Maailmojen sodasta asfalttisotureihin- Ihmisen ajan loppu?

Apokalypsi. Kreikan kielen sanasta apokalypsis, joka tarkoittaa verhon nostamista tai sen poistamista. Nimi juontaa juurensa varhaiseen juutalaisen ja kristillisen kirjallisuuden termiin salattujen asioiden ilmestymiseen profeetoille. Tälloin ihmiselle paljastetaan mysteerejä, asioita jotka ovat tavallisen ihmistietämyksen tuolla puolen. Ohjeita, varoituksia tai neuvoja tulevan varalle. Nykyään tämä sana tarkoittaa vain yhtä asiaa:

Maailmanloppua.

Maailmanloppu on kiehtonut ihmisiä siitä lähtien, kuin me olemme kollektiivisesti kehittäneet käsityksen maailmasta itsestään. Entä jos tämä meidän näkyvä maailmamme tuhoutuisi? Useimmilla kansoilla ja uskonnoilla on oma visionsa lopusta. Hindut uskovat Kalkin, Vishnun viimeisen avataran, tuhoavan ja synnyttävän maailman uudelleen. Kristinuskossa Herraan uskovat pääsevät taivaan valtakuntaan, syntisten päädyttyä palavaan järveen. Viikingit uskoivat Ragnarokin koittavan, jonka jälkeen poltetun maailman tuhkasta nousisi uusi maailma. Näissä kaikissa on usko tulevaisuuteen varman tuhon jälkeen. Mutta entäs loput joidenka jälkeen ei ole enään paluuta? Atsteekit ruokkivat uhrauksilla auringonjumala Huitzilopochtlia, sillä tämä vahvisti tätä taistelussa kuuta ja tähtiä vastaan, jotka söisivät maailman jos auringonjumala ikinä häviäisi. Egyptin Ra pakeni Apep-käärmettä, joka koittaa nielaista Ra'n ja tämän mukana myös auringon. Elämän lähteen katoaminen oli merkittävä tekijä muinaisissa maailmanlopun ajatuksissa. Fenris-susi syö myös Rangarokissa auringon. Ennen kuin tiesimme mitään tähtien elämänkaarista, me tiesimme auringon joskus pimentyvän.

Nämä ajatukset maailmalopusta elivät tarinoissa; varoittavissa kauhukuvissa tulevaisuudesta. Millaisia kauhukuvia me esitämme nykyään? Osa näistä skenaarioista elää yhä moderneissa uskonnoissa, mutta osa näistä tarinoista olivat myös viihteellisiä, hyvien tarinankertojien sepustamia väristäviä tarinoita. Millainen on elokuvien antama kuva maailmanlopusta? Millaisena me näemme tulevaisuuden ihmiselle? Tänään haluan käsitellä modernin popkulttuurin suhdetta maailmanloppuun, mitenkä se on muuttunut ja mitä se kertoo meidän käsityksestämme tulevaisuudesta sekä ihmisen ajan lopusta.

1. Älä mene hiljaa yön pimeään

Elokuvan visiot maailmanlopusta ovat aina jotenkin kiinnitetty zeitgeistia hallitseviin ahdistustiloihin. Jos lähdemme kartoittamaan elokuvia aina Hollywoodin kulta-ajoilta nykypäivään, on selkeitä kauhukuvia nähtävissä jotka ovat vaikuttaneet visioihin maailmanlopusta; maailmansotien välisen ajan kauhukuvat uudesta sodasta, toisen maailmansodan päättymisen jälkeinen ydinpommin ja ydintuhon pelko, kulutusyhteiskunnan kritiikki, kylmän sodan uudelleensytyttämä ydinsodan pelko, yhteiskunnan romahtumisen pelko, terrorismin pelko ja epidemian pelko. Mutta varhaisimmat maailmanlopun skenaariot olivat enemmän varoituksia- älkää tehkö näin, tai tuho teidät vie. Uhkavaatimus maalle (1951) nostaa esiin ihmiskunnan mahdollisuuden kehitykseen, mutta samalla varoittaa tuomasta sotaa ja vihaa mukanaan avaruuteen, muuten heidät tuhottaisiin. Day The Earth Caught Fire (1961) jatkaa tällä linjalla, varoittaen tarinansa kautta maailmanlopusta jos ydinaseista ei luovuta. Day the Earth Caught Fire on mielenkiintoinen aikansa esimerkki elokuvista, jotka päättyvät epävarmaan tunteeseen potentiaalisen maailmanlopun koitosta. Day the Earth Caught Fire päättyy kuvaan kirkontornista, vihjaten mahdollisen lopun koitosta kun loppuratkaisu jää hämärän peittoon. Film noir- klassikko Kiss Me Deadlyn (1955) epätavallinen loppu on joko varoitus ydintuhosta tai ihmissielun mädätyksen tuomasta helvetin voimien vapautumisesta.

Kiss Me Deadly (1955)

Varmasti tutuin maailmanlopun skenaario monille on ulkoavaruuden olentojen hyökkäys. Alieneista jotka uhkaavat maata maailmanlopulla on tehty satoja tarinoita, ja yksi vaikuttavimmista tarinoista on H.G Wellsin kirja Maailmojen Sota (1897), joka on adaptoitu elokuvamuotoon kolmasti. Alunperin viktoriaaniseen Lontooseen sijoittunut kirja oli katsaus kolonialismiin, mutta se  englantilaisia kohtaan- mitä jos MEIDÄN kimppuun kävisi teknologisesti ylivoimaisempi tuntematon entiteetti, ja kuinka tällaiset hyökkäykset saavat vain tuhoa ja surua aikaan ja ovat samalla tuomittuja epäonnistumaan. Adaptaatiot kirjasta ovat päivittäneet tarinaa. Vuoden 1953 elokuva-adaptaatio lisäsi atomisodan järjettömyyden, ja kuinka se toisi enemmän tuhoa kuin pelastaisi miltään, samalla sijoittaen tarinan Yhdysvaltoihin. Toinen merkittävä suora adaptaatio on Steven Spielbergin vuoden 2005 filmatisointi War of the Worlds, joka yhdisteli elementtejä Wellsin kirjasta ja vuoden '53 elokuvasta. Spielberg näki Maailmojen Sodan aina heijastavan aikansa pelkotiloja, ja otti itse käsittelyyn terrorismin ja terrorismin vastaisen sodan- elokuva käsittelee paljon suuren tuhon jälkeistä tyhjää vihaa ja kostoa Robbien kautta, ja sillä on hyvin kalsea kuva ihmisyydestä joka elää tuhon ja pelon ympäröiminä. Sekä alkuperäinen teos että kaksi adaptaatiota ovat pitäneet myös alunperin antiklimaattisen kauniin loppunsa, jossa ympäristö tuhoaa lopulta valloittajan.

Myös: 9/11-kuvasto War of the Worldissa (2005) on...katossa.

Sanoin kuitenkin että on olemassa kolmas merkittävä elokuva-adaptaatio: kyseessä on ikuinen yleisösuosikki ja loputtomien memeettisten lausahdusten alkukehto: Roland Emmerichin vuoden 1996 räjähdyshitti Independence Day- maailmojen sota. Vaikka ID ei ole yhtä suora adaptaatio kuin muut elokuvat, samoja elementtejä on nähtävissä (maan sairaudet eli virukset tappoivat hyökkääjät, tässä tapauksessa kyse on tietokone-viruksesta) ja ihmiskunnan asemahti ei voi mitään alienien suojakilville. ID kuuluu kuitenkin trendiin, jossa maailmanloppu ei ole varoitus, vaan voitettava vihollinen. ID:ssä alienit, jotka ovat niin kliseisiä alieneita että niitä ei voi pitää vertauskuvana millekkään muulle kuin omalle itselleen, ovat este ylitettäväksi globaalin yhteistyön kautta. Vihollinen voitetaan yhteistyön ja älykkyyden kautta. Emmerich teki myöhemmin lisää elokuvia jotka käsittelivät globaaleja katastrofeja kuten Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), joissa myöskin tuhoa vastaan taistellaan älyllä ja yhteistyöllä. Samasta puusta on veistetty myös Guillermo del Toron hirviöelokuva Pacific Rim (2013), jossa hirviöt, eli maailmanloppu, voitetaan vain globaalin yhteistyön tuloksella, hylkäämällä vanhat riidat ja luottamalla toisiinsa. Molemmissa elokuvissa on myös eeppiset puheet joilla mainostetaan ihmiskunnan potentiaalia taistella jopa luonnonkatastrofeja vastaan. Vaikka näiden molempien elokuvien viesti on positiivinen, on sillä ollut myös negatiivinen vaikutus muihin elokuviin jotka käyttävät maailmanlopun uhkaa: Maailmanloppu on vihollinen joka voidaan voittaa, ja näin siitä tuli monien mielessä tyhjä uhka, vihollinen muiden joukossa.

Independence Day (1996)

2. Kiroa valon kuolemaa

Entäs tarinat joissa maailmanloppu on jo tapahtunut? Post-apokalyptiset tarinat ovat olleet kovaa huutoa jo jonkin aikaa, joskin lopun mittakaava ja mitä sillä tarkoitetaan vaihtelee paljon. Monet post-apokalyptiset tarinat ovat yhteiskunnallisia tuhoja, jossa vallitseva järjestelmä on tuhoutunut ja sen tilalla on dystopinen, usein diktatuurinen rakennelma. Tämä toimii samanlaisena varoittavana esimerkkinä kuten monet varhaiset maailmanlopulla pelottelevat elokuvat; tällainen maailma on jos asia X loppuu tai yhteiskunta vajoaa kaaokseen. Usein näihin liittyy myös ydinsota- pelisarja Fallout kertoo elämästä post-apokalyptisessa Amerikassa jonka yhteiskunta romahti ydinsodan jälkeen. Tämän kaltaiset tarinat ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kuin ydinpommin tuoma uhka maailmanlopusta ja laskeuman jälkeisestä maailmasta. Richard Mathesonin romaani I am Legend (1954), zombi-ja vampyyrigenren merkkiteos sekä apokalyptisen virus-skenaarion esivaikuttaja, on adaptoitu useaan otteeseen elokuvaksi- vuoden 1971 elokuva The Omega Man- viimeinen mies paljolti kodifoi meille mielikuvia post-apokalyptisesta maailmasta: kuihtuvat, autiot kaupungit ja pahaa tahtovat synkät faktiot sen sisällä. Myöhemmin yleisesti kuvan maailmanlopun jälkeisestä maailmasta populariosi australialainen indie-elokuva, tai tarkemmin sen tunnetumpi jatko-osa: Mad Max 2- Asfalttisoturi (1981). 

Mad Max 2: Road Warrior (1981)

George Millerin ensimmäinen Mad Max ei vielä omannut nyt ikonista estetiikkaa jonka kaikki kolme jatko-osaa ja videopeli sekä lukuisat post-apokalyptiset kopioijat jakavat, mutta siinä määriteltiin Mad Max- tarinoiden syvin teema; ihmisyyden säilyttäminen epäinhimillisessä ympäristössä. Max Rockatansky menettää perheensä, ja samalla kaiken kontaktinsa ihmiskuntaan ja ihmisyyteen, joka oli valmiiksikin aika heikoilla pitimillä. Maxin tarina siitä eteenpäin on tarina ihmisyyden takaisin saamisesta. Asfalttisoturissa tämä on pienen yhteisön suojelemista pahalta roistolta, Ukkosmyrskyssä Max jatkaa samalla polulla. Fury Roadissa Max auttaa Immortan Joen vaimoja pakenemaan ja pääsemään turvaan Joen ex-sotilas Furiosan kanssa. Mad Maxit antavat kuvan maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, jossa kamppailu käydään resurrseista- oli kyse sitten bensiinistä, vedestä tai ihmisistä- joka ajaa ihmiset epäinhmillisiin tekoihin. Ihmiskunnan selviytyminen vaatii ihmisyydestä kiinni pitämistä maailmanlopun jälkeen, oppien edellisten sukupolvien virheistä.

Mad Max: Fury Road (2015)

Post-apokalyptiset tarinat ovat usein oppaita selviytymiseen ja dekonstruktioita yhteiskunnan kannalta tärkeistä asioista. Mad Max: Fury Road on erityisen hyvä esimerkki tällaisesta tarinasta; ahneus ja eriarvoisuus nosti Immortanin kaltaisen tyrannin valtaan, ainoa vapaus koittaa tasa-arvon ja toksisen maskuliinisuuden vastustamisen kautta. Useimmat post-apokalyptiset tarinat peilaavatkin nykyajan yhteiskunnan ongelmia; liikakansoitus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja sekasorto, fasismin ja totalitarismin nousu ja ekologiset katastrofit. Näissä tarinoissa maailmanloppu ei ole globaali ihmiskunnan sukupuutto, vaan ennemmin yhteiskunnan murentuminen, jossa nyt meille tuttu järjestelmä on kaatunut ja sen tilalla on "anarkistinen", enemmän villiä länttä muistuttava dystopia tai totalitaarinen diktatuuri. Näissä synkissä skenaarioissa yksi asia on tosi: ihmiskunta selviää maailmanlopusta, mutta sen pitää oppia rakentamaan yhteiskunta uudestaan. Vaikka kuva tulevaisuudesta voi perustua hyvinkin ajankohtaisiin pelkotiloihin, on usein olemassa kuitenkin tapa palauttaa vanha status quo takaisin, sillä niin kauan kuin perustukset ovat olemassa, voi yhteiskunnan rakentaa uudelleen. Ehkä jopa parempana, oppien vanhoista virhe-

Thor: Ragnarok (2017)

3. Luovu pimeään suosiolla

Viime vuosina on kuitenkin visiomme ihmiskunnan tulevaisuudesta ja maailmanlopusta muuttunut. Tämä ei tapahtunut hetkessä, vaan on enemmän alkanut hiljalleen hivuttamaan itseään esiin. Yksi varhaisimmista esimerkistä alkoi uuden Apinoiden Planeetta- trilogian muodossa, jossa seuraamme apina Caesarin matkaa tavallisesta apinasta kansansa vapauttajaksi Rise of the Planet of the Apesissa, johtajan roolin kanssa painimisesta Dawn of the Planet of the Apesissa ja lopulta muutosta todelliseksi johtajaksi lohduttoman tilanteen edessä War for the Planet of the Apesissa, selviytyen ihmisten kuollessa. HBO:n huippusarja Westworldissa seuraamme Westworldin puiston androidien epä-inhimillistä tilaa heidän kauttaan, ja lopulta näemme niiden nousevan vastarintaan. Jurassic World: Fallen Kingdomin loppuessa on ihmiskunnan tulevaisuus vaakalaudalla, kun nämä huvin vuoksi luodut luonnonkappaleet vapautuvat luontoon. Avengers: Infninity Warissa Thanos käyttää Ikuisuuden rautahanskaa tappaakseen puolet luomakunnan elävistä olennoista, ja elokuva pyytää meitä sympatisoimaan tämän kanssa. Ehkä tajusitte jo. Uusi maailmanloppu on ihmiskunan tuho, koska me ansaitsemme sen. 

Westworld kausi 2. (2018)

Tämän nimi on "sukupuuttofantasia", kuten Allison Willmore sitä kutsui. Kyseessä on elokuva, joka kuvastaa ihmiskunnan loppua jollain tasolla aliarvoisena ja vähintäänkin toissijaisena vaihtoehtona. War For the Planet of the Apesissa ihmiset ovat suurilta osin fasistisia öykkäreitä, jotka arvostavat vain voimaa ja pelkäävät kaikkea mitä he pitävät ei-inhmimillensä; he ovat este Caesarin ja tämän apinoiden vapauden ja onnen edessä. Fallen Kingdomissa ihmiset suurilta osin ovat sadistisia, ahneita ja julmia, ja lopussa dinosaurukset vapautuvat tämän ihmiskunnan pohjasakan tuhoksi. Miksi tällaiset teemat ovat esillä meidän maailmanloppuviihteessämme? Kuten aiemmin kävimme läpi, maailmanloppuskenaariot jotenkin heijastavat aina meidän kollektiivisia ahdistustiloja massatuhosta. Ehkä ydinpommit, sota ja terrorismi ei enään pelota meitä niin paljoa. Miksi pelottaisi; näemme arjessa paljon merkkejä yhteiskunnallisten ongelmien eskalaatiosta politiikassa, ihmisoikeuksissa, siinä mitä teemme luonnolle ja mitä toisillemme. Ansaitsemmeko me selviytymistä? Nämä, ja monet muut elokuvat, sanovat että ei.

Jurassic World: Fallen Kingdom (2018)

Tänä vuonna San Diego Comic-Con Internationalissa julkaistiin traileri elokuvasta Godzilla: King of Monsters. Tämä näyte elokuvasta oli hyvin mielenkiintoinen, näyttäen todella kauniilta, hieman runolliselta, mutta kuvastaen samalla massatuhoa joka tehdään ihmiskunnan syntien puhdistamiseksi.

"The mass extinction we feared...has already begun...and we are the cause. We are the infection."

Mutta tämä on lause joka tulee elokuvan oletetun negatiivisen ihmishahmon suusta. Traileri näyttää isojen asutuskeskusten tuhoutuvan Godzillan, Rodanin, Mothran ja King Ghidorahin taistelun jäljissä, kuin luonnokatastrofien tai ihmisten luomien aseiden toimesta. Mutta protagonistina ei ole kuka tahansa ihmissotilas tai tiedemies, vaan lapsi, Madison Russel; ilmeisen viaton osanottaja jumalallisten olentojen kamppailussa. En usko että Godzilla: King of Monsters keskittyy näiden hirviöiden edustaman maailmanlopun tai katastrofin pysäyttämiseen, vaan siitä selviytymiseen. Mikä on pelastamisen arvoista? Mitä tarvitaan pelastumiseen? Mitä tarkoittaa selviytyminen tässä tilanteessa? Tuleeko Godzilla: King of Monster olemaan sukupuuttofantasiaa, jossa ihmiskunta ansaitsee tulla näiden giganttisten hirviöiden liiskaamaksi? Vai onko pinnan alla toinen argumentti; onko tämän kaltaiset nihilistiset narratiivit tarpeellisia?

Godzilla: King of Monsters (2019)

Avengers: Infinity War sai hieman kritiikkiä osakseen tämän narratiivin uudelleenpopularisoinnista. Nihilistinen näkemys, jossa ainoa ratkaisu ongelmiin on ihmisten osittainen massasukupuutto. Että kaikki ongelmat ovat kirjaimellisesti kaikkien ongelma, ja osittainen sukupuutto, mieluiten reilusti Thanoksen tapaan, on hyvä ratkaisu tähän ongelmaan. Näiden ajattelijoiden mielestä Thanos on samaistuttava juuri näiden attribuuttien vuoksi. Itse pidän tätä ajattelutapaa pitkälti haitallisena, yleistävänä kuvana maailman ongelmista. Maailma ei menossa konkkaan nuorten opiskelijoiden, minimipalkkaa tekevien duunareiden tai niin kutsuttujen "kolmansien maiden" kansalaisten takia. Ongelmat ovat korkeammalla, harvojen ja valittujen iskostamassa systeemissä ja valinnoissa. Jos meidän täytyy käsitellä omia ahdistustilojamme ihmisen ajan lopusta elokuvien kautta- ja niin me teemme- pitäisi meidän taas kiinnittää huomiota siihen miksi me ajattelemme että ansaitsemme tämän? Mikä tai kuka on vastuussa siitä, että ihmiskunta on ajautunut niin kauaksi omasta itsestään? Viha toisia kohtaan, empatian puute, sokea nationalismi ja taipumaton kiihko tuntuvat kummittelevan näiden kaikkien sukupuuttofantasioiden takana. Nämä elokuvat voivat tomia katarsiksen välineenä. Pahat ihmiset saavat sen osakseen minkä he ansaitsevat. Ohjeet tulevaisuutemme korjaamiseen näyttäisivät olevan selkeät. Sana "apokalypsi" näyttäisi yhä olevan oikea kuvaamaan näitä elokuvia. Kaikki pauke ja välähtely on vain verho; sen takana on aina totuus.

KULTAINEN lohikäärme nimeltä KING Ghidorah pitää pysäyttää erilaisten tahojen
yhteistyöllä ettei se tuhoa maailmaa ja tapa ihmisen viattomuuden avataraa.

Atte T