Kill Six Billion Demons - jumalainen kasvutarina

Olen jo muutamaan otteeseen sanonut, että minun pitäisi puhua joskus enemmän nettisarjakuvista. Se on vähän jäänyt, mutta nyt halua korvata tämän puutteen katalogissani. Nettisarjakuvat ovat mielenkiintoinen eläin. Ne pysytvät päivittymään tahdilla minkä kanssa printti ei kykene kilpailemaan, eikä niiden tarvitse välittää kustantajien tai kirjaformaattien rajoituksista. Joskus kuitenkin käy niin, että nettisarjakuva nousee pelkästä verkkoilmiöstä myös kirjakauppojen hyllyille, joko uskomattoman suosion tai sopivan formaatin vuoksi. Tänään haluan puhua yhdestä tällaisesta verkkosarjakuvasta, Tom Parkinson- Morganin eeppisestä weird fantasy- tarinasta Kill Six Billion Demons.

Kill Six Billion Demons ansaitsee todellakin tuon etuliitteen eeppinen. Tarinan päähenkiö on 20-vuotias Allison Wanda Ruth, jonka potentiaalinen poikaystävä kaapataan tämän silmien edestä helvetillisten olentojen toimesta, ja samalla hän saa taakakseen naamioidulta mieheltä jumalaisen voimanlähteen, Kuninkaan Avaimen, joka viskaa hänet tuonpuoleiseen. Pian käy ilmi että maailmankaikkeus on suurempi kuin Allison ikinä uskoikaan, jumalat, enkelit ja paholaiset eivät ole sitä miltä ne näyttävät ja Allison harteille siirtyy muinainen ennustus:

"Luomisen kunigas lankesi alas taivaasta, valtansa seitsenpäisen pedon kaappaama. Mutta vanha kuningas tulee valitsemaan uuden, ja hän tulee sytyttämään kolmannen valloituksen. Hänen vierellään on valkoinen ja musta liekki, hänen tulemistaan seuraa 108 palavaa tähteä. Hän kantaa sanan hirvittävää lämpöä otsallaan, merkki hänen herruudestaan. Hän kohtaa pedon- ja tuhoaa tämän. Hän tulee kantamaan hirvittävää halun miekkaa, ja taivaan pilarit järkkyvät hänen tullessaan. Ja hänen nimensä- hänen nimensä tulee olemaan-

Tapa Kuusi Miljardia Demonia."

Bad. Ass. 

Jos alkutilanne vaikuttaa hieman sekavalta ja kryptiseltä, se johtuu vain siitä että se on. Kill Six Billion Demons latoo hyvin varhaisessa vaiheessa uskomattoman määrän taustatietoa ja mytologiaa Allisonin ja lukijan eteen. Jumalan diviini itsemurha, kahden puoliskon taistelu ja rakastelu josta syntyi lapsia ja maailmoja, kamppailua voimasta ja vallasta sekä jumalaisten voimien varastamista. Tämä mytologia on mielenkiintoista, joskin ei mitenkään olennaista tarinan varsinaisten vetovoimien rinnalla. Tämä julmetun yksityiskohtainen ja symbolinen taustatarina on kuitenkin merkki Tom Parkinson-Morganin luovuudesta, joka yhdistelee niin judeo-kristillistä hengellisyyttä buddhalaisuuteen ja hinduismiin, luoden todella toismaallisen ja mielenkiintoisen kuvan taivaasta. Thronen keskusmaailma on samalla erikoinen että suhteellisen yksinkertaisen mallinen. Kuten Allison sen hyvin kiteytti; "Kuulemma jumala on kuollut ja taivasta hallitsee supermafia." Se on John Miltonin Paradise Lost, Jack Kirby's The Demon, Henkien Kätkemä, Elder Scrollsin tuonpuoleinen, Saga ja Journey to the West rullatuna yhteen. Sen takana on yksi kaunis kysymys, johon se vastaa armotta; millainen taivas olisi, jos jumala olisi kuollut? Mitä enkelit ja demonit tekisivät, jos vallanpitäjät olisivat kuin kuninkaita?

Ja tämä maailma on täytetty toinen toistaan kummallisemmilla ja luovimmilla olennoilla. Enkelit, joidenka henkinen ruumin lukitaan kivisiin haarniskakehoihin, luopuen niin sukupuolesta kuin tunteista toimiakseen rauhan vartijoina. Paholaiset, tyhjiön kasvottomat olennot, joillekka ihmiset antavat nimiä ja naamioita, antaen heille vapauden kulkea maailmassa vapaana. Seitsemän Kuningasta, jotka ovat ottaneet vallan multiversumissa, joiden joukosta löytyy niin kuolemattomuuden persikoita syövä noita Mottom, ikuisesti rahojaan laskeva lohikäärme Mammon kuin pysäyttämätön voimanpesä Jagganoth. Allisonin perässä juoksevat 108 palkkasoturia, kuten Maya Teng Meti, eli Murhaa Jumalat ja Kaada Heidän Valtaistuimensa, ovat kaikki uniikkeja ja värikkäitä henkilöhahmoja. Kill Six Billion Demons on täynnä paljon hienoja hahmoja, joihin voi tarttua kiinni lukijana ja seurata heidän matkaansa läpi multiversumin. Ja raapaisin vain pintaa näillä esimerkeillä.

Päähenkilö Allisonin rinnalla kulkevat hahmot ovat sitten luku sinänsä. Oma suosikkini on ehdottomasti Cio (Ciocie Cioelle Estrella Von Maximus III), pieni ja vihainen sininen paholainen, joka toimii Allisonin vaihtelevan myötämielisenä oppaana ja epävirallisena kronikoitsijana, jonka taikavoimien ja maineen takana on erittäin synkkä ja ymmärrettävä historia. 82 White Chain (82 White Chain Born In Emptiness Returns To Subdue Evil, rakastan näitä nimiä), järkähtämättömän oloinen ja tunnollinen enkeli, jonka kamppailu enkelien tiukkojen lakien ja oman minäkuvansa kanssa on mielenkiintoinen ja välillä suorastaan koskettava. Sivuhahmot eivät voi ainoastaan olla tukemassa päähahmoa, vaan myös heidän pitää kasvaa ja kehittyä ja omata omia ongelmiaan, että lukija voi pitää kiinostuksensa heissä pitkässä tarinajatkumossa. Cion kehitys hahmona neuroottisesta hermoilijasta nykymuotoonsa on todellakin ollut matkan arvoinen.

Also; demonit laulaa haasteiden aikana. It's also a goddamn musical.

Allison itse on yksiä parhaimpia protagonisteja joihin olen törmännyt. Allison on ensimmäisen kirjan ajan lähinnä pakokauhun partaalla, koittaen jotenkin pitää itsensä kasassa joutuessaan Los Angelesista yhtäkkiä Thronen mielettömään maailmaan. Mutta hiljalleen Allisonin hermoilu ja pelko kaikesta alkaa tehdä järkeä, kun häneen pääsee tutustumaan kunnolla. Allisonin pelko ei varsinaisesti helpota ikinä, sillä pelko tällaisessa paikassa on täysin luonnollista! Pelko ei kuitenkaan rampauta häntä. Hänen suurin vihollisensa on koko sarjan isoin vihollinen, keskeinen uhka joka vaanii jokaista hahmoa aina Allisonista Cioon ja jopa antagonistisiin Kuninkaisiin, jotka ovat kaapanneet Allisonin mäntin poikaystävän; itseinho.

Itseinho on Kill Six Billion Demonsin kantavin teema. Allison ei usko pystyvänsä juuri mihinkään niin tuonpuoleisessa kuin arjessakaan. Allison oli nuorena animeteini, mutta inhosi itseään, ja myöhemmin muutti opiskellessaan imagonsa ja hiustensa värin voidakseen olla jotain muuta, ja lopulta vihasi myös tätä uutta minäänsä. Parkinson-Morgan on kuvaillut Allisonia hahmoksi joka "tekee aina huonoja valintoja", oli kyse sitten kuolemattoman noitakuningattaren suostuttelemistä "juttelemalla" tai sadististen paholaisten kanssa sopimusten tekemistä. Tämä väärä valinta näkyy myös Allisonin yrityksessä olla jotain muuta kuin pelokas tyttö, josta hänen täytyy kamppailla eteenpäin. Allisonin taistelut taivaan demonien ja jumalaisten olentojen kanssa on viihdyttävää, mutta taistelut joilla on eniten merkitystä käydään Allisonin pään sisällä.

Allisonin pää on hauska paikka.

Myös muut hahmot ovat itseinhon orjia. Cion menneisyys täyttää hänet häpeällä ja tunteella, että hän ei ansaitse ystäviä tai minkäänlaista onnea, ja hänen unelmansa kirjailijana on tapa koittaa päästä pois menneisyyden painosta. Noitakuningatar Mottom on joutunut asemaan jossa hän uskoo olevansa hirviö, ettei hänen alamaisensa ja vihollisensa revi maailmaa kappaleiksi, ja lohikäärme Mammon on aikoja sitten unohtanut miksi hän haali maailmankaikkeuden suurimman aarrekasan, muistaen vain kaikki ne ketkä hän tappoi saadakseen sen. Kill Six Billion Demonsin maailmaa ja sen hahmoja jäytää pysähtyneisyys, kyvyttömyys muuttua ja rikkoa syklejä jotka määrittelevät kaikkien maailmojen olentojen elämää. He vain jatkavat tätä ahneuden, itseinhon ja vallanhimon kaavaa, ellei joku tule ja hajota sykliä, mikä tarkoittaa joko maailmanloppua tai kaiken pelastumista.

 Se ei myöskään ikinä unohda mikä on niin sanottujen aatelisten ja ylempien yhteiskuntaluokkien elämänehto; voima ja väkivalta, ja tuonpuoleinen onkin täynnä sitä, tehden siitä normaalin osan jokapäiväistä elämää. Seitsemän Jumalkuningasta ovat kaikki tehneet- ja osa tekee yhä- hirmutekoja, joilla he pitävät itsensä vallassa. Paholaisista mahtavimmat syövät ihmisiä, ja enkelit ovat radikalisoitumassa murhaaviksi maailmanlopun odottajiksi, jotka haluavat aloittaa luomakunnan alusta. Valtarakenteet ovat olemassa vain sortamista, orjuuttamista ja vallan pönkitystä varten, ja vaikka enkeleistä osa koittaa pitää rauhaa, he eivät ole lahjomattomia tai korruption tuolla puolen. Allisonin hallussa pitämä Kuninkaan Avain on tärkeä siksi, että se järkyttää näiden kuninkaiden balanssia. Pidä kiinni status quosta, vaikka maailma palaisi. Yleinen sanonta maailmassa on "saavuta taivas väkivallan kautta". Kysymys joka leijuu Allisonin matkan yllä onkin se, että mihin suuntaan tämä väkivaltainen tie hänet johtaa, ja miten se muuttaa häntä?

Kill Six Billion Demons on eeppinen tarina jumalista, demoneista, vallasta, enkeleistä, ennustuksista ja viettelyksestä, mutta sen keskiössä on pohjimmiltaan Allisonin kasvutarina, joka irrottaa Cion ja White Chainin omista stagnaation asemistaan muuttumaan, kohtaamaan itsensä ja ehkä kasvamaan ihmisiniä paholaisena ja enkelinä. Allisonin poikaystävän katoaminen on vain kataklysmi tarinalle, joku jonka Allison haluaa hakea takaisin ei siksi että tämä olisi hänen yksi ja suuri rakkautensa, vaan koska toisen pelastaminen hädästä ei pitäisi olla kyseenalaistettava teko. Hän tekee sen koska se on oikein, läpi helvetillisten olentojen taistelukenttien ja kivun ja kärsimyksen. Allison on protagonisti jollaisia pitäisi olla enemmän; hän tekee mikä on oikein, ja vahvimmat konfliktit ovat pään sisäisiä, eikä hän pelkää näyttää tunteitaan. Hän on erityislaatuinen sankari. Kill Six Billion Demons on erityislaatuinen sarjakuva, joka muistaa todella hyvin fantasian potentiaalin tarinankerrontaan; täytä maailmasi ihmeillä ja kauhuilla, ja sitten keskity hahmojen pään sisäisiin ongelmiin. Lopputulos on sarjakuva, joka antaa ravintoa niin visuaalisesti kuin hengellisesti; jumalainen kasvutarina.

Kuinka hyvää Parkinson-Morganin taide on kuvaamaan tunnetta? Aika helvetin hyvää.

Ai niin, ja taide on uskomattoman kaunista. Mutta sen te varmaan huomasittekin jo.

"Tässä teille opetus: jos kohtaat yksinäisellä tiellä jumalan-

tapa hänet."

Atte T      

Atte Arvostaa: Disenchantment (Osa 1)

Ensimmäinen asia minkä haluan sanoa on se, mitä EN aio tehdä tässä arviossa, tai ainakaan en halua tehdä; verrata tätä Matt Groeningin uutta sarjaa hänen kahteen aiempaan jättimenestykseensä. Simpsonit, oli sen nykytila mikä tahansa, on yhä TV- animaation jättiläinen, ja Futuraman kaltaisia draaman, komedian ja science fictionin mestariteoksia ei juurikaan tehdä. Minkä tahansa vertaaminen Futuramaan tai Simpsonien parhaimpiin ei ole reilua uutta, vielä omaa paikkaansa etsivää sarjaa kohtaan. Tämä ei ole helppoa, sillä kyseessä on kuitenkin Groeningin mielentuote ja hänen aiempien sarjojensa tiettyjen vahvuuksien puute on näkyvä, joskin ei rampauttava sellainen. 

Disenchantment (Osa 1)

Sarja: Mystisessä Dreamlandin valtakunnassa, alkoholiin taipuva prinsessa Bean (Abbi Jacobson) välttelee kaikin keinoin hänelle määrättyä roolia isänsä kuningas Zogin (John DiMaggio) valtakunnassa. Häntä auttaa tässä positiivisuuteen kyllästynyt haltia Elfo (Nat Faxon) ja Beania riivaava demoni Luci (Eric Andre). Seikkailujen aikana he kohtaavat niin keijuja, jättiläisiä, kannibaaleja kuin mursujakin. Sekä monta tyhmää ihmistä.

Disenchantmentin kanssa Groening ei selkeästi halua luoda uudelleen Futuraman kaavaa yksittäisistä sekalaisista seikkailuista, jonka aikana seurataan hahmokasvua status quon maailman sisällä pysyessä suurilta osin samana koko ajan. Hahmokasvu on varmasti yhä mukana, mutta nyt myös maailma muuttuu ja elää mukana, ja kaiken edellä kulkee selkeä suurempi juoni. Disenchantmentin ensimmäiset 10 jaksoa ovat yllättävän toimiva pakkaus, joskin ei mikään modernin animaation uusi klassikko. Varsinkin alkupuolella tietynlainen energian puutos ja outo tahditus häiritsi, antaen tietyille kohtauksille hyvin mitäänsanomattoman tunnelman. Onneksi jo kolmannessa jaksossa alkoi Groeningin tyypillinen energia näkyä paremmin.

Tarinan pääkolmikko on eittämättä sarjan vahvin puoli. Bean ei ole kopio yhdestäkään Groeningin aiemmasta hahmosta, vaan tuntuu Disney- prinsessojen arkkityypin viemisestä askeleella pidemmälle; alkoholiin ja rauhattomuuteen taipuva prinsessa, joka ei halua mennä naimisiin vain koska pitää vaan löytää oma paikkansa, useimmiten ryyppämällä tai ilakoidessa kaupungilla. Beanissa on paljon mistä pitää; hän pärjää omillaan, joskin on taipuvainen sössimään omat muiden asiat vahingossa, ja hänen aito kaipuunsa johonkin on ymmärrettävää, eikä hän todellakaan ole passiivinen protagonisti. Luci on mahdollisesti uusi Bender- tason läpimurtohahmo, pikku pirulainen jonka tehtävä maailmassa on ajaa Bean entistä pahemmille poluille, jos häntä sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan. Eric Andren ulosanti Lucina on hauska, ja tämän design on koko sarjan paras sen kauniissa yksinkertaisuudessa. Elfo toimii hyvänä vastaparina sekä Beanille että Lucille, mutta tämän vänkeäminen jonkinnäköiseksi romanttiseksi pariksi Beanille tuntuu hyvin pakotetulta, ja toivon että tunteet pysyvät yksipuolisena koko sarjan ajan. Elfon halu nähdä maailmaa on hyvä motiivi, ja toivon että sarja pitäisi siitä tiukemmin kiinni. 

Sivuhahmot ovat sekavampi pakkaus. Kuningas Zog on hauska yrmy, eräänlainen versio Game of Thronesin kuningas Robert Baratheonista; soturikuningas, joka on nyt rakkaudettomassa suhteessa hänen ensirakkautensa traagisen kuoleman takia. Pääministeri Odvin (Maurice LaMarche) ja itsekoulutettu "velho" Sorcerion (Billy West) ovat hauska parivaljakko, ja vaikka heidän implikoitu parisuhteensa oli vielä kovin puhetasolla, ei se ollut minkäänlainen vitsi sarjassa, mikä oli tuulahdus tuoretta ilmaa. Matt Berry tekee lyhyen ja muistettavan roolisuorituksen potentiaalisena puolisoehdokkaana prinssi Merkimerinä, mutta Matt Berrysta oltaisiin voitu saada enemmänkin irti. Monet muut taustahahmot hieman jäävät taustakohinaksi; osaksi tämä johtuu sarjan kaksiteräisestä miekasta eli animaatiosta ja sen designista.

 Ongelma ei ole animaatiossa sinänsä; suurimman osan ajasta, varsinkin monissa hieman isommissa kohtauksissa kauden edetessä. Se on sulavaa, täynnä liikettä ja käyttää animaation mahdollisuuksia hyväkseen hienosti. Myös taustat ja lokaatiot ovat lähes poikkeuksetta hienoja, piparkakkutalon kellarin ollessa karmivuuden taidonnäyte. Netflixin luovat vapaus myös tekee monista kamppailuista hieman rajumpia, mutta ilman että se menee kertaakaan miksikään hurmekekkeröinniksi. Ongelma on monissa hahmojen ja tilanteiden designissa. Ensimmäiset kaksi jaksoa varsinkin kärsii tästä; tylsiä designeja, outoa tahditusta ja ääniefektien ja äänisuunnittelu tehottomuutta, joka saa potentiaalisesti vaikuttavan kohtauksen tuntumaan keskenjääneeltä tai editoinnissa teurastetulta. Jotkut hahmodesignit eivät ole kovinkaan erikoisia tai uniikkeja, mikä pistää heidät katoamaan taustakohinaan. Mark Mothersbaughin musiikit ovat hyvät kun ne kuuluvat (tunnusmusa on potentiaalinen korvamato), mutta äänimaailmaa on tällä hetkellä Disenchantmentin heikoin lenkki.

Tämä vitsi: hauska. Sitä edeltänyt kohtaus: yllättävän eloton.

Groeningin animaatioiden suurin vahvuus on aina ollut jaksojen sisäinen rakenne, se että voit katsoa jakson kaudelta 4 tai 22 ilman että olet nähnyt mitään ennen tai jälkeen. Disenchantmentin muutamat jaksot seuraavat tätä formaattia, mutta sarjan juoni ja siihen liittyvät yksityiskohdat ja päätökset antavat sarjalle enemmän Netflixin sarjoja muistuttavan rakenteen. Tarina ei ole missään nimessä huono (paitsi Elfon ja Beanin suhteen kehittäminen), ja loppua kohti mentäessä se on suorastaan kiinnostavan erilainen, mutta tuleeko tämä rakennemuutos vetoamaan Groeningin sarjojen faneihin tai uuteen yleisöön? Odotin myöskin enemmän riffailua fantasiatropeja ja varsinkin suosittuja fantasiatuotteita kohtaan, mutta näitä oli yllättävän vähän. Yksi Keski-maa vitsi ja rautavaltaistuin on tottakai pakko olla, muuten vitsit olivat enemmän tilanteissa ja hahmoissa. En sano ettäkö näitä oltaisiin tarvittu, mutta fantasiaympäristöstä voitaisiin saada ehkä enemmän irti.

Kymmenen jakson aloitus oli hyvä veto; hahmot saatiin esiteltyä ja niitä myös hieman kehitettiin, takana kulkeva juoni saatiin edistymään hyvin ja kausi päättyi vielä cliffhangeriin, jossa kaikkien hahmojen kohtalo on hyvin epäselvä. Jäin kaipaamaan lisää katsottavaa, mutta toivon myös että Disenchantment uskaltaisi ottaa hieman lisää riskejä ja olla hieman luovempi, sekä hahmodesignissa että äänimaailmassa. Fantasia on genre jossa monimuotoisuus voi loistaa siinä missä scifissäkin, ja toivon että Disenchantmentin lopun vihjaama muutos status quossa voisi laajentaa tätä. Disenchtantment (Osa 1) on ihan ookoo paketti huumoria fantasiamaailmassa, jossa on hyvät hahmot ja mainiota huumoria, mutta josta uupuu tietty tiukempi ote genren ja tilanteiden mahdollisuuksista. Toivon että sarja saa tarpeeksi tuulta alleen että se voi kehittyä, sillä tässä on potentiaalia tuomaan omanlaisena panos modernin animaation kentälle. Ensimmäiset 10 jaksoa ovat nyt Netflixissä, ja sanoisin että jos vähääkään kiinnostaa, anna sille mahdollisuus.

Atte T

Ps. Heh.

  

Typeryyden kronikoitsija

Tänä vuonna saimme nauttia (joo, nauttia lienee hyvä sana) mainiosta komediaelokuvasta Death of Stalin. Pidin siitä paljon, ja vaikkei se mikään yleisöryntäys-superelokuva ollut, oli vastaanotto aikalailla kautta spektrin positiivinen. Death of Stalin käytti sen absurdia ja sitäkin aidompaa asetelmaa kertoakseen viihdyttävän ja piinaavan tarinan vallasta, ahneudesta ja totalitaristisesta yhteiskunnasta, ja minkälaiset ihmiset pärjäävät tällaisessa ympäristössä. Ja se tarjosi oikein hyvät naurut. Armando Iannuci ansaitsee kaikki kehut satiirikkona, sillä hän onnistui kirjoittamaan poliittista farssia aikana, jolloin politiikka on pitkälti yhtä farssia myös oikeasti.

Hän tosin ei ole ensimmäinen, joka onnistuneesti kritisoi satiirin kautta nykyaikaa sen absurdiudessa. On yksi, jonka leppymätön tarve tehdä asioista naurunalaisia on toiminut jo yli 15 vuotta, ja hänen uransa parhaimmat loistavat yhä kirkkaasti- varsinkin hänen magnum opuksensa.

Puhun tietysti Adam McKaysta.

Uskon että lukijana teidän reaktionne on kahdenlainen; kevyt hämmennys siitä kenestä on kyse, tai isompi hämmennys siitä mitä hemmettiä oikein höpötän. Antakaa kun selitän. Adam McKay on amerikkalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka aloitti komediauransa Saturday Night Liven käsikirjoittajana vuosituhannen vaihteessa. Sielä hän ystävystyi monien 2000-luvun tulevien komediatähtien kanssa, joista yksi varsinkin on jäänyt lähes pysyväksi osaksi hänen näyttelijäkaartiaan. Tämä näyttelijä oli Wil Ferrel, ja hänen kanssaan McKay teki ensimmäisen elokuvansa, josta tuli nopeasti kulttikomediaklassikko: Anchorman: The Legend of Ron Burgundy. 

Jep, tämä kaveri.

Anchorman on monelle varmasti ainakin jollakin tasolla tuttu; Wil Ferrel esittää uutisankkuri-supertähti Ron Burgundya, narsistia, epäpätevää ja seksististtä ääliötä joka kuitenkin on noussut huomattavaan ja suosittuun asemaan 1970-luvun San Diegossa, osittain juuri näiden puoliensa takia. Ronin uutistiimi, toimittaja kadulla Brian Fantana (Paul Rudd), urheilutoimittaja Champ Kind (David Koechner) ja meteorologi Brick Tamland (Steve Carell, ensimmäisessä merkittävä elokuvaroolissaan!) kohtaavat ison muutoksen, kun Kanava 4:än uutistiimiin tulee uusi jäsen- Veronica Corningstone (Christina Applegate), ensimmäinen naistoimittaja kanavan historiassa. Ron ja uutistiimi ei pysty hyväksymään tätä, eikä Ronin tunteet Veronicaa kohtaan auta lainkaan.

Kuten aina, komediaelokuvia on todella vaikea avata tekstin kautta, ja varsinkin vakuuttaa että jokin on hauskaa sen oudon premissin kautta. Mutta Anchorman on erittäin viihdyttävä sen absurdiuden takia. Outoja tilanteita, outoja ratkaisuja ja oudompia henkilöhahmoja. Anchormanissa ei kuitenkaan ikinä naureta kenellekkään muulle paitsi sen päähahmojen typeryydelle. Ron, Brian, Champ ja Brick ovat vitsien kohteita; Ron on egoisti ja luulee olevansa aina fiksuin mies huoneessa, eikä elokuva ikinä sano tämä olevan oikeassa missään, se nauraa näiden miesten asenteille maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan ja vaikka he ovatkin teknisesti tarinan protagonisteja, on elokuvan absurdi loppuratkaisu sellainen että vaikka he ehkä teknisesti voittavat, eivät he kuitenkaan saavuta mitään tällä. Anchorman aloitti McKayn elokuvaputken, jossa toistuivat nämä samat elementit; idiootit tekemässä typeryyksiä absurdissa maailmassa.

Anchorimania  seurasi kolme elokuvaa, jotka jatkoivat tiukasti samalla tiellä; Talladega Nights: The Ballad of Ricky Bobby, Step Brothers ja Other Guys. Talladega Nights on näistä eniten Anchorman- kopip, jossa taas urallaan menestynyt idiootti joutuu taistelemaan paikkansa puolestaa absurdissa ympäristössä., tällä kertaa nascar- kilpa-ajon maailmassa. Wil Ferrel jatkaa pääroolissa, ja mukaan tulee myös John C. Reilly tämän "parhaaksi ystäväksi", joka ei näe syytä miksi parhaan ystävän paikan vieminen millään rikkoisi heidän ystävyyttään. John C. Reilly palasi Ferrelin vastapariksi Step Brothersiin, eittämättä McKayn uran absurdeimpaan ja oudoimpaan elokuvaan kahdesta velipuolesta ja heidän kasvustaan vihollisista ystäviksi. Mikään ei toimi Step Brothersissa meidän tuntemamme logiikan mukaisesti, taistelut lapsia vastaan 40-vuotiaiden miesten toimesta esitetään sankarillisina voittoina ja suuri loppu saavutetaan enkelimäisen laulun ja rumpusoolon kautta.

Nämä ovat kaikki hyvin naurettavia elokuvia, ja niiden huumori ei todellakaan aina osu maalinsa. Tätä kaikkea ympäröi myös hahmojen lapsellisuus, mikä vaikuttaa myös huumoriin. Mutta asia mikä pitää huomioida on aina se, kenelle nauretaan. Anchorman on elokuva seksismistä ja sen typeryydestä, nauraen alati miehille jotka luulevat olevansa naisia parempia. Heidän käytöstään ei esitetä minään muuna kuin lapsellisena ja typeränä, ja ainoa tapa jolla he voivat mitenkään pyysä urallaan on päästää irti vanhoista ajatusmaailmoistaan. Kaikkie McKayn komedioiden päähenkilöt ovat aina vitsien kohteina, ja kaikkea peilataan aina heidän näkökulmastaan. Vaikka nämä elokuvat ovat absurdeja, on niissä aina hyvin vahva hahmotus tarpeiden ja tavoitteiden suhteen.

Mutta McKay on myös aina ollut satiirikko, osoittaen sormella nauraen Yhdysvaltoja kohti, varsinkin Bushin ajan asenteita ja politiikkaa kohtaan. Hänen hahmonsa ovat egoistisia narsisteja, jotka odottavat että heille on oikeutettu helppo elämä ja kaikki mitä he haluavat. Talladega Nights on varsinkin tässä hyvin suora, sillä nascar- autokulttuurin typeryys ja niin sanottu red state- ylpeys sekä sen ympärillä hallitseva kulttuuri on helppo työkalu tämän esittämiseen. Kaikki ei-amerikkalainen on tyhmää ja väärin, homofobia hallitsee ja kasuaalia rasismia on kaikkien tarpeeksi. Jopa kaiken realismin tuolla puolen majaileva Step Brothers tekee Bushin ajatuksiin viittauksen suoraan elokuvan alussa. Adam McKay on sanonut Simpsonien olleen hänen innoittajansa komedian alalla, ja 90-luvun Simpsoneissa onkin nähtävillä paljon samaa mitä McKayn elokuvissa- päähenkilö joka on typerä, lapsellinen mies sekä satiirisia katsauksia Yhdysvaltojen yhteiskuntaan ja sen osa-alueisiin.

McKayn komediat ovat sekava pakkaus. Anchorman ja Talladega Nights ovat mielestäni komediaklassikoita, mutta Step Brothers kärsii mielestäni hieman liikaa sen anarkistisesta asenteesta, vaikkakin rakastan sitä silti. Ymmärrän täysin miksi nämä elokuvat eivät välttämättä toimi kaikille. Mutta kaikki nämä elokuvat, tämä idiooteille ja egoisteille nauraminen sekä amerikkalaisen yhteiskunnan satirisointi, johti lopulta yhteen elokuvaan jossa hän yhdisti tämän näkemyksen tarinaan joka on absurdi vain siksi, että se on totta. Kyseinen elokuva on myös yksi omista suosikkielokuvistani ikinä, loputtomiin asti uudelleenkatsottava moderni klassikko: puhun tietysti vuoden 2015 parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin voittaneesta elokuvasta The Big Short.

The Big Short oli päällisinpuolin melkoinen täyskäännös McKayn uralla. Mies olit tehnyt lapsellisen oloista alapää- ja farssihuumoria vuosikymmenen ajan, ja nyt hän löi tiskiin kirja-adaptaatio- draamakomedian vuosien 2007-2008 finanssikriisista. The Big Short on kuitenkin pohjimmiltaan samoja ideoita täynnä oleva elokuva. Tarina on niin sanottu uskomaton tositarina miehistä, jotka tajusivat markkinakuplan olemassaolon, panostivat (eli shorttasivat, hence the name) sitä vastaan suurten voittojen toivossa, vain tajutakseen että he olivat käytännössä pistäneet rahansa likoon maailmantalouden kaatumisen puolesta. 2007-2008 finanssikriisi on monille tuttua vain sen vaikutusten takia. The Big Short ottaa mahdottoman monimutkaisen aiheen- kaiken aloittanut subprime-kriisi, asuntolainojen arvopaperillistaminen ja millaiset ratkaisut johtivat tähän- ja selittää sen ymmärrettävästi.  The Big Short on valistava elokuva ilman että se on kertaakaan saarnaava.

McKayn idea oli rikkoa elokuvan todellisuus kertoakseen sen mitä tapahtuu katsojalle selkeästi. Vaikka suurin osa elokuvasta on hahmoja puhumassa toisilleen, selittäen näitä pankkisanastoja ja sopimusjargonia toisilleen, ja kuin yllättäen, Ryan Gosling kääntyy katsomaan kohti kameraa ja puhuttelee hämmentynyttä yleisöä-

"Collateralized debt obligation. It's important to understand because it's what allowed housing crisis to become a nation-wide economic disaster. Here's world-famous chef Anthony Bourdain to explain it for you:"

- ja elokuva leikkaa Anthony Bourdainiin, käyttäen kokkausmetaforaa selittääkseen mitenkä huonoja asuntolainapaketteja yhdistämällä voitiin myydä isolla hinnalla käytännössä täysin vakuutuksettomia lainoja eteenpäin. Sama tehdään myös Margot Robbien ja Selena Gomezin kautta, selittäen pankkialan tahallaan monimutkaiseksi tekemiä termejä auki, jotta katsojat tajuavat mitä tapahtuu. Se ei yksinkertaista mitään; kaikki tapahtuvat kuten ne tapahtuivatkin, mitään tapahtumissa ei muuteta. McKay käyttää elokuvan keinoja kertoakseen suurelle yleisölle sen, mitä media, pankit tai poliitikot eivät ole osanneet- tai halunneet- kertoa kokonaisuudessaan. Näyttelijöitä, muusikoita, kulttuurituotteita 2000-luvun alkupuoliskolta. McKay käyttää popkulttuuria kertoakseen taloudesta.

Here's Margot Robbie in a bubble bath explaining bank terms.

The Big Short ei toimisi niin hyvin kuin se toimii, ellei sitä oltaisi juurrutettu hyviin hahmoihin. Michel Burry (Christian Bale) on hieman eksentrinen rahastohoitaja, joka tajuaa asuntomarkkinoiden olevan hajoamassa, ja alkaa valmistautumaan, mutta Burryn oma rehellisyys ja integriteetti alkaa painamaan niskassa liikaa. Mark Baum (Steve Carell) on aggressiivinen ja menetyksen kanssa painiva kyynikko, joka samaan aikaan inhoaa että rakastaa pankkialaa, ja finanssikriisin ensiaskeleet alkavat sekä painamaan vaakakuppia toiseen päätyyn. Baumin eläminen toksisessa pankkimaailmassa on tehnyt hänestä hieman tunne-elämältään sulkeutuneen, ja tämän avautuminen vaimolleen lopulta veljensä kuolemasta kaiken tämän keskellä on upea, kaunis ja koskettava kohtaus. Eläkkeelle siirtynyt wall street -keinottelija Ben Rickert (Brad Pitt) auttaa kahta keltanokkaa hyötymään tästä kaikesta, mutta muistuttaa myös siitä miksi hän lähti pois liikemaailmasta pistävällä tavalla:

"If we're right, people lose homes. People lose jobs. People lose retirement savings, people lose pensions. You know what I hate about fucking banking? It reduces people to numbers. Here's a number - every 1% unemployment goes up, 40,000 people die, did you know that?"

"...this isn't how I pictured it."
"What'd you think we'd find?"
"I don't know...grownups."

Ja McKay jatkaa tyhmyyden ja ahneuden kronikointia; jos hahmo ei tässä elokuvassa ole ahne, on hän varmasti tyhmä. Tämä ei tarkoita ahneuden glorifointia; vain uskomaton limanuljaska Jared (Gosling) on ainoa joka vaikuttaa onnelliselta elokuvan lopussa. Muut joko saavat huikean summan rahaa ja samalla menettävät uskonsa systeemiin tai lopettavat, tajuten lopulta tämän kaiken moraalittomuuden. Ja nämä kaksi yhdessä muodostavat sen täydellisen myrskyn joka aiheutti maailmanlaajuisen taantuman. Osa oli liian tyhmiä tajutakseen oman ahneutensa lyhytnäköisyyden, toiset liian ahneita välittääkseen tästä. McKay ei myöskään kaiken vittuilun ja morkkaamisen välissä unohda heitä, jotka kärsivät tästä eniten. The Big Short tekee harvinaisen selväksi sen, ketkä joutuivat maksamaan laskun näiden miesten typeryydestä ja ahneudesta; työtätekevät ihmiset, köyhät ja maahanmuuttajat, ja elokuva antaa yhden tapauksen muodossa myös kasvot näille uhreille.

The Big Short jakaa myöskin McKayn elokuvien perinteisen antiklimaattisen lopun. Useimmat komediaelokuvat menevät vakaviksi juuri ennen loppua, jättäen vitsit vähiin. McKayn komediat loppuvat usein absurdeihin antikliimakseihin, missä ei juurikaan saavuteta mitään tai kasveta hahmoina. The Big Short loppuu siihen faktaan, että 6 miljoonaa ihmistä pelkästään Yhdysvalloissa menetti kotinsa. Burry, Baum ja muut saivat rahaa, mutta se on aikalailla siinä. Osa heistä lopetti rahastoalalla työskentelyn kokonaan. Ei ole voittoisaa oikeustaistelua tai suurta palopuhetta miksi on tärkeää tehdä tämä ja tämä. The Big Short loppuu tietoon siitä, että mikään ei muuttunut ja luultavasti sama tulee vielä toistumaan uudestaan ja uudestaan. The Big Short muistuttaa siinä mielessä kahta tänä vuonna tullutta elokuvaa, I, Tonyaa ja BlacKkKlansmania, että se ei edes yritä viihdyttää katsojaa lopullaan, vaan enneminkin muistuttaa siitä, mitä oikeasti tapahtui. 

Adam McKay on tehnyt pitkän ja hyvin erikoisen uran, aloittaen sketsikoomikkona Chicagossa, siirtyen sitten televisio- sketsiohjelman käsikirjoittajien joukkoon ja päätyen lopulta Oscar- voittajaksi yhdellä 2000- luvun parhaimmista elokuvista. Jokainen elokuva, aina Anchormanista Step Brothersiin, käsittelee aina jotakin, oli kyse sitten työpaikkojen seksismistä ja mediapolitiikasta tai sitten kuluttajakulttuurin tavasta jarruttaa kasvua ihmisenä. McKay on sanonut elokuviensa olevan sitä outoa satiiria, joka tekee tyhmää ja nauraa tyhmälle samaan aikaan. Komedialla on voimaa opettaa ja valistaa ihmisiä huumorin kautta, ja tämä usein unohtuu kaiken hauskanpidon keskellä. Hän on myös kommentoinut, että The Big Short oli merkki muutoksesta; 2000-luvun elokuvien viestit ja sanomat oltiin piilotettu kohelluksen sisälle, The Big Short on lähes overtti sen tavassa kertoa viestinsä. Se kertoo ja näyttää yhtä aikaa. Adam McKayn seuraava elokuva on Backseat, jonka tarkoitus on kertoa Yhdysvaltojen entisen varapresidentti Dick Cheneyn (roolissa Christian Bale, oikeasti) noususta Yhdysvaltojen huipulle George W. Bush Jr:in (Sam Rockwell, holy hell) varjossa. McKayn ura ja siitä näkyvä palava inho korporaatioamerikkaa kohtaan on merkki siitä, että tämä typeryyden ja ahneuden kronikoitsija on todellakin siirtynyt uudelle aikakaudelle urallaan. 

"If I can tell my story to a five-year old and he understands it, I have at least the blocks to build rest of it."

Atte T

PS. Adam McKay on yhtä pitkä kuin minä, ja pisin komediaohjaaja Hollywoodissa tällä hetkellä. Th' just fun fact.

PPS. Tämä on kai teknisesti osa aikaisempaa "sarjaa" jossa puhun ohjaajista joidenka työstä pidän? Aiemmat osat sitten varmaan olivat Neil Blokamp- juttu ja Taylor Sheridan-trilogia. 

Atte Arvostaa: BlacKkKlansman

Uskon että aika moni menee katsomaan Spike Leen uusimman elokuvan BlacKkKlansman osittain siitä syystä, että ulkomailla uraansa hiljalleen läpilyövä Jasper Pääkkönen on yhdessä leffan avainrooleista. Se ei ehkä ole kenellekkään ainoa syy, mutta se voi olla sysäys katsoa elokuva joka ei ehkä muuten olisi katselulistalla. Kadehdin heitä, sillä millaista olisi kävellä BlacKkKlansmaniin odottamatta siltä mitään, ja sen jälkeen saada täysi kaksituntinen puhdasta, filtteröimätöntä Spike Leeta? Tiesin mitä odottaa, ja se löi silti minulta kengät jalasta.

BlacKkKlansman

Elokuva: 1979, Colorado Springs. Ron Stallworth (John David Washington) on kaupungin ensimmäinen musta poliisi. Hän ottaa heti alkuun ison tehtävän harteilleen- soluttaudu Ku Klux Klaniin yhdessä etsivä Flip Zimmermanin (Adam Driver) kanssa, ja selvitä mitä Klaani suunnittelee Colorado Springsissa. 

BlacKkKlansman on niitä elokuvia, jotka omaavat niin villin premissin että se ei voi olla muuta kuin tositarina. Ron Stallworthin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva on yhtä hauska kuin perusasetelma antaa ymmärtää, mutta tarjoilee samalla aitoa draamaa ja hemmetinmoisen lopetuksen, joka jää kummittelemaan helposti mieleen. BlacKkKlansman on loistava elokuva, ehdottomasti vuoden parhaimmistoa ja se kuvastaa lähes hävyttömän tarkasti nykypäivänäkin olemassaolevia kipupisteitä. Lee ja hänen käsikirjoittajatiiminsä ovat tehneet elokuvan joka sai yleisön nauramaan ja haukkomaan henkeään elokuvan suoruudelle ja armottomuudelle. Se on samaan aikaan armoton yleisöviihdyttäjä että poliittinen kannanotto sekä, mielenkiintoisesti, elokuvahistoriallinen esssee.

Ron Stallworth ja Flip Zimmerman ovat oiva parivaljakko johtamaan tätä elokuvaa, sillä molempien omat ongelmat tämän suhteellisen yksinkertaisen buddy cop- rakenteen sisällä osittain peilaavat toisiaan. Stallworth uskoo voivansa tehdä hyvää poliisin roolissa, vaikka muiden mustien mielipiteet poliisin toiminnasta Colorade Springsissa ja muualla on lähinnä negatiivinen, ja hyvästä syystä. Stallworth tekee kaikkensa selvittääkseen KKK:n suunnitelmat, ja samalla ajautuu konfliktiin mielitiettynsä Patricen (Laura Harrier, Spider-Man: Homecoming) kanssa poliisityön merkityksestä. Patricen kanta on silminnähden helpoo ymmärtää poliisien toiminnan kautta, eikä tilanteesen ole yksinkertaisesti vastausta. Zimmerman taasen aloittaa välinpitämättömänä; hän lähestyy soluttautumista vain työnä, kunnes klaanin ("JÄRJESTÖN!") vihan kanssa eläminen pistää hänet kohtaamaan oman perintönsä. Zimmerman on juutalainen, mutta ei ole elänyt juutalaista elämää eikä ole siis varsinaisesti kokenut olevansa muuta kuin valkoinen. Driver tekee erinomaista työtä esittäessään miestä, joka pahuuden edessä alkaa tutkimaan omaa sieluaan, ja Washington esittää Stallworthin samanlaisen sisäisen piinan hienosti.

Ja kyllä, Jasper Pääkkönen on mukana elokuvassa. Pääkkösen esittämä KKK-fanaatikko Felix on yksi osa kierosta triumvirista, jotka esittävät hyvin tämänkaltaisen vihan eri asteita ja rasismin eri ilmentymismuotoja. Felix on sosiopaatti sekopää, joka on valmis vaikka avoimeen sotaan kaikkia ei- valkoisia vastaan, Ivanhoe (Paul Walter Hauser, I, Tonyan surkuhupaisa turvamies) on surkea luuseri ja totaalinen idiootti ja Walter (Ryan Eggold) on maltillinen vain metodeissaan, ei vihassaan. Topher Grace (Y'know, Venom Spider-Man 3:sta ) tekee aikamoisen muodonmuutoksen KKK:n suurvisiiri David Dukeksi, ja onkin kommentoinut roolin olevan uransa haastavin ja raskain. Grace ei tee karikatyyria Dukesta, kukaan ei oikeastaan tee, hän ja muut esittävät vain suoraa näiden miesten totaalisen typeryyden, vähentämättä lainkaan heidän uhkaansa. 

BlacKkKlansmanin huumori perustuukin pitkälti näiden miesten typeryyteen sekä Stallworthin ja Zimmermanin häpeilemättömään rohkeuteen juonen aikana. Elokuva on perusjuonensa suhteen aika konventionaalinen käänteiden ja biittien suhteen: jännitettä peiteoperaation paljastumisesta, panosten kasvaminen, tikittävä pommi ja parisuhde mahtuvat mukaan hyvin, ja nämä tekevät BlacKkKlansmanista helpon niellä, mutta Lee upottaa tarinan sekään tunteellisesti ja poliittisesti merkittäviä puhumispisteitä; poliisiväkivalta, antisemitismi, vihaliikkeiden normalisointi, hiljaisuuden sininen muuri ja muut saavat oman osuutensa tarinan aikana. Lee antaa puhujien puhua, antaen elokuvan tehdä näistä puheista elokuvallisesti mielenkiintoisia ja tilanteeseen sopvia; Harry Belafonten näyttelemän Jerome Turnerin puhe lynkkauksesta jonka hän todisti nuorena esitetään limittäin klaanin elokuva-illan kanssa, jossa he katsovat Birth of a Nationia innosta puhkuen. BlacKkKlansman on elokuva tositapahtumista sekä myös erilaisten kulttuurituotteiden suhteesta politiikkaan.

This. Effin'. Shot.

En halua mitenkään pilata elokuvan loppua keneltäkään, enkä aio puhua siitä suoraan, mutta se on tämän suhteellisen helposti alasmenevän viihdepommin salainen ase, viimeinen nyrkinisku vatsaan täydellisen antikliimaksin muodossa joka jatkuu ja jatkuu ilman että siltä saisi rauhaa. Se on eittämättä 2010-luvun merkittävimpiä ja suorimpia poliittisia kannanottoja elokuvan muodossa, ja tämä tulee varmasti tekemään ihmisistä vihaisia. Tämä ei ole Quentin Tarantinon purkkafantasia- politiikkaa, vaan kutsu vastarintaan ilmiselvää pahuutta vastaan. BlacKkKlansman on vuoden parhaimpia elokuvia. Täydellinen sekään ei ole, alussa sekä varsinkin juuri ennen loppua on hieman tahditusongelmaa, mutta se on pieni kosmeettinen virhe upeassa teoksessa. Se viihdyttää, jännittää ja lopulta muistuttaa katsojaa siitä, että kyllä, elokuva perustuu tositapahtumiin, nämä ihmiset ovat oikeasti olemassa ja tämä viha on olemassa. BlacKkKlansman on koukuttavan katsottava, mestarillisen elokuvaohjaajan huumorin täyttämä viihde-elokuva, jonka lopullinen lausunto on piinaava sen aitoudessa. Tämä on essentiaalista katsottavaa, joten tehkää itsellenne palvelus ja ostakaa liput jo nyt.

Atte T

Atte Arvostaa: Mission Impossible- Fallout

Ah, Tom Cruise. Herra intensiviteetti itse, avaruuspaavi Cruise jakaa paljon mielipiteitä. Fakta on kuitenkin se, että hänen potkustarttaamansa ja ylläpitämänsä Mission Impossible- franchise on hiljalleen kasvanut hollywoodin luotettavimmaksi toimintaleffojen ahjoksi. Eikä Cruise ikinä pistä pöydälle mitään raakana; Tom Cruise on viimeisiä globaaleja elokuvatähtiä, ja hän antaa aina sata prosenttia Ethan Huntin roolissa. Eikä uusin osa tässä jo yli kaksikymmentä vuotta vanhassa elokuvasarjassa ole todellakaan poikkeus.

Mission Impossible- Fallout

Elokuva: Ethan Hunt (Tom Cruise) on salaperäisten Apostolien perässä, joidenka tarkoitus on tuoda maailmanrauha suuren katastrofin kautta. Ethan kokoaa tiiminsä- teknikot Luther Stickell (Ving Rhames) ja Benji Dunn (Simon Pegg) sekä mukaan sysätty CIA- tarkkailija Walker (Henry Cavill). Vanhat viholliset ja ystävät kohtaavat, aika on loppua ja panokset kasvavat. Voiko kaiken- ja tarkoitan todellakin kaiken- pelastaa tämän tehtävän aikana?

Mission Impossible- elokuvat rakentuvat usein jonkun enemmän tai vähemmän tuhlattavan juonen ja monen henkeäsalpaavan toimintasekvenssin varaan. Fallout ei ole sinänsä poikkeus, mutta se potkaisee hieman uutta eloa moottoriin; Falloutin juoni on huomattavasti tavallista IM- leffaa monimutkaisempi, ja tätä tasapainotetaan 2010-luvun parhaimmilla toimintakohtauksilla. Tämä ei ole liioittelua- Fallout on ehkä paras toimintaelokuva jonka olen nähnyt sitten Mad Max: Fury Roadin, ja te jotka tunnette minut tiedätte, etten sano tätä kevyesti. Christopher McQuarrie on ensimmäinen IM- ohjaaja joka palaa tekemään toisen elokuvan, ja hän todellakin ansaitsi paluunsa. Varsinkin loppupuolella oli elokuvateatterin penkeistä käytössä vain reunat. 

Olen rehellinen Tom Cruise- fani, ja hän ei jätä kylmäksi tälläkään kertaa. Hahmona Ethan Hunt on aina ollut pienoinen mysteeri; miksi hän tekee näin, mistä tämä intensiivinen palo tulee ja onko hän oikeasti sekaisin? Nyt saimme oppia jotain uutta; Ethan Hunt ei näe merkittävää eroa miljoonan ihmisen ja yhden ihmisen pelastamisessa. Kun Walker tai muut agentit näkevät ja ajattelevat vain suurta kuvaa asioista, Hunt näkee aina myös pienen; yhden henki ei saa olla maksu tuhannen hengestä, ellei se ole Huntin itsensä henki. Tämä on hyvä piirre sankarissa, ja se tekee Cruisen puolijumalaisesta Huntista hieman lähestyttävämmän- vaikka elokuva tosin tuhlaakin välillä liikaakin aikaa Huntin (eli Cruisen) selän taputteluun.

Tukijatiimi tekee vaihtelevan suorituksen; Ving Rhames, ainoa näyttelijä Cruisen lisäksi joka esiintyy jokaisessa elokuvassa, pääsee nyt parrasvaloihin ja mukaan toimintaan paremmin kuin koskaan ennen. Rhamesin lavakarisma on aina ollut huomattava tämän koon ja äänen mataluuden ansiosta, ja muutama kohtaus Falloutissa jotka haluavat olla hieman lämpimämpiä toimivat juuri Rhamesin ulosannin vuoksi. Simon Pegg joutuu sivulinjoille, mutta hänen ja Rhamesin komiikka toimii ja oli raadollista nähdä Pegg mukana yhdessä elokuvasarjan karuimmista taistelukohtauksista. Rebecca Ferguson varasti Rogue Nationin enigmaattisena Ilsa Faustina, ja vaikka olin todella iloinen että hän oli mukana taas, ei hänkään saa aivan yhtä hyvää tilaa itselleen kuin edellisessä. Siltikin, Ferguson ehdottomasti toimintatähti oman elokuvasarjansa kaipuussa.

Rogue Nationista myös palaa pahis Solomon Lane (Sean Harris), joka taasen parantaa roolisuoritustaan edellisestä osasta. Harris oli Rogue Nationissa aika geneerinen yrmy, mutta nyt Harris ottaa erilaisen vaihteen sisään; raivon ja siitä nousevan apatian. Lane ei halua muuta kuin tuhotua Huntin, oli lopputulos, hinta tai sivullisten määrä mikä tahansa, ja Harris saa tämän toimimaan hienosti. Mutta koko elokuvan suurin yllätys oli, uskokaa tai älkää, HENRY CAVILL. Cavill todistaa kertaheitolla että DCEU on todellakin alikäyttänyt miehen taitoja näyttelijänä, ja Walker on aikamoinen ilmestys alusta alkaen. Ehkä joskus opimme, että geneerisen komeat miehet eivät kaikki sovi sankarin rooliin. Cavill käyttää luontaista kylmyyttään hienosti salaperäisen CIA- agentin roolissa, ja hän pistää Cruisen kamppailemaan tilasta hänen kanssaan, mikä ei ole helppo tehtävä kenellekkään näyttelijälle.

Mission Impossible- elokuvat ovat kehittyneet ja muuttuneet aina ohjaajansa mukana. Brian De Palma, John Woo, JJ Abrams, Brad Bird ja nyt McQuarrie ovat kaikki tuoneet oman kosketuksensa elokuvan tyyliin ja sisältöön, pitäen elokuvasarjan elossa evoluution kautta. Nyt McQuarrie on kuitenkin jatkanut ohjaajana, ja myös muuttanut hieman omaa tyyliään. Visuaalisesti ja tekniseltä toteutukseltaan Fallout on ehdottomasti sarjan kärkikastia ( vihdoinkin joku haastoi Ghost Protocolin Burj Khalifa- kohtauksen), mutta mietin silti mihin suuntaan franchise menee tästä? Mikä on seuraavan mahdottoman tehtävän tulevaisuus, kun elokuvasarjan voimalähde on ollut ohjaajien uusiutuminen? McQuarrie tekee hienoa työtä, mutta toivon todellakin että hänellä riittää ideoita pitääkseen itse elokuvasarjan freesinä. Mission Impossible- Fallout on toimintaleffa vailla vertaa. Jokainen toimintakohtaus on rakennettu yksityiskohtaisesti ja selkeästi ja ne liikkuvat eteenpäin soljuvasti, uusia mutkia ja esteitä tulee eteen oikeissa kohtaa, ryhmän jakautuessakin on rytmi tykittävä ja aina tahdissa ja kyllä, Tom Cruise juoksee Ultimate Cruise- juoksun. Tällä hetkellä ei teattereissa pyöri parempaa, tykittävämpää ja jännittävämpää viihdettä, joten suosittelen tarttumaan tilaisuuteen.

Atte T

PS. Inhoan sitä, että Mission Impossible- elokuvat eivät kuulemma ole sellaisia joista voisi nauttia nimellisarvollaan. Että pitää joko aina myöntää että se on huono muuten paitsi toiminta toimii, koska jos oikeasti nauttii elokuvasta niin sitten on oltava lahopää. Voin nauttia Hitchcockin elokuvista niiden omien meriittien mukaan, ja silti pitää vaikka yhtä paljon Tom Cruisesta juoksemassa hiekkamyrskyä karkuun. 

PPS. Henry Cavill on huono Teräsmies, mutta hän on erinomainen konna. Voisin helposti nähdä Cavillin näyttelemässä Harvey Dentia!

PPPS: 1. Mad Max: Fury Road, 2. MI: Fallout 3. John Wick  4. The Raid ja 5. Dredd. Do not @ me.