Atte Arvostaa: Disenchantment (Osa 1)

Ensimmäinen asia minkä haluan sanoa on se, mitä EN aio tehdä tässä arviossa, tai ainakaan en halua tehdä; verrata tätä Matt Groeningin uutta sarjaa hänen kahteen aiempaan jättimenestykseensä. Simpsonit, oli sen nykytila mikä tahansa, on yhä TV- animaation jättiläinen, ja Futuraman kaltaisia draaman, komedian ja science fictionin mestariteoksia ei juurikaan tehdä. Minkä tahansa vertaaminen Futuramaan tai Simpsonien parhaimpiin ei ole reilua uutta, vielä omaa paikkaansa etsivää sarjaa kohtaan. Tämä ei ole helppoa, sillä kyseessä on kuitenkin Groeningin mielentuote ja hänen aiempien sarjojensa tiettyjen vahvuuksien puute on näkyvä, joskin ei rampauttava sellainen. 

Disenchantment (Osa 1)

Sarja: Mystisessä Dreamlandin valtakunnassa, alkoholiin taipuva prinsessa Bean (Abbi Jacobson) välttelee kaikin keinoin hänelle määrättyä roolia isänsä kuningas Zogin (John DiMaggio) valtakunnassa. Häntä auttaa tässä positiivisuuteen kyllästynyt haltia Elfo (Nat Faxon) ja Beania riivaava demoni Luci (Eric Andre). Seikkailujen aikana he kohtaavat niin keijuja, jättiläisiä, kannibaaleja kuin mursujakin. Sekä monta tyhmää ihmistä.

Disenchantmentin kanssa Groening ei selkeästi halua luoda uudelleen Futuraman kaavaa yksittäisistä sekalaisista seikkailuista, jonka aikana seurataan hahmokasvua status quon maailman sisällä pysyessä suurilta osin samana koko ajan. Hahmokasvu on varmasti yhä mukana, mutta nyt myös maailma muuttuu ja elää mukana, ja kaiken edellä kulkee selkeä suurempi juoni. Disenchantmentin ensimmäiset 10 jaksoa ovat yllättävän toimiva pakkaus, joskin ei mikään modernin animaation uusi klassikko. Varsinkin alkupuolella tietynlainen energian puutos ja outo tahditus häiritsi, antaen tietyille kohtauksille hyvin mitäänsanomattoman tunnelman. Onneksi jo kolmannessa jaksossa alkoi Groeningin tyypillinen energia näkyä paremmin.

Tarinan pääkolmikko on eittämättä sarjan vahvin puoli. Bean ei ole kopio yhdestäkään Groeningin aiemmasta hahmosta, vaan tuntuu Disney- prinsessojen arkkityypin viemisestä askeleella pidemmälle; alkoholiin ja rauhattomuuteen taipuva prinsessa, joka ei halua mennä naimisiin vain koska pitää vaan löytää oma paikkansa, useimmiten ryyppämällä tai ilakoidessa kaupungilla. Beanissa on paljon mistä pitää; hän pärjää omillaan, joskin on taipuvainen sössimään omat muiden asiat vahingossa, ja hänen aito kaipuunsa johonkin on ymmärrettävää, eikä hän todellakaan ole passiivinen protagonisti. Luci on mahdollisesti uusi Bender- tason läpimurtohahmo, pikku pirulainen jonka tehtävä maailmassa on ajaa Bean entistä pahemmille poluille, jos häntä sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan. Eric Andren ulosanti Lucina on hauska, ja tämän design on koko sarjan paras sen kauniissa yksinkertaisuudessa. Elfo toimii hyvänä vastaparina sekä Beanille että Lucille, mutta tämän vänkeäminen jonkinnäköiseksi romanttiseksi pariksi Beanille tuntuu hyvin pakotetulta, ja toivon että tunteet pysyvät yksipuolisena koko sarjan ajan. Elfon halu nähdä maailmaa on hyvä motiivi, ja toivon että sarja pitäisi siitä tiukemmin kiinni. 

Sivuhahmot ovat sekavampi pakkaus. Kuningas Zog on hauska yrmy, eräänlainen versio Game of Thronesin kuningas Robert Baratheonista; soturikuningas, joka on nyt rakkaudettomassa suhteessa hänen ensirakkautensa traagisen kuoleman takia. Pääministeri Odvin (Maurice LaMarche) ja itsekoulutettu "velho" Sorcerion (Billy West) ovat hauska parivaljakko, ja vaikka heidän implikoitu parisuhteensa oli vielä kovin puhetasolla, ei se ollut minkäänlainen vitsi sarjassa, mikä oli tuulahdus tuoretta ilmaa. Matt Berry tekee lyhyen ja muistettavan roolisuorituksen potentiaalisena puolisoehdokkaana prinssi Merkimerinä, mutta Matt Berrysta oltaisiin voitu saada enemmänkin irti. Monet muut taustahahmot hieman jäävät taustakohinaksi; osaksi tämä johtuu sarjan kaksiteräisestä miekasta eli animaatiosta ja sen designista.

 Ongelma ei ole animaatiossa sinänsä; suurimman osan ajasta, varsinkin monissa hieman isommissa kohtauksissa kauden edetessä. Se on sulavaa, täynnä liikettä ja käyttää animaation mahdollisuuksia hyväkseen hienosti. Myös taustat ja lokaatiot ovat lähes poikkeuksetta hienoja, piparkakkutalon kellarin ollessa karmivuuden taidonnäyte. Netflixin luovat vapaus myös tekee monista kamppailuista hieman rajumpia, mutta ilman että se menee kertaakaan miksikään hurmekekkeröinniksi. Ongelma on monissa hahmojen ja tilanteiden designissa. Ensimmäiset kaksi jaksoa varsinkin kärsii tästä; tylsiä designeja, outoa tahditusta ja ääniefektien ja äänisuunnittelu tehottomuutta, joka saa potentiaalisesti vaikuttavan kohtauksen tuntumaan keskenjääneeltä tai editoinnissa teurastetulta. Jotkut hahmodesignit eivät ole kovinkaan erikoisia tai uniikkeja, mikä pistää heidät katoamaan taustakohinaan. Mark Mothersbaughin musiikit ovat hyvät kun ne kuuluvat (tunnusmusa on potentiaalinen korvamato), mutta äänimaailmaa on tällä hetkellä Disenchantmentin heikoin lenkki.

Tämä vitsi: hauska. Sitä edeltänyt kohtaus: yllättävän eloton.

Groeningin animaatioiden suurin vahvuus on aina ollut jaksojen sisäinen rakenne, se että voit katsoa jakson kaudelta 4 tai 22 ilman että olet nähnyt mitään ennen tai jälkeen. Disenchantmentin muutamat jaksot seuraavat tätä formaattia, mutta sarjan juoni ja siihen liittyvät yksityiskohdat ja päätökset antavat sarjalle enemmän Netflixin sarjoja muistuttavan rakenteen. Tarina ei ole missään nimessä huono (paitsi Elfon ja Beanin suhteen kehittäminen), ja loppua kohti mentäessä se on suorastaan kiinnostavan erilainen, mutta tuleeko tämä rakennemuutos vetoamaan Groeningin sarjojen faneihin tai uuteen yleisöön? Odotin myöskin enemmän riffailua fantasiatropeja ja varsinkin suosittuja fantasiatuotteita kohtaan, mutta näitä oli yllättävän vähän. Yksi Keski-maa vitsi ja rautavaltaistuin on tottakai pakko olla, muuten vitsit olivat enemmän tilanteissa ja hahmoissa. En sano ettäkö näitä oltaisiin tarvittu, mutta fantasiaympäristöstä voitaisiin saada ehkä enemmän irti.

Kymmenen jakson aloitus oli hyvä veto; hahmot saatiin esiteltyä ja niitä myös hieman kehitettiin, takana kulkeva juoni saatiin edistymään hyvin ja kausi päättyi vielä cliffhangeriin, jossa kaikkien hahmojen kohtalo on hyvin epäselvä. Jäin kaipaamaan lisää katsottavaa, mutta toivon myös että Disenchantment uskaltaisi ottaa hieman lisää riskejä ja olla hieman luovempi, sekä hahmodesignissa että äänimaailmassa. Fantasia on genre jossa monimuotoisuus voi loistaa siinä missä scifissäkin, ja toivon että Disenchantmentin lopun vihjaama muutos status quossa voisi laajentaa tätä. Disenchtantment (Osa 1) on ihan ookoo paketti huumoria fantasiamaailmassa, jossa on hyvät hahmot ja mainiota huumoria, mutta josta uupuu tietty tiukempi ote genren ja tilanteiden mahdollisuuksista. Toivon että sarja saa tarpeeksi tuulta alleen että se voi kehittyä, sillä tässä on potentiaalia tuomaan omanlaisena panos modernin animaation kentälle. Ensimmäiset 10 jaksoa ovat nyt Netflixissä, ja sanoisin että jos vähääkään kiinnostaa, anna sille mahdollisuus.

Atte T

Ps. Heh.