Atte Arvostaa: Ad Astra

Ohjaaja James Grayn edellinen elokuva The Lost City of Z näytti ja kuulosti nimensä perusteella klassiselta seikkailutarinalta, jossa Charlie Hunnam ja Robert Pattinson etsivät mysteeristä kadonnuta kaupunkia Etelä-Amerikan sademetsistä. Loppujen lopuksi kyseessä oli hiljainen ja tunnelmallinen draama, joka kuvasti tutkimusmatkailijoiden omistautumisen tasoja ja Hunnamin hahmon kasvavaa obsessiota, joka kasvaa myös nielaisemaan hänen perheensä. Ja koska pidin The Lost City of Z:stä todella paljon, Ad Astra vetosi minuun saman tien- trailerit näyttivät sen komean näköisenä scifi-eeppoksena täynnä toimintaa ja käänteitä. Mutta nyt osasin ennakoida elokuvan todellista luonnetta.

Ad Astra

Elokuva: Lähitulevaisuudessa ihmiskunta haikailee yhä kohti tähtiä, toivoen maan ulkopuolisen älykkään elämän löytymistä. Kosmisen säteilyn aiheuttamat energiapurkaukset alkavat aiheuttamaan massiivista tuhoa Maassa. Astronautti Roy McBride (Brad Pitt) lähetetään avaruuteen etsimään kauan sitten kadonneeksi luultua Lima- projektia, jota hänen isänsä (Tommy Lee Jones) johti, joka on avain maan pelastamiseen.

Trailerit, varsinkin ne mitkä televisiossa pyörivät, antavat hyvin tietynlaisen kuvan Ad Astrasta- vaikka se saattaa näyttää scifi- seikkailulta jossa toimintaa riittää, kyseessä ei ole toimintaelokuva ja se onkin paljon enemmän Avaruusseikkailu 2001 kaltainen. Ad Astra on hidas, tunnelmallinen, kaunis ja useita tasoja omaava elokuva, taide-elokuva joka on naamioitu toiminta-blockbusteriksi. James Grayn ja Ethan Grossin käsikirjoitusta ja tarinaa on verrattu sekä aiemmin mainittuun Avaruusseikkailu 2001:een että Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nytiin, ja tämä ei ole mitenkään kaukaa haettua. Molemmissa kylmän viileä todellisuus ja surrealistinen itsetutkiskelu yhdistyvät matkaan kohti tuntematonta, ja Ad Astra tekee tätä kautta myös pesäeroa muihin tämän vuosikymmenen scifi- elokuviin avaruuden kartoittamisesta.

Brad Pittillä on ollut todella hyvä vuosi tämän ja Once Upon A Time In....Hollywoodin kanssa, mutta näiden kahden väliltä valitsen Ad Astran saman tien. Roy McBridessa ei ole mitään elokuva-astronauttien salskeasta rentoudesta, vaan hän on kylmä ihmisvihaaja, lähes sosiopaatin oloinen hahmo jonka kaipaus kohti avaruutta johtuu yhdistelmästä itseinhoa ja kaipausta päästä pois ihmisten luota. Hän on siinä suhteessa hyvin Armstrongilainen hahmo (hänen leposykkeensä ei noussut alemman ilmakehän korkeudelta pudotessaan kertaakaan yli 60) jolle avaruus tarjoaa mahdollisuuden liikkua eteenpäin kaikesta ihmisyydestä. Royn matka kohti syvää avaruutta on samalla matka itsensä luokse, sillä Royn elämä on muovautunut hänen isänsä Cliffordin kautta. Tämä on yksi Pittin parhaimmista roolisuorituksista, mikä on aika paljon sanottu tämän huomattavan uran kohdalla.

James Grayn tarkoitus oli "luoda mahdollisimman realistinen kuva avaruusmatkustuksesta", ja Grayn pessimismin kautta myös hänen visionsa asutetusta kuusta tai ihmisen suhteesta avaruuteen värittyy poikkeuksellisen harmaaksi. Avaruusmatkustus on pitkälti samanlaista kuin aiemmin, vertikaalisesti nousevien rakettien polttomoottorien huutaessa kuin olisi vuosi 1968, ja matkustus on hidasta ja virikkeetöntä. Kuun kolonisaatio on tuonut vain saman materialismin ja kuluttajakulttuurin mukanaan sinne, sekä taistelun resursseista ja rajakiistat valtioiden välillä. "Me olemme maailmansyöjiä", sanoo Roy, todeten että ihmiset tuovat kaiken sen roskan mukanaan Kuuhun mitä lähdimme pakoon avaruuteen alun perinkin. Jos Yksin Marsissa kuvasi tulevaa avaruusmatkailua globaalin yhteistyön ja ihmisen potentiaalin saavuttamisena, Ad Astra kuvaa sitä nykyajan poliittisten kiistojen ja ihmiskunnan toivottomuuden kautta- edes kuun ja Marsin asuttaminen ei muuta perspektiiviä, ja sen tähden ulkopuolisen älyn löytäminen on pakottava tarve Cliffordille.

Ad Astrassa on paljon eri tasoja joilta sitä voi katsella; Royn sosiopaatia ja masennukseen viittavat ajatukset, jotka kaihertavat häntä alati vaikka psykologisessa arviossa Roy toteaa kaiken olevan aina hyvin tuo ihmiskeskeisemmän näkökulman, avaruuden valloituksen pessimistinen kanta valoittaa sitä miten kapitalismi ja resursseista kamppailu harmantaa jopa maan ulkopuolista asuttamista ja miten toisten älykkäiden olentojen löytäminen voi olla väärän vastauksen etsimistä. Kuitenkin, mieleeni jä elokuvasta myös hengellinen taso- astronautit moneen otteeseen rukoilevat ja esittävät uskoa Jumalaan, mikä on jokseenkin poikkeuksellista hard scifi- elokuville, ja Cliffordin tehtävää voi katsella myös Jumalan olemassaolon etsimiseksi; ihmisten yksinolo maailmankaikkeudessa on hänelle hirveys, sillä silloin olemme todellakin yksin tässä kolkossa, kylmässä maailmassa.

Ad Astra on myös uskomattoman kauniin näköinen, kiitos jo nyt legendaarisen Hoyte van Hoytemanin kuvauksen, jonka vyön alla on Christopher Nolanin aliarvostettu scifi- taideteos Interstellar ja Dunkirk. Erityisesti Royn saapuessa Marsiin alkaa värit yhdessä kauniin filmikuvauksen kanssa luomaan lähes Tarkovskimaisia hetkiä elokuvassa, johon yhdistyy myös Max Richterin  ja Lorne Balfen lumoavat sävellykset. Ad Astra on kuitenkin kaiken karun realisminsa ja synkkyytensä jälkeen lopulta optimistinen elokuva- ei ehkä avaruuden kansoittamisen tai ulkopuolisen älyn löytämisen suhteen, vaan miten se voi tarkentaa meidän perspektiiviämme. Mitä kauemmas Roy matkaa kohti tähtiä, sitä enemmän tämä ihmiskosketusta kammoava jäämies alkaa kaivata muita ihmisiä. Ad Astra on upea elokuva, ehdottomasti yksi vuoden merkkiteoksista ja taas yksi sulka James Grayn hattuun, joka on osoittanut pitkän uransa aikana miten genre on lopulta omalla tavallaan turha määritelmä- Ad Astra on scifiä, mutta se on myös perhedraamaa ja surrealistista selviytymiskamppailua itse itsensä kanssa. Tämän kaltaisia uniikkeja taideteoksia ei tule montaa kertaa vuodessa vastaan, joten menkää ja katsokaa, ja eksykää tähtiin.

Atte T