Hämähäkkimies- Ensimmäinen vuosi

Koska olen viimeisen vuoden aikana puhunut paljon elokuvista ja mediasta yleisessä kontekstissa, on vain reilua että palaan hieman enemmän sarjakuvien pariin teksteissä. Koska edellinen tekstini käsitteli Hämähäkkimiestä, ja tänään jatkan myös verkkoveijarin parissa, nimitän täten heinäkuun Hämis-Heinäkuuksi™, jossa kolmen tekstin muodossa keskustelemme hieman moderneista Hämähäkkimieheen liittyvistä asioista, joku sankarista itsestään tai tämän liitoshahmoista. Heinäkuun aikana on muuten menossa myös Hyllyy- blogin puolella Hellboy-Heinäkuu, joka kannattaa myös tsekata, hyvää settiä kaikin puolin, ja jolta varastin nimen törkeästi.

Tänään puhumme hieman harvinaislaatuisesta Hämähäkkimies- stoorista, sillä se yhdistelee aikamoisen määrän pinnallisia elementtejä joista en liiemmin pidä. Kyseessä on Dan Slottin prequel (ugh) uudelle sarjalle, kertoen Peterin ensihetkistä Hämähäkkimiehenä retconin (ugh) taikuuden kautta, tuoden esiin uuden pahiksen tämän menneisyyteen (ugh). Käytin tuossa termiä joka ei välttämättä ole tuttu kaikille: retcon. Retcon, tai retroaktiivinen juonijatkumo, tarkoittaa sitä kun tarinan kirjoittaja muuttaa fiktiivisen maailman tapahtumia tai historiaa kertomalla uudestaan, kumoamalla faktat tai kertomalla faktat eri tavalla. Tämä, kuten moni muukin fiktion termi, on työkalu jota voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaankin. J. R.R Tolkien retconnasi Hobitin tapahtumia sopimaan paremmin Taru Sormusten Herrasta jatkumoon ja Arthur Conan Doyle, yleisön painostuksesta, retconnasi Sherlock Holmesin kuoleman Reinbachin putouksilla lavastetuksi. Sarjakuvissa retconia käytetään usein silloin, kun uusi kirjoittaja tulee kirjoittamaan jo olemassaolevan hahmon tarinaa, ja muuttaa tämän historiaa ja hahmoa sovittaakseen sen omiin ideoihinsa. DC Comicsin Geoff Johns oli erittäin ahkera retconnaaja, muuttaen niin Vihreän Lyhdyn kuin Salaman taustaa sovittaakseen sen omiin tarkoituksiinsa. 

Retcon ei ole lähtökohtaisesti huono asia, mutta sarjakuvissa sen yleinen käyttö on tehnyt paljon hallaa ymmärrettävälle jatkumolle ja lukijoiden sitoutumiselle. Tänään puhumme kuitenkin erittäin positiivisesta esimerkistä retconin suhteen, joka käyttää tätä työkalua hyvin. Aiheemme on Dan Slottin Spider-Man: Learning to Crawl. 

Learning to Crawlin perusidea on seuraava: Sen päähenkilönä ei ole ainoastaan Peter Parker, vaan myös nuori Clayton Cole, joka idolisoi juuri painipiireihin ilmestynyttä Hämähäkkimiestä. Ennen Ben-sedän traagista kuolemaa, Peter käytti hämähäkkivoimiaan showpainin alalla, ja Clayton Cole inspiroitui tämän teatraalisuudesta, nuoresta iästä ja nerokkuudesta luomaan oman naamionsa. Hän olisi Clash, äänen mestarin. Peter Parker ei kuitenkaan pysy samana, ja tämä muutos sekoittaa sekä hänen että Clashin maailman lopullisesti. 

Juoneltaan Learning to Crawl ei poikkea määrättömän paljon monesta muusta Hämähäkkimies- stoorista. Peterilla on arkiongelmia, Hämis-hommatkaan ei tunnu sujuvan, ratkaisu löytyy arjesta ja pahis saadaan rautoihin. Mutta tarina tämän juonen sisällä on hyvin mielenkiintoinen, ja Slott osaa käyttää retconia juuri oikein tarinan sisällä. Sekä Peterin että Claytonin tarinat perustuvat vahvasti hahmojen tunteisiin ja kehitykseen, negatiiviseen että positiiviseen suuntaan, eikä Slott pelkää luoda uutta tai tuoda alunperin 60-luvulle sijoittunutta tarinaa kohti nykyaikaa. Tämä, yhdessä Ramon Perezin retro-henkisen taiteen kanssa antaa tarinalle uniikin ja luovan estetiikan. Slott myös viljelee Stan Leen ja Steve Ditkon tarinoihin viittauksia niin tarinassa kuin dialogissakin, mutta joka kerta sulavasti ja ilman että se häiritsee lukukokemusta.

"Jumpin' Jehosaphat!"

Puhutaanpa hahmoista. Dan Slott on sanonut tämän tapahtuvan Amazing Fantasy #15 ja Amazing Spider-Man #1-3 aikana, jolloin Lee ja Ditko vielä koittivat hahmoittaa millainen sankari ja hahmo Peter Parker on. Slott siirtää tämän suoraan maailmaan, jossa Peter vasta sankarin uran aloittaneena paljon pyörii tämän ympärillä. Onko hän tekemässä tätä rahan takia, onko hän tekemässä tätä maineen takia, onko hänestä tähän ja miten hän kohtelee vastustajiaan? Voiko hän varastaa koulun laboratoriosta osia ja vimpaimia, jotta hän voi käyttää niitä Hämähäkkimiehenä taistelemiseen? Leen ja Ditkon Peter Parker oli paljon aggressiivisempi ja sanalla sanoen, ääliömpi Peter Parker joka muistutti aika vähän modernia ilopilleriä. Slottin ratkaisu oli pistää tämä eroava käytös Ben- sedän kuoleman piikkiin, jossa stressi, ahdistus ja kaksoiselämä on selkeästi liikaa Peterille. Hän tekee virheitä, ja virheet maksavat hänelle niin ystävät kuin luottamuksen. Mutta hän myös oppii näistä virheistä, ja ottaa vastuun tekemistään virheistä. Peter ei kunnioita Hämähäkkimiehenä vain Ben- sedän kuoleman kautta opittuja oppeja, vaan myös tämän elämän; lähimmäisenrakkaus, pyyteetön auttaminen ja elämästä nauttiminen.

Sitten on Clayton Cole, kääntöpuoli Peter Parkerin nerokkuudelle ja nuoren iän tuomalla innolle. Clayton innostuu Hämähäkkimiehen showpainijan urasta, ja kun hän tajuaa Hämiksen olevan yhtä nuori kuin hän ja myös keksijä, alkaa Clayton luomaan omaa superminäänsä. Huomattava ero on siinä, mikä häntä inspiroi; ei Hämiksen sankaruus, vaan tämän julkisuus. Clayton Cole on kotiopetuksessa ollut ulkopuolinen, hieman kuten Peterkin oli ulkopuolinen omissa sosiaalisissa piireissään. Hän haluaa samaa mainetta ja kunniaa mitä Peter halusi aluksi. Clayton on Peter ilman Ben-setää; hänellä ei ollut voimakasta moraalista ohjausta eikä hän saa kataklysmia sankaruuteen, vaan jatkaa alati maineen ja kunnian tavoittelua. Hän on kuitenkin (jo pelkästään visuaalisesti) kopio Hämähäkkimiehestä, joten hän ei saa haluamaansa huomiota, oli kyse sitten yleisöstä tai Hämiksestä itsestään. Clayton on voima ilman vastuuta, mutta hän kuvastaa myös omistavaa, obsessiivista fanikulttuuria. Clayton uskoo "omistavansa" Hämiksen koska oli tämän fani alusta lähtien (hienoinen muutos, jossa Peterin painiura alkoi viraali-ilmiönä Claytonin avustuksella), ja kun Hämis ei vastaa hänen haluamallaan tavalla tämän pyyntöihin, on Clayton pettynyt ja vihainen tälle. Ja kun hän saavuttaa hetken kuuluisuutta, Clayton käyttäytyy kuin muiden pitäisi aina olla vaikuttuneita hänen huomiostaan. Clash on oiva vastustaja nuorelle Hämähäkkimiehelle, sillä hän peilaa sekä Hämiksen että Peterin huonoimpia puolia.

Ja hänen supervoimansa on ottaa ja reflektoida ääntä:
Clayton ei osaa sisäistää ongelmiaan vaan projisoi ne muiden suuntaan.

Learning to Crawl on käytännössä Spider-Man: Year One, luoden kuvan Hämiksen ensimmäisestä 60 päivästä sankarin roolissa; mitä hän oppii tänä aikana, miten hänen elämänsä muuttuu ja millaisenssa ympäristössä hän on sankari. Jopa Perezin taide heijastaa tätä tietyllä minimalismilla. Kuten monet "year one" tarinat, Learning to Crawl kiteyttää sankarinsa peruselementtejä kehityksen kautta. Kun sarjiksella alkaa olla niinkin paljon ikää kuin Hämiksellä (tämän sarjiksen ilmestyessä 51 vuotta), on tärkeää tuoda syntytarinoita kohti nykypäivää. Year One, Birthright, Wonder Woman: Year One ja muut auttavat selkeyttämään tunnettujen hahmojen tarinoita. Learning To Crawl seuraa Ditkon ja Leen ideaa ja tuo tärkeimmät hahmot esiin; May-täti, Flash Thompson ja Liz Allen Peterin arkeen, Korppikotka, Kameleontti, J Jonah Jameson ja Tinuri Hämiksen alkuaikojen vihollisina (SIVUHUOMIO: Kuinka on mahdollista, että Kameleontti, Hämiksen ensimmäinen vihollinen, ei ole saanut vielä leffaversiota?) ja Slott myös lisäsi muutaman ystävän Peterille- ystävät jotka hän kuitenkin menettää valintojensa takia. Kuten Year One, Learning to Crawl toimii hyvin esittelynä Hämähäkkimiehen mythokseen, mahdollisena porttina verkkoveijarin seikkailuihin.

Ja mikä tärkeintä, Learning to Crawl sanoo myös jotain tärkeää kaikella tällä. Slott on urallaan tehnyt lukuisia tarinoita, joissa hän tarkastelee Hämähäkkimiestä hahmona sekä tämän itsensä että vihollisten kautta. Tässä tapauksessa on kyse siitä, miten Hämmästyttävästä Hämähäkkimiestä tuli Kulmakunnan Kiva Hämähäkkimies, kuinka 16-vuotias poika pääsi yli ottoisänsä murhasta muistamalla tämän elämän, ei kuoleman, ja oppien taas hymyilemään ja nauramaan. Se näyttää Clayton Colen kautta mikä tekee Peteristä, noh, Peterin; ei älykkyys tai voimat, vaan elämänkokemukset ja niistä kumpuava elämänjano. Ja tämä on myös se joka tekee Hämähäkkimiehestä mielekkään sankarin; Me pidämme Peter Parkerista, koska hänellä on ongelmia. Kaikki ei aina suju, hän ei tee oikeita valintoja joka kerta ja joskus elämä painaa päälle hieman liikaakin. Mutta hän jaksaa silti heittää vitsejä, auttaa toisia ja mennä eteenpäin. Learning to Crawl ilmestyi juuri Slottin Superior Spider-Manin päätyttyä. Superior Spider-Manin synkkyyden ja Peter Parkerin pitkän poissaolon jälkeen tarina joka muistuttaa meitä hahmon perusideasta ja ideaaleista on oikea liike, ja Learning to Crawl kiteyttää minulle kaiken tärkeän hahmosta hienosti lopussa:

"Hope you were watching, Uncle Ben, 'cause I did that for you. Kept everyone safe. Kept them from being scared. And I made it fun. " 

"It doesn't matter that most of  'em wouldn't have lifted a finger for Peter Parker. That's not why you do it. You do it 'cause it's right thing to do."

"Because...it's what you would've done. You were more than a father to me, Ben Parker. More than a role model.."

"You were my hero."

   

Mitä minä koitan sanoa on....että taidan rakastaa tätä sarjakuvaa?

Atte T