Modernin fantasian tila- Fantasian jäljillä, osa 3

Ja nyt, viimeinen osa. Tämän tekemisessä on kestänyt aivan liian kauan aikaa, ja toivon että pääsisin taas hieman tiuhempaan tahtiin kiinni näiden tekstien kanssa. Toisaalta, jos te lukijoina pidätte tällaisista hieman isommista kokonaisuuksista, sanokaa ihmeessä ja katson mitä voin asialle tehdä.

Nyt, konkluusio.

(Post)Moderni fantasia ja Thermian argumentti

Moderni fantasia on, lähtökohtaisesti, hieman huono termi tähän. Taru Sormusten Herrasta, Narnian Tarinat ja muut tämän aikakauden fantasiateokset ovat modernia fantasiaa. Esimerkit joita käytän tässä kategoriassa, Noituri ja Tulen ja Jään Laulu- kirjasarjat, kuuluvat kuitenkin yleisen käsityksen mukaan tähän kategoriaan. Itse kuitenkin kutsuisin näitä enemminkin postmoderniksi fantasiaksi, niiden sisännöllisen luonteen takia. Postmodernin kirjallisuuden (ja sarjakuvan) ideaan kuuluu vanhojen ideoiden ja perinteiden dekonstruktio tai sen esittäminen modernissa kontekstissa. Nopeaa sarjakuvaesimerkkiä; Brightinkin käsikirjoittanut Max Landis teki postmodernin sarjakuvan Teräsmiehestä nimeltä Superman: The American Alien, jossa Clark Kentin nuoruus Smallvillessa esitetään modernissa uudelleentulkinnassa, enemmän päivitettynä 1990-2000-luvun tyyliin. Samaan tapaan, Tulen ja Jään Laulu sekä Noituri ovat postmodernia fantasiakirjallisuutta, tuoden uutta näkemystä vanhoihin ideoihin.

George R. R. Martinin Tulen ja Jään Laulu on fantasiataru yhdistettynä historiaan sekä historialliseen kontekstiin. Sen yhtäläisyydet ruusujen sodan Englantiin ja sen hovin henkilöihin on nähtävissä, sen eri kulttuurit ja suvut peilaavat historiallisia faktioita; Pohjoisen suvut edustavat Skotlantia ja Irlantia, Dorne on maurien hallitsema Espanja sen kultaisina vuosina ja kaukaisen idän khalit ovat kultaisen Ordan kaaneja. Yhdistämällä fantasian fiktioon ja mahdollisuuksiin historiallista raakuutta ja epäreiluutta, luo Tulen ja Jään Laulut viihdyttävän ja sitovan tarinan, joka on eskapismin reunalla, pitäen silti lukijan jalat maassa. Andrzej Sapkowskin Noituri-tarinat ovat taasen hieman enemmän lennokkaita, mutta muistuttavat yhä oikeaa maailmaa. Yhtäläisyydet keski-aikaisen/varhaisrenesanssin Puolan kanssa ovat huomattavat, joskin mukaan on heitetty haltioita, kääpiöitä, maahisia ja kymmeniä muista fantastisia olentoja, sekä tietysti noiturit. Varhaiset Sapkowskin tarinoista olivat dekonstruktioita klassisista eurooppalaisista saduista; Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä on tarina kostonhimoisesta naisesta riivaajansa perässä, Kaunottaren ja Hirviön titulaarinen hirviö on epävarma oman kirouksensa ehdoista ja Tittelintuuren sopimusta esitetään universaalina lakina jota ei pääse pakoon. Tämä ja myöhemmin tästä kaikesta kasvanut laajempi taustajuoni pitävät lukijan mukana yllätysten ja subversioiden kautta. Nämä ovat molemmat todella hyviä fantasiasarjoja, jotka ovat innostaneet uusia yleisöjä genren pariin.

"Rahaa, naisia ja hieno linna; mitä muuta oikein tarvitsenkaan?"

Tällaisen fantasian yksi heikkous on se, että kun se imee vaikutteita keski-ajan euroopasta, se ei anna paljoa pelivaraa monimuotoisuuden ja diversiteetin suhteen. Syy tähän on yksinkertainen; meidän kuvamme keski-ajasta on usein vääristynyt, syntynyt ajatuksesta että monikulttuurisuus on moderni keksintö. Ajatus rodusta ja etnisyyksien eriarvoisuudesta juontaa juurensa Carl Linneauksen teokseen Systema Natura (1735), jossa hän luetteli etnisyyden taksonomiseen järjestelmäänsä, synnyttäen biologisen rasismin. Tästä tuli nopeasti hyvin suosittu ajatus, ja on sitemmin innoittanut rasisteja kaikkialla, aina Ku Klux Klanista natseihin. Valistusajalla esitetyt ideat vaikuttivat myös taiteeseen sen kaikissa muodoissa; romantiikan ja uusgotiikan ottaessa alaa, alkoi keski-aikaa kuvastava romanttinen taide yleistyä ja Linnaeuksen idea valkoisten ihmisten paremmuudesta oli mukana. Kansojen juuret ohjattiin yhä enemmän keski-ajan romanttiseen ideaan. Keski-aikainen taide ja moderni historiantutkinta on alkanut kumoamaan tätä näkemystä Euroopasta vain valkoisten ihmisten kansoittaman paikkana. 

Heiliger Mauritius, Hans Krell (1550)

Noiturin ja Game of Thronesin (sarjan enemmän kuin kirjojen) suuntaan esitetty kritiikki on siis se, mitenkä se kuvastaa tätä keski-aikaista mielikuvaa. Westeros on koostuu täysin valkoisista ihmisistä, ja värilliset väestöt elävät joko barbaarisina valloittajina tai orjina ja orjakauppiaina, ja naisen asema on yleisesti surkea. Noiturin maailma on myöskin hyvin yksipuolinen samalla tavalla, joskin sen high fantasy-asetelma antaa naisille enemmän pelivaraa tarinassa. Tätä kritiikkiä koitetaan aktiivisesti kumota sanomalla, että tämä oli normaalia keski-aikaisessa euroopassa, jota kyseinen teos kuvastaa fantasialla kuorrutettuna. Tubettaja Dan Olson kutsui tätä argumenttia Thermianin argumentiksi, viitaten scifi-leffa Galaxy Questiin, jossa olevat avaruusolennot, thermialaiset, uskovat fiktion olevan sama asia kuin historia. Vähemmän uhritetun naisaseman näkeminen Westerosissa tai värillisen väestön olemassaolo Pohjoisissa Kuningaskunnissa ei olisi epärealistista, koska sarjat eivät ole historiallista fiktiota. Se ei riko mitään maailman sisäistä rakennetta, sillä tekijä voi hallita maailman sisäistä rakennetta miten haluaa.

Pathfinder, Dragon Age ja fantasian ilot

Onpas nyt kauhean negatiivista näkemystä ollut. Ei huolta, on minulla positiivisuuttakin. Vaikka moderni fantasia osittain seuraa yhä tolkienilaisen fantasian polkuja, on se myös tuonut paljon uutta siihen, ja laajentanut fantasian skaalaa sen suhteen kuka siitä voi nauttia. Paizo Publishingin roolipeli Pathfinder ja sen luoma fantasiamaailma Golarion on hyvin klassinen monellakin tapaa; sen tarkoitus on yhdistellä pulppia, high fantasya ja ns. "grimdarkkia" fantasiaa toisiinsa. Haltioita metsissä, kääpiöitä vuorten uumenissa, mutta myös nimettömiä entiteettejä tähtien välissä ja "planetary fantasy" henkistä scifin ja fantasian yhdistelyä. Se on myöskin muokannut tummaihoiset Drow-haltiat enemmän sini-ihoisiksi, siirtyen yhä kauemmaksi niiden ongelmallisesta perinnöstä. Pathfinder ei piilota vähemmistöjä rotujen taakse, tai kuvasta maailmaansa yhdenvärisenä. Kymmenet eri etnisyydet ovat edustettuna pelissä kulttuurillisten välikäsien kautta, imien yleispääomasta monimuotoisuutta fantasiaansa ottamalla värilliset väestöt mukaan peliin kunnolla; qadiralaiset ovat arabimaiden kulttuureista mallinnettu, kaukaisessa Tianissa on kymmeniä eri etnisyyksiä kuten Aasiassa oikeasti, varisialaiset, kuten romanit, ovat asuttaneet maita ympäri Golarionia ilman yhtä kotimaata ja niin edelleen. Mutta nämä kansat eivät vain jökötä rajojensa takana, vaan aikoja sitten nämä kulttuurit ovat alkaneet sekoittumaan keskenään globaalin kaupan kautta. Pelaajat ympäri maailman voivat löytää itsensä pelistä, ja tämä rikastuttaa fantasian tuomaa kokemusta.

Jos pelit ei kiinnosta, Pathfinderia löytyy sarjakuvamuodossakin!

Toinen esimerkki tästä on Biowaren kehittämä videopeli Dragon Age ja sen maailma Thedas (THE Dragon Age Setting, get it?) on panostanut peli peliltä yhä enemmän monimuotoisuuteen. Vaikka sen tapa käyttää Noiturin tapaan haltioita paraabelina juutalaisia kohtaan on hieman hämmentävä, välttää se pahempia sudenkuoppia tämän suhteen. Sen suurin rikkaus on kuitenkin eri seksuaalivähemmistöjen esittämisessä. Ensimmäisestä pelistä lähtien pelaaja on voinut valita pelaavansa hahmoaan eri seksuaalisen orientaation kautta, joskin silloin kaikki romantisoitavat kumppanit olivat biseksuaaleja, eli vaihtoehto oli olemassa myös heterosuhteeseen näiden kanssa. Myöhemmät pelit, varsinkin Dragon Age Inquisition, on ottanut vain uusia askeleita eteenpäin tämän suhteen. NPC- kumppaneista löytyy eri LBQ-hahmoja edustettuna hyvin, ja sitten on tietysti fanisuosikki Cremisius "Krem" Aclassi, transgender palkkasoturi joka sai monet pelin fanit toivomaan, että tulevissa Dragon Age-peleissä Kremin kaltaiset hahmot voisivat olla romantisoitavia, tai valinta omasta sukupuolesta olisi pelissä itsessään laajempi. Myös Pathfinder on ottanut tämän suhteen aloitetta; yksi pelin ikonisista hahmoista Shardra Gelt on transgender kääpiöshamaani, ja pelin valmisseikkailuista löytyy lisää vastaavia esimerkkejä.

Smooth Kreminal

Tästä pääsemmekin siihen, miksi ihmiset nauttivat fantasiasta. Tähän varmasti monia syitä- se että massat ympäri maailman rakastavat Game of Thronesia, joskin eivät muuten välitä fantasiasta kielii tästä- mutta yksi ja varmasti ilmeisin on eskapismi. Eskapismi on todellisuuspakoa, ja fantasian tapauksessa se tarkoittaa pakoa enemmän taianomaiseen tai fantastiseen maailmaan, johonkin joka tuntuu hieman paremmalta tai jännittävämmältä kuin oikea maailma. Tämä ei tarkoita vain iloisuutta ja autuutta. Terry Gilliamin sanoin: "Fantasy isn't just a jolly escape: it's an escape, but into something far more extreme than reality, or normality. It's where things are more beautiful and more wondrous and more terrifying. You move into a world of conflicting extremes." Fantasia voi tarjota hyvin erilaista jännitettä, ja sen tyyli heilahtelee romantiikasta (Haltiamaan Kuninkaantytär) enemmän realistiseen (Solomon Kane) tyyliin. Lennokaampi high fantasy kuten Taru Sormusten Herrasta voi kuitenkin olla liian kaukana todellisuudesta, poistaen peilimäisen efektin varsinkin vähemmistöiltä, jotka eivät näe itseään fantasiassa kuin korkeintaan vihollisena. Siispä fantasia, joka ottaa huomioon värillisen väestön ja seksuaalivähemmistöt on fantasiaa, joka enemmän kuvastaa oikeaa maailmaa ja tarjoaa kaikille mahdollisuuden eskapismiin.

coming soon to a theater near you

Eikös tämän pitänyt kertoa Brightista?

Kun ensimmäisessä osassa alustin tätä koko eepposta Brightin kautta, ja kuinka tämän tarkoitus oli kertoa mitenkä se omalta osaltaan epäonnistuu fantasiassa. Mitä sitten on epäonnistua fantasiassa? Mikä on fantasian tarkoitus? Miksi ihmiset pitävät fantasiasta, ja voiko fantasia palvella samanlaista tarkoitusta scifi- eli tarkastella todellisuutta metaforan linssin lävitse? Monille fantasia ei voi palvella samaa tarkoitusta kuin scifi, koska se on luonnostaan romanttisista ja taaksepäinkatsovaa, siinä missä scifi on enemmän modernia ja katsoo eteenpäin. Olen samaan aikaan samaa että eri mieltä. Kyllä, scifin on paljon helpompi käsitellä moderneja teemoja, varsinkin teknologiaan liittyviä pelkotiloja, kuin fantasian. Fantasia voi kuitenkin käsitellä hyvin erilaisia teemoja. Yksi parhaimmista fantasiaelokuvista ikinä The Pan's Labyrinth on tarina nuoresta tytöstä, joka seuraa muinaisen faunin ohjeita löytääkseen todellisen kotinsa. Se on myös tarina sodasta ja eskapismista itsessään; fauni ja taiallinen maailma on luultavasti vain nuoren Ophelian päässä, ainoa tapa paeta kauhua joka on Francon ajan Espanja sisällisodan aikana. Guillermo Del Toron seuraava elokuva, Shape of Water, on myös fantasiatarina joka kaiken kuulemani perusteella on samaan tapaan elokuva jostakin,käyttäen fantasiaa sosiaalisen kommentoinnin välineenä.

Paras. Fantasiaelokuva. Ikinä.

Bright epäonnistuu fantasiana, koska se on ottanut mukaan kaikki sen vanhat virheet ja ei tuonut mitään merkittävää tai uutta tasapainottamaan tätä. Se pohjaa paljon Tolkienilaiseen fantasiaan- sen taustatarina käytännössä on se, että Taru Sormusten Herrasta  kaltainen tarina on historiallinen fakta, ja se määrittelee eri rotujen asemia yhä tänä päivänä- Haltiat ovat rikas 1% ja örkit ovat päähänpotkittu vähemmistö joka elää slummeissa. Toisekseen, ilmeinen: Bright käyttää klassisia fantasiarotuja kertoakseen tarinan, jonka keskeisimpiä teemoja on juurikin rasismiin ja vähemmistöihin liittyvät kysymykset. Oikeiden vähemmistöjen ongelmat loistavat poissaolollaan, ja luultavasti hyvä viesti kaiken tämän sisällä katoaa sotkettujen metaforien ja huonojen ratkaisujen verkkoon. Bright hyväksyy poliisiväkivallan ja antaa huonon kuvan vähemmistöistä työympäristössä. Kolmannekseen, se ei käytä edes omaa mielenkiintoista perusideaansa kovin hyvin. Fantastisia rotuja nykypäiväisessä kontekstissa on toiminut roolipeleissä hyvin (Shadowrun), ja ideasta voisi repiä vaikka minkälaista vitsiä tai visuaalista iloittelua ulos, mutta ei. Siinä on vain kaikkien haluama mcguffin, kohtalon valitsema valittu ja musta ruhtinas jolla ei ole mitään tekemistä minkää kanssa. Brightin keskiössä on vain örkit ja niihin kohdistuva ja paljolti elokuvan tekstin oikeuttama rasismi ja Will Smithin örkkejä kohtaan rasistinen poliisipäähenkilö. Bright on kokoelma syitä, minkä takia ihmiset pitävät fantasiaa seisottuneena ja tympeänä genrenä. 

*hhngnghghhggn*

Ja tämän takia se syö minua. Minä rakastan fantasiaa. Fantasia on parasta. Scifi, supersankarit, kaijut, samurait, agenttifiktio ja heist-leffat ovat kaikki todella hienoja genrejä joista nautin, mutta fantasia on yhä minun ensirakkauteni. Ja fantasian ystävänä on harvinaista saada oikeasti hyviä tuotteita tämän genren osalta. Jokainen Pan's Labyrinth, Hellboy, Avatar: The Last Airbender, Legend of Korra, Elder Scrolls V: Skyrim, Dragon Age, Last Flight, Tulen ja Jään Laulu, Noituri ja Terry Pratchettin kirjoista on aina muistutus siitä kuinka hyvää, kuinka sitovaa, kuinka innostavaa ja kuinka ajatuksia herättävää fantasia voi olla. Se ei ole pelkkä höttöisen eskapismin genre, jossa vanhat arvot ja samat juonikuviot kiertävät. Se on tapa tarkastella ihmisiä (Hellboy), historiaa (Tulen ja Jään Laulu), uskontoa (Dragon Age Inquisition), politiikkaa ja aatteita (Skyrim ja Legend of Korra), yksimielisyyttä ja suostumusta (Last Flight) ja hirvittävää todellisuutta, josta vain fiktio voi antaa jonkinlaisen pakotien pois (Pan's Labyrinth). Minä haluan nähdä fantasiaa, joka käyttää genrensä vahvuuksia kertomaan tarinan joka saa minut ajattelemaan, joka ei vilifoi tai ylenkatso vähemmistöjä ja joka imee minut toiseen maailmaan. Ei pehmeää satuun tai utopistiseen fiktioon, vaan johonkin joka on erilaista mutta tuttua, kaunista mutta kauheaa, aitoa mutta samalla...fantastista.

Atte T