Atte Arvostaa: Ad Astra

Ohjaaja James Grayn edellinen elokuva The Lost City of Z näytti ja kuulosti nimensä perusteella klassiselta seikkailutarinalta, jossa Charlie Hunnam ja Robert Pattinson etsivät mysteeristä kadonnuta kaupunkia Etelä-Amerikan sademetsistä. Loppujen lopuksi kyseessä oli hiljainen ja tunnelmallinen draama, joka kuvasti tutkimusmatkailijoiden omistautumisen tasoja ja Hunnamin hahmon kasvavaa obsessiota, joka kasvaa myös nielaisemaan hänen perheensä. Ja koska pidin The Lost City of Z:stä todella paljon, Ad Astra vetosi minuun saman tien- trailerit näyttivät sen komean näköisenä scifi-eeppoksena täynnä toimintaa ja käänteitä. Mutta nyt osasin ennakoida elokuvan todellista luonnetta.

Ad Astra

Elokuva: Lähitulevaisuudessa ihmiskunta haikailee yhä kohti tähtiä, toivoen maan ulkopuolisen älykkään elämän löytymistä. Kosmisen säteilyn aiheuttamat energiapurkaukset alkavat aiheuttamaan massiivista tuhoa Maassa. Astronautti Roy McBride (Brad Pitt) lähetetään avaruuteen etsimään kauan sitten kadonneeksi luultua Lima- projektia, jota hänen isänsä (Tommy Lee Jones) johti, joka on avain maan pelastamiseen.

Trailerit, varsinkin ne mitkä televisiossa pyörivät, antavat hyvin tietynlaisen kuvan Ad Astrasta- vaikka se saattaa näyttää scifi- seikkailulta jossa toimintaa riittää, kyseessä ei ole toimintaelokuva ja se onkin paljon enemmän Avaruusseikkailu 2001 kaltainen. Ad Astra on hidas, tunnelmallinen, kaunis ja useita tasoja omaava elokuva, taide-elokuva joka on naamioitu toiminta-blockbusteriksi. James Grayn ja Ethan Grossin käsikirjoitusta ja tarinaa on verrattu sekä aiemmin mainittuun Avaruusseikkailu 2001:een että Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nytiin, ja tämä ei ole mitenkään kaukaa haettua. Molemmissa kylmän viileä todellisuus ja surrealistinen itsetutkiskelu yhdistyvät matkaan kohti tuntematonta, ja Ad Astra tekee tätä kautta myös pesäeroa muihin tämän vuosikymmenen scifi- elokuviin avaruuden kartoittamisesta.

Brad Pittillä on ollut todella hyvä vuosi tämän ja Once Upon A Time In....Hollywoodin kanssa, mutta näiden kahden väliltä valitsen Ad Astran saman tien. Roy McBridessa ei ole mitään elokuva-astronauttien salskeasta rentoudesta, vaan hän on kylmä ihmisvihaaja, lähes sosiopaatin oloinen hahmo jonka kaipaus kohti avaruutta johtuu yhdistelmästä itseinhoa ja kaipausta päästä pois ihmisten luota. Hän on siinä suhteessa hyvin Armstrongilainen hahmo (hänen leposykkeensä ei noussut alemman ilmakehän korkeudelta pudotessaan kertaakaan yli 60) jolle avaruus tarjoaa mahdollisuuden liikkua eteenpäin kaikesta ihmisyydestä. Royn matka kohti syvää avaruutta on samalla matka itsensä luokse, sillä Royn elämä on muovautunut hänen isänsä Cliffordin kautta. Tämä on yksi Pittin parhaimmista roolisuorituksista, mikä on aika paljon sanottu tämän huomattavan uran kohdalla.

James Grayn tarkoitus oli "luoda mahdollisimman realistinen kuva avaruusmatkustuksesta", ja Grayn pessimismin kautta myös hänen visionsa asutetusta kuusta tai ihmisen suhteesta avaruuteen värittyy poikkeuksellisen harmaaksi. Avaruusmatkustus on pitkälti samanlaista kuin aiemmin, vertikaalisesti nousevien rakettien polttomoottorien huutaessa kuin olisi vuosi 1968, ja matkustus on hidasta ja virikkeetöntä. Kuun kolonisaatio on tuonut vain saman materialismin ja kuluttajakulttuurin mukanaan sinne, sekä taistelun resursseista ja rajakiistat valtioiden välillä. "Me olemme maailmansyöjiä", sanoo Roy, todeten että ihmiset tuovat kaiken sen roskan mukanaan Kuuhun mitä lähdimme pakoon avaruuteen alun perinkin. Jos Yksin Marsissa kuvasi tulevaa avaruusmatkailua globaalin yhteistyön ja ihmisen potentiaalin saavuttamisena, Ad Astra kuvaa sitä nykyajan poliittisten kiistojen ja ihmiskunnan toivottomuuden kautta- edes kuun ja Marsin asuttaminen ei muuta perspektiiviä, ja sen tähden ulkopuolisen älyn löytäminen on pakottava tarve Cliffordille.

Ad Astrassa on paljon eri tasoja joilta sitä voi katsella; Royn sosiopaatia ja masennukseen viittavat ajatukset, jotka kaihertavat häntä alati vaikka psykologisessa arviossa Roy toteaa kaiken olevan aina hyvin tuo ihmiskeskeisemmän näkökulman, avaruuden valloituksen pessimistinen kanta valoittaa sitä miten kapitalismi ja resursseista kamppailu harmantaa jopa maan ulkopuolista asuttamista ja miten toisten älykkäiden olentojen löytäminen voi olla väärän vastauksen etsimistä. Kuitenkin, mieleeni jä elokuvasta myös hengellinen taso- astronautit moneen otteeseen rukoilevat ja esittävät uskoa Jumalaan, mikä on jokseenkin poikkeuksellista hard scifi- elokuville, ja Cliffordin tehtävää voi katsella myös Jumalan olemassaolon etsimiseksi; ihmisten yksinolo maailmankaikkeudessa on hänelle hirveys, sillä silloin olemme todellakin yksin tässä kolkossa, kylmässä maailmassa.

Ad Astra on myös uskomattoman kauniin näköinen, kiitos jo nyt legendaarisen Hoyte van Hoytemanin kuvauksen, jonka vyön alla on Christopher Nolanin aliarvostettu scifi- taideteos Interstellar ja Dunkirk. Erityisesti Royn saapuessa Marsiin alkaa värit yhdessä kauniin filmikuvauksen kanssa luomaan lähes Tarkovskimaisia hetkiä elokuvassa, johon yhdistyy myös Max Richterin  ja Lorne Balfen lumoavat sävellykset. Ad Astra on kuitenkin kaiken karun realisminsa ja synkkyytensä jälkeen lopulta optimistinen elokuva- ei ehkä avaruuden kansoittamisen tai ulkopuolisen älyn löytämisen suhteen, vaan miten se voi tarkentaa meidän perspektiiviämme. Mitä kauemmas Roy matkaa kohti tähtiä, sitä enemmän tämä ihmiskosketusta kammoava jäämies alkaa kaivata muita ihmisiä. Ad Astra on upea elokuva, ehdottomasti yksi vuoden merkkiteoksista ja taas yksi sulka James Grayn hattuun, joka on osoittanut pitkän uransa aikana miten genre on lopulta omalla tavallaan turha määritelmä- Ad Astra on scifiä, mutta se on myös perhedraamaa ja surrealistista selviytymiskamppailua itse itsensä kanssa. Tämän kaltaisia uniikkeja taideteoksia ei tule montaa kertaa vuodessa vastaan, joten menkää ja katsokaa, ja eksykää tähtiin.

Atte T

Ontot Kukkulat- puuttuva pala

Tänä kesänä julkaistiin ilosanomaa monille kotimaisen sarjakuvan ystäville, kun Petri Hiltusen kultti-klassikoksi kohonnut albumi Ontot Kukkulat saisi uuden painoksen, sekä jatkoa sen tarinalle. Ontot Kukkulat, alunperin julkaistu WSOY:n toimesta 1995, oli Hiltusen ensimmäinen täysin omaan ideaan ja omiin hahmoihin perustuva sarjakuva, josta ei WSOY kuitenkaan ottanut toista painosta. Albumi siirtyi harvinaisuuksien joukkoon, ja alin hinta jonka olen sille divarissa nähnyt oli 100 e.

Ja minä sain tehtäväkseni arvioida sen. Ja sen myös teen, mutta Ontot Kukkulat ei ollut mikä tahansa sarjisalbumi minulle. Se oli palapelin puuttuva osa.

Kalevalasta Jaconiaan

Ensimmäinen Hiltusen sarjakuva jonka luin olin Väinämöisen Paluu- sanomalehtisarjakuva, tarkemmin Tervetuloa Muukalainen- kakkosalbumi. Kalevala ja kotimainen mytologia oli kiinnostanut jo ennen Väinämöisen Paluun lukemista, joten huumorisarjakuva Väinämöisen ennustetusta paluusta takaisin Suomeen nykypäivänä upposi kuin veitsi voihin. Euroopan tarustoista löytyy lukuisia versioita tästä "kuningas vuoren alla"- myytistä (Arthur nukkuu Avalonissa kunnes Englannin synkin hetki koittaa, eli aika pian) ja vaikka tästä ideasta saisi varmaan tehtyä yhtenäisen tarinakokonaisuuden, on Väinämöinen hauska juuri sen strippisarjakuvan luonteen takia. Lukuisia viihdyttäviä skenaarioita voitiin käydä läpi suhteellisen nopeasti, ja Hiltusella oli hyvä käsitys kolmen-neljän ruudun stripin toiminnasta- Väinämöisen saapumisen uutisointi, Väinämöisen peruskoulutodistuksen puutos, laulajan ura ja ystävystyminen toinen toistaan erikoisempien hahmojen kanssa. Vaikka Väinämöisen Paluu on yhä hyvin kuvitettu ja hauska, on se ehkä kaikista Hiltusen julkaistuista materiaaleista vanhentunut eniten, osittain aikasidonnaisten viittausten ja Väinön tietyn "centristi" asenteen suhteen moniin asioihin. Tosin harva asia on kotimaisen sarjakuvan kentällä tehnyt minua niin iloiseksi kuin Väinön esiintyminen antirasistisessa Nyt Riittää- zinessä jossa hän laulaa uusnatseja suohon.

Toinen teos oli Praedor- sarjakuvat, tarkemmin sanottuna Kuninkaan Lapset- albumi. Praedorin mustanpuhuvan synkkä maailma ja toinen toistaan groteskimmat hirviöt vetosivat nuorena kovasti, ja vanhempana aloin arvostamaan myös näiden teosten huumoria ja sulavampaa tarinankerrontaa. Sarjakuvat ovat myös tähän päivään mennessä ollut minulle ainoa tapa tutkia ja tutustua Praedorin maailmaan; roolipelit ja kirjat (joista olen kuullut paljon hyvää) ovat jääneet hyllyyn, koska minulle Praedor on yhtä kuin sen taide ja siitä hehkuva estetiikka. Praedor on vähän kuin Hellboy- se on Hiltusen kuvallisen estetiikan ja tyylin kiteytymä omalla tavallaan, sisältäen sekä fantasia- dekonstruktiota että puhdasta rakkautta Conan Barbaarin ja Elric Melnibonelaisen kaltaisten dark fantasy- teosten suuntaan. Kun sain käsiini uusimman albumin, Taivaan Suuren Suden, ja tajusin että se oli osittaista jatkoa Koston Miekassa nähtyjen hahmojen tarinoille, olin niin innoissani koska halusin tietää lisää näistä hahmoista. 2/3 heistä kuoli, mutta sellaista synkkä fantasia on!

Nämä kaksi muodostivat pohjan minulle, ja niistä on jo nähtävissä Hiltusen uralla toistuva teema:

Mahdottomia kertoimia vastaan- altavastaajien tarinat

Vaikka en oikein hyvällä mielellä voi kutsua vaka vanhaa Väinämöistä ja satojen taistelujen veteraani Ferronia varsinaisesti altavastaajiksi, niin sama määritelmä kuitenkin laajemmassa tarinamaailman kontekstissa sopii heihin. Väinämöinen on mahtava tietäjä, mutta on auttamattoman eksyksissä nykymaailmassa, tarviten apua selviytyäkseen sen mylleryksissä. Ferron on menestynyt, mutta hän on poikkeus maailmassa ja syö ja sylkee ulos praedoreita, eikä hänenkään kohtalonsa tule kummoinen olemaan- hän harvoin voittaa ilman että joku hänen alaisuudessaan kuolee tai että hänet hakataan pataluhaksi. Samanlaiset teemat toistuvat monissa Hiltusen sarjakuvissa, joissa päähenkilö tai päähenkilöt ovat suuren uhan tai mahdottoman suuren muutoksen edessä, ja he kuitenkin kestävät sen. Vala Auringolle ja Aurinkotanssi kertovat sioux Tom Barnettin eli Juoksevan Mäyrän haasteellisesta elämästä, aluksi valkoisten miesten keskuudessa, sitten oman kansansa parissa, ja lopulta tämän kokiessa oman heimonsa kansanmurhan hirvittävimpiä hetkiä omakohtaisesti. Laulu Yön Lapsista kertoo Venäjän tsaarin erikoisjoukkojen sotilaista ja runoilijasta joiden tarkoitus on mennä tekemään rauha vampyyrien kuninkaan kanssa, runoilijan sielun ollessa panttina tälle rauhalle. Riutta on scifi- tarina jossa monikansallisen avaruusaluksen miehistö ajautuu avaruudessa sijaitsevalle riutalle, joka kuhisee elämää ja vaaroja, ja miehistön täytyy joko löytää myötämielistä elämää tai kuolla riutan pimeydessä. Jopa Hiltusen toimittamassa Eino Leinon Helkavirsiä- kokoelman aloitusruno käsittelee nuoren miehen kamppailua uhkien täyttämässä maailmassa!

Sitten on tietysti teos joka käsittelee tätä teemaa kaikkein suoriten ja joka on ehkä kokolailla Hiltusen mangum opus, käsittäen sekä aiemmin mainitun teemat, synkän ja väkivaltaisen maailman että perfektionistisen lähestymistavan historialliseen taustatyöhön: Anabasis 1: Kyyroksen Sotaretki ja Anabasis 2: Tuhanten Miesten Marssi. Anabasis on sarjakuvamukaelma Ksenofonin samannimisestä teoksesta joka on kirjoitettu n. 300 eaa, kertoen Ksenofonin oman tarinan ajasta kun kreikkalaisten palkkasoturien armeija (jossa hän itse palveli) jäivät saarroksiin epäonnistuneen sotaretken jälkeen Persiaan. 10 000 sotilaan armeija oli vihollisen armeijan takaa-ajama ja Vähä-Aasian vihamielisten paikallisheimojen häiritsemä, mutta joka lopulta läpi aavikoiden ja lumihuippuisten vuorien pääsee takaisin kotiin. Anabasis on mahdottoman kuuloinen tositarina, jossa nuori filosofin alku Ksenofon kamppailee niin ympäristön haasteiden kuin oman itsensä kanssa, tuntien itsensä usein ulkopuoliseksi spartalaisten ja muiden sotamiesten keskellä. Anabasis on sankaritarina, jossa Ksenofonin odottamaton taito ja oveluus onnistuu pelastamaan 10 000 vapaata miestä kuolemalta ja orjuudelta. Se on ehkä loppujen lopuksi, kaikkein Petri Hiltusein sarjakuva kaikista Petri Hiltusen sarjakuvista.

"Sanovat että heitä on miljoona."
"Barbaarit liioittelevat aina...eihän noita ole kuin 80 000."

Omat suosikkini ovat juurikin Anabasis, Aurinkotanssi ja Laulu Yön Lapsista sekä Harmaan Jumalan Hetki (joka oli Hämeenkyrön kunnankirjastossa, mutta Onttoja Kukkuloita ei ollut!) mutta minun faniudessani oli aukko- Onttojen Kukkuloiden tuottama aukko. Lähikirjastoista sitä ei tuntunut saavan, ja sen ostamisesta tuli minulle omanlaisensa kamppailu- kun se ilmestyi divariin, niin siinä ajassa kun ehdin paikalle tai huomata että se oli myynnissä, oli joku jo ostanut sen pois. Samalla kun Hiltusen ethos sarjakuvissa alkoi paljastua, tämä teos, tämä kulmakivi, pakoili minua. Kunnes koitti Herran Vuosi 2019, ja kirjasta tuli juhlapainos- jota varten me täällä oikeastaan olemme.

Ontot Kukkulat- mitä odotin, ja enemmän

Ontot Kukkulat kertoo Avrianista, satoja vuosia vanhasta peikosta joka on viettänyt näitä vuosia poissa Suomesta, keräten tietoa ja oppien maailmasta, joka on mennyt eteenpäin ja kutsuu peikkoja ja muita taikuuden olentoja "myyteiksi". Avrian haluaa muuttaa tämän kaiken, tuoda kansansa takaisin valoon, elää rinta rinnan ihmisten kanssa- kuten hän elää ihmisnoita Kristiinan kanssa. Ongelma on peikkojen ja muiden viha ihmisiä kohtaan, sekä heidän hajonneisuutensa. Jos Avrian saisi Rauthovin suuret salit avattua asuttaviksi, voisi hän yhdistää peikot ja johtaa heidät nykyaikaan...mutta Rauthovin nykyinen asukas pitää aluksi häätää ulos.

Onttojen Kukkuloiden lukeminen oli kuin puuttuva pala olisi loksahtanut minussa paikoilleen. Oli mahtavaa saada käsiin sarjakuva jota on hypetetty vuosien ajan, ja joka vastaa saadun hypen määrää. Ontot Kukkulat on kulttimaineensa ansainnut teos, jossa (kuten odotettua) upea taide kohtaa mielenkiintoisen maailmanrakennuksen sekä selkeän teeman ja viestin joka resonoi yhtä hyvin nyt kun se teki vuonna 1995. Ei minulle tullut lukiessa edes mieleen että teos oli melkein 25 vuotta vanha- se oli ajaton, ja monilla tavoilla aikaansa edellä nytkin. Mukana oli myös aiemmin tutuiksi tulleet Musta Tie ja Vesiperä- lyhyttarinat, joista varsinkin Musta Tie on säilynyt minulle tärkeänä, symbolisena tarinana modernismin tavasta tuhota sadun maailma.

Avrian ja Kristiina ovat voimakaksikko joiden seikkailuja voisin lukea vaikka kuinka paljon enemmän. Pelkästään jo tapa miten Hiltunen kuvastaa heitä tasa-arvoisina petikumppaneina (mikä Kristiinan tapauksessa vanhana naisena on poikkeuksellista) alusta alkaen antaa kuvan taiteen kautta miten he ovat samalla viivalla, ja vaikka peikkoja tavatessa Avrian saattaa ottaa ohjat, ei Kristiina tyydy ikinä seisomaan sivustassa hiljaa. Ehkä paras yksittäinen kuvapari koko kirjassa oli Kristiinan ja Avrianin siskon Kirielin kanssa, juuri siinä miten se rikkoi fiktion tapaa esittää naisten välisiä suhteita. Avrian itse on kaikessa mustanpuhuvuudessaan optimisti, joka uskoo horjumatta siihen, että yhteiselo ja kukoistus voivat kulkea käsi kädessä ja muistatteko kun edellisessä kappaleessa sanoin että tämä on ajankohtaisempi nyt kuin se oli vuonna 1995?

Miksi suomalaisten peikkojen kuningas on nimetty gallian kelttien
jumalhahmon mukaan? Cool name though.

Onttojen Kukkuloiden maailmanrakennukseen ei kuluteta liikaa aikaa ja jokaiseen yksityiskohtaan ei uppouduta loputtomiin- alussa Avriania avustaa vuohimies ja tämän kanssa hengaava ihmisnainen, mutta he eivät ole sielä kertomassa omasta statuksestaan ja elämästään- tämä on kuitenkin Avrianin tarina. Mutta esimerkiksi peikkojen historian kertominen on merkittävää, sillä Avrianin kamppailu on myös oman kulttuurinsa kanssa- vaikka kohtauksessa onkin hieman "as we all know"- fiilistä. Onttojen Kukkuloiden maailman peikot eivät kuitenkaan ole tavallisia fantasiapeikkoja, joten erojen tekeminen fantasian ja taruston kliseiden kanssa on tärkeää. Isoin innoite tämän tarinan peikoille on Seitsemän Veljeksen sivutarinassa mainitut kotimaiset peikot, jotka asuvat onkaloissa ja imevät verta. Peikkojen design on omaperäinen, ja luultavasti toimii parhaiten juuri mustavalkoisen sarjakuvan sivuilla.

Jos tarinassa on joku heikkous, on se lopun kohtaaminen Rauthovia asuttavan Gorain kanssa. En halua tehdä merkittäviä juonipaljastuksia, mutta sen pituus ja enigmaattisen Gorain puhekuplien tekstaus teki siitä hieman huonosti tahditetun, vaikkakin kauhun ja pelon tunne onkin käsinkosketeltava hyvän alustuksen ansiosta. Kuitenkin, tämä ei kaada kokonaisuutta tai tee siihen edes merkittävää lommoa. Ontot Kukkulat on kulttimaineensa ansainnut teos, ja kotimaisen fantasian merkkiteos jonka jatkoa, Valheiden Kansaa, odotan innolla. Toivottavasti uusintapainos antaa tarinalle ja sen maailmalle uutta huomiota, sillä tästä tarinamaailmasta voi kymmenet tekijät helposti luoda omia teoksiaan eri medioihin. Ontot Kukkulat on hypen arvoinen, ja suosittelen sitä lämmöllä synkän fantasian ja kotimaisten myyttien ystäville.

Samalla tämä teos vahvisti minun teoriaani Hiltusesta tarinankertojana. Hänet tunnetaan synkän fantasian, väkivaltaisen historiallisen viihteen ja MacBethin kaltaisten tragedioiden kautta- mutta tarkempi tarkastelu monien hänen teostensa parissa paljastaa minulle yhden puolen:

Optimismin. Maailma on täynnä haasteita, joskus mahdottoman suuria sellaisia. Avaruuden tyhjyys, loputtomat mailit edessä, mahtavan vampyyrikuninkaan valta, vihan ja kaunojen muodostama muuri paremman tulevaisuuden edessä- nämä kaikki voidaan voittaa, ja niistä voi päästä ylitse. Ehkä sen takia näiden tarinoiden synkkyys ja väkivaltaisuus ei ikinä käy ylitsepääsemättömäksi. Hiltusen parhaimmat protagonistit- Avrian, Ksenofon ja Riutan avaruuslaivan suomalaisvahvistus Jani- pärjäävät koska he eivät luovuta haasteiden edessä tai hylkää omia unelmiaan.

"Synkkä ja väkivaltainen maailma jonka protagonisti päihittää periksiantamattomuudella ja uskaltamalla unelmoida paremmasta"  on selkeästi minun estetiikkani.

Atte T

     

Atte Arvostaa: Helsingin Sarjakuvafestivaalit 2019

Tämän jutun piti tulla ulos Helsingin Sarjakuvafestivaalien jälkeisellä viikolla, mutta koska hidas lukuprosessi ja prokrastinointi ovat huono yhdistelmä, niin tässä olemme. Helsingin Sarjakuvafestivaalit järjestettiin jälleen, ja tänä vuonna perinteisen ostoshuuman lisäksi haavin mukaani teoksia eri tekijöiltä ja kustantamoilta arviointia varten. Nämä arviot on jaettu kahteen osaan: tämä teksti jota nyt luet käsittää ensimmäisen osan, ja sisältää lukuisia, hieman lyhyempiä arvosteluita eri teoksista. Myöhemmin tällä viikolla ilmestyy toinen osa, joka käsittää yhden laajemman albumin arvostelun, sekä hieman kyseisen albumin tekijän tuotannon tarkastelua.

Arviot eivät ole minkäänlaisessa arvojärjestyksessä, ja en vieläkään liity tähtien antamisen tai numeroarvioiden arbitraariseen maailmaan. Aloitetaan kevyemmällä lasten sarjakuvalla:

Kalle, Pallo ja Sello (Suuri Kurpitsa)

Tarina: Kalle pelaa jalkapalloa ja soittaa selloa. Aina nämä kaksi eivät mahdu yhteen hyvin, ja aikataulutus on tuottaa sekä sellonopettajalle että jalkapallovalmentajalle harmaita hiuksia. Onneksi apuna on paras ystävä Kaneli, kuuluisa sellisti sekä jalkapallomaailman tähdet- sekä paljon mielikuvitusta.

Kalle, Pallo ja Sello on toinen kerta tänä vuonna kun arvostelen sarjakuvataitelija Juliana Hyrrin taidonnäytettä, joskin tällä kertaa käsikirjoituksesta vastaa kotimaisen sarjakuvan työhevonen Pauli Kallio. Kallio on tehnyt paljon yhteistyötä lukuisten kotimaisten kuvittajien kanssa, ja hänellä on usein hyvin vahva ja tunnistettava ääni kirjoittajana. Kuitenkin, Kalle, Pallo ja Sello saivat minut hetkeksi unohtamaan että tässä on eri kirjoittaja ja piirtäjä, sillä yhteistyö sivuilla on saumatonta. Hyrrin tyyli oli hänen edellisessä teoksessaan (Satakieli joka ei Laulanut, arvio täällä) muuttuvaa ja kokeilevaa, joka sopi kirjan tunnelmaan hyvin. Kalle, Pallo ja Sello omaa paljon yhtenäisemmän mutta silti hyvin elävän kuvituksen, jossa varsinkin hahmojen ilmeikkyys ja Huttulammen kylän pittoreski tunnelma välittyy hyvin. Lasten sarjakuvat tuppaavat vaihtelemaan tarinankerronan tyylissään paljon; joko niissä on liikaa juonta tai ei juonta ollenkaan, mutta Kalle, Pallo ja Sello tippuvat hyvin tähän väliin, kuvastaen enemmän tunteita ja fiilistä kuin logiista johtopäätöstä. Kalle, Pallo ja Sello on lämmin, hyvin kuvitettu ja hauska lasten sarjakuva jota voin suositella monille perheen aloitteleville sarjisharrastajille ilolla!

Kaamio (Ilmein entertainment)

Tarina: Pakkolasku Amazonille johtaa varmaan kuolemaan, mutta onko kuolemaakin kamalempia asioita? Missä tilanteessa on ihmisen oltava, että assimilaatio vihamieliseen parviälyyn on varteenotettava vaihtoehto? Tai mikä saa kuolontoiveen kääntymään tahdoksi elää- vaikka onkin liian myöhäistä? Avaa Kaamio ja löydä vastaukset....

Kaamio on uusi alku 2000-luvun alkupuolella julkaistulle samannimiselle kauhu-sarjakuva-antologialle, jonka takaa löytyy ulkomailla menestystä niittänyt Hannu Kesola. Kesola tosin on myös lehden ainoa kotimainen tekijä, mikä on ehkä lopulta Kaamion heikkous; tarinat ovat suurilta osin niin geneerisiä ja ennalta-arvattavia, että kotimainen tulokulma olisi voinut tuottaa mielenkiintoisempia tarinoita. Taide on kauttaaltaan vähintäänkin tyydyttävää, ja osa tarinoista toimii visuaalisesti, mutta tarinat itsessään jäivät kaivelemaan ikävillä tavoilla. Se kompastuu lukuisiin roskakirjallisuuden ja kauhun helmasynteihin, kuten liialliseen selittämiseen (muuten lupaava Elää ja Kuolla kaatui ehdottomasti tähän) tai kyseenalaisiin teemoihin, kuten Aokigaharan "itsemurhametsän" käyttäminen toistuvasti kauhutarinoiden näyttämönä tai kroonisen sairauden tai liikuntavammaisuuden esittäminen kuolemaa pahempina asioina. Kaamio olisi voinut toimia, mutta se vaatisi hieman vähemmän kliseistä kirjoittamista ja erilaista tulokulmaa kotimaiseen kauhuun.

Saimaannorppamies & Valle ja Palle 

Tarina: Suomen supersankari, Saimaannorppamies, suojelee Saimaata ja sen pulleita asukkeja niin kalastajilta kuin superrikollisilta. Myös muita naamioituja sankareita vaikuttaa täällä pohjolassa, kuten Melankolia ja Netikettinainen!

Tarina: Salaisen agenttijärjestö TURPA:n agentit Valle ja Palle vastaavat kaikkiin haasteisiin, oli kyse sitten kansainvälisestä rikollisuudesta tai diplomaattisuhteiden ylläpitämisestä- joskin suurin uhka näillä saroilla taitavat olla agentit itse. 

Salainen Saimaannorppatekniikka!

Nämä kaksi ovat joko lyhyistä tarinoista koostuvia kokoelma-sarjiksia. Saimaannorppamiehessä tarinat eivät liity suoranaisesti toisiinsa, vaan ovat humoristisia lyhyttarinoita erilaisista kotimaisista supersankareista, eritoten titulaarisesta Saimaannorppamiehestä. Valle ja Palle taas on Ällin ja Tällin tapainen agentti-sarjakuva, jossa yli-innokkaat agentit koittavat auttaa parhaansa mukaan mutta tuottavat vain enemmän ongelmia. Näiden arviointi, tai laittaminen mitenkään samalle viivalle Kallen, Pallon ja Sellon kaltaisten, ammattimaisten teosten kanssa on käytännössä mahdotonta ilman että se on epäreilua niitä kohtaan. Saimaannorppamies on antologiana viihdyttävä ja siinä olevat tarinat ovat ihan kivoja, mutta Valle ja Palle on lähinnä lapsellinen ja jonka toistuvat vitsit on nähty jo Pasilassa tai juurikin Ällissä ja Tällissä paremmin kerrottuna. Molemmat teokset ovat kevyttä höttöä, mutta ainakin Saimaannorppamiehessä on uniikimpi energia. 

Sitten listan suurin yllättäjä.

Sieltä Jostakin (Sotakirjasto)

Tarina: Sotamies Eino palaa vuoden 1944 lopussa takaisin kotiinsa. Hän oli taistellut sekä Talvisodan, Jatkosodan että Lapin sodan taisteluissa, ja nämä kokemukset eivät jätä häntä rauhaan, vaikka tykkien kumu on jo hiljentynyt. Voiko hän ikinä palata kotiin?

Olen lähtökohtaisesti hieman kylmä kotimaisia sotatarinoita kohtaan. Niiden kirjosta harvoin löytyy teoksia jotka osaavat lähestyä niitä muusta kuin patrioottisen ylellisestä näkökulmasta, jossa kovinkin uhraus on aina sen arvoinen ja sotilaat ovat rosoisia mutta urheita, hyviä miehiä. Kannas on ehkä isoin poikkeus tässä, mutta joitakin vuosia sitten arviomani Raatteen Tie menee vahvasti tähän kategoriaan. Tuomas Koivurinteen Sieltä Jostain osasi kuitenkin yllättää sen tavalla kertoa miehestä joka on palannut kotiin sodasta- tai ainakin luulee palanneensa. Taiteen kautta Koivurinne luo tilanteita, joissa arkiset tilanteet laukaisevat traumaattisia muistoja Einon mieleen, ja tämä vahvistaa kirjan sanomaa; miehet jotka lähtivät rintamalle ja ne jotka palasivat eivät ole samoja ihmisiä. Einon paluussa ei ole mitään hohdokasta, hän ei saa mitään huumaavan lämmintä vastaanottoa ja lopulta on kyseenalaista, palasiko hän ikinä pois sieltä. Ainoa merkittävä miinus kirjassa on Koivurinteen tyyli piirtää ihmisiä, sillä samanlaiset kasvonpiirteet tekivät välillä henkilöiden hahmotuksesta hankalaa. Mutta muuten kyseessä on hyvin tehty ja yksinkertaisen tyylikäs ja tunnelmallinen teos, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämä tai ole yhtä monisyinen kuin Kannas, mutta genressään se on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten vanhaa ja toistettua aihetta voi lähestyä eri kulmasta.


Helsingin sarjakuvafestivaaleilta tarttui kuitenkin mukaan sarjakuva, jonka lukemista olin odottanut kauan... lähes 15 vuotta, itseasiassa. Mutta palaamme siihen pian.

Atte T 

Atte Arvostaa: Toy Story 4

Koko idea Toy Story 4:sta oli minusta huono, tai vähintäänkin tylsä. Toy Storyt ovat jotenkin kummallisesti olleet kaikki Pixarin kärkimateriaalia, ja (silloisen) trilogian päätösosa Toy Story 3 oli vielä niin tehokas lopetus elokuvasarjalle, kuvastaen aikuisuuden ja lapsuudesta irtipäästämisen teemoja tunteikkaasti ja tyylikkäästi. Mutta Toy Story 4 silti tehtiin, ja minun kiinnostukseni oli kovin vähäinen.

Milloinkohan minä opin olemaan aliarvioimatta Pixaria....

Toy Story 4

Elokuva: Andyn vanhat lelut Woody (Tom Hanks), Buzz (Tim Allen) ja kumppanit ovat nyt Bonnien (Madeleine McGraw) leluja, ja arki on taas täynnä leikkiä. Woody on ottanut omaksi tehtäväkseen Bonnien onnellisuuden takaamisen esikoulun alkaessa. Tästä tulee erityisen haastavaa, kun Bonnien sekalaisista roskista tekemä rakas lusikkahaarukka Forky (Tony Hale) halajaa takaisin roskakoriin, ja perheen lähtiessä roadtripille joutuu Forky ja Woody pulaan, jossa he tarvitsevat vanhan ystävän apua.

Pixar aloitti 2010-luvun elokuvasarjansa Toy Story 3:lla, ja lienee vain oikein että he päättävät sen Toy Story 4:llä, ja Pixarin hieman töyssyiseen vuosikymmeneen (johon mahtuu silti studion ehkä parhaimmat elokuvat) Toy Story 4 on myös hieno, nostava päätös. Toy Story 4 on hauska, animaatioltaan upea, surullinen ja lopulta myös yllättävä päätös (please let this be the end) leluleffa-sarjalle. Kuten kaikki aiemmat Toy Storyt, tässä on sisältöä sekä lapsille että aikuisille, ilman että kyse on mistään aikuisten tajuamasta kaksimielisestä huumorista tai tökeröistä referensseistä- Stephany Folsomin ja Andrew Stantonin käsikirjoitus on täynnä hyvää huumoria ja Josh Cooleyn ohjauksessa komiikka saa loistaa, luoden oikeaa kontrastia surun ja eksistentialististen teemojen kanssa. 

Jos Toy Story- elokuvilla on joku keskeinen teema ja idea, on se Woodyn kamppailu oman tarkoituksensa ja kammottavan tarkoituksettomuuden kanssa. Andyn jälkeen Woody tarttuu kiinni Bonnieen, joka on hiljalleen jättämässä Woodya taakseen, antaen valmiiksi hieman neuroottiselle Woodylle vain yhden tehtävän: varmistaa että muut ovat sielä häntä varten, eritoten vähän vastahakoinen Forky. Woody tarvitsee tämän tehtävän, sillä tarpeettomuus on hänelle painajainen. Vastapallona tähän on Toy Story 3:sta ennen kadonnut posliininen lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts), josta on tullut niin sanottu "hylätty lelu", lelu ilman lasta. Bo tosin on löytänyt tästä loputtoman vapauden ja omanarvon tunteen joka ei perustu toisten tarpeisiin, vaan hänen omiin haluihinsa. Elokuvassa kulkee siis oikeastaan kaksi tarinaa päällekkäin; konkreettinen tarina siitä kuinka Woody koittaa pelastaa Forkya milloin mistäkin, ja tunnetasolla liikkuva tarina siitä kuinka Bo Peep koittaa pelastaa Woodya tämän omilta, kahlehtivilta olettamuksilta. 

Kuten joka kerta, uusia hahmoja lisätään soppaan tuomaan näkökulmia, huumoria ja toimimaan vastavoimina. Forky on omanlaisena ilo, joskin hän jäi omissa kirjoissani auttamatta muiden, hauskempien hahmojen jalkoihin. Tätä puolta edustivat varsinkin huikea parivaljakko Ducky ja Bunnie (legendaariset Keegan- Michael Key ja Jordan Peele), joiden unelmat väkivaltaisista suunnitelmista kasvoivat alati hilpeimmiksi. Yksi iso syy minulle katsoa tämä leffa alkuperäiskielellä oli kuitenkin Keanu Reevesin näyttelemä kanadalainen surmanajaja- lelu Duke Caboom, jonka dramaattinen menneisyys toimi hänen kanssaan enemmän komedisena lisänä. Ja kyllä, hän sanoo "Woah". Mukana menossa on myös antiikkikaupassa pölyä keräävä nukke Gabby Gabby (Christina Hendricks), joka omaa Woodyn tapaan vahvan kaipuun tarkoitusta varten, ja kuten Woody, on valmis lähes mihin tahansa saadakseen sen. 

Animaatio on, kuten ehkä odottaa saattaa, puhdasta kultaa. Jo alussa olevan prologin aikana sai ihastella Pixarin animaatisotudion uskomatonta perfektionismia pelkän sateen ja juoksevan veden animoinnissa. Toy Story 4:ssa toimintaa ja nopeita tilanteita riittää, ja animaatio on täysin mukana. Pienet asiat kuten lelujen tuottamat äänet kävellessä tai miten he ylipäätänsä kävelevät ja liikkuvat ovat kauttaaltaan uniikkeja, ja tavat miten erilaisia lelujen toimintoja ja niveliä esitetään on kiehtovan tarkkaa. Myöskään ei olla unohdettu jännitystä ja tiettyjen lelujen ominaista karmivuutta, ja tätä roolia ovat täyttämässä vatsastapuhuja-nukke Benson ja tämän identtisten kopioiden armeija, joiden nykivä nilkutus ja äänetön kähinä tekevät niistä vähintään symbaali-apinan ja Sidin lelujen tasoisia kauhistuksia. Patrick Linin kuvakulmat ja selkeä paikan tuntemus sekä Jean-Claude Kalachen upea valaisu tekevät tästä kaikesta todella upean näköistä, ja on hauskaa muistella sitä että alkuperäinen Toy Story tehtiin osittain sen takia, että silloinen CGI- animaation taso ei antanut realistista ilmaisua muille kuin muovisille lelu-ukkeleille. 

Lopetukset ovat hyvä asia. Kaikki parhaat tarinat lopulta päättyvät, ja mukavat, konklusiiviset loput antavat katsojalle sulkeumaa. Siinä mielessä Toy Story 3 oli osuvampi lopetus, ollen juurikin lopetus yhdelle tarinalle ja alku toiselle, jota me emme ehkä olisi saaneet nähdä. Toy Storyjen katsojat kasvoivat Andyn kanssa, joten lopetus jossa Andy jättää lelunsa taaksensa on hyvä kohta lopettaa. Toy Story 4 tarjoaa kuitenkin lopetuksen Woodyn hahmolle, joka on kuitenkin varsinaisesti näiden elokuvien päähahmo. Hän ei ole kaikkien näiden vuosien jälkeen onnistunut päästämään irti Andysta, päästämään irti omasta tarpeestaan hakea merkitystä omalle olemassaololleen muiden kautta. Nämä ovat niitä aikuisia teemoja joita Pixar on pitänyt mukana parhaimmissa elokuvissaan aina alusta lähtien, ja Toy Story 4 ei petä siinä suhteessa lainkaan. Toy Story 4 ei ehkä kokonaisvaltaisesti yllä ihan kahden edeltäjänsä tasolle, mutta lisään sen ilomielin Pixarin 2010- luvun parhaimmiston joukkoon Inside Outin ja Cocon rinnalle. Toy Story- elokuvasarjan typerryttävän korkea taso jatkuu yhä, ja Pixarin 2020- luku siintää edessäpäin. En malta odottaa!

Atte T  

Atte Arvostaa: Sosialisti ja Nihilisti & Valas

Tänä viikonloppuna on taas Helsingin Sarjakuvafestivaalit, Suomen toiseksi parhaimmat sarjakuvafestarit. Festarit ovat aina paras paikka tutustua kotimaisten julkaisujen terävimpään kärkeen, ja kesän valitettavan tauon jälkeen myös minä palaan kotimaisten sarjakuvien arviointiin. Tänään vuorossa kaksi teosta, festareiden jälkeen tulee ainakin yksi lisää vielä. Jos SINULTA on tulossa uusi kirja ulos viikonloppuna, nykikää hihasta festareilla niin pistetään arvostelua pystyyn!

Nyt asiaan.

Sosialisti ja Nihilisti

Sarjakuva: Helsinki, 1948. Sosialisti ja runoilija Arvo Turtiainen koittaa saada runoudesta kiinni, ja tapaa nihilistisen kuvataiteilija Henrik Tikkasen. He eivät voi sietää toisiaan, joten he lähtevät yhdessä eurooppaan etsimään sosialismia, aikumuksenaan tehdä matkateoksen reissusta. Sodan jäljet ovat kuitenkin tiukassa molemmissa miehissä, eikä maisemanvaihto ehkä auta vanhoihin arpiin. 

Sosialisti ja Nihilisti on sarjakuvataitelija Aapo Kukon kuuden pitkän vuoden työn tulos, ja tämä näkyy teoksesta. Taustatyön määrästä kertoo paljon kirjan lopussa oleva lähdeluettelo sekä Ville Hännisen 11- sivuinen "jälkisanat" osuus joka käsittelee taiteilijoiden elämää. Työ on tehty hyvin, sillä Sosialisti ja Nihilisti on aito ja kouriintuvan tuntuinen teos, johon Kukon Hugo Pratt- vaikutteinen taide sopii täydellisesti. Kahden oikeasti eläneen ihmisen elämää ei kuitenkaan kuvata pelkästään karun realismin vaan myös unenomaisen houreen kautta, joka auttaa kuvastamaan Turtiaisen ja Tikkasen eroja ja asennoitumisia sekä traumoja joita he ovat kokeneet. 

Turtiainen ja Tikkanen ovat, kuten kuvaus sanoo, sosialisti ja nihilisti. SKP:n jäsenkirjaa kantava Turtiainen palveli talvisodassa komppaniapäällikkönä, mutta ei jatko-sodassa suostunut palvelukseen, vastustaen Suomen liittolaisuutta Hitlerin kanssa. Siitä hyvästä hän vietti vankilassa 4 vuotta. Kuuluisasta suvusta tullut Tikkanen, 20 vuotta Turtiaista nuorempana, meni innokkaana nuorena vapaaehtoisena jatko-sotaan, joka kuitenkin traumatisoi hänet pahasti ja josta hän pakeni itseaiheutetun ampumahaavan verukkeella. Turtiaselle jatko-sota oli vapaudenriisto aatteen nimissä, joka tosin vain vahvisti häntä. Tikkaselle sota oli kuolemaa, hävitystä ja tuskaa ilman merkitystä. Hän ei rakasta mitään, mutta vihaa lähes kaikkea- varsinkin sosialismia, sillä hänelle se edustaa vain Neuvostoliittoa ja sodan muistoja. Kukko saattaa lukijan tehokkaasti näiden kahden hahmon pään sisälle, ja varsinkin Tikkasen häilyvä terveys esitetään kuvituksen kautta upeasti. 

Taide on, kuten aiemmin mainittu, hyvin symbioosissa tekstin ja tarinan kanssa. Pratt- vaikutteet näkyvät, mutta Kukon tyyli on enemmän realismia kuin romantiikkaa. Kuvituksessa on tiettyä unenomaisuutta- ensimmäinen asia mikä tulee mieleen kuvauksista taloista ja kahviloista on muistot taloista ja kahviloista, mikä sopii hyvin elämänkerta-teokseen. Unenomaisuus näkyy tietysti myös lukuisissa muisto- ja unikohtauksissa, jotka avaavat näiden kahden miehen aiempia elämänkokemuksia ja ristiriitaisuuksia keskenään. Mustavalkoinen väriskaala antaa myös Kukon käyttää negatiivista tilaa hyväkseen, joka loistaa varsinkin talvisodan metsien tai lumisen Helsingin kuvauksessa. 

Sosialisti ja Nihilisti on komea teos kahdesta ihmisestä joista itse en ollut aiemmin kuullut, mutta josta nyt haluan lukea enemmän. Tämä on elämänkerta-sarjakuvaa parhaimmillaan: sen sijaan että jumitetaan jokaisessa yksityiskohdassa lapsuudesta aikuisuuteen ja teoksen sivumäärä alkaa olemaan huolestuttavan suuri (looking at you, Blankets), Sosialisti ja Nihilisti kuvaavat merkittävää ja mielenkiintoista, sekä suhteellisen lyhyttä, jaksoa kahden hyvin erilaisen taitelijan elämässä. Jos joku innostuu joskus tekemään näistä kahdesta elokuvaa, on Sosialistissa ja Nihilistissä mainio pohja tälle. Kahden riutuvan valkoisen miehen tarina ei ole mikään kekseläin aihe 2010-luvulla, mutta kun teos on tehty hyvin niin se on tehty hyvin. 

Did someone say suffering white men?

Valas

Sarjakuva: Valaanpyyntialus Pequod lähtee New Bedfordin satamasta, mukanaan nuori Ishmael, merimies etsimässä seikkailua ja työtä. Pequodilla on kuitenkin vain yksi tavoite, laivan kapteeni Ahabin tavoite- etsiä ja surmata Moby Dick, valkoinen valas. Kuinka moni kuolee ennen tätä?

Valas on, kuten voi varmaan päätellä, sarjakuva-adaptaatio Herman Melvillen klassikkoteos Moby Dickistä. Tämän adaptaation tekijä on Janne Toriseva, monipuolinen sarjakuvan sekatyömies Oswaldin ja Häämatkan takaa. Tätä teosta voisi kuitenkin kutsua Torisevan magnum opukseksi, sillä aihe on ollut hänen mielessään jo 2011. Lopputulos on, kuten alkuperäisteoskin, massiivinen, mielenkiintoinen, syvällinen, ongelmallinen ja ahdistava, sekä hyvässä että pahassa. Melvillen eeppos ei ole helpoin kirja adaptoitavaksi mihinkään muotoon, ja Toriseva on tehnyt monia leikkauksia, sekä toisaalta lisäyksiä, jotka luovat uudenlaista sisältöä ja hetkiä tarinaan. Varsinkin tarinan kauhu-ulottuvuutta on korostettu, joka oli toimiva lisäys. 

Valaassa riittää hahmoja, joiden merkityksiä ja osuutta tarinassa on muutettu hieman. Ishmael ja tämän best bro Queequeg ovat yhä monissa tapahtumissa keskiössä, mutta myös muistinsa menettänyt umpirasisti merimies Steelkit on keskeisemmässä asemassa, muodostaen eräänlaisen kilpailija-suhteen Ishmaelin kanssa. Mitä kirjasta uupuu on lista hahmoista, sillä niitä on paljon ja varsinkin jos alkuperäisteos ei ole niin tuttu, niin nimet ja asemat laivalle menevät helposti sekaisin. Joitakin hahmokohtaloita on yhdistetty toisiin, joitakin hahmoista on poistettu tarinasta- perus adaptaation työkaluja jotka suurilta osin selventävät ja tekevät tarinasta hieman helpomman seurata sarjakuvamuodossa. 

Tosin olen niin tottunut Gregory Peckin versioon Ahabista että en
ollut aluksi tunnistaa Ahabia tarinasta.

Torisevan piirrosjälki on hyvin pelkistettyä tietyissä asioissa, lähinnä siinä miten hän piirtää ihmisiä. Niissä ei juuri ylimääräisiä piirteitä ole ja muodot ovat simppeleitä, jossa näkyy Torisevan tausta sarjisstrippien parissa. Mutta tässä pelkistetyssä lähestymismuodossa on kuitenkin vahvuutensa, sillä Torisevan tapa kuvata tunteita- kauhua, vihaa, pelkoa, surua- yhdessä kuvan ja teksti kanssa tekee Valaasta jännittävän lukukokemuksen. Varsinkin kun kapyysipoika Pip palaa ulapalta selvästi järkensä menettäneenä, nousee kauhun ilmapiiri laivalle hienosti juuri tämän tyylin kautta. Laivalla vallitseva ilmapiiri senkun synkkenee tarinan edetessä, ja se näkyy jokaisen hahmon kasvoilla. En muista koska viimeksi kirjan taide olisi jäänyt näin vahvasti kummittelemaan mieleeni, mutta löysin itseni usein miettimässä tiettyjä kuvia ja ja hetkiä tarinassa juuri tämän piirrostyylin takia. 

Tarvitsen surkeasti joko toimivan skannerin tai paremman kameran

Valas on säilyttänyt Melvillen alkuperäiset teemat ja ideat mukanaan: Ihminen vastaan luonto, Jumalan olemassaolo, hyvä ja paha, kohtalo vastaan valinnanvapaus, rotu ja luokka, miesten väliset suhteet sekä tietysti pakkomielteet. Ahabin koko elämä- ja sitä kautta hänen miehistönsä kohtalo- on sidottu Moby Dickiin, tämän pakkomielteen ajaessa koko laivan turmioon. Argumentti muuttumattoman kohtalon puolesta näkyy matkalla alati, ennustettujen loppujen koittaessa juuri odotetuilla tavoilla fatalistisessa kohtalon kehässä. Nämä ja monet teemat toimivat sarjakuvassa hyvin, mutta valitettavasti myös Melvillen vähemmän... modernit ideat on yhä mukana; Pequodilla palvelee lukuisia ei-valkoisia miehiä, kuten polynesialainen Queequeg ja Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluva Tashtego, joiden kuvaus "jaloina villeinä" on otettu suoraan alkuperäisteoksesta. Myös rodullisten slurrien käyttö teoksessa häiritsi- tiedän, Melvillen teos on kirjoitettu sinä ja sinä aikakautena ja kuvastaa sen ja sen aikakauden menoa, ja että Melville oli näiden aikakausien mittapuulla paljon suvaitsevaisempi kuin muut ja niin pois päin. Mutta tämä on myös adaptaatio, jossa tekijällä oli vapaus valita miten hän haluaa esittää hahmot nykyaikana, ja tämä on valitettava heikkous teoksessa. Kyse on kuitenkin enemmän alkuperäisteoksen taakasta, joka on siirtynyt adaptaatiossa mukaan.

Valas on hankala teos, mutta niin on myös Moby Dick. Se säilyttää lähes kaiken siitä mikä tekee alkuperäisteoksesta niin mielenkiintoisen ja osan niin sanottua suurta Amerikkalaista romaania, samalla lisäten sarjakuvan kuvakerronan kautta siihen omaa tunnelmaa. Torisevan taide sopii lopulta todella hyvin Moby Dickin kääntämiseen sarjakuvamuotoon, ja näin massiivisen teoksen kanssa punainen lanka pysyy mukana koko ajan. Kyseessä ei ole mikään helppo tai leppoisa teos, lisätystä huumorista huolimatta; valastus esitetään juuri niin brutaalina työnä kuin se olikin, teemat ja tavat kuvata rodullistettuja ja painajaismainen tunnelma tekevät Valaasta raskaan lukukokemuksen, hyvässä ja pahassa. Valas on mielenkiintoinen eläin kotimaisen sarjakuvan kentällä, ollen adaptaatio hyvin tunnetusta tarinasta ison maailman malliin kotimaisin voimin. Valas on, kuten Melvillen teoskin, suuri, kutkuttavan jännittävä ja välillä ongelmallinen eeppos, jonka lukeminen on vaivan arvoista. 

Atte T