Sicario (2015), Hell or High Water (2016) ja Wind River (2017).
Sicario oli vuoden 2015 yksi kehutuimpia elokuvia joka oli monella vuoden parhaat-listalla, Hell or High Water jatkoi tätä traditiota ja ansaitsi Sheridanille parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden ja Wind River oli myös Sheridanin itsensä ohjaama. Tätä kolmikkoa ollaan kutsuttu Sheridanin temaattiseksi trilogiaksi, sillä vaikka näiden elokuvien tapahtumat, hahmot ja tilanteet eivät liity toisiinkaan mitenkään, jakavat ne yhteisen teeman ja kysymyksen sen takaa: millainen on moderni villi länsi?
Nämä elokuvat ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia; Sicario on rikostrilleri, Hell or High Water on heist-leffa ja Wind River on kostoelokuva. Mutta ne ovat myös kaikki westernejä. Ja tiedän että osa teistä ehkä ajattelee "hei, eikös western tarkoita länkkäreitä ja inkkareita ja sen sellaista?" Kyllä, ja samalla myös ei. Western on kasvanut genrenä kuvaamaan myös elämää sivistyksen reunalla; tilassa jossa laki ja järjestys ovat häilyviä käsitteitä ja sivistys kosiskelee alati sivistymättömyyden tai vanhojen traditioiden kanssa. Logan ja Fallout ovat westernejä jotka sekoittavat mukaan myös supersankari-ja post-apokalyptisen tieteisfiktion elementtejä. Kotimainen esimerkki voisi olla Valkoinen Peura, jota voisi kuvailla Lappi-Westerniksi.
Nyt kun termejä ollaan hieman selvennetty, voimme paneutua elokuviin itseensä.
Varoitus- tämä tulee käsittelemään spoilereita kaikista elokuvista, mutta jokaisesta vain omassa osiossaan.
Sicario- huumesodassa oikeus on häilyvää
Sicario on näistä kolmesta elokuvasta yhä paras, ja paljolti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Roger Deakinsin ansiosta Sicario eroaa ulkonäöltään ja tunnelmaltaan muista rikostrillereistä. Mutta myös Sheridanin armoton, kylmä ja synkkääkin synkempi tarina oli osa tätä menestystä. Sicario kertoo huumesodasta USA:n ja Meksikon rajan välillä, päähenkilönään Kate Macer (Emily Blunt) CIA:sta. Hänet otetaan mukaan operaatioon, jonka tarkoituksena on saada Arizonan puolelle toimintaansa laajentanut huumepomo Juarezissa kiinni. Mukana tässä operaatiossa on lakia ja moraalikäsityksiä armotta rikkova Oikeusministerön operatiivi Graver (Josh Brolin) ja hiljainen Kolumbialainen asiantuntija Alejandro (Benicio Del Toro), jotka saavat tuloksia aikaan. Katen etiikka ja käsitys laista on alati koetuksella, kunnes se lopulta murskataan lopullisesti; Graver ja Oikeusministerö ei välitä siitä, että huumekauppa loppuu, vaan että he voivat kontrolloida sitä. Ja Alejandro ei ainoastaan auta Kolumbialaisia huumekauppiaita ja USA:n hallitusta, vaan on myös omalla kostoretkellä huumeparoneja kohtaan.
Sicarion tekijät vihaavat kaikesta päätellen kaikkea huumesodan ympärillä, eikä ilman syytä. Kukaan ei ole oikeassa, ja pelkkä siihen osallistuminen millään tavalla tahraa sinut ihmisenä jotenkin. Graver on kiero ja hyväksikäyttävä psykopaatti, Meksikon ja liittovaltion poliisi ovat molemmat korruptoituneita ja Alejandro...Alejandro on hirviö. Häneltä tämä sota on vienyt kaiken ihmisyyden. Ja lopulta se tuhoaa myös Katen, joka ei elokuvan alussa ollut mitenkään optimistinen tai idealistinen. Hän oli jo valmiiksi hieman synkkä ja antisosiaalinen ammattilainen, ja elokuvan kuluessä hänestä katoaa kuitenkin usko systeemin toimivuuteen: Miksi uskoa siihen, mikä ei usko itse itseensä? Laki, moraali ja järjestys eivät ole asioita joita ajatellaan näillä rajaseuduilla. Kuten Alejandro sanoo "Tämä on susien maa nyt." Vahvat syövät heikot. Elokuvan nimi, Sicario, tarkoittaa salamurhaajaa. Tämä ei tarkoita ketään vihollisista tai vastustajista, vaan päähenkilöitä. Sicariossa kukaan ei voita, sillä tilanne on jo voittanut kaikki muut. Kaukainen tulitus häiritsee Juarezilaista jalkapallopeliä vain hetken; koko elokuvan ajan kaukainen tuliaseiden nakutus on kaikunut taustalla. Tämä on normaalia.
Hell or High Water- oikeus pitää hankkia itse
Millainen on Länsi-Texas nyt? Kuiva, kuuma ja armoton, ja tämä näkyy jokaisen sen asukkaan kasvoista ja habituksesta. Vanha mies joka tuo pankkiin ladosta löytämiä pennejä rahan toivossa, Tobyn ex-vaimon rähjäinen talo keskellä erämaata, trailer park- kylät, kipakka tarjoilija joka ei suostu antamaan lahjonta-tason tippirahoja poliisille, koska hän tarvitsee niitä velkaerän maksuun. Marcus pelkää eläkkeellä siirtymistä, koska hän menettäisi ainoan ystävänsä Alberton, jota Marcuksen rasistiset vitsit tuntuvat lähinnä ärsyttävän. Jopa vitsikkään tarjoilijan lausahdus ruokalistan muuttumattomuudesta on osa tätä teemaa; stagnaatio ja seisottuneisuus riivaa tätä maata, jossa köyhät pysyvät köyhinä sukupolvesta toiseen ja rasismi on pysyvä osa arkea. Kukaan ei ole onnellinen, kellään ei ole rahaa- mutta kaikilla on ase. Kun pyssyt alkavat lopulta laulamaan, ei Sheridan säästele ketään. Hell or High Waterissa ei oteta vankeja, eritoten Alberton kuolema on armoton ja kylmä, jopa Sheridanin mittapuulla. Lopussa on vaikea sanoa kuka voitti; Marcus ampui Tannerin, mutta Toby onnistui juonessaan ja rahat ja tila kuuluvat nyt tämän pojille. Mutta Tobyn kädet ovat myös veren tahrimat. Toby ja Tanner veivät rahaa upporikkailta pankeilta ja huijasivat heitä takaisin, sen jälkeen kun pankki ja öljy-yhtiöt olivat riistäneet Länsi-Texasin köyhiä asukkaita. Jos haluat oikeutta, on se hankittava itse.
Wind River- oikeutta ei ole
Okei, ennen kuin aloitan tarkemmin- jotenkin Sicarion ja Hell or High Waterin jälkeen Sheridan onnistui tekemään VIELÄ SYNKEMMÄN elokuvan. Teemat ovat rankkoja, joten varoituksen sana vielä; aiheena on raiskaus.
Wind River oli Sheridanin ensimmäinen isolle yleisölle julkaistu ohjaus, ja vaikka tämä onnistuukin ennakko-odotuksia paremmin ohjaajana, ei Wind River yllä ihan samalle tasolle kahden edeltäjänsä kanssa. Se on silti todella hyvä, erittäin synkkä ja aidon tuntuinen elokuva, ainakin osittain. Wind Riverin reservaatissa Wyomingissa löydetään kuollut nuori nainen, kaukaa erämaassa. Hän oli kuollut sään olosuhteisiin ja saamiinsa haavoihin, ja hänet oltiin raiskattu. Reservaatin metsänvartija Cory Lambert (Jeremy Renner) tunsi tytön ja tämän perheen, ja yhdessä heimopoliisin päällikön Benin (Graham Greene) ja FBI- agentti Jane Bannerin (Elizabeth Olsen) kanssa hän alkaa etsimään syyllistä. Jäljet johtavat niin tunnettujen pikkurikollisten kuin paikallisen kaivosfirman maille. Coryn oma tytär oli kuollut hyvin samanlaisten sattumien ympäröimänä, ja hänen osaltaan on kyse myös sulkeuman hakemisesta. Lopputulos on looginen paljastus, joka johtaa vain ihmisten kuolemaan ilman syytä. Kun kaikki osalliset ovat raatoina maassa sivullisten lisäksi, onko oikeutta olemassa?
Wind River on ainoa Sheridanin elokuvista, joka perustuu löyhästi oikeisiin tapahtumiin. Sheridan on sanonut, että elokuvan tarinan takana on "tuhat oikeaa, samanlaista tarinaa reservaateista." Tämä aitous huokuu elokuvasta, varsinkin visuaalisuuden kautta. Wind Riverin reservaatti on kaunis sen kauheudessa, oli kyse sitten reservaatin karusta ulkomuodosta tai Wyomingin lumisista tasangoista. Mutta elämä reservaatissa on karua, ja harvat kauneuden hetket viedään heiltä juuri tämän kaltaisten rikosten takia. Wind River ei vieraannuta katsojaa raiskauksesta rikoksena, vaan tekee siitä pelottavan läheisen osan elokuvaa. Ja syy tälle on vähintään yhtä järjetön kuin tekokin; ei mikään. Teolla ei ollut motiivia, mutta se silti tuhosi uhrin elämän, tämän perheen elämän, ja useiden sivullisten elämän tilanteen lopussa karatessa käsistä. Ja kaiken syynä on reservaattien elämän tila; resursseja ei ole paljoa, vaihtoehtoja elämässä ei ole, eikä ketään kiinnosta. Huumeet, alkoholi ja rikollisuus rehottaa tämän takia, FBI:ta ei kiinnosta reservaatin asukkaiden kohtalo ellei ole kysymys jostain todella vakavasta. Ulkopuoliset tahot rellestävät miten haluavat, ja alimiehitetty, toimintaluviltaan rajoitettu heimopoliisi ei pääse kaikkialle. Oikeus pitää hankkia aseen kautta, ja kun Cory ja Jane saavat tekijän kiinni elävänä, ei Cory anna hänelle oikeuden tuomaa mahdollisuutta. Hän saa kuolla kuten kaikki muutkin, yksin kylmässä. Cory ja tytön isä Martin (Gil Birmingham, jälleen) ovat molemmat menettäneet tyttärensä, ja myöntävät kuinka tämä kosto ei auttanut heitä lainkaan. Oikeutta ei ole.
Sheridanin töistä voi löytää kaksi yleistä kritiikin kohdetta ja teemaa. Yhteiskunta lakeineen, systeemeineen ja moraaleineen ei auta kuin niitä jotka joko käyttävät sitä hyväkseen tai rikkovat sitä armotta. Sicarion osallinen oikeusministerö, Hell or High Waterin vampyyrimainen pankki-ja öljykonserni ja Wind Riverin välittämätön liittovaltio ja alimiehitetty heimopoliisi- ainoa tapa hankkia se mitä tarvitaan ja halutaan on väkivallan kautta. Tämä ei ole sinänsä mitään uutta elokuvissa, mutta kyse on siitä mitenkä se näytetään. Sheridan ja ohjaajat näyttävät tämän kauheana todellisuutena, tuomiten kaikki osalliset. Me saatamme iloita, että Tobyn perhetila pysyi suvussa ja tämän pojat eivät ehkä joudu elämään samanlaisessa kurjuuden kierteessä, mutta samaan aikaan....yli viisi ihmistä menetti henkensä tämän tulevaisuuden takia. Huumekauppa Arizonassa tulee tyyntymään, mutta Juarez ei muutu mihinkään ja huume-teollisuus jatkaa toimintaansa, mutta tällä kertaa sielä missä Yhdysvallat haluavat sen jatkuvan. Näillä elokuvilla on nimellisesti onnellisia loppuja, mutta todellisuudessa on kyse vain todellisuudesta, ja millaista helvettiä elämä USA:n reunoilla on.
 |
| Taylor Sheridan |
Toisekseen, Yhdysvallat itsessään ovat loputon ongelmien lähde alkuperäisasukkaille. Tämä sanotaan lähes suoraan Sicariossa:
Fausto Alarcon: "Luuletko että miehet jotka lähettivät sinut ovat sen parempia? Mistä luulet meidän oppineen tämän bisneksen?"
Hell or High Waterissa:
Alberto: "150 vuotta sitten, tämä kaikki oli esi-isieni maata. Kaikki mitä näet, kaikki mitä näit eilen. Kunnes näiden mukavien ihmisten iso-isovanhemmat veivät sen meiltä. Nyt se viedään heiltä."
Ja Wind Riverissa:
Cory: "Tamis-kansa pakotettiin tänne, jääden vangiksi vuosisadan ajaksi. Lumi ja hiljaisuus on ainoa asia mitä heillä enään on."
Wind River varsinkin vetää tässä pisimmän korren, lopettaen elokuvansa synkkään faktaan. Yhdysvaltojen hallitus kerää ylös statistiikkoja kadonneista ihmisistä. Reservaattien asukkaista tätä ei kerätä. Me emme tiedä kuinka monta kadonnutta natiivia naista ja tyttöä on kadonnut ja ei olla löydetty. Koska yhteiskunta ei suurimissa osin välitä alkuperäiskansoista tai heidän ongelmistaan. Tämä on fakta sekä Yhdysvalloissa että muualla maailmassa, myös Suomessa. Taylor Sheridanin elokuvat eivät ole virheettömiä; varsinkin Wind Riverin tarina ontuu hieman, ja Jeremy Rennerin rooli tuntuu enemmän kuin vähemmän vanhanaikaiselta "white savior" -arkkityypiltä, jonka olisi helposti voinut välttää roolittamalla alkuperäiskansoihin kuuluva näyttelijä kuten Adam Beach tai Eugene Brave Rock. Mutta Sheridanin näkemys nykyaikaisesta villistä lännestä on rohkea, armoton ja ajankohtainen, nostaen esiin oikeita ongelmia näiltä seuduilta ja kuinka ne ovat joko joutuneet regressioon ja vaipuneet kohti hurjempaa aikaa, tai aika ei ole ikinä vienyt niitä nykyaikaan. Väkivalta ja rikos ovat ainoat tiet jonka Sheridanin maailma tarjoaa ratkaisuksi, ja nämä ei ikinä paranna asioita. Huumesota on hirvittävä, köyhyys ja aselait ajavat ihmisiä pahoihin tilanteisiin ja elämä reservaateissa on raskasta. Sheridan ei keksi mitään päästään, hän vain korostaa olemassaolevia ongelmia. Villi länsi elää, ja se on hurjempi kuin luuletkaan.
Atte T¨
PS. Jos tämä teksti miellytti, suosittelen vilkaisemaan samanlaista tekstiä jonka tein yhdestä tekijästä elokuva-alalla, tässä tapauksessa ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Blomkampista. Bäm.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti