Taruja ja Satuja- Fantasian jäljillä, osa 1

Hei, muistattekos kun olen tässä hieman suitsuttanut että olen tekemässä isoa juttua? No, nyt alan olemaan tyytyväinen kokonaisuuteen- tai ainakin sen ensimmäiseen osaan. Tämä on pyörinyt mielessäni jo viime kesästä lähtien, ja muutaman elokuvan ja elokuvakeskustelun jälkeen on asia jäänyt vaivaamaan. Tämä on terapeuttinen teksti, taas jälleen.

Mutta aluksi, uutisia.

NETFLIX has ordered already a sequel to BRIGHT.

*ynnnggghhhhhh*

Bright ei ollut viime vuoden heikoin elokuva, se paikka kuuluu yhä The Mummylle, mutta se oli silti elokuva josta en välittänyt lainkaan. Se hukkasi oman potentiaalinsa ongelmalliseen (hey, there's that word again) sosiaalisen kommentaariin ja hienot fantasia-ideat jätettiin käyttämättä- ne olivat vain erottamassa tämän mistä tahansa muusta geneerisestä kyttäleffasta. Örkit, haltiat ja kentaurit (kyllä) olisi voinut vaihtaa mihinkä tahansa muuhun spefi-olennoksi kuten avaruusolennoksi tai enkeliksi, ja mikään elokuvassa ei olisi muuttunut. Se ei tuonut mitään uutta fantasiaan, mitä paremmat elokuvat tai teokset alalla eivät olisi tehneet jo. Bright epäonnistuu elokuvana, ja se epäonnistuu fantasiana.

Mitä on epäonnistua fantasiassa? Se on kysymys, joka mielestäni vaatii pohjustusta. Tässä blogikirjoituksessa haluan tarkastella fantasian historiaa, sen ongelmia ja kehittymistä postmoderniin muotoonsa nykyaikana. Mitkä ovat sen juuret, miten se on kehittynyt omaksi genrekseen ja miksi fantasia tuntuu monille yhä paikallaan seisovalta genreltä- nämä ovat kysymyksiä, johonka toivon voivani vastata tässä tekstissä. Aloitetaanpa.

Fantasian historia, historian fantasia

Fantasia, kuten sadut, tarut ja tarinat yleensäkkin, on uskomattoman vanha konsepti. Käsitteen kehittyminen nykyaikaiseen tarkoitusmuotoonsa on huomattavasti uudempi, mutta niin kauan kuin tarinoita on kerrottu on fantasiagenre ollut olemassa. Varhaisimpia kirjattuja esimerkkejä, joka on myöskin säilynyt nykyaikaan jossakin muodossa, on akkadialainen Gilgameshin Eeppos (21000-2000 eaa). Gilgamesh jakoi tietysti myös genrehaaran elämänkerran ja  mytologian kanssa, muodostaen esikuvan monille tuleville tarinoille. Gilgamesh itse perustuu oikeaan henkilöön, jonka uskotaan hallineen kuninkaana sumerialaista Urukin kaupunkia noin 28000-26000 eaa. Se ottaa paljon jumalia, olentoja ja hahmoja alueen mytologiasta tuolta ajalta, kuten jumalatar Ereshgikal ja hirviömäiset skorpionimiehet, jotka ovat sitemmin esiintyneet mm. Pathfinder-roolipelissä alkuperäisellä nimellään Girtabilu. Gilgameshin tarina on perinteinen sankarin mytologinen matka, jossa hän pyrkii saaman takaisin menettämänsä (jumalten luoman miehen Enkidun, og ship) ja saavuttaa kuolemattomuuden samalla. Kun katsotaan sekä taruja että fantasiatarinoita jotka seurasivat Gilgameshin Eepposta, on samanlaisia elementtejä nähtävillä.

Myytit ja tarinat ovat varsinkin olleet fantasiatropejen kehittämisen suhteen korvaamattomia, ja varsinkin Kreikan erilaiset tarinat ja tarut ovat olleet tuotteliaita näiden suhteen. Perinteinen sankarin matka mentoreineen, välivaiheineen ja haasteineen, taika-esineitä, tehtäviä sankarille ja taiallisia lokaatioita kuten amatsonien saari tai kyklooppien luola. Kykloopeista puheen ollen; lohikäärmeet, seireenit, merihrviöt kuten Scylla ja Charbydis, minotauros, harpyijat ja kentaurit sekä monet muut fantasiaolennot ovat saaneet ensimmäisen laajan tunnettavuutensa juurikin antiikin tarinoista. Vaikka samanlaisia olentoja riittää muissa tarinoissa- lohikäärme varsinkin tuntuu olevan lähes universaalinen hirviö mikä on mielenkiintoista- ei näiden tarinoiden vaikutusta fantasiatropejen popularisointiin voi ylikatsoa. Ja Antiikin aatteiden, ajatusten ja tarinoiden vaikutus eurooppalaisen kulttuurin kehitykseen renesanssin aikana on siirtänyt myös näitä ideoita ja tropeja kohti nykyaikaa.

Eeppisen sankarifantasian juuret ovat kuitenkin sidottu enemmän pohjoiseen eurooppaan; sankaritarinat ja saagat niin skandinaviasta kuin germaanisista kulttuureista ovat vaikuttaneet kaikkeen Taru Sormusten Herrasta aina Skyrimiin; valtataistelut, kuninkaiden ja ruhtinaiden dynastiat, sukulinjojen määrittelemät sankarit kuten Siegfrid taistelemassa pahuuden kiteytymiä kuten lohikäärmeitä tai muita hirviöitä vastaan. Beowulf varsinkin sopii tähän; vanhin englanninkielinen kirjoitettu teksti on sankarifantasiaa puhtaimmillaan; Ongelma, sankari ottaa haasteen vastaan, voittaa hirviön, saa palkkion, ravista ja sekoita. Mutta miten nämä tarinat ja myytit kansanperinteestä kierrättävät samoja tropeja, vaikka he eivät omaa samaa kulttuuripohjaa? Mitä yhteistä Akkadialaisella tarulla 5000 vuoden takaa on saksilaisen sankaritarun kanssa? Tähän on vastannut monet, tunnetuin lienee Joseph Cambpell ja tämän teos Sankarin Tuhannet Kasvot (1948), mutta itse olen sen verran hipsteri että tykkään vedota hieman vanhempaan tutkijalähteeseen:

Aarne, Propp ja Kansansadun Rakenne

Ennen kuin fantasiaa kutsuttiin genrenä fantasiaksi, oli käytetyin termi satu, ennen kuin tämä kontekstualisoitiin lähes kokonaan tarkoittamaan lastelle kerrottuja tarinoita. Ja satuja on tutkittu hyvin paljon, ja yksi klassisten kansantarujen ja satujen rakenteen tutkijoista oli Antti Aarne (1857-1925). Aarne tutki kansantaruja ja satuja, ja nosti esiin niistä "motiiveja"  (motif) esiin valintojen sijaan- kuinka tarinat kierrätävät teemoja kuten "sopimus pahan kanssa" tai "matka tuonelaan." Hän julkaisi teoriansa saksaksi teoksessa Verzeichnis der Märchentypen (1910). Aarneen kehittämä systeemi luokitteluun johti myöhemmin Aarne-Thompson-luokittelusysteemin syntyyn, jota käytetään folkloristiikassa eri teemoja ja motiivien luokitteluun kansantaruja ja satuja tutkiessa. Tämä perustuu Stith Thompsonin tekemään Aarnen valikoinnin laajennukseen vuodelta 1928. Mutta vaikka Aarnea pidetään nykyään hyvin merkittävänä folkloristiikan ja satujen tutkimuksen suhteen, sai hän aikanaan myös kritiikkiä.

Porilainen Humanisti vuosimallia 1867

Venäläinen folkloristi Vladimir Propp (1895) kritisoi aikanaan Aarnen näkemystä, joka hänen mielestään oli liian kapea. Propp nosti esiin, että Aarne keskitty vain teemoihin ja motiiveihin, ei siihen mikä niiden funktio on tarinassa itsessään. Propp itse tutki Venäläisiä satuja formologian kautta, jakaen tutkittavan materiaalin pieniin segmentteihin ja tutkien näitä. Hänen teoksensa Kansansadun Rakenne (1928) loi pohjan perinteiselle saturakenteelle ja satujen hahmoille: on sankari, on tavoiteltu henkilö eli prinsessa, on vastustaja eli pahis, maagisten kykyjen lahjoittaja, lähettäjä, auttaja ja väärä sankari. Kansansadun funktiot sisältää 31 kohtaa jota en tässä ala listaamaan, mutta jos tunnet Joseph Campbellin kirjoitukset, on näissä paljon yhteisiä kohtia. 

Kati Lunina, 2015

Campbellin monomyytti perusti tutkimuksensa enemmän myytteihin kuin satuihin, ja tässä kohtaa yhteiset, kulttuurirajat ylittävät teemat nostavat eritoten päätään esiin. Samat juonirakenteet yksityiskohtineen toistuivat myyteissä, ja myöhemmin myös elokuvissa- osittain Campbellin kirjan suosion takia. Propp ja Campbell tutkivat samaa asiaa, mutta eri kulttuurituotteiden kautta, Proppin keskittyessä kotimaansa slaavilaisiin satuihin ja tarinoihin, kun taas Campbell sovelsi tätä enemmän Antiikin Kreikan tarinoihin. Kaikki eivät kulje samalla tavalla- varsinkin Afrikasta tulevissa tarinoissa ja myyteissä sekä Journey to the Westissa tehdään paljon ratkaisuja jotka rikkovat Proppin ja Campbellin kaavaa. Varsinkin Journey to the West harrastaa tätä, pohjaten moraalinsa ja opetuksensa Buddhalaisiin aatteisiin ja ideoihin ihmissielusta ja on vahvasti vertauskuvallinen. Ja omalta osaltaan se on vaikuttanut Itä-Aasian omien tarinoiden kehitykseen ja selittää puolestaan sitä, miksi tarinakonventiot esimerkiksi mangassa tai wuxia-leffoissa eroavat supersankarisarjakuvista ja fantasiaelokuvista.

Milloin satu ja tarukertomus muuttui fantasiaksi? Kirjallisuuden alkaessa yhä enemmän haarautumaan genrejen muodossa 1800-luvulla, myös fantasia alkoi muodostua kohti nykymuotoaan. George McDonaldin Phantastesia (1858) pidetään ensimmäisenä sekä nuorille että aikuisille suunnattuna fantasiakirjaa, ja se on paljon innoittanut sekä J.R.R Tolkienia että C.S Lewista. Fantasian asema yleisesti kaikille sopivana kirjallisuutena ei kestänyt kauan, ja 1865 julkaistu Liisan Seikkailut Ihmemaassa palautti sen nopeasti takaisin lastenosastolle. Tämä on sitemmin ollut vakio fantasian suhteen; L.Frank Baumin poliittinen Ihmemaa Oz (1900) alkoi saamaan ansaitsemaansa kriittistä tutkimusta osaksena vasta 50 vuotta julkaisunsa jälkeen, koska lastenkirjana tätä ei pidetty tutkimisen arvoisena. Mutta tämän tekstisarjan, ja varsinkin sen seuraavan osan kannalta tärkein teos julkaistiin 1954. Taru Sormusten Herrasta ilmestyi, ja fantasian aikakausi saattoi todella alkaa.


Ja sen mukana tulivat heti ongelmat, jotka piinaavat genreä yhä tänä päivänä. Mutta tähän aiheeseen palaamme seuraavassa osassa.

Atte T