Hän tosin ei ole ensimmäinen, joka onnistuneesti kritisoi satiirin kautta nykyaikaa sen absurdiudessa. On yksi, jonka leppymätön tarve tehdä asioista naurunalaisia on toiminut jo yli 15 vuotta, ja hänen uransa parhaimmat loistavat yhä kirkkaasti- varsinkin hänen magnum opuksensa.
Puhun tietysti Adam McKaysta.
Uskon että lukijana teidän reaktionne on kahdenlainen; kevyt hämmennys siitä kenestä on kyse, tai isompi hämmennys siitä mitä hemmettiä oikein höpötän. Antakaa kun selitän. Adam McKay on amerikkalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka aloitti komediauransa Saturday Night Liven käsikirjoittajana vuosituhannen vaihteessa. Sielä hän ystävystyi monien 2000-luvun tulevien komediatähtien kanssa, joista yksi varsinkin on jäänyt lähes pysyväksi osaksi hänen näyttelijäkaartiaan. Tämä näyttelijä oli Wil Ferrel, ja hänen kanssaan McKay teki ensimmäisen elokuvansa, josta tuli nopeasti kulttikomediaklassikko: Anchorman: The Legend of Ron Burgundy.
Jep, tämä kaveri.
Anchorman on monelle varmasti ainakin jollakin tasolla tuttu; Wil Ferrel esittää uutisankkuri-supertähti Ron Burgundya, narsistia, epäpätevää ja seksististtä ääliötä joka kuitenkin on noussut huomattavaan ja suosittuun asemaan 1970-luvun San Diegossa, osittain juuri näiden puoliensa takia. Ronin uutistiimi, toimittaja kadulla Brian Fantana (Paul Rudd), urheilutoimittaja Champ Kind (David Koechner) ja meteorologi Brick Tamland (Steve Carell, ensimmäisessä merkittävä elokuvaroolissaan!) kohtaavat ison muutoksen, kun Kanava 4:än uutistiimiin tulee uusi jäsen- Veronica Corningstone (Christina Applegate), ensimmäinen naistoimittaja kanavan historiassa. Ron ja uutistiimi ei pysty hyväksymään tätä, eikä Ronin tunteet Veronicaa kohtaan auta lainkaan.
Kuten aina, komediaelokuvia on todella vaikea avata tekstin kautta, ja varsinkin vakuuttaa että jokin on hauskaa sen oudon premissin kautta. Mutta Anchorman on erittäin viihdyttävä sen absurdiuden takia. Outoja tilanteita, outoja ratkaisuja ja oudompia henkilöhahmoja. Anchormanissa ei kuitenkaan ikinä naureta kenellekkään muulle paitsi sen päähahmojen typeryydelle. Ron, Brian, Champ ja Brick ovat vitsien kohteita; Ron on egoisti ja luulee olevansa aina fiksuin mies huoneessa, eikä elokuva ikinä sano tämä olevan oikeassa missään, se nauraa näiden miesten asenteille maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan ja vaikka he ovatkin teknisesti tarinan protagonisteja, on elokuvan absurdi loppuratkaisu sellainen että vaikka he ehkä teknisesti voittavat, eivät he kuitenkaan saavuta mitään tällä. Anchorman aloitti McKayn elokuvaputken, jossa toistuivat nämä samat elementit; idiootit tekemässä typeryyksiä absurdissa maailmassa.
Anchorimania seurasi kolme elokuvaa, jotka jatkoivat tiukasti samalla tiellä; Talladega Nights: The Ballad of Ricky Bobby, Step Brothers ja Other Guys. Talladega Nights on näistä eniten Anchorman- kopip, jossa taas urallaan menestynyt idiootti joutuu taistelemaan paikkansa puolestaa absurdissa ympäristössä., tällä kertaa nascar- kilpa-ajon maailmassa. Wil Ferrel jatkaa pääroolissa, ja mukaan tulee myös John C. Reilly tämän "parhaaksi ystäväksi", joka ei näe syytä miksi parhaan ystävän paikan vieminen millään rikkoisi heidän ystävyyttään. John C. Reilly palasi Ferrelin vastapariksi Step Brothersiin, eittämättä McKayn uran absurdeimpaan ja oudoimpaan elokuvaan kahdesta velipuolesta ja heidän kasvustaan vihollisista ystäviksi. Mikään ei toimi Step Brothersissa meidän tuntemamme logiikan mukaisesti, taistelut lapsia vastaan 40-vuotiaiden miesten toimesta esitetään sankarillisina voittoina ja suuri loppu saavutetaan enkelimäisen laulun ja rumpusoolon kautta.
Nämä ovat kaikki hyvin naurettavia elokuvia, ja niiden huumori ei todellakaan aina osu maalinsa. Tätä kaikkea ympäröi myös hahmojen lapsellisuus, mikä vaikuttaa myös huumoriin. Mutta asia mikä pitää huomioida on aina se, kenelle nauretaan. Anchorman on elokuva seksismistä ja sen typeryydestä, nauraen alati miehille jotka luulevat olevansa naisia parempia. Heidän käytöstään ei esitetä minään muuna kuin lapsellisena ja typeränä, ja ainoa tapa jolla he voivat mitenkään pyysä urallaan on päästää irti vanhoista ajatusmaailmoistaan. Kaikkie McKayn komedioiden päähenkilöt ovat aina vitsien kohteina, ja kaikkea peilataan aina heidän näkökulmastaan. Vaikka nämä elokuvat ovat absurdeja, on niissä aina hyvin vahva hahmotus tarpeiden ja tavoitteiden suhteen.
Mutta McKay on myös aina ollut satiirikko, osoittaen sormella nauraen Yhdysvaltoja kohti, varsinkin Bushin ajan asenteita ja politiikkaa kohtaan. Hänen hahmonsa ovat egoistisia narsisteja, jotka odottavat että heille on oikeutettu helppo elämä ja kaikki mitä he haluavat. Talladega Nights on varsinkin tässä hyvin suora, sillä nascar- autokulttuurin typeryys ja niin sanottu red state- ylpeys sekä sen ympärillä hallitseva kulttuuri on helppo työkalu tämän esittämiseen. Kaikki ei-amerikkalainen on tyhmää ja väärin, homofobia hallitsee ja kasuaalia rasismia on kaikkien tarpeeksi. Jopa kaiken realismin tuolla puolen majaileva Step Brothers tekee Bushin ajatuksiin viittauksen suoraan elokuvan alussa. Adam McKay on sanonut Simpsonien olleen hänen innoittajansa komedian alalla, ja 90-luvun Simpsoneissa onkin nähtävillä paljon samaa mitä McKayn elokuvissa- päähenkilö joka on typerä, lapsellinen mies sekä satiirisia katsauksia Yhdysvaltojen yhteiskuntaan ja sen osa-alueisiin.
McKayn komediat ovat sekava pakkaus. Anchorman ja Talladega Nights ovat mielestäni komediaklassikoita, mutta Step Brothers kärsii mielestäni hieman liikaa sen anarkistisesta asenteesta, vaikkakin rakastan sitä silti. Ymmärrän täysin miksi nämä elokuvat eivät välttämättä toimi kaikille. Mutta kaikki nämä elokuvat, tämä idiooteille ja egoisteille nauraminen sekä amerikkalaisen yhteiskunnan satirisointi, johti lopulta yhteen elokuvaan jossa hän yhdisti tämän näkemyksen tarinaan joka on absurdi vain siksi, että se on totta. Kyseinen elokuva on myös yksi omista suosikkielokuvistani ikinä, loputtomiin asti uudelleenkatsottava moderni klassikko: puhun tietysti vuoden 2015 parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin voittaneesta elokuvasta The Big Short.
The Big Short oli päällisinpuolin melkoinen täyskäännös McKayn uralla. Mies olit tehnyt lapsellisen oloista alapää- ja farssihuumoria vuosikymmenen ajan, ja nyt hän löi tiskiin kirja-adaptaatio- draamakomedian vuosien 2007-2008 finanssikriisista. The Big Short on kuitenkin pohjimmiltaan samoja ideoita täynnä oleva elokuva. Tarina on niin sanottu uskomaton tositarina miehistä, jotka tajusivat markkinakuplan olemassaolon, panostivat (eli shorttasivat, hence the name) sitä vastaan suurten voittojen toivossa, vain tajutakseen että he olivat käytännössä pistäneet rahansa likoon maailmantalouden kaatumisen puolesta. 2007-2008 finanssikriisi on monille tuttua vain sen vaikutusten takia. The Big Short ottaa mahdottoman monimutkaisen aiheen- kaiken aloittanut subprime-kriisi, asuntolainojen arvopaperillistaminen ja millaiset ratkaisut johtivat tähän- ja selittää sen ymmärrettävästi. The Big Short on valistava elokuva ilman että se on kertaakaan saarnaava.
McKayn idea oli rikkoa elokuvan todellisuus kertoakseen sen mitä tapahtuu katsojalle selkeästi. Vaikka suurin osa elokuvasta on hahmoja puhumassa toisilleen, selittäen näitä pankkisanastoja ja sopimusjargonia toisilleen, ja kuin yllättäen, Ryan Gosling kääntyy katsomaan kohti kameraa ja puhuttelee hämmentynyttä yleisöä-
"Collateralized debt obligation. It's important to understand because it's what allowed housing crisis to become a nation-wide economic disaster. Here's world-famous chef Anthony Bourdain to explain it for you:"
- ja elokuva leikkaa Anthony Bourdainiin, käyttäen kokkausmetaforaa selittääkseen mitenkä huonoja asuntolainapaketteja yhdistämällä voitiin myydä isolla hinnalla käytännössä täysin vakuutuksettomia lainoja eteenpäin. Sama tehdään myös Margot Robbien ja Selena Gomezin kautta, selittäen pankkialan tahallaan monimutkaiseksi tekemiä termejä auki, jotta katsojat tajuavat mitä tapahtuu. Se ei yksinkertaista mitään; kaikki tapahtuvat kuten ne tapahtuivatkin, mitään tapahtumissa ei muuteta. McKay käyttää elokuvan keinoja kertoakseen suurelle yleisölle sen, mitä media, pankit tai poliitikot eivät ole osanneet- tai halunneet- kertoa kokonaisuudessaan. Näyttelijöitä, muusikoita, kulttuurituotteita 2000-luvun alkupuoliskolta. McKay käyttää popkulttuuria kertoakseen taloudesta.
 |
| Here's Margot Robbie in a bubble bath explaining bank terms. |
The Big Short ei toimisi niin hyvin kuin se toimii, ellei sitä oltaisi juurrutettu hyviin hahmoihin. Michel Burry (Christian Bale) on hieman eksentrinen rahastohoitaja, joka tajuaa asuntomarkkinoiden olevan hajoamassa, ja alkaa valmistautumaan, mutta Burryn oma rehellisyys ja integriteetti alkaa painamaan niskassa liikaa. Mark Baum (Steve Carell) on aggressiivinen ja menetyksen kanssa painiva kyynikko, joka samaan aikaan inhoaa että rakastaa pankkialaa, ja finanssikriisin ensiaskeleet alkavat sekä painamaan vaakakuppia toiseen päätyyn. Baumin eläminen toksisessa pankkimaailmassa on tehnyt hänestä hieman tunne-elämältään sulkeutuneen, ja tämän avautuminen vaimolleen lopulta veljensä kuolemasta kaiken tämän keskellä on upea, kaunis ja koskettava kohtaus. Eläkkeelle siirtynyt wall street -keinottelija Ben Rickert (Brad Pitt) auttaa kahta keltanokkaa hyötymään tästä kaikesta, mutta muistuttaa myös siitä miksi hän lähti pois liikemaailmasta pistävällä tavalla:
"If we're right, people lose homes. People lose jobs. People lose retirement savings, people lose pensions. You know what I hate about fucking banking? It reduces people to numbers. Here's a number - every 1% unemployment goes up, 40,000 people die, did you know that?"
 |
| "...this isn't how I pictured it." "What'd you think we'd find?" "I don't know...grownups." |
Ja McKay jatkaa tyhmyyden ja ahneuden kronikointia; jos hahmo ei tässä elokuvassa ole ahne, on hän varmasti tyhmä. Tämä ei tarkoita ahneuden glorifointia; vain uskomaton limanuljaska Jared (Gosling) on ainoa joka vaikuttaa onnelliselta elokuvan lopussa. Muut joko saavat huikean summan rahaa ja samalla menettävät uskonsa systeemiin tai lopettavat, tajuten lopulta tämän kaiken moraalittomuuden. Ja nämä kaksi yhdessä muodostavat sen täydellisen myrskyn joka aiheutti maailmanlaajuisen taantuman. Osa oli liian tyhmiä tajutakseen oman ahneutensa lyhytnäköisyyden, toiset liian ahneita välittääkseen tästä. McKay ei myöskään kaiken vittuilun ja morkkaamisen välissä unohda heitä, jotka kärsivät tästä eniten. The Big Short tekee harvinaisen selväksi sen, ketkä joutuivat maksamaan laskun näiden miesten typeryydestä ja ahneudesta; työtätekevät ihmiset, köyhät ja maahanmuuttajat, ja elokuva antaa yhden tapauksen muodossa myös kasvot näille uhreille.
The Big Short jakaa myöskin McKayn elokuvien perinteisen antiklimaattisen lopun. Useimmat komediaelokuvat menevät vakaviksi juuri ennen loppua, jättäen vitsit vähiin. McKayn komediat loppuvat usein absurdeihin antikliimakseihin, missä ei juurikaan saavuteta mitään tai kasveta hahmoina. The Big Short loppuu siihen faktaan, että 6 miljoonaa ihmistä pelkästään Yhdysvalloissa menetti kotinsa. Burry, Baum ja muut saivat rahaa, mutta se on aikalailla siinä. Osa heistä lopetti rahastoalalla työskentelyn kokonaan. Ei ole voittoisaa oikeustaistelua tai suurta palopuhetta miksi on tärkeää tehdä tämä ja tämä. The Big Short loppuu tietoon siitä, että mikään ei muuttunut ja luultavasti sama tulee vielä toistumaan uudestaan ja uudestaan. The Big Short muistuttaa siinä mielessä kahta tänä vuonna tullutta elokuvaa, I, Tonyaa ja BlacKkKlansmania, että se ei edes yritä viihdyttää katsojaa lopullaan, vaan enneminkin muistuttaa siitä, mitä oikeasti tapahtui.
Adam McKay on tehnyt pitkän ja hyvin erikoisen uran, aloittaen sketsikoomikkona Chicagossa, siirtyen sitten televisio- sketsiohjelman käsikirjoittajien joukkoon ja päätyen lopulta Oscar- voittajaksi yhdellä 2000- luvun parhaimmista elokuvista. Jokainen elokuva, aina Anchormanista Step Brothersiin, käsittelee aina jotakin, oli kyse sitten työpaikkojen seksismistä ja mediapolitiikasta tai sitten kuluttajakulttuurin tavasta jarruttaa kasvua ihmisenä. McKay on sanonut elokuviensa olevan sitä outoa satiiria, joka tekee tyhmää ja nauraa tyhmälle samaan aikaan. Komedialla on voimaa opettaa ja valistaa ihmisiä huumorin kautta, ja tämä usein unohtuu kaiken hauskanpidon keskellä. Hän on myös kommentoinut, että The Big Short oli merkki muutoksesta; 2000-luvun elokuvien viestit ja sanomat oltiin piilotettu kohelluksen sisälle, The Big Short on lähes overtti sen tavassa kertoa viestinsä. Se kertoo ja näyttää yhtä aikaa. Adam McKayn seuraava elokuva on Backseat, jonka tarkoitus on kertoa Yhdysvaltojen entisen varapresidentti Dick Cheneyn (roolissa Christian Bale, oikeasti) noususta Yhdysvaltojen huipulle George W. Bush Jr:in (Sam Rockwell, holy hell) varjossa. McKayn ura ja siitä näkyvä palava inho korporaatioamerikkaa kohtaan on merkki siitä, että tämä typeryyden ja ahneuden kronikoitsija on todellakin siirtynyt uudelle aikakaudelle urallaan.
"If I can tell my story to a five-year old and he understands it, I have at least the blocks to build rest of it."
Atte T
PS. Adam McKay on yhtä pitkä kuin minä, ja pisin komediaohjaaja Hollywoodissa tällä hetkellä. Th' just fun fact.
PPS. Tämä on kai teknisesti osa aikaisempaa "sarjaa" jossa puhun ohjaajista joidenka työstä pidän? Aiemmat osat sitten varmaan olivat Neil Blokamp- juttu ja Taylor Sheridan-trilogia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti