsään, saarnaavaan ja kliseiseen elokuvaan joka ei käytä puoliakaan sen fiksuista ideoista hyväkseen. Downsizing on erikoisella tavalla ärsyttävä elokuva, joka pahenee vain katsellessa, ja lopussa en tuntenut muuta kuin puhdasta vitutusta. Avainsana on "ärsyttävä", sillä teknisesti elokuva on aika kiinteä paketti; näyttelijät tekevät hyvää työtä, musiikki toimii ja kuvaajalla on ollut hauskaa perspektiivien kanssa. Mutta vakavat muutokset tunnelmassa ja todella, todella ärsyttävän yksipuolinen tarina tekee kokonaisuudesta teennäisen ja onton.

Matt Damonin Safranek on geneerisen kiltti ja hyvätahtoinen perusäijä, ja olikin siinä mielessä hauska nähdä vanheneva Damon enemmän habitukseensa sopivassa roolissa. Mutta koko tarina pyörii tämän tylsän idiootin ympärillä, ja hän ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen että jaksaisin välittää tämän ongelmista. Hong Chau pistää kaikkensa peliin, mutta tämän yliammuttu aksentti (joka oli näyttelijän valinta, mutta jonka ohjaaja Alexander Paynen olisi pitänyt ehkä muuttaa) peittää mahdollisesti Oscar-tasoisen roolisuorituksen allensa. Aina ilahduttava Christopher Waltz suorituu kaikkein parhaiten, keräten isot naurut yleisöltä joka kerta.

Minulla ei ole edes paljoa sanottavaa tästä elokuvasta; se vain on ärsyttävän geneerinen elämäntapaelokuva joka tuhlaa hienon scifi-premissinsä täydellisesti. Se mainitsee hauskoja ideoita, kuten poliittisten vihollisten ja vähemmistöjen kutistaminen, mutta ei tee tällä mitään. Vähemmistöt ovat elokuvassa vain että Matt Damon saa olla surullinen, ja Ngoc Lan, aluksi todella mielenkiintoinen hahmo, elää ja hengittää vain Damonin kautta.  Hän ei saa omaa juontaan joka ei liittyisi tähän laimeaan rakkaustarinaan. Kolmannessa osassa elokuva lähtee todella oudoille vesille joka tuntuu tarinaan sopimattomalta ja tonaalisesti häiritsevältä, ja siinä kohtaa viimeistään on elokuvan gimmick täysin toissijainen. Downsizing on huono elokuva, joka lyö tiskiin hampaatonta ja huonosti kerrottua sosiaalista kommentaaria, elämäntapaviisauksia ja todella outoja tunnelmanmuutoksia, jotka vain vahvistavat elokuvasta nousevaa ärsyyntymisen tunnetta. Downsizing on ärsyttävä elokuva, jätä väliin.

Atte T

PS. Miksi Matt Damonin pitää oppia elämästä häntä mielenkiintoisempia aasialaisten naisten kautta? Aluksi Great Wall, nyt tämä...

Suosikkisi on ongelmallinen

Sorvi kutsuu. Mutta ensin, muutama sana: Ilmoitin twitterissä, että työstän isoa tekstiä josta haluan mahdollisimman hyvän, ja siksi siinä kestää. Tämä on hyvin totta, ja kiireisen viikon takia se myöhästyy vielä hieman lisää. Jotta blogin hiljaisuus ei ole liian pitkä, hakkaan tähän väliin yhden vähän lyhyemman tekstin. Tämä jatkaa aiemman "Hahmovikojen ääressä"- tekstin teemoja, joten tämä on sen...spin-off jatko-osa?

Puhutaanpa hieman ongelmallisesta taiteesta.

Tämä on sana joka varsinkin nykyään on huomattavasti enemmän esillä, ja luulenpa että osa teistä lukijoistani tuntee tämän termin hyvin ja ehkä pyörittelee jo silmiään. Ongelmallisella tarkoitetaan jotain, joka sisältää elementtejä ja tekijöitä jotka tässä tapauksessa taiteessa tekevät siitä hieman kyseenalaisen. Usein sitä käytetään sulavana kattoterminä, neutraalina ilmaisuna sille jos jokin tekijä taiteessa häiritsee sen tarkkailijaa, varsinkin jos tarkkailija ei halua sanoa suoraan ongelmaa. Tästä on paljon erilaisia muotoja; onko kyse elokuvan sisäisestä, narratiivissa olevasta ongelmasta, tuotannossa olevasta ongelmasta tai metatason ongelmasta- ongelmalliset elementit voivat olla moninaisia.

Yleisin ja helpoiten nähtävä ongelmallisuus nousee jostain tarinan elementistä. Helppo esimerkki on nostaa esiin vanhoja elokuvia, kirjoja, sarjakuvia tai pelejä jotka on tehty vanhojen arvojen aikaan; rasismi Marvelin propaganda-sarjakuvissa kuten Captain America ja Avengers-lehdissä, seksismi ja naisia objektisoiva kulttuuri elokuvissa kuten varhaiset James Bondit ja...mikä tahansa muu elokuvasarja, tämä ei ole kovinkaan harvinaista vieläkään. Mutta tämä on helppo sivuuttaa vain sanomalla että hei, ne on tehty valaistumattomalla ajalla jolloinka sellaisia ei mietitty. Okei, Mutta entäs uudemmat esimerkit? Marv Wolfmanin ja George Perezin klassisessa Teen Titans-tarinassa The Judas Contract (SPOILEREITA) nuori supersankari Terra paljastuu Teinititaanien vihollisen Deathstroken vakoojaksi ryhmäss. Tämän lisäksi Deathstroke ja Terra olivat myös harrastaneet seksiä toistensa kanssa. Terra oli, kuten muutkin Teinititaaneista, alaikäinen. Ja tarina ei missään kohtaa tuomitse keski-ikäistä Deathstrokea pedofiliasta, vaan keskittyy siihen kuinka Terra on todella, todella paha ja julma ja kuinka Deathstrokekin piti häntä pahana. Tämä sarjakuva on vuodelta 1984, mutta se adaptoitiin animaatioleffaksi viime vuonna. Tämä juonipätkä pidettiin seksiä lukuunottamatta mukana, jatkaen George Perezin ongelmallista visiota Terrasta hahmona.

"..so that when you see her for the first time wearing full-make up
and dressed in a provocative outfit, it does jab you a bit; "Whoa, good god!
This little girl is a slut."" - George Perez (2007)

Toinen versio on sellainen, jota ei huomata ongelmalliseksi tai tarkoiteta edes kovinkaan shokeeraavaksi totuudeksi. Näiden taustalla voi olla jopa tahto tehdä hyvää ja käsitellä tärkeitä asioita, mutta jokin narratiivissa menee vain pieleen. Bright on selkeä esimerkki tällaisesta. Tarinan keskiössä on rotuun ja poliisiväkivaltaan liittyvät teemat, mutta se hukkuu huonojen metaforien ja ajattelemattoman rinnastuksen mereen. Toinen sarjakuvaesimerkki on Rick Remenderin Uncanny Avengers- sarjan ensimmäisen tarinakaaren viimeisen lehden viimeiset hetket. Uncanny Avengers #5 lopussa mutantti Havok pitää isoa puhetta lehdistölle. Siinä hän sanoo inhoavansa termiä "mutantti" ("the M-word") ja haluaa että häntä ei määritellä sen mukaan. Hyvä idea; vähemmistöjen (minkä paraabeli Ryhmä-X ja mutantit ovat ja tulevat aina olemaan) jäsenet eivät määrittele itseään pelkästään vähemmistönä, vaan omaavat muitakin ominaisuuksia. Mutta miten teksti itsessään sanoo on että vähemmistöjen ei pitäisi määritellä itseään lainkaan vähemmistö-identiteetin kautta. Olemalla vain "Alex", Havok mukautuu siihen maailmaan jota häneltä halutaan- maailma ilman mutantteja, ilman omasta erilaisuudestaan ylpeitä vähemmistöjä. Väärän lähestymistavan takia kääntyy alkuperäinen viesti päälleen.

Mutta sitten on ehdottomasti yksi nykyään (valitettavasti) yleisimmistä muodoista; ongelmasta tuotantotasolla, kun ongelma on taitelijassa itsessään. Elokuvat ohjaajilta kuten Woody Allen tai Mel Gibson; miehiltä jotka ovat joko seksuaalisen häirinnän tai/ja rasismistaan huolimatta tehneet isoja elokuvia ja heitä kehutaan alati. Vaikka viime vuonna seksuaalihäirinnästä paljastuneet näyttelijät ovat menettäneet ennen vakaata asemaansa elokuvateollisuudessa, ei tämä ole vaikuttanut mitenkään eräiden uriiin. Johnny Depp on yhä isojen studioiden käyttämä näyttelijä jolla on rooleja merkittävissä franchiseissa, vaikka hänen historiansa perheväkivallan parissa on hyvin dokumentoitu. Mutta otetaan esimerkki joka on aiheuttanut minulle paljon päänsärkyä; viime vuonna tulleista elokuvista yksi suosikeistani oli Manchester By The Sea, jolle annoin hehkuttavan arvion Pointti-lehdessä viime keväänä. Tämä oli elokuva josta pidin paljon, ja puhtaan näyttelijätyön ansiosta Casey Affleck ansaitsi Oscar-pystinsä. Mutta samaan aikaan, Casey Affleckia on syytetty paljon seksuaalisesta häirinnästä ja tätä ollaan hiljaa pyyhitty maton alle studion puolesta. Pidän yhä elokuvasta, ja uskon että Affleck ansaitsi palkintonsa performanssin puolesta, mutta samaan aikaan palkinnon antaminen hänelle kaiken tämän jälkeen ja faktojen oltua hyvin tiedossa...en ihmettele lainkaan Brie Larsonin ilmettä jakaessaan palkintoja viime Oscar-gaalassa.

Okei, ongelmallista materiaalia riittää ja eri muodoissa. Mikä tämän kaiken pointti oli? Halusinko vain syyllistää ihmisiä jotka tykkäävät ongelmallisesta popkulttuurista kuten God of Warista, Frank Millerin tuotannosta, Johnny Deppin elokuvista tai Ghost In The Shellista (uusi elokuva) tai tulevasta Maria Magdaleena-elokuvasta jossa Jeesus ja Maria ovat blatantin valkoihoisia? Ei. Pääasiallisesti kaikki esimerkit johonka paneuduin tässä jutussa ovat juuri jotakin josta pidän hyvin, hyvin paljon. Judas Contract on parhaimpia Teinititaanit- tarinoita, Uncanny Avengers oli eeppinen, hauskasti kirjoitettu ja hyviä hahmoja vilisevä supersankariromppa ja Manchester by the Sea esitti surua ja yhteiskunnan tuomia paineita surun käsittelyssä loistavalla ja herkällä tavalla. Mutta en myöskään kiellä etteivätkö nämä kaikki sisältäisi ongelmallisia elementtejä jollakin tasolla. Tämän myöntäminen on vain tervettä, eikä se tarkoita että koko tuote on täysin vailla meriittejä. Nörttikulttuurissa vallitsee paikoitellen se, että asiat nähdään aina yhden osan määrittelemänä kokonaisuutena. Taide ei voi olla täydellistä. On tärkeää huomioida heikkouksia ja kritisoida sitä mistä pitää- suosikkisi on ongelmallinen, ja se on ihan jees.

Atte T

PS. Bright on (Joel Edgertonia lukuunottamatta) läpikotaisin hanurista, eikä tämän rotuongelmiin liittyvät ongelmat ole ainoa naarmu lasissa. En halua että minun mielipidettäni Brightista ymmärretään väärin ylemmän lausunnon jälkeen.